Tytär lähetti minulle tekstiviestin aamulla kello 6. 40. “Isä, pieni muutos suunnitelmiin. Et tulekaan mökille tänä viikonloppuna.
Brianin vanhemmat lentävät paikalle, ja talo on täynnä väkeä. ” Luin viestin kahdesti seisten keittiössäni, kun kahvipannu vielä pulputti taustalla. Maanantaihin mennessä olin soittanut kirjanpitäjälleni, lakimiehelleni ja miehelle nimeltä Gary Petroan, joka oli minulle palveluksen velkaa. Seuraavaan perjantaihin mennessä mökki ei enää kuulunut kenellekään perheestäni.
Nimeni on Walter Kowalski. Olen 67-vuotias. Vietin 38 vuotta pyörittäessäni ilmastointi- ja kylmälaiteliikettä Clevelandissa, Ohiossa. Sellaista bisnestä, jossa aloitat ryömimällä ullakoilla heinäkuun helteessä ja päädyt, jos olet tarpeeksi onnekas ja itsepäinen, omistamaan puolet kolmen piirikunnan kävelykylmähuoneista.
Rakensin yrityksen yhdestä pakusta, jonka kylkeen olin maalannut nimeni käsin, yhteentoista autoon ja neljäänkymmeneen työntekijään. En ole pehmeä mies. En ollut muuttunut pehmeäksi eläkkeelläkään, vaikka tyttäreni Melissa oli ilmeisesti vakuuttanut itsensä toisin. Ennen kuin kerron, miten purin viikonlopun, pariskunnan talouden ja yhden tietyn miehen oikeutuksen tunteen yhdeksässä päivässä, minun pitää selittää mökki.
Kolme vuotta sitten vaimoni Carol kuoli. Haimasyöpä. Diagnoosi maaliskuussa, kuolema lokakuussa. Kolmekymmentä neljä vuotta avioliittoa päättyi seitsemään kuukauteen.
Ei ole olemassa versiota siitä, että menettäisi noin pitkän avioliiton vaimon ja pysyisi pystyssä entisellään. Carol halusi mökin. Ei kartanoa, ei mitään mahtailevaa, vaan vaatimattoman kolmen makuuhuoneen talon Chippewa-järven rannalla, neljäkymmentä minuuttia Clevelandista, laitureineen ja rivi keinutuoleja, jotka osoittivat länteen, jotta hän saattoi katsella auringonlaskua veden yli. Hän sanoi usein, että se oli ainoa loisto, jota hän elämältään halusi: kuisti, järvi ja minä, joka en työskennellyt seitsemänä päivänä viikossa.
Ostin sen hänelle vuotta ennen kuin hän sairastui. Meillä oli täsmälleen yksi kokonainen kesä siellä yhdessä. Yksi kesä grillaamista takaterassilla, hänen lukemistaan taskukirjadekkareita keinutuolissa, kun minä korjasin laiturin paaluja, ja tyttäremme Melissan ja hänen miehensä Brianin viikonloppuajeluja lasten kanssa. Se oli aikuisikäni paras kesä, enkä silloin tiennyt olla siitä kiitollinen, koska kukaan meistä ei koskaan tiedä.
Carol:n kuoleman jälkeen en voinut myydä paikkaa. Sen sijaan tein jotakin, mikä jälkikäteen ajateltuna saattoi olla ensimmäinen virhe pitkässä ketjussa. Sanoin Melissalle ja Brianille, että he voisivat käyttää mökkiä aina halutessaan. Ilman vuokraa.
Kuin se olisi heidän. Maksoin jopa laiturin uusimisen rankan talven jälkeen. Uuden katon. Maksoin kiinteistöverot itse joka vuosi mainitsematta sanaakaan.
Koska niin tehdään ainoalle tyttärelle, ainoalle ihmiselle, joka vielä kantoi Carolin piirteitä kasvoissaan. Vakuutin itselleni, että mökin pitäminen elossa Melissan perheelle oli tapa pitää Carolkin elossa. En tutkinut sitä ajatusta kovin tarkasti. Kunpa olisin tutkinut.
Tässä oli se, mitä en tiennyt lähes kahteen vuoteen. Brian oli kertonut omille vanhemmilleen ja, kuten myöhemmin kokosin palasista, puolelle golfkerholleen, että mökki oli hänen. Ei se, että hänen vaimonsa perheellä oli mökki, jota he antoivat hänen käyttää. Hänen.
