Hän istui minua vastapäätä, laski kätensä pöydälle kuin mies, joka olisi aikeissa pyytää palvelusta, ja esitti minulle kysymyksen, joka päätti kolme uraa ennen auringonnousua. Olen 71-vuotias. 28 vuotta työskentelin valtion oikeudenkäyntitutkijana, mikä on mitäänsanomaton nimitys oudolle työlle. Tyttäreni puristi rannettani ja sanoi: “Isä, kukaan ei ota sinulta mitään.
” Ja jos joku on koskaan puhunut sinulle kuin olisit jo poissa, vaikka olet vielä huoneessa, paina tykkäysnappia ja pysy kanssani, koska tämä on koko tarina. Sen jälkeen talo hiljeni, ja minä annoin sen olla hiljaa. Ehkä se oli ensimmäinen virheeni. Sitten kuulin kuistin oven ja avaimen lukossa.
Haluan sinun ymmärtävän sen äänen, ystäväni, koska se on ääni, jolle koko tämä tarina rakentuu. Ei murtuva ovi, vaan avain. Minun avaimeni, kopioitu tyttäreni kädessä. He veivät minut ulos paljain jaloin kävelykenkissäni ilman sukkia.
Se on pieni asia, mutta mietin sitä yhä. Se on se yksityiskohta. Kun he avasivat ulko-oven, käytävä näytti pidemmältä kuin koskaan, ja jokainen askel tuntui kovalta paljaissa jaloissa. Yksi heistä, nuorempi virkailija, jonka olin nähnyt satoja kertoja oikeustalolla, sanoi toiselle: “Hän ei ymmärrä, mitä tapahtuu.
” Ja minä ajattelin: ei, sinä et ymmärrä. Minä olen katsonut tämän näytelmän takarivistä 28 vuotta, ja nyt minä olen näyttämöllä. Sillä yöllä katsoin poliisin kävelevän edelläni, ja tyttäreni kuvasi koko ajan. Kamera ei täristynyt, ei kertaakaan.
Se oli tehokkuutta, jota olin itse käyttänyt muita vastaan. Sitten he laittoivat minut takapenkille, ja kun poliisiauto peruutti pihatieltä, näin makuuhuoneen ikkunassa valon, joka jäi palamaan koko yön. Se oli äitini vanha yöpöydän lamppu, ja ajattelin: kukaan ei sammuta sitä nyt, koska kukaan ei asu siellä enää. Ymmärtääksesi miksi tein seuraavaksi sen mitä tein, sinun on tiedettävä Eleanorista.
Eleanor oli vaimoni. Kun hän sai diagnoosin, huolehdin hänestä kotona, kuten olin luvannut. Kun hänen muistinsa alkoi hajota, minä olin se, joka löysi hänet aamulla keittiöstä, kun hän oli unohtanut, missä oli. Kun hänen kätensä alkoi täristä, minä syötin hänet.
Ja kun lääkäri sanoi, että hänen pitäisi mennä hoitolaitokseen, minä kieltäydyin. Sanoin, että pidän hänestä huolta itse. Ja pidin. 6 viikkoa.
Hän kuoli 6 viikkoa sen jälkeen, kun hän meni sinne. Olen ajatellut niitä 6 viikkoa joka ikinen päivä siitä lähtien. Se mies pöydän toisella puolella, Marcus Deal, oli Eleanorin veljenpoika. Hän sanoi, että jos holhous vahvistettaisiin torstain kuulemisessa, en voisi allekirjoittaa shekkiä, myydä autoa, palkata lakimiestä tai kieltäytyä sijoituksesta muistisairaiden hoitoyksikköön.
Ja että minulle oli jo varattu paikka laitoksesta nimeltä Cedar Hills. Sitten hän avasi kansion kiinnittääkseen muistiinpanot ja pysähtyi. Hän luki jonkin aikaa. Kun hän katsoi minuun, väsymys oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
Se oli korvattu jollakin, mikä muistutti pelkoa. Hänen äänensä oli outo, kun hän sanoi: “Tässä lukee, että olet sen arviointiprotokollan osatekijä, jota minun osastoni käyttää juuri näiden raporttien seulomiseen. ”
Minä sanoin: “Minä olen se, joka kirjoitti sen. Sinun pitäisi myös tietää, että arkistossanne on kolmas osa, suojattu kansio, johon vain minulla on pääsy.
