Saaristokunnan hylättyjen veneiden poisto-ohjelman hinnasto oli julkinen, mutta sitä ei ollut lukenut juuri kukaan. Alle kahdeksanmetrisen veneen nostosta maksettiin urakoitsijalle 620 euroa metriltä, suuremmasta 1100 euroa metriltä. Päälle tulivat kalustosiirrot ja romun käsittely. Luvut eivät olleet mikään yleinen takso, vaan tämän hankkeen sopimushinnat.
Mies, joka luki ne tarkemmin kuin kukaan muu, teki sen huomaamatta vuosien ajan. Tyhjä vene on sen arvoinen, minkä joku siitä maksaa. Ruovikkoon jätetty hylky voi tuottaa sen summan, minkä sen poistosta vastaava hanke maksaa. Tässä kunnassa jälkimmäinen luku oli kuuden vuoden ajan paljon suurempi, eikä ero ollut sattumaa.
Ancorniamen telakka sijaitsi paikallistien päässä neljätoista kilometriä Paraisten keskustasta. Paikkoja oli neljä, polttoainelaituri ja kuusikymmentätonninen nosturi, jonka Oskari Laine oli ostanut käytettynä Kotkasta ja kunnostanut kahdesti omin käsin. Oskari oli kuollut, ja yritys oli jäänyt lapsilleen, Tuomakselle ja Maaritille. Omistus oli siirretty, mutta arkinen työnjako eli pitkälti puheiden ja sisarusten luottamuksen varassa.
Ei joka avaimesta tarvinnut pitää kuittia. Tuomas oli kolmekymmentäyhdeksänvuotias ja osasi katsoa nostoliinoissa vinossa riippuvaa venettä ja sanoa, missä vedessä oli rungon sisällä ennen kuin kukaan oli edes avannut luukun. Sellaista osaamista ei tarvinnut mainostaa, työtä riitti. Maarit, omaa sukua Laine, oli kolmekymmentäviisi, hoiti telakan toimistoa osan viikkoa ja teki muuten yövuoroja välinehuoltajana Turussa.
Yritys maksoi juuri kulunsa, mutta vakituinen palkkatyö toi tasaisuuden, jota venealan sesongit eivät tarjonneet. Maaritin mies Olli Korhonen oli yliluutnantti, palveli kuljetustehtävissä kriisinhallintajoukossa ulkomailla. Hänen ollessaan poissa Tuomas piti telakkaa käynnissä ja auttoi perhettä. Viisitoistavuotias Noora kävi koulun jälkeen telakalla.
Eno oli opettanut hänelle jo vuosia sitten yhden vaiheen tarkasti: jokainen vedestä nostettu vene kuvattiin ensimmäisenä perä ja tunnistenumero. Paavo Tuomela oli tullut seudulle kuusi vuotta aiemmin ja näyttänyt aluksi hyvältä uutiselta. Hänen yhtiönsä sai urakan, jolla rannoille hylättyjä veneitä kerättiin pois. Paavo oli neljäkymmentäkolmevuotias, hartioista raskas, kohtelias, muisti vanhempien asiakkaiden nimet.
Hänen veljensä Uolevi työskenteli kunnan lupa-asioissa, ja sisarenpoika Leevi Viitala johti käytännön porukkaa. Paavon perheen menneisyydestä tiedettiin paikkakunnalla yksi asia. Vuonna 1998 oli tulvasuojeluun ja rantajärjestelyihin hankittu kymmenkunta hehtaaria matalaa maata, ja Tuomeloiden vanha telakkapiha jäi alueen sisään. Korvaus oli ollut naurettavan pieni, omakotitalon hinnan luokkaa koko elinkeinosta ja maasta.
Paavo oli silloin koulupoika. Korvausarviota puoltanneessa työryhmässä oli istunut Oskari Laine. Se ei selittänyt rikoksia, mutta Paavo palasi miehenä, joka katsoi paikkakunnan olevan hänelle velkaa. Kolme viikkoa ennen kuolemansyyn tutkijan puhelua Tuomas lähetti Ollille viestin keskellä yötä.
Se oli jo itsessään outoa. Tuomas nousi aikaisin eikä valvonut. Kuvassa oli valkoinen lasikuituperä, suolan jälkiä ja tunnistenumero, jonka loppuosan yli kulki vihreä leväraita. Kuvan alla luki: sama vene on täällä kahdesti.
Tuomas ei ollut ryhtynyt salapoliisiksi. Hän kuvasi veneitä vakuutusasioita varten, kuten oli tehnyt vuosikausia. Siksi hän näki jotakin, mikä jäi muilta piiloon. Poisto-ohjelma oli Paavon aloite.
Suuri osa rannoille jääneistä veneistä oli ilman omistajaa, paperit puuttuivat ja ne rapistuivat. Paavo tarjosi järjestelyä, jossa veneestä saattoi luopua hänen pihallaan ilman selvittelyä. Rahoista maksettaisiin vastaanotto ja poisto. Sopimukseen otettiin valvontaehtoja, joita Paavo itse vaati pontevasti.
Ennen kuin julkiselta vesialueelta löytynyt vene siirrettiin, piti tehdä löytöilmoitus tunnistenumeroineen, kuvineen, omistajineen ja paikkoineen. Paavo sanoi, ettei samasta veneestä laskutettaisi kahdesti. Toinen ehto koski urakoitsijan omalle alueelle jätettyjä veneitä: yli kolmekymmentä päivää hänen hallinnassaan seisoneiden veneiden poistokulut jäisivät hänen vastuulleen tiettyjen edellytysten täyttyessä. Ja hinnaston mukaiset kulut olisivat silti hänen.
Pitäkää hinnasto mielessä. Julkisuudessa ohjelma toimi kuusi vuotta. Veneitä poistui, ruovikot siistiytyivät, rahoittaja maksoi. Sen alla Paavo oli rakentanut toisenlaisen järjestelmän, ja juuri tavallisuus piti sen piilossa.
Hän ei pääasiassa varastanut veneitä. Hän osti niitä halvalla. Vaurioituneita runkoja muista satamista, vakuutusyhtiöiden lunastamia, halkimenneitä työveneitä. Joskus hinta oli pari tuhatta, joskus riitti, että vene vietiin pois.
Kelvolliset hän paikkasi ja myi toisaalle. Korjauskelvottomat eivät menneet romutukseen. Leevi hoiti sen työvaiheen: kun tuuli painoi vettä mataliin lahtiin ja pimeä suojasi, miehet hinasivat rungon ruovikon taakse. Sinne se jätettiin matalaan veteen.
Ruoko kasvoi ympärille, levä tarttui kylkiin, vene alkoi näyttää unohtuneelta. Sitten Paavo löysi sen. Hän teki moitteettoman löytöilmoituksen. Kuvat, sijainti, tunniste, ja omistajaksi vanhoista papereista kuollut henkilö, jonka perikunta oli hajallaan.
Hän kirjasi, nosti veneen juuri sieltä, minne oli sen itse vienytkin. Työ tehtiin oikeasti. Väärä oli peruste, jolla julkisista rahoista laskutettiin. Hyvänä vuonna veneitä oli seitsemäntoista.
Viisitoistametrisen rungon peruskorvaus nousi yli kuuteentoista tuhanteen, kalustosiirrot päälle. Yksittäinen lasku näytti uskottavalta. Kukaan ei katsonut kokonaisuutta samasta kulmasta kuin mies, joka muisti kyljen vauriot. Maaliskuussa asiakas toi Tuomakselle kolmentoista metrin työveneen, jonka perä oli pehmennyt.
Tuomas nosti, tuki ja kuvasi tunnisteet. Huhtikuussa asiakkaan rahat loppuivat. Vene jäi pihalle. Kesäkuussa Tuomas uusi papereita kunnan palvelupisteessä ja selasi jonottaessa julkisten löytöilmoitusten kansiota.
Siellä oli sama vene, sama numero, sama vaurio kyljen taitteessa. Sellainen, jonka telakkamies huomaa, mutta toimistossa paperia käsittelevä ei. Ilmoituksen mukaan vene oli nostettu upoksista Mustalahden ruovikosta. Kokonaislasku oli kolmekymmentäkahdeksan tuhatta euroa.
Samaan aikaan vene seisoi pukeilla Tuomaksen toimiston vieressä. Tuomas teki tavallisimman mahdollisen asian. Hän kääntyi tiskin luona istuvan Uolevin puoleen kahden muun asiakkaan kuullen ja sanoi ystävällisesti, että papereihin oli tullut sekaannus. Hänellähän oli vene omalla pihallaan.
Uolevi hymyili ja lupasi selvittää. Yhdeksän päivää myöhemmin telakan vastuuvakuutukseen tuli ongelmia, ja yhtiö ilmoitti sopimuksen päättymisestä ilman kunnollista selitystä. Kahden viikon päästä polttoainetoimittaja, joka oli ajanut laituriin kaksikymmentä vuotta, lakkasi vastaamasta puheluihin. Elokuussa nosturiin liittyen tuli kuuden tuhannen velkavaatimus yritykseltä, jota kukaan ei muistanut.
Suma oli juuri sopivan kokoinen, riitauttaminen maksaisi enemmän kuin maksaminen. Yksittäin asiat saattoi selittää huonolla onnella. Yhdessä ne sulkivat telakan joka suunnalta. Maarit halusi soittaa Ollille.
Tuomas kielsi. Ei anneta sille tietoa vaan valvomaan sinne. Niin hän yritti selvitä yksin. Syyskuisen yönä hän lähti lainatulla pienvenellä Mustalahden takaosiin ja kirjasi paikantimella kahdeksan rungon numerot ja paikat.
Hän ei ollut ainoa ihminen, joka valvoi vesillä sinä yönä. Lahden suulla oli pieni laiturirakennus, jonka osti Aune Saarinen, kuusikymmentäyksivuotias. Aune oli seurannut vettä ennen Tuomaksen syntymää. Hän näki lainaveneen menevän lahteen ja palaavan.
Äänestä hän tiesi, kenen vene se oli. Kuuteen vuoteen hän oli nähnyt veneitä hinattavan pimeällä ruovikon taakse. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun siellä liikkui joku muu kuin Tuomelan väki. Puhelu tavoitti Ollin iltapäivällä ulkomaisen tukikohdan teltassa.
Suomessa oli aamu. Soittaja ei ollut Maarit vaan lääkäri Antero Freeman, joka oli mukana kuolemansyyn selvittämisessä. Telakan hätäilmoituksessa ollut numero johti kriisinhallintajoukon kanavaan. Virallinen viesti oli varmistettu, ja lääkäri halusi kertoa vaikeimman osan itse.
Teidän lankonne on kuollut. Hänet on pahoinpidelty ja ammuttu. Olli sanoi ymmärtävänsä. Hän ei muista sanoneensa sitä.
Hän muistaa teltan ulkopuolella käyneen generaattorin tasaisen äänen ja sanoo palauttavansa sen mieleensä vieläkin, milloin tahansa. Sitten tuli toinen tieto. Vaimonne oli paikalla ja häntä hoidetaan sairaalassa. Ja tyttärenne, häntä ei ole nähty eilisaamun jälkeen.
Siinä kohtaa Ollin polvet pettivät. Seuraavista minuuteista voisi kirjoittaa kohtauksen, jossa mies hajoaa kokonaan. Olli ei hajonnut. Mutta ei siksi, että olisi ollut muita kovempaa ainetta.
Hänellä oli edessä yksi selvä ongelma, hänen oli päästävä kotiin, ja kun tehtävä oli konkreettinen, hän tarttui siihen. Everstiluutnantti Elina Broberg luki hätäviestin ja teki ratkaisun alle minuutissa. Kuljetus lähtee. Saat neljäkymmentäkahdeksan tuntia.
Mene perheesi luo ja palaa sitten. Se oli enemmän kuin myötätunnon ele, ulkomailta kotiin lähtö vaati järjestelyjä, jotka eivät tavallisesti valmistuneet yhden keskustelun aikana. Broberg käytti sen toimivallan, joka hänellä oli. Hän kirjoitti väliaikaisen luvan, antoi yhteysnumeron ja käski järjestämään jatkoyhteydet matkan aikana.
Hän tiesi, ettei kahden vuorokauden lupa todennäköisesti riittäisi koko asian hoitamiseen. Olli päätti jo matkalla, ettei valehtelisi poliisille. Hän päätti myös, että menisi sisään ja ajattelisi sitten. Hän oli pitänyt Tuomasta ainoana ihmisenä, joka voisi vahingoittaa heitä.
Arvio kannatti tarkistaa. Hän laskeutui Helsinki-Vantaalle myöhään illalla yhdeksän tuntia luvan alkamisesta, ajoi vuokra-autolla kohti Turkua ja Saaristoa. Telakan kohdalla hän hidasti. Alue oli eristetty, mutta hän ei pysähtynyt.
Hän on sanonut, ettei ole koskaan tehnyt ruumiillisesti vaikeampaa pientä liikettä kuin pitänyt jalkansa kaasulla portin kohdalla. Valossa näkyi kolmospaikka. Kolmentoista metrin työvene oli edelleen pukeilla. Toimiston ovi oli auki, takaseinän ilmoitustaulu näkyi.
Maarit oli sairaalan kolmannessa kerroksessa. Huoneen ulkopuolella istui väsynyt poliisi. Maaritin leuka oli tuettu, kaksi hammasta puuttui, silmäkuopan pohja murtunut. Käden vaurio oli syntynyt siitä, että joku oli astunut sen päälle tahallaan.
Kirurgi tunnisti vamman laadun. Maarit ei pystynyt puhumaan. Hänellä oli kierrevihko ja kynä. Tutkija Otto Danielson tuli tunnin sisällä, ja hän hoiti työnsä kunnolla.
Hän oli hereillä keskellä yötä, oli tarkastanut telakan telat ja huomannut ne tyhjiksi. Lupa-asiakirjoja koskeva tiedonhankinta valmisteltiin ennen kuin Olli ehti kertoi omia epäilyjään. Otto ei ollut tyhmä eikä lahjottavissa. Menettelyt veivät aikaa, ja juuri aika oli Ollin ongelma.
Tutkija kertoi kahdesta ajoneuvosta telakan pihalla. Tuomas oli pahoinpidelty toimistossa ja viety ulos ammutuksi. Maarit oli tullut avaamaan toimistoa aikaisin, nähnyt tilanteen lopun ja saanut iskun oviaukossa. Sormenjälkiä ei ollut, kameratallenteita ei ollut.