Ostettu ja ylläpidetty jonkin hähmäisen, koskaan tarkemmin määrittelemättömän oman menestyksen kautta. Brian myy kaupallisia vakuutuksia. Hän ei ole huono myyjä, eikä hän ole tavallisessa mielessä huono ihminen. Mutta hän on sellainen mies, joka on viettänyt koko aikuiselämänsä tarpeessa tulla nähdyksi menestyneempänä kuin on.
Ja jossakin matkan varrella hän oli kirjoittanut uusiksi mökin tarinan, kunnes hän oli sen sankari. Teksti tuli tiistaina. Brianin vanhemmat, Carl ja Denise, lensivät Arizonasta ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Ja Melissa halusi omin sanoin “mukavan, rauhallisen perheviikonlopun.
Vain me. ”
Ensimmäinen reaktioni ei ollut raivo. Se oli jotakin hiljaisempaa ja pahempaa. Se oli se erityinen, tarkkarajainen kipu siitä, että minut oli pyyhitty pois paikasta, joka oli olemassa, fyysisesti olemassa, kuolleen vaimoni ainoan toiveen ja oman rahani vuoksi.
Istuin keittiön pöydän ääressä pitkään, niin kauan, että kahvi ehti kylmetä pannussa. Haluan sinun istuvan kanssani siinä keittiössä hetken, koska tämä on se osa tarinaa, jossa useimmat ihmiset, minut mukaan lukien, toisena päivänä olisivat vain soittaneet tyttärelleen ja kysyneet, mitä on tekeillä. Olin vähällä tehdä niin. Peukaloni leijui hänen nimensä yllä puhelimessa.
Mutta jokin pysäytti minut. Eikä se ollut kauna. Ei vielä. Se oli tunne, jonka tunnistin neljän vuosikymmenen yrityksen pyörittämisestä.
Se tunne, joka tulee juuri ennen kuin tajuat jonkun varastaneen hiljaa kassasta. Et vielä kohtaa heitä. Ensin tarkkailet. Ensin selvität, kuinka syvälle se ulottuu.
Sen sijaan että olisin soittanut Melissalle, soitin vanhalle ystävälleni Dorisille, joka asuu kahta taloa alempana järvimökistä ja on tuntenut perheeni siitä asti, kun Melissa oli vaippaikäinen. Kysyin häneltä mahdollisimman arkisesti, oliko hän nähnyt paljon liikennettä talolla viime aikoina. Doris, siunattu sielu, ei ole kuuteenkymmeneen vuoteen kyennyt vastustamaan juorua. Ja hän kertoi minulle ilman, että minun tarvitsi edes painostaa, että Brian oli kertonut venesataman syöttikioskissa, että hän ja Melissa miettivät talvenkestävyyden parantamista “paikallaan” ja että hänen isänsä oli tulossa näkemään paikan ensimmäistä kertaa siitä lähtien, kun Brian oli sen ostanut.
Ostanut. Istuin sen sanan kanssa pitkään. Ajoin mökille seuraavana torstaina, kaksi päivää ennen kuin Carl ja Denise saapuivat. En ilmoittanut tulostani.
Pysäköin alas tielle yleiselle veneluiskaan ja kävelin puitten läpi samalla tavalla kuin kävelin työmaalla ennen kuin luotin miehistön hoitavan sitä ilman valvontaa. Toisin sanoen hiljaa ja silmät auki kaikelle, mikä ei vastannut sitä, mitä minulle oli kerrottu. Talo näytti täsmälleen siltä kuin olin sen syksyllä jättänyt, yhtä asiaa lukuun ottamatta. Etuoven vieressä oli upouusi, mittatilaustyönä tehty puukyltti, sellainen Etsystä tilattu.
Siinä luki “Kowalski-Hartley Järvimökki, perustettu 2019”. Hartley on Brianin sukunimi. Perustettu 2019 on se vuosi, jona ostin paikan rahoilla, jotka ansaitsin ryömimällä ahtaissa tiloissa, kun Brian vielä yritti päästä osakkaaksi toisessa vakuutusyhtiössään. Seisoin puissa sen kyltin takana pitkään.