Se on nimetty sinun ja sinun juristiystäviesi mukaan. ”
Sitten pyysin häntä tuomaan henkilökohtaiset tavarani, koska puhelin omaisuusesineiden kirjekuoressa oli äänittänyt kotona huhtikuun ensimmäisestä viikosta lähtien. Halusin hänen kuulevan keskustelun, joka käytiin omalla käytävälläni tiettynä iltana. Ymmärtääksesi, mitä hän kuuli, sinun on palattava ajassa kolme kuukautta taaksepäin ja kuultava ääni.
Se oli oma käytäväni, tiistai-iltana. Olin työskennellyt 28 vuotta tällaisten asioiden parissa, ja tämä työ opettaa yhden asian ylitse muiden: sinun on odotettava, kunnes sinulla on koko kartta. Jos kohtaat ihmisen ennen kuin sinulla on kaikki faktat, opetat hänelle vain, missä hänen tarinansa reiät ovat. Joten odotin.
Aamulla tein kahvia ja kysyin Clairelta, joka oli jäänyt yöksi vierashuoneeseen, oliko hän nukkunut hyvin. Hän virnisti minulle kuin ei olisi koskaan nähnyt minua. “Oletko sinä aina ollut näin aikaisin ylhäällä? ” Se oli pieni asia, mutta kiinnitin siihen huomiota.
Seuraavien kahden viikon aikana tein sitä, mistä minulle aikoinaan maksettiin. Selvitin. Aloitin Marcusin yrityksestä. Se oli osakeyhtiö, joka oli perustettu vain 14 kuukautta aiemmin, ja sen toimisto sijaitsi samassa rakennuksessa kuin hänen juristinsa toimitilat.
Sitten löysin trustirahaston. Ja sitten löysin lääkärin. En ollut koskaan tavannut häntä, en koskaan istunut samassa huoneessa. Hän oli allekirjoittanut arvioni 20 kuukautta sitten 15 minuutin puhelinkeskustelun perusteella.
Sama lääkäri oli allekirjoittanut 13 muuta vastaavaa arviota vain viimeisen vuoden aikana. Keskimääräinen asiakasomaisuus oli 800 000 dollaria. Pruittin palkkio, joka laskutettiin kuolinpesältä määräyksen jälkeen, oli 30 000 dollaria tapaukselta. Ja minä olin yksinkertaisesti suurin tili, jonka hän oli koskaan hankkinut.
Joten tein päätöksen, ja haluan olla rehellinen sen suhteen, koska monet sanovat sen olleen kylmä tapa toimia. Jos olisin kävellyt oikeussaliin torstaina todisteineni ja hajottanut hakemuksen, olisin voittanut taloni takaisin, ja Marcus olisi ehkä lopulta menettänyt lisenssinsä. Ja Pruitt olisi jatkanut allekirjoittamista muille kolmelle asianajajalle, ja 14:stä olisi tullut 40. Olin nähnyt tämän tapahtuvan koko urani ajan.
Joten päätin antaa heidän rakentaa koko syytteensä loppuun asti, aina pidätykseen saakka, koska väärennös on rikos, jonka voi todistaa vasta kun joku on sitä käyttänyt. He olivat jo valmiita tekemään minusta numeron. En aikonut antaa heidän tehdä siitä katosvaa. Toukokuussa aloin jättää levyn liedelle tyhjän kattilan alle.
Kesäkuussa unohdin sytyttää palovaroittimen paristojen tarkistuksen kirjautumiskansioon. Heinäkuussa “unohdin” sammuttaa ulkovalon, kunnes naapuri soitti huolestuneen puhelun. Jokainen pieni yksityiskohta oli suunniteltu. Rappusilta eksyminen kauppakeskuksessa, jonka tiesin olevan ystävällinen apu.
Naapurin nimi viime viikotapahtumassa, jonka pyysin heitä toistamaan useammin kuin kerran. Jokainen näistä asioista syötettiin heidän tarinaansa. Ja manasin niitä hiljaa illalla, kun sitä nauhoitettiin. Mutta tekemäni asia, joka muutti kaiken, oli se, mitä tein trustirahastolle.