Noorasta ei löytynyt jälkeä. Kun Otto lähti hakemaan kahvia, Maarit otti kynän terveeseen käteen ja kirjoitti: pakeni ruovikkoon. Olli luki sanat kahdesti. Sitten hän kirjoitti oman kysymyksensä vihkoon sanomatta sitä ääneen.
Maarit nyökkäsi kerran, liike sattui. Noora ei ollut viety. Kun ajoneuvot tulivat, hän oli päässyt takaikkunasta polttoainevajan katolle ja sieltä rantaan, painunut pihan takaa ruovikkoon. Maarit oli nähnyt hahmon mutta ei kyennyt vammojensa takia kertomaan kaikkea heti.
Tyttö saattoi olla elossa piilossa veden ja saarten välissä. Ollin ensimmäinen päätös olla kertomatta mitään väärää muuttui siinä huoneessa vaikeammaksi kuin hän oli kuvitellut. Jos hän kertoisi tiedon tutkijalle, tämä aloittaisi laajan etsinnän, ja pienessä yhteisössä tieto leviäisi helposti. Niillä ihmisillä, jotka olivat tappaneet Tuomaksen, oli matalakulkuinen vene ja ruovikon reitit muistissa.
Olli pelkäsi, että he ehtisivät tytön luo ennen etsijöitä. Hän jätti tiedon kertomatta siinä hetkessä. Hän ei ole koskaan kuvannut ratkaisua sankarilliseksi. Hän tiesi ottavansa riskin sekä tyttärensä että tutkinnan kannalta.
Hän ei lähtenyt umpimähkään ruovikkoon. Kolmenkymmenen tunnin valvonut mies ei voita saaristoa tahdonvoimalla. Hän ajoi lahden suulle, siihen ainoaan rakennukseen, jossa paloi valo vielä kahden jälkeen. Aune Saarinen näki laiturillaan pölyisen sotilaspuvun.
Olli kysyi, oliko hän nähnyt mitään. Kuuteen vuoteen yksikään tutkija, toimittaja tai päättäjä ei ollut pysähtynyt esittämään Aunelle sitä kysymystä kunnolla. Aune katsoi häntä ja sanoi: se nukkuu takahuoneessa ja pakotti minut lupaamaan. Noora oli tullut ruovikosta edellisen aamun valjetessa, kulkenut lahden itäreunaa, piiloutunut, odottanut ja jatkanut.
Lopulta hän oli päässyt Aunen laiturille, koska sinne mentiin, kun vesillä tuli hätä. Hän oli pyytänyt, ettei Aune soittaisi kenellekään. Aune oli suostunut. Hänellä oli omat kokemuksensa siitä, mitä tapahtui, kun ilmoitti asioista väärälle tiskille.
Oliko ratkaisu kaikin tavoin oikea, en osaa sanoa. Tässä tapauksessa se oli pitänyt tytön poissa niiden ihmisten silmistä, joita tämä pelkäsi. Jälleennäkeminen ei ollut elokuvien kaltainen. Noora ei itkenyt eikä Olli pitänyt puhetta.
Tyttö alkoi puhua nopeasti, tasaisella äänellä, kuin olisi pitänyt raporttia sisällään liian kauan eikä uskaltanut pysähtyä. Hän oli kuullut miehen, jonka toinen oli kutsunut Leeviksi. Ennen pahoinpitelyä raskasääninen mies oli sanonut, että Tuomaksen olisi pitänyt ottaa rahat vastaan kesäkuussa. Sitten Noora kertoi tärkeimmän.
Parvelta näkyi toimiston pöydälle. Hän oli nähnyt miehen ottavan vanhan kierrekansion, johon Tuomas liimasi veneiden peräkuvia, ja selanneen sitä taskulampun valossa hitaasti. Tuomas oli sillä aikaa lattialla. He luulivat vieneensä ongelman mukanaan.
Kansio ulottui Oskarin aikaan, ja omat kuvat todistivat. Aune kuunteli tiskin takana. Lopulta hän sanoi: minä osaan kertoa yöt. Hänellä ei ollut salapoliisin muistikirjaa.
Hänellä oli työelämä, jonka aikataulun vesi määräsi. Aune laski pyydyksiä lahden itärannalla ja kävi niillä, kun vedenkorkeus ja tuuli tekivät reitistä mahdollisen. Saaristomerellä vesi vaihteli tuulen, ilmanpaineen ja vedenliikkeiden mukaan. Aune seurasi mittausasemaa, ennusteita ja omaa rantakeppiään.
Vuosien ajan hän oli nähnyt tietyn työveneen nousevan lahteen kuorman kanssa ja palaavan tyhjänä samoissa sopivissa vesitilanteissa. Hän oli kertonut siitä kahdelle virkamiehelle, jotka kirjasivat jotakin kuitin taakse. Asia ei edennyt. Kaapissa säilytettyjä kalentereita, säätulosteita ja polttoainemerkintöjä hän yhdisti pyydysten kokemiseen ja vedenkorkeuteen, ja yö sai päivämäärän.
Kaikkia öitä hän ei muistanut minuutin tarkkuudella, eikä hän väittänyt muistavansa. Mutta tarpeeksi monelle löytyi toisistaan riippumattomia merkintöjä. Niistä muodostui tarkempi aikajana kuin mistään, mitä muut olivat siihen mennessä koonneet. Auringon noustessa Olli istui Aunen tiskillä, kahvikuppi edessään, ja teki sitä, missä oli ammattilainen.
Ei ampunut eikä suunnitellut tappelua. Hän järjesti kuljetusta. Edessä oli kuorma, määräaika, rajallinen kalusto ja ehtoja, joiden piti toteutua oikeassa järjestyksessä. Hän ei halunnut tuoda Nooraa julkisesti esiin ennen kuin tytölle oli turva.
Hän ei luottanut siihen, että laaja tutkinta ehtisi edetä ennen kuin todisteet siirrettäisiin. Hän ei voinut antaa Paavolle aikaa hävittää rannalle sijoitetut rungot. Lupaa oli jäljellä runsas vuorokausi, eikä hän voinut jäädä kotiin määräämättömäksi ajaksi. Hänellä oli Aune, joka muisti öitä, tyttö, joka oli kuullut ääniä ja nähnyt kansion, telakka ja nosturi.
Lisäksi oli Hannu Salonen, yli kuusikymppinen mies, joka oli käyttänyt nosturia puoli työikäänsä ja pitänyt Tuomaksesta. Palvelupisteestä Olli aloitti. Kahdeksalta Virpi Rantanen avasi asiakirjapalvelun. Olli oli ensimmäinen asiakas ja pyysi poisto-ohjelman hyväksytyt ehdot sekä kuluvan vuoden löytöilmoitukset.
Virpi ei ollut vielä liittolainen. Hän oli työntekijä, joka hoiti pyynnön. Hän toi vihreän kansion ja mapin, palasi pöytänsä ääreen. Kahdenkymmenen minuutin päästä hän tuli takaisin.
Minä kirjoitin tämän tekstin puhtaaksi vuonna 2020, hän sanoi hiljaa. Ihmettelin jo silloin tuota vastaanottoalueen vastuuehtoa. Olli luki kaksi kohtaa uudelleen. Ensimmäinen vaati tunnisteet, kuvan ja tarkan sijainnin ennen siirtämistä.
Toinen määräsi, miten urakoitsijan alueelle jätetyt veneet käsiteltäisiin kolmenkymmenen päivän jälkeen ja kenelle kulut jäisivät. Paavo oli pitänyt molempia oman toimintansa suojana. Mapissa oli seitsemäntoista kuluvan kauden löytöilmoitusta veneistä, joiden poisto oli vielä tekemättä. Jokaisessa Paavon allekirjoitus, Uolevin merkintä ja koordinaatit.
Rungot odottivat vuoroaan ruovikossa. Olli huomasi katsovansa muutakin kuin todistusaineistoa. Hänellä oli kuljetusluettelo. Paavo olisi itse kirjoittanut jokaisen noutopaikan.
Järkevä seuraava askel olisi ollut kopioida paperit ja viedä ne tutkijalle. Olli tiesi sen. Hän tiesi myös, että viranomainen tarvitsisi aikaa, ja pelkäsi, että tiedusteluista vuotaisi tieto Uolevin kautta veljelle. Sen jälkeen ruovikossa olisi vain tyhjiä paikkoja.
Hän esitti itselleen toisen kysymyksen: mitä jos veneet olisivat paikassa, josta niitä ei voisi huomaamatta viedä pois? Paavon oma vastaanottoalue oli siihen näkyvin paikka. Siellä hänen kirjoittamansa vastuusääntö pakottaisi yhtiön käsittelemään veneiden kohtalon virallisesti. Kulu vastuu ei alkaisi saman tien, mutta kolmenkymmenen päivän kello alkaisi käydä, jos vastaanoton ehdot täyttyisivät.
Paavo ei voisi osoittaa muualle sanoakseen, ettei kohtalo kuulu hänelle. Olli pyysi kopiot ja maksoi ne omista rahoistaan. Parkkipaikalla hän soitti Hannulle: saadaanko seitsemän venettä siirrettyä yhden yön aikana? Hannun vastasi kuten ihminen, joka oli viettänyt elämänsä veden äärellä.
Riippuu vedestä, kysytään Aunelta. Sinä yönä olisi tilaisuus. Lounaistuuli nostaisi veden matalikoille ja ennusteen mukaan korkeampi vesi pysyisi siellä muutaman tunnin. Sitten tuuli kääntyisi ja vesi laskisi.
Aune näytti mittaustulokset ja oman muistiinpanonsa. Hän ei luvannut minuutilleen varmaa aikataulua. Hän arvioi, että matalat ylitykset olisi tehtävä yhdentoista ja kolmen välillä. Turvamarginaalia ei paljon jäänyt.
Jos hinaus jäisi kiinni, veneet istuisivat pohjassa kaikkien nähtävillä. Olli ymmärsi riskin. Nosturi ei auttaisi ruovikon keskellä. Tarvittiin matalassa kulkevaa kalustoa, köysiä ja miehiä, jotka tiesivät, milloin antaa veden tehdä osansa.
Hannun veljellä oli kaksitoistametrinen teräksinen työntövene, jonka potkuri oli suojattu. Aunella oli oma vene, Oskari nimetty telakoitsijan mukaan, joka oli nostanut sen vuosikausia maksutta. Työntöveneelle suunniteltiin yhdeksän runkoa, Oskarille kahdeksan useammassa erässä. Koordinaatit otettiin Paavon omista ilmoituksista, jokaisesta rungosta kuvattiin tunniste, sijainti ja kunto ennen liikkeelle lähtöä.
Kameran aika tarkistettiin paikantimen tietoihin. He eivät halunneet, että pelkkä Paavon sana ja heidän sanansa jäisivät vastakkain. Useimmat veneet eivät olleet kokonaan uponneet. Se on olennainen yksityiskohta.
Ne oli asetettu pehmeään mutaan noin puolimetriseen veteen, sisällä oli vielä ilmaa. Veden annettiin nousta ja veto tehtiin varovasti. Kaksi vastusti kunnolla, toinen oli liki viisitoistametrinen teräsvene, muta piti siitä kiinni lähes tunnin. Hannu ei lisännyt kaasua loputtomiin.
Hän piti vedon tasaisena ja odotti, kunnes kohoava vesi kevensi rungon. Sitten se liikahti. Yöllä yhdeltä työ alkoi toden teolla. Rungoista kolmetoista oli jo vedetty sovittuihin kohtiin tai jatkohinaukseen, neljä odotti.
Silloin lahtea pitkin tuli matalakulkuinen vene, jonka valonheitin pyyhki ruovikkoa. Leevi. Moni odottaa tappelua. Sellaista ei tullut.
Leevi näki hinauksen ja ymmärsi heti, mitä tapahtui. Hän yritti ajaa työntöveneen ja parinkymmenen metrin köyden päässä tulevan rungon välistä. Pimeässä hän ohjasi oman veneensä piilossa olevan hylyn päälle. Se oli yksi Paavon aikaisemmin jättämistä rungoista, joita ei ollut vielä ilmoitettu.
Pohja repesi, vene kallistui ja Leevi putosi veteen. Marraskuun vesi oli kylmää, takki raskas, ja mies kamppaili hetken hinattavan rungon vieressä. Olli meni auttamaan. Hän ei ole koskaan kuvannut sitä harkituksi päätökseksi.
Hän tarttui puosahaakaan, sai otteen takista, veti Leevin kylkeä vasten ja nosti muiden avulla kannelle. Leevi istui vettä valuvana eikä saanut sanoja suustaan. Olli ei puhunut Tuomaksesta. Siinä hetkessä piti estää miestä kuolemasta ja saada loput veneet pois matalikoilta.
Leevin takista irronnut puhelin otettiin talteen ja suljettiin tiiviiseen pussiin. Olli antoi sen Hannulle poliisia varten. Hän ei ryhtynyt selaamaan sitä kannella eikä pakottanut lukitusta auki. Myöhemmin tutkijat löysivät puhelimesta 51 sekunnin videon, kuvatun telakan toimiston lattian tasalta.
Tarkoitus oli ollut näyttää työn maksajalle, että käsky oli suoritettu. Neljän jälkeen aamulla kaikki seitsemäntoista runkoa oli kiinnitetty Tuomelan yhtiön laiturirakenteisiin ja vastaanottoalueelle. Matalimmat kohdat ylitettiin ajoissa. Viimeinen hinaus saatiin perille veden jo laskiessa.
Miehet irrottivat köytensä, keräsivät varusteensa ja poistuivat. Leevi toimitettiin hoitoon ja poliisille. Noora oli turvassa, ja tutkija sai tiedon tytön löytymisestä. Virpi oli käyttänyt edellisen illan omaan osaamiseensa.
Hän oli laatinut hankkeen valvonnalle ilmoituksen, liittänyt sopimusehdot, löytöilmoitukset ja telakalla seisovaa venettä koskevan ristiriidan. Hän kuvasi epäilyn täsmällisesti eikä rakentanut sitä sen varaan, että veneiden siirto todistaisi kaiken. Hankkeessa käytettiin julkista yhteisrahoitettua rahaa, eikä dokumentoitua epäilyä voinut jättää odottamaan vain siksi, että urakoitsija oli pidetty mies. Valvonnasta vastaava Terhi Väisänen lähti Turusta aikaisin ja saapui vastaanottoalueelle aamun hämärässä.
Hän löysi seitsemäntoista tunnistettavaa runkoa ja aineiston, johon niitä saattoi verrata paikan päällä. Paavo tuli rantatietä kuuden jälkeen. Terhi oli jo odottanut laiturilla ja soittanut hänelle. Paavo nousi autosta väsyneenä ja kireänä.
Hän ei tiennyt, missä Leevi oli, eikä hänellä ollut valmista tarinaa. Nuo eivät ole minun, hän sanoi. Terhi kirjasi sanat muistiin. Joku on tuonut koko romulaivaston tähän yöllä.
Haluan ne pois. Kaksi työntekijää kuuli saman. Terhi merkitsi kellonajan. Paavo puhui näkyvästä haitasta, koska sen hän pystyi vielä esittämään tavallisena ongelmana.
Hän ei halunnut puhua siitä, että samat tunnisteet olivat hänen allekirjoittamissaan asiakirjoissa ja että osasta veneitä oli maksettu summia, jotka eivät sopineet tapahtumaketjuun. Hänen kirjoittamansa vastaanottoehto toi paineensa. Jos rungot jäisivät alueelle, poistovastuu saattoi ylittää neljännesmiljoonan ennen lisäkuluakaan. Se ei ollut samana aamuna erääntynyt velka, vaikka Paavo näki luvun mielessään.
Suurempi ongelma oli rikostutkinta. Valvoja pystyi vertaamaan jokaisen veneen numeron ilmoituksiin, juuri otettuihin kuviin ja laskuihin. Telakalla seisovan veneen kaksoiskirjaus ei selittynyt yön siirrolla. Aunen havaintojen päivämäärät liittyivät hankintoihin ja löytöpäiviin.
Veneet olivat nyt samassa paikassa, eivät hajallaan ruovikon takana. Paavo yritti valittaa luvattomasta siirtämisestä. Siinä hänellä oli asiaakin. Olli otti riskin.
Se ei pyyhitty pois sillä, että Paavo oli epäiltynä Tuomaksen kuolemasta. Terhi erotti asiat toisistaan. Toisen teko ei tehnyt toisen aineistoa olemattomaksi. Sopimuksen toteutus keskeytettiin ja maksut pysäytettiin tutkinnan ajaksi samana aamuna.
Asia toimitettiin eteenpäin talousrikosepäilynä. Otto Danielson sai käyttöönsä paljon vahvemman aineiston kuin alkuviikosta, ja kotietsintä tehtiin ennen kuin tiloja ehdittiin siivota. Paavon toimiston arkistokaapista löytyi Laineen telakan valokuvakansio. Välilehdissä oli Oskarin käsiala.
Leevi oli viettänyt tuntikausia miettien, joutuisiko kantamaan väkivallan yksin. Hänet oli nostanut vedestä sen naisen mies, jonka leukaan hän oli ollut osallisena. Puhelimen video sitoi hänet tapahtumiin tavalla, jota ei voinut selittää pois. Hän antoi kahden päivän aikana yksityiskohtaisen kertomuksen ja nimesi muut osalliset.
Uolevi joutui syytteeseen ennen joulua. Paavo tuomittiin seuraavana syksynä henkirikoksesta ja laajasta talousrikoskokonaisuudesta elinkautiseen. Väärlä asiakirjoja ja tapahtumia oli tutkinnassa kymmeniä. Olennaisinta ei ole rikosnimikkeiden luettelo, vaan se, että väkivalta ja rahajärjestelmä saatiin yhdistettyä samaan näyttöön.
Paavo ei rakentanut puolustustaan katumuksen varaan. Hän palasi kahdesti siihen, että kunta oli vienyt hänen isänsä telakan ensin. Sitten on se osa, josta sankaritarinoissa puhutaan vähemmän. Olli oli siirtänyt toisten hallintaan liittyviä veneitä ja käyttänyt vesialuetta ilman kaikkia lupia.
Hän tiesi ottavansa riskin. Asiasta tehtiin selvitys. Syyttäjä ei tässä tapauksessa vienyt hänen osuuttaan rikosoikeudenkäyntiin. Terhi totesi kirjallisesti, että rungot säilyivät siirron ansiosta tutkittavina ja petos tuli näkyviin.
Se oli arvio juuri tästä tapauksesta, ei yleinen lupa toimia samoin. Työnantajan kanssa seuraukset olivat toiset. Olli palasi palvelukseen puolitoista vuorokautta myöhässä. Kahden päivän lupa oli päättynyt.
Poissaolosta käynnistettiin selvitys, ja lopputuloksena oli kirjallinen seuraamus, joka jäi palvelustietoihin. Seuraavalla ylennyskierroksella hän ei tullut valituksi, eikä sitä seuraavallakaan. Kuudentoista palvelusvuoden jälkeen hän näki uransa suunnan sulkeutuvan ja jätti palveluksen seuraavana keväänä. Broberg kirjoitti hänen asiakirjoihinsa kaksisivuisen lausunnon, joka selitti hätätilanteen ja oman ratkaisunsa taustan.
Se ei muuttanut lopputulosta. Olli säilyttää lausuntoa yhä laatikossa. Siihen ei liity katkeruuden näyttämistä. Se vain on siellä muiden tärkeiden paperien kanssa.
Maarit tarvitsi kaksi leikkausta leukaan ja yhden käteen. Kahteen sormeen jäi pysyvä vapina. Hän sanoi huomaavansa sen lähinnä väsyneenä, mutta siirtää kupin toiseen käteen myös kesken tavallisen keskustelun. Hän ei tee siitä numeroa.
Noora todisti kerran yksitoista minuuttia. Hän kertoi taskulampusta, kansiosta ja siitä, mitä oli kuullut parvelta. Hänen ei tarvinnut tehdä tapahtumista parempaa tarinaa, hän kertoi ne niin tarkasti kuin muisti. Aune oli kuultavana suuren osan päivää.
Puolustus yritti horjuttaa hänen muistiaan. Niistä kohdista, joista hän ei ollut varma, hän sanoi, ettei ollut varma. Mutta kalenterit, polttoainekuitit sekä sää- ja vedenkorkeushavainnot tukivat toisiaan. Kun yksittäinen yö löytyi useasta lähteestä, sitä oli vaikea väittää keksityksi muistikuvaksi.
Aunen mieheltä oli vuonna 2019 mennyt kalastusalueen käyttökelpoisuus veneestä vuotaneen polttoaineen takia. Ronko oli ilmestynyt yössä. Menetyksen jäi silloin korvaamatta. Nyt vahinko yhdistettiin hankkeen väärinkäytöksiin ja korvaus saatiin takaisin perittyjen varojen yhteydessä kuusi vuotta miehen kuoleman jälkeen.
Summa ei merkinnyt enää sitä, mitä olisi aikanaan merkinnyt. Hän otti sen silti vastaan, koska Virpi sanoi, ettei sitä ollut syytä jättää tekijöille. Laineen telakka avattiin uudelleen maaliskuussa. Hannu käyttää nosturia.
Olli johtaa pihaa ja hoitaa työt, joihin hänen kuljetusosaamisensa sopii. Maarit tekee toimistossa sen minkä jaksaa, ja Noora käy edelleen koulun jälkeen, vaikka parvi ei ole hänelle sama paikka kuin ennen. Portin taulu on yhä Oskarin maalaama. Numeroita on korjattu tarpeen mukaan, mutta vanha käsiala näkyy alla.
Alareunaan on lisätty Maaritin kirjoittama rivi kuvat veneesi rungosta maksutta. Kysyt toimistosta. Kun palaan tapaukseen mielessäni, ihmettelen aina, kuinka vähän Paavo oikeastaan piilotti. Hänellä oli julkinen sopimus.
Hän jätti julkisia asiakirjoja palvelupisteeseen. Hän teki työtä, josta ihmiset kiittivät. Rannoilta katosi romua, ja juuri se näkyvä hyöty teki kysymyksestä hankalaa. Kukapa haluaisi näyttää siltä, että vastustaa puhdasta vettä ja siistejä rantoja.
Rikos ei aina kätkeydy suljettuun varastoon. Joskus se toimii toimiston aukioloaikoina ja käyttää hankkeen nimeä laskun yläreunassa. Hyvä tarkoitus tekee valvonnasta tarpeellista, ei tarpeetonta. Mutta siinä kunnassa tarkoituksesta tuli vuosiksi vastaus kysymyksiin, joita kukaan ei ollut ehtinyt esittää.
Ensimmäisenä kuvion näki tilintarkastaja eikä sotilas. Tuomas tunnisti oman pihansa veneen paperista. Aune oli jo ennen häntä seurannut samaa työvettä samalla vedellä vuodesta toiseen. Hän oli kertonut havainnoistaan, mutta niille ei löytynyt vastaanottajaa, joka olisi ottanut ne todesta ja vienyt eteenpäin.
Hän ei ollut titteliä, virallista kirjepohjaa eikä työryhmän jäsenyyttä. Hän myi syöttiä ja polttoainetta. Ihmiset tiesivät, mistä häneltä sai bensaa, mutta eivät ajatelleet kysyä, mitä hän näki joka yö omalta laituriltaan. Ennen kuljetussuunnitelmaa, ennen kansioiden lukemista ja ennen vaarallista yötä Olli teki yhden asian, jota muut eivät olleet tehneet.
Hän seisoi Aunen laiturilla ja kuunteli vastauksen loppuun. Siinä tapauksessa se kysymys toi kadonneen tytön isänsä luo. Kaikki muu alkoi siitä.