En häpeä kertoa, että käteni tärisivät, eikä se johtunut kylmästä. Ajoin kotiin sinä yönä enkä nukkunut. Istuin Carolin vanhassa lukutuolissa, jonka olimme tuoneet Clevelandin talosta, ja ajattelin kaikkia avioliittoni kesiä. Ja ajattelin sitä, että viimeinen paras lahja, jonka koskaan vaimolleni annoin, oli hiljaa brändätty uudelleen miehen toimesta, joka oli nainut siihen sisään.
Rehellisesti sanottuna viha ei oikeastaan kohdistunut kylttiin. Kyltti oli vain hetki, jolloin viha sai muodon. Sitä mitä oikeasti surin, oli tunne, että Carolin muisto, se ainoa fyysinen paikka, joka hänet vielä piti sisällään, oli imetty ja paketoitu uudelleen jonkun toisen tarinaksi, ja oma tyttäreni oli antanut sen tapahtua, ehkä jopa auttanut sitä tapahtumaan soittamatta minulle koskaan. Soitin Melissalle seuraavana aamuna ja kysyin varovasti, arkisesti, oliko kaikki kunnossa mökin kanssa.
Hän epäröi juuri sen verran, että tiesin hänen valitsevan sanojaan. Hän kertoi, etteivät Brianin vanhemmat olleet koskaan oikein ymmärtäneet heidän taloudellista tilannettaan. Ja että Brian oli ehkä liioitellut hieman jossakin vaiheessa vuosia sitten, ja se oli vain jotenkin jäänyt elämään, ja että oli helpompaa antaa asian olla kuin oikaista se nyt, varsinkin kun hänen vanhempansa olivat tulossa käymään. Hän kysyi, ja haluan sinun kuulevan tämän niin kuin minä sen kuulin, suostuisinko leikkimään viikonlopun mukana, olemaan paikalla vain poissa, oikaisematta tarinaa, jos se joskus tulisi esiin.
Hän sanoi, että se merkitsisi Brianille paljon. Sanoin ymmärtäväni. En kertonut hänelle, mitä aioin seuraavaksi tehdä, koska en siinä vaiheessa rehellisesti sanottuna tiennyt sitä itsekään. Minun pitää kertoa sinulle Gary Petroanista, koska Gary on syy siihen, että seuraavat yhdeksän päivää kulkivat niin nopeasti.
Gary ja minä tunnemme toisemme vuodesta 1994. Tein koko ilmastointijärjestelmän hänen ensimmäiseen ravintolaansa murto-osalla siitä, mitä sen olisi pitänyt maksaa, kun olimme molemmat nuoria, konkurssissa ja panostimme kaiken omiin käsiimme. Garystä tuli yksi Koillis-Ohion hiljaisesti menestyneimmistä kaupallisen kiinteistösijoittajista. Sellainen mies, joka omistaa asioita kuuden eri osakeyhtiön kautta eikä koskaan korota ääntään neuvotteluissa, koska hänen ei tarvitse.
Soitin Garylle perjantaiaamuna, päivää ennen kuin Carl ja Denise laskeutuivat Clevelandiin. Ja kysyin häneltä yhden kysymyksen. Kuinka nopeasti voit liikuttaa järvimökin, jos myyjällä on se omistuksessaan velattomana ja hän vain haluaa sen pois? Gary nauroi hyvät viisi sekuntia ennen kuin tajusi minun olevan tosissani.
Tässä on se osa, joka sinun pitää ymmärtää mökistä. Taloudellisesti en ollut koskaan laittanut Melissan tai Brianin nimeä kauppakirjaan. Ei epäluottamuksesta, ainakaan alun perin, vaan koska Carol ja minä olimme ostaneet sen yhdessä, ja hänen kuoltuaan se yksinkertaisesti jäi minun nimiini, niin kuin asiat yleensä jäävät, kun et ehdi muuttaa niitä. Brian oli vuosia kertonut ihmisille omistavansa talon, josta hän ei ollut koskaan maksanut asuntolainan erääkään.
Talon, jonka kauppakirjassa hänen nimeään ei edes ollut, talon, joka laillisesti, puhtaasti, kokonaan kuului minulle ja vain minulle. Melissa tiesi tämän. Hän oli yksinkertaisesti koskaan vaivautunut oikaisemaan miehensä tarinaa, koska oli mukavampaa antaa valheen elää talossa kuin käydä epämiellyttävää keskustelua kiitospäivänä. Sanoin Garylle haluavani tarjouksen 72 tunnissa.