Alkuperäinen, Eleanorin ja minun, purettiin. Sinne ei jäänyt juuri mitään. Sen sijaan loin toisen rahaston, jonka nimi oli lähes samankaltainen kuin heidän, Hale Protective Asset Trust, ja tein siitä näyttävän ensisijaiselta välineeltä, joka piti hallussaan kaikki 6,4 miljoonaa dollaria. Paitsi ettei se ollut.
Siinä oli 11 000 dollaria ja lauseke sivulla neljä, jossa todettiin, että mikä tahansa hakemus, määräys tai asiakirja, joka väitti siirtävänsä rahaston hallinnan, lähetettäisiin kokonaisuudessaan, kaikkine liitteineen ja allekirjoituksineen, osavaltion ikäihmisten talousrikosyksikölle ja sen oikeudenkäyntikollegan verkostolle, jonka olin tuntenut 40 vuotta. Sitten soitin Ruthille. Ruth on naapurikaupungin eläkkeellä oleva perheoikeuden tuomari, joka on kuullut enemmän valanalaista todistusta kuin useimmat tuomarit. Kun Eleanor kuoli, Ruth tuli hautajaisiin ja jäi 9 viikoksi, eikä kertaakaan sanonut minulle, että kaikki vielä järjestyy.
Ajoin hänen luokseen Willardiin toukokuun lopulla, istuin hänen keittiönpöytänsä ääressä ja kerroin hänelle kaiken. Hän kuunteli puhumatta sanaakaan 40 minuuttia. Kun lopetin, hän sanoi: “Se tapahtuu sunnuntaina. ” En kysynyt, mitä.
Tunsin hänet vuodesta 1979, enkä ole koskaan ollut onnellisempi saadessani käskyjä. Sunnuntaina ilmestyin Tru Valu -rautakauppaan 45 minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ostin kaksi palovaroitinta ja taskulampun. Kun kassalla kysyttiin, olinko löytänyt kaiken tarvitsemani, sanoin maksavani käteisellä.
Tiedän, miltä se kuulostaa. Hölmöltä. Mutta keskustelin pomon kanssa, olin tehnyt niin vuosia, ja koska olin maksanut käteisellä vanhan tavan mukaan, olin kassakoneen muistissa vain toisena vanhana asiakkaana. Kesti alle 2 minuuttia suorittaa korttimaksu.
Seuraavana aamuna menin katsomaan tohtori Ashfordia. Tunsin hänet vuosien takaa. Sanoin: “Sinun täytyy tehdä minulle arvio. Nyt.
” Sitten soitin Channel 6:n uutistoimitukseen. En kertonut heille nimeäni. Sanoin: “Tapaatko vanhan miehen, jota holhotaan äidin kuolemasta huolimatta, ja jonka tytär on osallisena? ” Laitoin puhelimen alas ja odotin.
Sitten yö meni ohi. Seuraavana aamuna soitin Dannylle. Danny on entinen työtoveri, joka oli auttanut minua kerran arkiston kanssa. Valitin, ettei kukaan soittanut takaisin.
“Unohditko, että se otettiin käyttöön helmikuussa? ” hän sanoi. Kun hän lopetti, hän oli täysin hiljaa. Sitten sanoi: “Walter, kuka sinä olet?
” En vastannut siihen. Kun astuin sisään oikeustaloon tiistaina, minut ohjattiin suoraan istuntohuoneeseen. En odottanut ulkopuolella kuin muut kansalaiset, koska tänään en ollut kansalainen. Olin kuultava.
Kun ovi avautui, istuin pää pystyssä. Tohtori Pruitt istui pöydän toisella puolella. Kun hänen nimensä kutsuttiin, minä nousin. Tuomari katsoi minua, nähden minut ensimmäistä kertaa.
Sanoin: “Teidän kunnianne, minä olen Walter Hale. Haluan, että tämä käsitellään nyt. ”
Hän katsoi häntä, sitten minua, jokin painoi hänen mielessään. Sitten sanoin aloittavani alusta.
Tarkalleen 6 viikkoa, samasta kohdasta. Kun lopetin ensimmäisen kerran, huone oli täysin hiljaa. Sitten tohtori Pruitt sanoi innostuneensa ja avasi salkkunsa. Kuulin paperin kahinaa kunnes hän veti esiin kopion sinetöidystä lomakkeesta ja levitti sen pöydälleen.
Sitten hän sanoi jotain, jonka olin odottanut kuulevani jo kauan: “Tämä arvio on tehty 60 päivää sitten. ”
Ja minä sanoin hiljaa: “Se pitää paikkansa. Se oli ennen kuin sain tyttäreni löytämän äänityksen. ”
Hänen kasvonsa menivät tyhjäksi.
Tuomari kysyi, mitä äänitystä tarkoitin. Sanoin: “Teidän kunnianne, haluan pyytää, että tämä hakemus hylätään sillä perusteella, että se on tehty vilpillisessä mielessä ja rikollisessa tarkoituksessa. Ja haluan, että tämä oikeuslaitos määrää väliaikaisen turvaamistoimenpiteen, joka kieltää vastaajia hävittämästä asiakirjoja tai jatkamasta tätä hakemusta. Minulla on myös kaksi lääketieteellistä arviota, jotka on jätetty viimeisen 30 päivän kuluessa ja joissa todetaan, että minulla on täysi henkinen toimintakyky.
Ja minä haluan, että tämä asia siirretään oikeuteen. ”
Kun he veivät hänet pois, Marcus oli ulkona käytävällä. Kun hän huusi: “Hän ei ole selvillä! Pyydän, tuomari, hän on minun isäni!
”
Silloin tuomari kääntyi puoleeni. En muista tarkalleen, mitä hän sanoi. Muistan kuulleeni sanat “täysi toimintakyky” ja “petos” samassa lauseessa. Ehkä se oli unta.
Mutta kun silmäni aukesivat, olin edelleen oikeudenkäyntihuoneessa. Ja katsoin ylös, ja siellä oli mies, jota en ollut koskaan nähnyt: Okonkwo, valtion apulaisoikeusasiamies. Hän istui taaksepäin, mekkotakki levällään, kädet kietoutuivat ristiin vatsan päälle. En nähnyt, milloin hän oli purkanut äänenvaimentimen.
Mutta hänen silmänsä olivat kanavan kätketyt. Sitten hän sanoi: “Teillä on 30 sekuntia ennen kuin hiljaisuuteni päättyy. Se riittää hyvin, että ehdit kertoa minulle, mitä äänitteellä kuuluu. ”
Marcus repäisi kuulokkeet irti.
“Se puhelin oli minun! ”
Okonkwo ei katsonut häneen. “Puhelin, joka äänitti sinua kolme kuukautta, ja jota et koskaan tarkistanut. Sitä luetteloa kutsutaan nimellä todistusaineisto, Marcus.
Ja kun olen jättänyt raporttini ja liittänyt sen omaan ilmoitukseesi, olet valmis. ”
Käännyin katsomaan toista miestä huoneessa. “Hale? Sinä teit tämän.
” Sitten Okonkwo virnisti. “Sinä asetit koko näytelmän palvelemaan heitä. ” Marcus huusi: “Mitä!? ”
Okonkwo naulasi katseensa häneen.
“Hän antoi sinun rakentaa tapauksen. Toimitti sinulle pölyhiukkasia, joita yritit muokata todistukseksi. Ja sinä, sinä puristit osoittimen niin kovaa, ettet koskaan huomannut katsovasi suoraan alas lakiin, jonka avulla hänet voidaan todistaa väärin. ” Sitten virkamies ilmestyi ja ojensi hänelle kirjekuoren, jonka Okonkwo avasi.
“Walter Hale, rikosilmoitus sinua vastaan on hylätty. ”
Seuraavina tunteina tapahtuivat asiat, joista en osannut uneksiakaan. Okonkwo ei ollut yksin. Hän oli tuonut mukanaan kaksi tutkijaa ja pinon sinetöityjä asiakirjoja, jotka oli leimattu osavaltion sinetillä.
Kun pöly laskeutui, minulle luettiin laki, jonka olin auttanut kirjoittamaan. Sitten Okonkwo katsoi minua pitkään, naurahti lyhyesti ja sanoi: “Sinä järjestit koko asian niin, että heidän oli pakko hakea sitä. ” Sitten aukaisi mappinsa ja levitti paperit pöydälle. “Ja me aiomme saada tämän tunkeutumisasiakirjan kumottua ennen puoltapäivää, koska se on järjetön.
Älä sano mitään kenellekään ennen kuin pääsen perille, puhut sitten kenen kanssa hyvänsä. Älä allekirjoita mitään. Älä puhu etsiville. Ymmärrätkö?
”
Sanoin: “En ymmärrä mitään tästä. ”
Silloin hän kumartui, avasi vetoketjullisen kansion ja työnsi minulle yhden ainoan arkin. Se oli huoltopäiväkirja, jokainen oikeustalo, jossa olin ollut 8 viime kuukauden aikana. Jokaisella olin käynyt rikkomassa puhujanpöntön sinetin.
Jokainen oli juristi, jota hän tutki. Sitten hän sanoi: “Kun sinä loppuun asti annat heidän rakentaa tapauksensa, ja minä livahdan sisään heidän selkänsä takaa. ” Ja sitten hän nauroi, lyhyt ja kuiva, ikään kuin se olisi ollut paras vitsi, jonka hän oli koskaan kuullut. Hänen autonsa oli oikeustalon edessä moottori käynnissä.
Kun kävelin ohi, näin Clairen puhelin korvallaan. En ryhtynyt pidättelemään, kun hän huusi “Isä! ” Tajusin silloin, että olin kävellyt ohi, koska en halunnut hänen näkevän minun romahtavan. En tiennyt vielä, oliko tämä voitto vai alku.
Illalla, kun istuin keittiön pöydän ääressä, ovi kävi. Se ei avautunut. Se oli kylmä siitä huolimatta, että ilma oli painostavaa. Danny seisoivat siellä.
En nähnyt häntä päiviin. Kun hän sai vihdoin suunsa auki, se kuulosti toiselta ihmiseltä: “Walter. Minun täytyy puhua sinulle heidän isästään. ” Sitten hän katseli minua ja kaikki ymmärsi, mitä hän tarkoitti, ja minä tunsin kirjoituspöydän reunan kaivautuvan kylkiluihini, kun horjahdin.
“Mikä sinä olet tehnyt? ”
Danny käveli minun ohitseni olohuoneeseen ja oli jo ottamassa kuorta pöydältä. “Claire löysi tämän. Hänen nimensä on Scott, hän asuu kolmen kaupungin päässä.
” Sitten otti 5 000 dollarin seteleitä ja heitti ne pöydälle. “Se on vain pieni osa, Walter. Loput on Georgia Trustissa, FedEx-shekkien kera, joita ennen hyvää aikaa olimme tehneet yhdessä. ”
Yritin sanoa: “Minä en ottanut sitä, mitä he tarjosivat, koska minun piti tuoda jotakin mukana ollakseni heidän mukanaan peitteessä.
” Mutta sana ei tullut koskaan sillä tavalla. Danny pudisti päätään. “En tiedä, kuka sinä olet enää. ” Sitten hän kääntyi ja käveli ovesta ulos, ja minä en nähnyt häntä enää.
Illalla sain puhelun, joka vahvisti pahimman pelkoni. Se oli Okonkwon toimistosta. He sanoivat, että heidän oli pidätettävä minut vielä yhden yön, koska he tarvitsivat selityksen. “Et ole epäiltynä”, hän sanoi.
“Mutta joku väärensi sinun allekirjoituksesi sinetöidyissä raporteissa, jotka käsittelevät oikeudenkäynnin väärinkäytöstä. Ja yksi ainoa testi voi varmistaa, kuka. ” Eikä hän tarkoittanut sitä, mitä luulin. Kun he lukitsivat oven, seisoin peilin edessä ja tuijotin sitä miestä, joka tuijotti takaisin.
Olin voittanut. Olin saanut Marcusin pois pelistä. Mutta minä olin menettänyt tyttäreni, poikani, olin menettänyt kaiken muun. Ja petoksen tutkinta jatkuisi nyt minun loppuuni asti.
Okonkwo kävi luonani muutamaa päivää myöhemmin. Hän toi kaksi asiaa: kopion irtisanomisestani ja hiljaisen asiakirjan. “Sinun omat käsikirjoituksesi pitivät heidät kurssissa, Walter. Luin ne.
Kolme kertaa. ” Sitten ojensi paksun, pinottavan oikeudenkäyntikansioiden pöydän poikki. “Lue viimeinen luku ennen kuin allekirjoitat vapauttamisesi. ”
Istuessani yksin toimistossa, jossa olin työskennellyt 28 vuotta, avasin kannen.
Sieltä en löytänyt vastausta siitä, miten olisin voinut voittaa. Se oli osavaltion rautatieyhtiön valvontakameroiden arkisto, josta minä en koskaan saanut tietää, kun aloitin siellä. Siinä oli valvontanauha, joka näytti Marcusin ja tohtori Pruittin tutustumassa toisiinsa 14 kuukautta ennen diagnoosiani, kuukausia ennen kuin olin koskaan käynyt toimistolla. He olivat tehneet suunnitelman ennen kuin minä olin edes tehnyt arvion.
Kuitenkin mielestäni tärkein asia oli sittenkin tehty. Siinä oli satoja mittarilukemia. Silti vasta nyt ymmärsin, että jos en olisi koskaan rakentanut omaa ansaani, en olisi koskaan tietänyt sitä, mitä en tiennyt. Eleanorin ja minun kuolinpesämme oli vähemmän tärkeä kuin kuvittelin.
Eleanor jätti kirjeen vuonna 2019, jossa hän ilmaisi halunsa, että pääosa käytetään hyödyllisesti, ja minä laitoin 140 000 Noraa varten lukukausimaksuihin. Loput menivät säätiöön, joka on tehnyt nyt kolme asiaa: maksaa itsenäiseen asiantuntijalääkärin arvioon ja itsenäiseen asianajajaan jokaiselle ikäihmiselle kolmessa osavaltiossa hätätapauksessa, jota he eivät ole pyytäneet. Sitä johtaa viisihenkinen hallitus, kukaan ei ole minulle sukua, enkä minä istu siinä. Eleanorin kirjeessä oli myös lause, jonka minä luin uudestaan tänä aamuna: “Jos sinä et tee sitä, kuka sitten?
”
En ole puhunut Dannyn kanssa sen jälkeen. En ole nähnyt tytärtäni enkä osaa sanoa, mitä hänelle kuuluu. Mutta kuulen huhuja siitä, ettei hän juo enää. Nora tulee alas suurimman osan kesästä.
Hän aloittaa sosiaalityön opinnot syksyllä, eikä hän ole kertonut minulle miksi. Enkä minä ole kysynyt, koska luulen tietäväni. Kun hän istuu minua vastapäätä pöydän ääressä, katsomatta minuun, katson käsiäni ja ajattelen, että ne ovat heidän kätensä, jotka rakensivat tämän vankilan, jossa alkavat raot olla. Hän sanoi sinä yönä: “Sinä et ollut koskaan paikalla.
Istuit toisten ihmisten keittiönpöydissä 28 vuotta ja pelastit toisten ihmisten vanhemmat ja missasit jokaisen asian tässä talossa. ” Ja se oli totta. Mutta en sanonut sitä niin hyvin. Sanoin, mitä pystyin: “Kyllä.
Se on totta. En ollut siellä. Enkä ollut. Mutta tiedä tämä: en ansainnut saada sinut hoitamaan minua kuin isä, jota ei ollut olemassa, ja en ansainnut sitä, että joku kirjoitti minulle lääkärintodistuksen siitä, että harhailen.
”
Seuraava asia, jonka muistan, oli hän maksamassa. Mutta se tapahtui hänen autossaan ja hän ajoi pois. Sitten hän oli poissa, eikä kumpikaan sanonut sanaakaan. Istun tällä seulotulla kuistilla useimpina iltoina nyt, tuuletin käy ja valo laskee oranssina mäntyjen lomaan.
Elämä ei ole enää koskaan samanlaista. Mutta joka kuun ensimmäinen sunnuntai posti tuo kirjeen Clairelta, enkä ole avannut ainuttakaan. En tiedä mitä ne sanovat. En tiedä, haluanko tietää.
Mutta minä tiedän nyt jotain, mitä he eivät koskaan ymmärtäneet: kukaan ei ottanut taloani, autoani tai henkilöllisyyttäni. He ottivat jotakin, jota he eivät voineet palauttaa, ja minä annoin sen heille. Mutta he eivät koskaan saaneet viimeistä asiaa, sitä, jonka he todella halusivat. He eivät saaneet minua myymään itseäni.
Ja jos sinä istut hiljaisessa talossa ja mietit, oletko kuvitellut sen, mene ja hae omat tietosi. Lue jokainen rivi. