Omenapiirakka oli jo uunissa, kun soitin tyttärelleni. Oli jouluaaton aamu, kello ei ollut vielä kahdeksaa. Olin herännyt puoli kuudelta niin kuin aina. Kolmenkymmenenkolmen vuoden tapa avata liike ennen auringonnousua ei katoa siitä, että on myynyt firman ja jättänyt avaimet pöydälle.
Ainon reseptivihko oli nojallaan keittiön seinää vasten siinä, missä se on aina ollut. Kanelia, ruskeaa sokeria, Ainon rakastamia hapokkaita omenoita ja loraus konjakkia taikinaan, koska Aino sanoi aina, että piirakka ilman pisaraa konjakkia yrittää liikaa käyttäytyä kunnolla. Soitin tyttärelleni kysyäkseni, mihin aikaan hän toivoi minun tulevan joulupäivälliselle. Hiljaisuus kysymykseni jälkeen kesti niin pitkään, että vedin puhelimen pois korvaltani varmistaakseni, ettei puhelu ollut katkennut.
Sitten hän puhui. Hänen äänessään oli varovainen sävy. Sellainen, jolla puhuu ihminen, joka on harjoitellut lauseet ja toivoo niiden kuulostavan luontevilta. Isä, me vietämme joulua tänä vuonna Mikon vanhempien luona.
Luulin ensin, että hän vitsaili. Käänsin keittiön radion hiljaisemmalle ja pyysin häntä sanomaan sen uudestaan. Hän aloitti selityksen, mutta ennen kuin hän ehti jatkaa, kuulin taustalta vävyni äänen, matalan ja nopean. Sitten puhelin oli hänellä.
Rehellisesti Reijo, hän sanoi. Tää on vaan yksinkertaisempaa ilman sua. Hän sanoi sen samaan sävyyn kuin selittäisi pysäköintikieltoa jollekin, joka on jo ehtinyt parkkeerata väärään paikkaan. Asiallisesti päätetty asia.
Ei mitään henkilökohtaista siinä, että se sattuu. Selvä. Minä sanoin. En tiedä miksi sanoin niin.
Mikään siinä ei ollut selvää. Suuni tarvitsi vain sanan, joka lopettaisi puhelun ennen kuin jotain pahempaa pääsisi ulos minusta. Lopetin puhelun. Keittiön pöydällä oli kirjekuori.
Tavallinen valkoinen kirjekuori, sellainen, jota myydään kaupoissa kymmenittäin pakkauksessa. Olin kirjoittanut kuoren etupuolelle tyttäreni ja vävyni nimet omalla suuraakkoskäsialallani. Sisällä oli kaksi paperiarkkia ja valokopio Kallaveden rannalla sijaitsevan mökkini lainhuutotodistuksesta. Minun täytyy kertoa, mitä se mökki minulle merkitsi ennen kuin kerron, mitä päätin sille tehdä.
Pyöritin Hämäläisen autokorjaamoa Valtatie viiden varrella Kuopiossa 33 vuotta. Kaksi nosturipaikkaa, kun aloitin vuonna 1985. Neljätoista nosturipaikkaa, kun myin firman vuonna 2019, ja maine, jonka ansaitsin ainoalla tavalla, jolla sen alalla maineen ansaitsee. Olemalla paikalla joka aamu ennen työntekijöitäni ja kieltäytymällä koskaan päästämästä autoa pihasta, jos oli pienintäkään epäilystä siitä, mitä konepellin alla oli.
Kaupasta jäi verojen, yrityskaupan ehtojen ja eläkevarauksen jälkeen käteeni hieman yli 350 000 euroa. Olin 61-vuotias. Vaimoni Aino oli ollut poissa kuusi kuukautta, haimasyövän viemänä. Se vei hänet 11 viikossa diagnoosista siihen viimeiseen päivään.
Ostin mökin 14 kuukautta hänen kuolemansa jälkeen. Yksikerroksinen, kaksi makuuhuonetta, lasitettu veranta järven puolella, laituri, joka kaipasi uusia lankkuja, ja keittiö, jota ei ollut uusittu vuoden 1997 jälkeen. Maksoin siitä 130 000 euroa käteisellä ilman lainaa. Lainhuuto oli minun nimissäni eikä kenenkään muun.
Haluan kertoa, miksi. Ainon elämän viimeisenä vuonna hän puhui paikasta veden äärellä. Ei mistään komeasta, ei mistään näyttävästä, vain paikasta, jossa voisi istua aamun varhaisina hetkinä kahvikuppi kädessä ja katsoa valon liukuvan järven yli ilman, että mikään vaatisi huomiota. Hän kuvaili sitä niin tarkasti, että se tuntui olleen hänen mielessään jo pitkään yksityiskohtia myöten.