Käteistä, ilman ehtoja, ilman pidempää tarkastusaikaa kuin tarpeen. Ja halusin kaupan päätetyksi ennen kuun loppua. Gary, ollessaan Gary, ei kysynyt miksi. Hän kysyi yhden asian.
“Oletko varma tästä, Walt? Se on Melissan paikka myös. Ainakin hänen päässään. ” Sanoin hänelle, ettei se ollut koskaan ollut Melissan paikka.
Se oli ollut Carolin unelma ja minun rahani. Ja jossakin viimeisen kolmen vuoden aikana siitä oli hiljaa tullut rekvisiitta toisen miehen tarinaan itsestään. Ja olin lopettanut kiinteistöverojen maksamisen jonkun toisen valheeseen. Garyllä oli ostaja valmiina sunnuntai-iltana.
Nuori pariskunta muuttamassa Columbusista, joka oli etsinyt mökkiä Chippewa-järveltä yli vuoden ja jonka rahat istuivat pankkitilillä odottamassa oikeaa listautumista. Allekirjoitimme kauppakirjan seuraavana keskiviikkona. Haluan olla selkeä ajoituksesta, koska se on tärkeää. Carl ja Denise saapuivat lauantaina, ja se viikonloppu, jonka Melissa halusi niin kovasti suojella, tapahtui täsmälleen suunnitellusti.
Ilman minua, talossa, joka oli jo heistä tietämättä ollut myynnissä viisi päivää alkaen koko Brianin rakentaman fiktion alta. En kertonut Melissalle, mitä olin tekemässä. Haluan olla rehellinen siitä miksi. Osa siitä oli strategiaa.
Sama vaisto, joka oli palvellut minua vuosikymmeniä liiketoiminnassa. Ajatus siitä, että et ilmoita päätöksestä ennen kuin se on jo tehty, koska puolivalmiit päätökset puhutaan pois olemassaolosta. Mutta jos olen täysin rehellinen itselleni, ja mielestäni tässä vaiheessa elämääni olen sen itselleni velkaa, osa siitä oli myös sitä, että halusin hänen tuntevan, vaikka vain muutaman päivän ajan, samanlaisen pyyhityksi tulemisen tunteen kuin minkä itse tunsin lukiessani sen tekstiviestin keittiönpöydän ääressä. En ole ylpeä tuosta motivaatiosta.
Enkä myöskään aio istua täällä teeskennelläkseni, ettei se ollut siellä. Kauppa päättyi torstaina, kymmenen päivää alkuperäisen tekstin jälkeen. Ajoin mökille viimeisen kerran sinä aamuna ennen kuin uudet omistajat ottivat paikan haltuun, ja kävelin läpi jokaisen huoneen yksin. Istuin Carolin tuolissa terassilla viimeisen kerran ja katselin vettä niin kuin hänellä oli tapana.
En itkenyt, vaikka olin lähellä. Otin mukanani kaksi asiaa ennen kuin lukitsin oven viimeistä kertaa laillisena omistajana. Hänen tuolinsa ja pienen messinkituulikellon, jonka hän oli ripustanut takaportin viereen ensimmäisellä viikolla, kun omistimme paikan. Sen, joka herätti hänet lempeästi kesäaamuina.
Kaiken muun, huonekalut, jotka Brian oli valinnut korvatakseen osan Carolin alkuperäisistä kappaleista, ja kyltin, johon oli kaiverrettu hänen nimensä, jätin täsmälleen paikoilleen, koska ne eivät olleet minun otettavakseni. Eivätkä ne rehellisesti sanottuna olisi olleet hänen ongelmansa enää kovin kauan. Uudet omistajat voisivat käsitellä kylttiä miten halusivat. Tässä kohtaa tarina tekee jotakin, mitä en täysin suunnitellut.
Mielestäni on tärkeää kertoa totuus, enkä saa maalata itsestäni mestarikuvaa, koska en ollut sellainen. En ollut ottanut huomioon Deniseä. Brianin äiti oli viettänyt koko viikonlopun hiljaa kysellen. Ei epäluuloisia kysymyksiä, vain äidin tavallista uteliaisuutta, sellaista, joka syntyy, kun todella kiinnittää huomiota poikansa elämään eikä vain ihaile sitä etäältä.