Verannan katon väri, ääni, jonka laituri päästää, kun vesi liikkuu sen alla. Löysin mökin sivutieltä Kaavintien varrelta. Istuin autossa pihalla 20 minuuttia ennen kuin soitin kiinteistövälittäjälle. Ajoin ohi 11 kertaa ennen kuin tein tarjouksen, koska halusin olla varma, että se oli oikea vesi.
Uusin keittiön sähköt itse. Vaihdoin laiturin lankut lauta kerrallaan. Asensin uuden lämminvesivaraajan ja maalasin verannan katon siihen vaaleansiniseen sävyyn, jonka Aino aina väitti pitävän ampiaiset loitolla. En osaa täysin vahvistaa sitä todeksi, mutta tein sen silti, koska joitain asioita tekee siksi, että se, joka niistä kerran pyysi, ei ole enää täällä kysymässä.
Elokuussa esittelin mökin tyttärelleni ja vävylleni. Mikko mittasi laiturin puhelimellaan ja ilmoitti, että sen päähän mahtuisi hyvin venenostin. Noora sanoi, että kylpyhuoneen laatat olivat vanhanaikaiset, ja kysyi, oliko vedenpaine tasainen. Kumpikaan heistä ei kysynyt minulta ainuttakaan kysymystä siitä, miten olin päätynyt omistamaan sen tai mitä se oli vaatinut tai mitä aioin sillä tehdä.
En ollut siitä pahoillani. Olin kuvitellut tyttäreni ilmeen, kun hän avaisi kirjekuoren joulupöydässä. Olin kuvitellut hänen sanovan äitinsä nimen samalla tavalla kuin lapsena, kun jotain hyvää ja odottamatonta oli tullut varoittamatta. Nyt seisoin keittiössäni uuni käynnissä ja kirjekuori pöydällä.
Vävyni ääni istui yhä korvassani kuin kivi, joka on pantu väärään paikkaan. Yksinkertaisempaa ilman sua. Sammutin uunin. Piirakka olisi tarvinnut vielä 12 minuuttia.
Sammutin sen silti. Vedin takin päälle, otin kirjekuoren, laskin sen takaisin pöydälle ja menin autotalliin. Ajoin etelään valtatie yhdeksää päättämättä sitä. Se on rehellisin tapa kuvata sitä puolta tuntia, joka seurasi pihasta lähtemistä.
Käteni ohjasivat rattia. Jalkani painoi jarrua oikeissa risteyksissä. Pysähdyin punaisiin valoihin Puijonkadulla ja katsoin nelihenkistä perhettä ylittämässä katua auton edessä. Mies jouluhattu päässä kantoi pientä lasta sylissään.
Nainen kantoi vuokaa molemmin käsin. Kaksi isompaa lasta juoksi edellä juhlakengissään kohti paikkaa, jossa heitä odotettiin ja toivotettiin tervetulleiksi. Valo vaihtui vihreäksi, ja istuin siinä, kunnes takana oleva auto tööttäsi lyhyesti. Minulla oli Ainon omenapiirakka etupenkillä.
Olin käynyt hakemassa sen sisältä ennen kuin peruutin pihasta. En osaa sanoa tarkalleen miksi. Tiesin vain, etten jättäisi sitä. Päädyin lopulta Kuopion tuomiokirkon eteen, koska pylväiden väliin oli ripustettu banderolli, jonka ohi olin ajanut satoja kertoja huomaamatta sitä kertaakaan.
Joulun yhteispöytä. Jouluaattona. Kaikki tervetulleita. Kirjaimet oli maalattu käsin valkoiselle kankaalle hieman epätasaisesti, sillä tavalla kuin kyltit ovat silloin, kun tekijät välittävät enemmän sanomasta kuin suorista viivoista.
Sammutin moottorin ja jäin istumaan. En ollut mies, joka kävelee sisään paikkoihin ilmoittamatta. Kolmekymmentäkolme vuotta korjaamon pyörittämistä oli opettanut minut kunnioittamaan eroa tilan välillä, joka tarvitsee sinua, ja tilan välillä, joka ei tarvitse. Ilmoittauduin vapaaehtoiselle, joka seisoi ovenpielessä.
Kerroin olevani eläkkeellä oleva yrittäjä ja halusin auttaa, jos ruokahuolto tarvitsi käsiä. Leonsian lahjoituslistalla oli jo nimeni. Kerroin ymmärtäväni käytännöt, koska ymmärsin. Silloin näin pojan.
Hän seisoi kauempana seinän vieressä naisen kanssa, jonka ryhti kertoi ihmisestä, joka pitää itsensä pystyssä opitulla tahdolla, ei huolettomuudella. Poika oli kahdeksan vuoden korvilla, takki päällä, joka oli yhtä numeroa liian pieni. Sellainen, joka kertoo lapsen kasvavan nopeammin kuin olosuhteet pysyvät perässä. Hän ei katsonut minua.
Hän katsoi vapaaehtoista kantamassa piirakkaani tarjoilupöydälle. Hänen ilmeensä ei muuttunut innokkaaksi, niin kuin lapsen ilme joskus muuttuu makeisten ilmestyessä. Se muuttui varovaiseksi, arvioivaksi. Sillä tavalla, jolla ihminen katsoo jotain, mitä hän todella haluaa, mutta ei ole vielä varma, saako sitä koskea.
Nainen kääntyi ja ojensi kätensä. Hänen kättelynsä oli varma ja harjaantunut. Sellaisen ihmisen, joka on esitellyt itsensä työelämässä 40 vuotta ja uskoo yhä, että kättely kertoo jotain arvokasta ihmisestä. Sirkka Peltonen, hän sanoi, ja tämä on lapsenlapseni Onni.
Hän oli reilusti yli kuudenkymmenen, hopeinen letti, villatakki valittu huolella kaulukselliseen paitaan. Hänen silmiensä takana oli erityinen väsymys, jolla ei ollut mitään tekemistä edellisen yön unien kanssa. Sitä lajia, joka asettuu, kun ongelma on kestänyt niin kauan, että sen hallinnasta on tullut tavoite ja ratkaisemisesta on lakannut tuntumasta todelliselta vaihtoehdolta. Onni tutki kasvojani sillä vakavuudella, jolla kahdeksanvuotiaat pojat tutkivat aikuisia, joista eivät ole vielä päättäneet mielipidettään.
Sitten hän katsoi tarjoilupöytää. Onks tuo se omenapiirakka? Hän kysyi. Kanelia ja ruskeaa sokeria, sanoin.
Kaikki alusta asti itse tehty. Hetken hiljaisuus. Sitten pienemmällä äänellä kuin mikään muu huoneessa. Onko se kaikille täällä?
Hän ei kysynyt, saisiko hän palan. Hän kysyi, oliko koko ajatus todellinen. Oliko ystävällisyys jouluaaton yhteisruokailussa todella sitä, miltä se näytti? Oliko siinä pienellä präntillä ehtoja, joita hän ei ollut vielä huomannut?
Oliko piirakalla, joka ilmestyi jouluaamuna seurakuntasaliin, todella hinta? Kyykistyin lähemmäs hänen katsettaan. Jokainen tässä huoneessa, minä sanoin, sinä mukaan lukien. Ei mitään ehtoja.
Hänen kasvonsa avautuivat tavalla, joka osui minuun painavana asiana. Ei innostuksena, vaan helpotuksena. Sellaisena helpotuksena, joka ilmestyy vain kasvoille, jotka ovat varautuneet pettymykseen niin pitkään, että tavallisesta ystävyydestä on tullut jotain, mikä vaatii varmistuksen ennen kuin siihen voi luottaa. Sirkka kertoi minulle lyhyen version tilanteestaan.
Sellaisen version, jonka ihminen oppii kertomaan, kun on joutunut kertomaan sen monta kertaa hajoamatta keskellä lausetta. Eläkkeellä oleva koulunkäyntiavustaja, 31 vuotta Puijonsarven koulussa. Hänen tyttärensä selvitteli asioita, joiden vuoksi Onnin oli parempi olla hänen luonaan toistaiseksi. Heidän vuokratalonsa oli myyty kaksi vuotta sitten, ja uusi omistaja oli nostanut vuokraa 60 prosenttia vuoden sisällä.
Hänen säästönsä eivät olleet mitoitettu sellaiseen laskuun. Ei kenenkään ole, sanoin hänelle. Hän sanoi tietävänsä. Mainitsin järjestön, josta olin kuullut erään entisen asiakkaani kautta.
Naisen, joka oli tehnyt 20 vuotta sosiaalityötä ennen kuin avasi varaosaliikkeen Karjalankadulla. Järjestö oli nimeltään Koti eteenpäin. He toimivat yhdessä kiinteistönomistajien kanssa, välittivät koteja pitkäaikaiseen käyttöön perheille, jotka rakensivat kohti vakaata asumista. Annoin Sirkalle nimen ja kehotin häntä kysymään sosiaalityöntekijältään hakemisesta.
En luvannut mitään sen enempää. Kättelin heitä molempia ja sanoin, että oli mukava tavata. Kävellessäni takaisin autolle ajattelin neljää sanaa, jotka Onni oli sanonut minulle, ja kuutta sanaa, jotka vävyni oli sanonut minulle sinä aamuna. Niiden välinen etäisyys tuntui etäisyydeltä kahden täysin erilaisen käsityksen välillä siitä, mitä toinen ihminen on arvoinen.
Istuin autossa hetken ja soitin sitten asianajajalleni. Hänen nimensä oli Kalevi Korhonen, kuusikymppinen, erikoistunut kiinteistö- ja perintöoikeuteen Pohjois-Savossa, entinen tuomioistuimen kirjuri. Hän oli kerran sanonut minulle, että yli neljän lauseen pituinen oikeudellinen ohjeistus on mies valmistelemassa omaa väärinymmärrystään. Hänen toimistonsa oli suljettu jouluaattona.
Tiesin sen ennen kuin soitin. Soitin silti ja jätin viestin neljässä lauseessa. Nimeni on Reijo Hämäläinen. Annan ohjeen keskeyttää välittömästi kaikki toimet, jotka koskevat Kallaveden mökin lainhuudon siirtoa.
Ei luovutuskirjaa, ei kauppakirjan allekirjoitusta, ei mitään jatkotoimia ennen kuin kuulet minusta suoraan. Seuraan asiaa kirjallisesti tunnin sisällä. Suomessa kiinteistön omistusoikeuden siirto ei ole täydellinen ennen kuin kauppakirja on allekirjoitettu ja lainhuuto haettu ja rekisteröity. En ollut allekirjoittanut mitään.
En ollut hakenut mitään. Mökki oli minun jokaisessa oikeudellisessa mielessä, jokaisessa verotusasiakirjassa, jokaisessa lainhuutotodistuksessa. Se, mitä tyttäreni ja vävyni odottivat, oli olemassa yksinomaan heidän omissa odotuksissaan. Laki ei ollut koskaan vahvistanut siitä mitään.
Kirjoitin seurantäsähköpostin Korhosen toimistolle kirkon parkkipaikalta kopiona hänen avustajalleen ja lisäsin loppuun yhden rivin. Merkitkää tämän viestin ajankohta osoitukseksi aikeestani. Sitten ajoin kotiin. Kirjekuori oli yhä keittiön pöydällä, kun astuin sisään.
Seisoin keittiön oviaukossa ja katsoin sitä. Sisällä oli kappale, jonka olin kirjoittanut Ainosta kirjeen loppuun, siitä miten hän elämänsä viimeisinä viikkoina oli kuvailut paikkaa veden äärellä, jonne ihmiset, joita hän rakasti, voisivat tulla yhteen, ei velvollisuudesta vaan halusta. Olin löytänyt mökin sen kappaleen takia. Panin kirjekuoren keittiön laatikkoon, paistinlastojen joukkoon, ja menin laittamaan vedenkeittimen päälle, koska käteni tarvitsivat jotain hyödyllistä tekemistä.
Tyttäreni soitti kello puoli kahdeksan. Hän puhui kovaäänisesti heti kun vastasin. Kerroin hänelle rauhallisesti, mitä olin tehnyt. Olen ohjeistanut asianajajani keskeyttämään siirron.
Mitään ei ollut allekirjoitettu tai rekisteröity. Olin käyttänyt oikeuttani kiinteistön omistajana pysäyttää prosessin. Et voi vaan tehdä noin, hän sanoi. Me ollaan suunniteltu koko touhu sen mökin ympärille kuukausia.
Me kerrottiin ihmisille… Pidin ääneni tasaisena. Ymmärrän sen, sanoin. Kerroitte hänen perheelleen, että se oli minun verojärjestelyni.
Sen te sanoitte. Hiljaisuus. Pidin kädessäni piirakkaa, jonka olin leiponut äitisi reseptillä tänä aamuna, sanoin, aikeenani viedä se joulupöytäänne. Ja vävysi kertoi minulle, että joulu on yksinkertaisempaa ilman minua.
Hän alkoi selittää jotain ajoituksesta, siitä miten asiat mutkistuvat pyhien aikaan, ettei se ollut tarkoitettu niin kuin se kuulosti. Olen yhteydessä kun olen valmis, sanoin. Lopetin puhelun. Naapurini Pekka ilmestyi ovelleni kello viisi, valurautapata täynnä hirvikeittoa ja ilme, joka kertoi miehestä, joka jo tietää enemmän kuin aikoo heti kertoa.
Hän oli asunut neljä taloa loitompana Haikaran rinteellä 19 vuotta. Sinä aikana olin oppinut, ettei hän koskaan tullut ovelle syyttä ja ettei hän koskaan kertonut syytä ennen kuin oli syönyt jotain. Istumme keittiön pöydän ääreen. Söimme puhumatta paljon, mikä oli omalla tavallaan armollista päivän jälkeen, joka oli ollut liian täynnä sanoja, jotka olivat tehneet vahinkoa.
Hän laski lusikansa, pani kätensä ristiin pöydälle ja katsoi minua tavalla, jolla katsoo silloin, kun on päättänyt, että rehellisyys on ainoa asia, minkä voi tarjota. Vävysi soitti mulle, hän sanoi, vajaa puoli vuotta sitten. Halus tietää, oonko huomannu susta jotain sekavaa. Toisteleko asioita?
Sekoitteleko päiviä? Teetkö harkitsemattomia rahapäätöksiä? Hän piti tauon. Se käytti sanaa taantunut.
Sana istui keittiössäni kuin jostain korkealta pudonnut esine. Taantunut, sanoin. Pekka nyökkäsi. Hänen leukansa oli jäykistynyt tavalla, jolla se jäykistyy, kun jokin on loukannut niin syvästi, ettei enää jaksa esittää loukkaantumista.
Mä sanoin sille, että sä oot terävin mies koko tällä tiellä, ja jos sillä on huolia sun rahoista, se vois joskus itsekin maksaa jotain. Hän nojautui eteenpäin. On mulla vielä jotain. Tunnen tyypin, joka käy tiistaisin kuntopiirissä sun vävyn firman väen kanssa.
Se kuuli jotain, mikä oli lipsahtanut työpaikalla. Vävysi seisoi keskellä avokonttoria ja kuvaili mökin siirtoa. Ja tämä oli hänen omia sanojaan, niin kuin mulle kerrottiin, että sä vihdoinkin teet jotain järkevää sillä, minkä päällä istut. Se sanoi sen ääneen koko huoneelliselle kollegoja siitä miehestä, joka maksoi sen käsirahan.
Se on näyttänyt naapuruston juhlissa kuvia mökistä, sanonut sitä heidän kesäpaikakseen, kertonut remonttisuunnitelmista ensi kesäksi. Istuin sen kanssa hetken. Pekka, sanoin. Kolmenkymmenenkolmen vuoden aikana korjaamolla.
Sanoiko tyttäreni koskaan yhtään mitään minusta, joka olisi kuulostanut siltä, että hän olisi ollut ylpeä siitä? Hän mietti sitä tavalla, jolla mietitään silloin, kun aikoo olla rehellinen ennemmin kuin lempeä. Se kertoi mulle kerran, että sä oot paras korjaaja, mitä se on ikinä nähnyt. Se oli varmaan kaksitoista silloin.
Sä olit just korjannut jotain sen koululla, mitä kolme muuta korjaamoa oli jo luovuttanut, ja sen luokkakaverit oli vaikuttuneita. Hän piti tauon. Mä en muista, että se olis sanonut mitään sellaista sen jälkeen. Katsoin keiton jäähtyvän kulhossani ja ajattelin kirjekuorta keittiön laatikossa.
Ajattelin kahdeksaatoista kuukautta laiturin lankkujen vaihtamista ja keittiön sähköjen uusimista ja verannan katon maalaamista oikean sävyisenä. Ajattelin sanaa taantunut jonkun toisen suussa siitä miehestä, joka oli maksanut katon heidän päänsä päällä. Sitten ajattelin Onnia kysymässä, oliko omenapiirakka todella kaikille. Tyttäreni ja vävyni tulivat luokseni tapaninpäivänä.
Katselin heidän saapumistaan keittiön ikkunasta. Vävylläni oli mukanaan pullo punaviiniä. Tyttärelläni oli pieni käärö, jossa oli nauha. He olivat saaneet Korhosen toimistolta virallisen ilmoituksen siirron peruutuksesta kello 16.
15 jouluaattoiltapäivällä. Vävyni oli soittanut puhelimeeni kaksi kertaa illalla ilman viestiä. He seisoivat ovellani kello kymmenen aamulla joulukuun 26. päivä.
Avasin oven ja astuin syrjään päästääkseni heidät sisään. Vävyni alkoi puhua ennen kuin oli edes kokonaan astunut kynnyksen yli. Hänen äänessään oli sitä erityistä lämpöä, jota harjoittelee peilin edessä ja ottaa sitten käyttöön tietyllä lopputuloksella mielessä. Pahoittelut siitä miten kaikki meni.
Asioita pitää vaan joskus korjata. Tyttäreni ojensi minulle käärön. Sisällä oli kehystetty valokuva. Me kaksi grillijuhlissa hänen pihallaan kolme kesää sitten.
Molemmat nauramassa jollekin kuvan ulkopuolella. Se oli hyvä kuva. Aito hetki. Hän sanoi varovasti.
Katsoin valokuvaa. Sitten katsoin heitä molempia. Mihin aikaan te saitte Korhosen ilmoituksen? kysyin.
Reijo, sehän ei… Mihin aikaan? sanoin. Vävyni leuka jäykistyi.
Hän katsoi lattiaan hetken, sitten takaisin minuun. 14. 15, hän sanoi hiljaa. Ja mihin aikaan te päätitte ajaa tänne tänä aamuna?
Kukaan ei vastannut siihen. Laskin valokuvan eteisen pöydälle. Annan teille yhden asian, sanoin. En siksi, että haluaisin siitä kiitosta, vaan siksi, että astuitte taloni ovesta sisään tänä aamuna pullo viiniä kädessä sen jälkeen, kun asianajajanne ilmoitti eilen, että mökin siirto teille on peruttu, ja te kutsuitte sitä asioiden korjaamiseksi.
Haluan teidän molempien ymmärtävän, mitä oikeasti pyydätte minulta korjattavaksi. Tyttäreni kädet olivat pysähtyneet hänen sivuilleen. Vuonna 2000 maksoin 25 000 euroa tyttäreni opintolainaa. Hän soitti kuusi viikkoa valmistumisen jälkeen ja kertoi, ettei pystynyt maksamaan sekä vuokraa että lainan lyhennystä samana kuukautena.
Sanoin, että se oli lahja. En ottanut asiaa uudelleen puheeksi. Pidin ääneni tasaisena ja asiallisena sillä tavalla, jolla luin ennen kuormituslaskelmia korjaamolla. Ei kiihkolla, koska kiihko tuo mukanaan virheitä.
Tarkkuudella, koska tarkkuutta ei voi väittää vastaan. Vuonna 2015 heiltä puuttui 4 000 euroa asuntolainan käsirahasta. Siirsin summan omalta säästötililtäni keskiviikkoaamuna ja kerroin naapureille auttavani heitä pääsemään alkuun. Mainitsin sen illallisella tarkalleen kerran.
Puheenaihe vaihdettiin. Vuonna 2019 vävyni autolaina oli neljä kuukautta myöhässä, ja rahoitusyhtiö oli aloittanut perintätoimet. Maksoin jäljellä olevan summan, 7 500 euroa, ja pyysin häntä laittamaan maksut automaattisiksi jatkossa. Hän sanoi tekevänsä niin.
Olen korjannut jokaisen kodinkoneen, jokaisen putkiongelman, jokaisen sähkövian tässä talossa veloituksetta yhdeksän vuoden ajan. Tulin aina, kun soitettiin, koska hän on tyttäreni, ja auttaminen, kun jokin on rikki, on sitä, minkä osaan antaa. En pitänyt sitä kertaakaan lainana. En pitänyt kirjaa.
Mutta kun astutte taloni ovesta pullo viiniä kädessä aamuna sen jälkeen, kun saitte tietää, ettei odottamanne asia ole enää tulossa, ja kutsutte sitä asioiden korjaamiseksi, minun täytyy saada teidät ymmärtämään, mitä oikeasti kuvailette. Kuvailette jonkin poisottamista, jonka olitte jo päättäneet kuuluvan teille. Jotain, minkä kerroit koko työhuoneelliselle kollegoja, että vihdoin käytän oikein. Vävyni sanoi: Sä väännät mun sanoja.
Se lämpö, jolla hän oli astunut sisään, oli kokonaan poissa. Nyt sen tilalla oli jotain raakaa, ja arvelin sen olevan huomattavasti lähempänä hänen todellista ääntään. Minä kuvailin hänen työtovereilleen työn, jonka tein sillä mökillä, sanoin. Jokaisen laiturin lankun, jonka vaihdoin, jokaisen sähköjohdon, jonka uusin, verannan katon, jonka maalasin siihen väriin, jota Aino pyysi ennen kuolemaansa.
Kerroin heille, miltä näyttää, kun 33 vuoden korjaamotyön 130 000 euroa käytetään ihmiseen, jota rakastaa eniten. Kukaan heistä ei kuullut nimeäni sinun puheessasi. Tyttäreni istuutui eteisen portaiden alimmalle askelmalle. Hän painoi kyynärpäänsä polviinsa ja kasvonsa käsiinsä ja jäi siihen.
En mennyt hänen luokseen. Seisoin paikallani ja annoin huoneen pitää sen, mitä se piti sisällään, kiirehtimättä tekemään siitä mukavaa ennen kuin totuus oli saanut tehdä loppuun sen, mitä totuus tekee, kun sen vihdoin päästää olemaan hiljaa. Annan teille molemmille anteeksi, sanoin. Tarkoitan sitä.
Annoin anteeksi jossain vaiheessa tämän aamun ajomatkan ja tämän hetken välillä, koska vaihtoehdon kantaminen on raskaampaa kuin mitä olen valmis kantamaan 64-vuotiaana. Mutta anteeksianto ei ole avain, joka avaa etuoven ja palauttaa kaiken viime tiistaihin. Viime tiistai oli jo ongelma. Kumpikaan meistä ei ymmärtänyt sitä ennen tätä viikkoa.
Se, minkä anteeksianto antaa, on mahdollisuus aloittaa jotain toisenlaista. Jotain rehellistä. Jotain, jossa olet tyttäreni, et siksi, että olen tehnyt sinulle taloudellisesti mukavaksi pitää minut elämässäsi, vaan koska todella haluat minut siellä. Vävyni pani kätensä lantiolle sillä tavalla, jolla mies tekee, kun sanat ovat loppuneet ja hän turvautuu ryhtinsä arkkitehtuuriin projisoidakseen auktoriteettia, jota hän ei enää tunne.
Hän alkoi puhua lupauksista ja kaikista suunnitelmista, joita he olivat tehneet. Aikomus ei ole lainhuuto, sanoin. Korhonen selittää teille eron missä tahansa tarkkuudessa haluatte. He lähtivät ilman viinipulloa.
En tiedä, unohtivatko he sen vai jättivätkö sen tarkoituksella. Se seisoi eteisen pöydällä siihen iltaan asti, jolloin Pekka tuli käymään. Avasin sen ja kaadoin meille molemmille lasilliset, eikä kumpikaan meistä sanonut sanaakaan siitä, mistä se oli tullut. Soitin Koti eteenpäin -järjestöön tammikuun toisena.
Toiminnanjohtaja oli nimeltään Liisa Aaltonen. Kolmekymmentä vuotta asunnottomuustyötä Pohjois-Savossa. Sellaista osaamista, joka näkyy siinä, miten ihminen kysyy kysymyksiä, ei siinä, miten hän esittelee itsensä. Hän kysyi mökin jätevesijärjestelmästä, katon iästä, lämmitysajasta, lähimmästä koulupiiristä, lähimmästä bussireitistä.
Hän kysyi laiturin kunnosta ja siitä, oliko kiinteistöllä avoimia lupa-asioita. Hän kysyi, mitä odotin omalta osallistumiseltani sijoituksen jälkeen. Minulla ei ole odotuksia osallistumisen suhteen, sanoin. Siksi soitan teille.
Hän oli hetken hiljaa. Useimmat kiinteistönomistajat, jotka tulevat meille, haluavat jonkinlaisen sananvallan valintaprosessissa, hän sanoi. Ei moitteena, vain toteamuksena. Ymmärrän sen, sanoin.
En halua sitä. Toinen tauko. Milloin voin nähdä kiinteistön? Naapurini Pekka uusi rakennusalan pätevyystodistuksensa helmikuussa.
Se oli rauennut kaksi vuotta aiemmin, kun hän oli päättänyt olevansa valmis lopettamaan sen työn. Hän piti käsikirjansa hyllyssä työhuoneessaan selät ulospäin, mikä on sitä, mitä ihminen tekee kirjoille, joiden pariin aikoo palata joskus, muttei ole vielä myöntänyt sitä itselleen. Hän ilmestyi mökille lauantaina maaliskuussa, auto täynnä tavaraa ja termarillinen kahvia, kysymättä ja soittamatta etukäteen. Uusimme verannan lasituksen puitteet, muotoilimme salaojituksen perustuksen itäsivulla uudelleen.
Hiomme ja pintakäsittelimme jokaikisen laiturin laudan, kunnes puu näytti siltä, miltä puu näyttää, kun joku välittää sen kohtalosta. Maalasin verannan katon uudelleen siihen samaan vaaleansiniseen. Pekka katsoi minun viimeistelevän toisen kerroksen sanomatta mitään. Aino siis valitsi tän värin, hän sanoi.
Se väitti, että se pitää ampiaiset loitolla, sanoin. Hän mietti sitä. Pitääks? En ole ikinä pystynyt vahvistamaan sitä suuntaan enkä toiseen.
Hän otti toisen siveltimen telineestä ja maalasi kaukaisen nurkan, johon en ollut vielä ehtinyt. Viimeistelimme katon yhdessä sanaakaan sanomatta, mikä oli täsmälleen oikein. Liisa Aaltonen soitti eräänä tiistai-aamuna huhtikuussa. Sijoituslautakunta on saanut arvionsa valmiiksi, hän sanoi.