Hän kysyi Melissalta jossakin vaiheessa päivällisen ääressä, miten mökin asuntolaina vertautui heidän Clevelandin asuntoonsa. Melissa, täysin yllätetyksi joutuneena, sanoi jotakin epämääräistä siitä, että kiinteistö oli maksettu. Denise, joka oli ilmeisesti hoitanut kaikki oman taloutensa rahat neljäkymmentä vuotta eikä ollut kenenkään houkka, painosti hieman lisää, niin kuin äidit tekevät, ja Melissa, hermostuneena ja valmistautumattomana, päätyi lopulta kertomaan totuuden: talo kuului minulle, oli aina kuulunut, eikä Brian ollut koskaan nähnyt kauppakirjaa. En oppinut tästä mitään ennen kuin myöhemmin Melissalta itseltään puhelussa, johon pääsen.
Mutta haluan sinun istuvan sen päivällispöydän kuvan kanssa hetkeksi, koska mielestäni se on kaiken sen emotionaalinen keskus, mikä seuraa. Brian istumassa mökissä, jonka hän oli kolme vuotta väittänyt omakseen, ja hänen oma äitinsä purkaa tarinan hiljaa ja lempeästi kaikkien edessä, yksi rauhallinen kysymys kerrallaan. Kukaan ei huutanut. Melissa kertoi myöhemmin, että se oli melkein pahinta, kuinka hiljaiseksi se muuttui.
He lensivät kotiin sunnuntaina. Brian tuskin puhui Melissalle koko ajomatkan aikana lentokentältä Clevelandiin, kaikkien kertomusten mukaan. Tiistaina, viisi päivää kaupan jälkeen, Melissa soitti minulle. Hän ei vielä tiennyt, että talo oli myyty.
Hän soitti, uskoakseni, koska hän tarvitsi jonkun, jolle olla vihainen, ja minä olin, ilman että kumpikaan meistä sanoi sitä ääneen, ollut hiljaa nimetty siihen rooliin vuosiksi. Hän kertoi, että Denise oli saanut totuuden selville, että Brian oli nöyryytetty, että heidän avioliittonsa roikkui hänen sanojensa mukaan “langan varassa typerän mökin takia”. Ja että tiesinkö minä, kuinka paljon vahinkoa yksi varomaton kommentti kiinteistöveroista voi tehdä perheelle. Tässä hetkessä kerroin hänelle.
En korottanut ääntäni. Haluan sinun ymmärtävän sen, koska mielestäni sillä on merkitystä. Kerroin hänelle rauhallisesti, samalla tavalla kuin toimitin huonoja uutisia asiakkaalle, jonka uuni oli kuollut keskellä tammikuuta, että mökki oli myyty yhdeksän päivää sitten, että se ei enää kuulunut perheelle, ei koskaan enää kuuluisi, ja että uudet omistajat olivat ihana nuori pariskunta Columbusista, joiden toivoin vilpittömästi nauttivan auringonlaskuista yhtä paljon kuin hänen äitinsä oli aikanaan nauttinut. Hiljaisuus puhelimen toisessa päässä kesti niin kauan, että vilpittömästi luulin linjan katkenneen.
Kun Melissa lopulta sai sanotuksi, se ei ollut vihaa. Ei aluksi. Se oli epäuskoa. Sitä erityistä lajia, joka syntyy, kun tajuat, että vanhempi, jonka oletit olevan ennustettava, turvallisesti ja pysyvästi puolellasi, juuri tehnyt jotakin, johon et vilpittömästi uskonut hänen kykenevän.
Hän kysyi, miten saatoin tehdä sen keskustelematta ensin hänen kanssaan. Sanoin keskustelleeni hänen kanssaan. Kerroin hänelle täsmälleen, mitä hän oli pyytänyt minulta edellisellä viikolla puhelimessa. Hän oli pyytänyt minua katoamaan viikonlopuksi ja antamaan miehensä valheen seistä oikaisematta hänen omien vanhempiensa edessä.
Kerroin yksinkertaisesti viimeistelleeni työn, jonka hän oli jo aloittanut. “Jos talon tarinan voi kirjoittaa kerran uusiksi Brianin mukavuuden vuoksi”, sanoin, “niin luulisin sen voivan kirjoittaa toisen kerran uusiksi minun rehellisyyteni vuoksi. ”
Hän itki. En aio teeskennellä, että se oli helppoa kuultavaa.
Mikään 38 vuodessa, jolloin johdin miehistöjä Ohion talvien läpi, ei valmista sinua oman tyttäresi itkun ääneen puhelimessa päätöksen vuoksi, jonka teit. Mutta haluan kertoa sinulle jotakin, minkä olen hitaasti ymmärtänyt viikkojen kuluessa. En myynyt taloa rangaistakseni Melissa. Myin sen, koska lopulta ymmärsin viettäneeni kolme vuotta yrittäessäni pitää Carolin muiston elossa antamalla sen ihmisille, jotka eivät todellisuudessa arvostaneet sitä, mitä se edusti, vaan sitä, mitä se tarjosi.
Brian ei koskaan kysynyt Carolin puutarhasta talon sivulla. Ei koskaan maininnut kaipaavansa häntä kiitospäivänä. Hän puhui neliömetreistä ja rantaviivasta ja siitä, mitä paikka olisi arvoltaan kymmenen vuoden kuluttua. Jossakin siinä, huomaamattani, olin antanut vaimoni unelman tulla rekvisiitaksi jonkun toisen kunnianhimossa.
Ja tarvittiin valhe puukyltistä herättääkseen minut lopulta siihen. Brian ei puolestaan koskaan soittanut minulle. Ei kertaakaan. Ei vihaisena, ei anteeksipyytäen.
Huomasin sen omalla tavallaan paljastavammaksi kuin mitään, mitä Melissa sanoi. Mies, joka viettää vuosia hiljaa kertoen ihmisille omistavansa jotakin, harvoin pystyy kohtaamaan sen ihmisen, joka sen todella omisti. Kuusi viikkoa kaupan jälkeen Melissa soitti uudelleen, rauhallisempana. Hän kertoi heidän käyvän Brianin kanssa parisuhdeterapiassa, enkä tiennyt, miten suhtautua siihen.
Rehellisesti sanottuna sekoitus syyllisyyttä ja helpotusta, jota yhä käsittelen. Hän kertoi, että Denise oli kaikista ihmisistä yllättäen tullut odottamattomaksi liittolaisekseen, kertonut Melissalle yksityisesti, että oli aina pitänyt poikansa tarinoita hieman liian kiillotettuina, hieman liian kätevinä, ja että ehkä oli aika jokaisen siinä perheessä alkaa kertoa totuutta siitä, mistä asiat todella tulivat. Käytin osan mökin tuotoista tehdäkseni jotakin, mikä minun olisi pitänyt tehdä kolme vuotta aiemmin. Ostin paljon pienemmän paikan, vain yhden makuuhuoneen mökin, rehellisesti sanottuna, hiljaisemmalla järvellä kaksi tuntia pohjoisempana, vain minun nimiini.
Ei vierashuonetta, jota joku lopulta voisi väittää perinnökseen. Asetin Carolin tuolin laiturille. Ripustin hänen tuulikellonsa oven viereen. Joinakin aamuina istun siellä kahvin kanssa enkä ajattele Briania tai kylttiä tai mitään muutakaan.
Katson vain vettä niin kuin hänellä oli tapana. Ja muutaman minuutin kerrallaan se riittää. Melissa kysyi samassa kuuden viikon puhelussa, voisiko hän tulla joskus käymään uudessa paikassa, yksin, ilman Briania, ilman lapsiakin, vain istumaan laiturille niin kuin hän pikkutyttönä istui vanhassa talossa. Sanoin, että ovi oli hänelle aina avoin.
Tarkoitin sitä. Tämä ei koskaan ollut tyttäreni leikkaamisesta pois elämästäni. Kyse oli siitä, että kukaan, ei vävy, ei edes oma suruni, ei koskaan enää saisi päättää, mitä Carolin muisto oli arvoltaan, kysymättä ensin minulta. Anteliaisuus ilman rajoja ei suojele niitä, joita rakastat.
Se antaa vain jollekulle toiselle tilaa kirjoittaa tarinan uusiksi, kun sinä yhä seisot siinä. Annoin Melissalle ja Brianille lahjan, koska rakastin tytärtäni ja yritin pitää vaimoni lähelläni. Unohdin joksikin aikaa, että lahja, jonka ehtoja et koskaan määrittele, lakkaa lopulta olemasta lahja ja alkaa olla tarina, jonka muut kertovat itsestään. En tee sitä virhettä uudelleen.
En mökin kanssa, enkä rehellisesti sanottuna paljon muun kanssa niinä vuosina, jotka minulla on jäljellä.