Perhe, joka on valittu Kallaveden kiinteistön ensimmäiseksi asukkaaksi, on Sirkka Peltonen ja hänen lapsenlapsensa Onni. He sijoittuivat ensimmäiseksi jokaisella arviointikriteerillä. Kävin läpi heidän tietonsa suhteessa listan kolmeen seuraavaan perheeseen ennen kuin soitin sinulle. Ero oli merkittävä.
He olisivat sijoittuneet ensimmäiseksi joka tapauksessa, riippumatta aiemmasta yhteydenpidostanne. Istuin mökin portailla puhelin kädessäni ja järvi edessäni tekemässä sitä, mitä se aina teki. Liikkuen ja siepaten valon, eikä välittämättä lainkaan siitä, mitä oli tapahtunut viimeisen neljän kuukauden aikana. Kiitos, sanoin.
Muutto on toukokuun ensimmäisenä lauantaina, hän sanoi. Onko kiinteistö valmis? Just maalasin verannan katon valmiiksi, sanoin. Se on valmis.
Vietin toukokuun ensimmäisen lauantain Pekan keittiön pöydässä kahvia juoden, tietoisesti ajamatta Kallaveden mökille. Se vaati enemmän tahdonvoimaa kuin olin osannut odottaa. Tiesin, että muutto oli sovittu kello kymmeneksi aamulla. Tiesin, että Liisan yhteyshenkilö olisi paikalla.
Tiesin, että ohjelma tarjoaa aloituspakkauksen, liinavaatteet, keittiövälineet, perustarvikkeet, koska Liisa oli kuvailut sen toisessa puhelussamme. Tiesin kaiken, mitä minun tarvitsi tietää, eikä mikään niistä vaatinut läsnäoloani sillä tiellä ollakseen totta. Kello 10. 42 puhelimeni värähti.
Viesti Liisalta. Perhe asettui hyvin. Kaikki sujui mutkattomasti. Sirkka pyysi minua välittämään jotain.
Hän sanoi, että Onni näki verannan tuulikellot jo ennen kuin ehti autosta ulos. Hän pyysi mummonsa pysäyttämään auton, jotta sai kuunnella niitä. Luin viestin kahdesti. Panin puhelimen näyttö ylöspäin Pekan pöydälle.
Pekka luki sen tiskiltä. Hän täytti kahvikuppini sanomatta mitään. Se oli täsmälleen oikea tapa. Seuraavana jouluna päivällinen oli minun kodissani Haikaran rinteellä, koska ruokasalini pöytään mahtuu kahdeksan mukavasti ja meitä oli kuusi.
Pekka toi lohilaatikkoa. Sirkka toi omenapiirakkaa omalla reseptillään. Liisa Aaltonen tuli miehensä kanssa ja pullon kuohuvaa siideriä. Minä leivoin Ainon omenapiirakan.
Onni näki piirakan, kun kannoin sen keittiöstä. Hänen kasvonsa tekivät täsmälleen saman ilmeen kuin seurakuntasalissa 14 kuukautta aiemmin. Se varovainen, vartioimaton tunnistus jostain, joka saapuu ilman ehtoja. Hän ei kysynyt tällä kertaa, oliko se kaikille.
Hän tiesi jo vastauksen. Hän oli tiennyt sen jo hetken. Illallisen jälkeen, ennen kuin piirakka leikattiin, hän tuli luokseni ja painoi taitetun paperiarkin käteeni sanaakaan sanomatta. Hän oli kirjoittanut siihen suurella, huolellisella käsialalla, jolla lapsi kirjoittaa silloin, kun on päättänyt, että tehtävä edessä on tarpeeksi tärkeä otettavaksi vakavasti.
Kiitos, ettet unohtanut meitä. Ystäväsi Onni. Pidin sitä paperia kädessäni pitkän aikaa. Vuosi sitten olin seissyt keittiössäni jouluna piirakkani tarkoitettuna pöytään, joka oli päättänyt, että pyhät olivat helpompia ilman minua.
Tänä iltana joku oli katsonut minulle paikan ennen kuin ehdin edes saapua. Ei siksi, että olin järjestänyt mitään. Ei siksi, että olin maksanut mistään. Ei siksi, että olin tehnyt itsestäni korvaamattoman.
Yksinkertaisesti siksi, että minua haluttiin siellä. Taitelin Onnin viestin ja panin sen flanellipaitani rintataskuun, siihen, mihin panen ne asiat, jotka aion pitää. Jos joukossanne on joku, joka on erehtynyt luulemaan rakkauttaan rajattomaksi luotoksi, jota ei koskaan tarvitse maksaa takaisin, kuunnelkaa tätä.
Rakkaus, jonka annat vapaasti, on yhä rakkautta, vaikka sen vastaanottaja olisi lakannut näkemästä kädet, jotka sitä antavat.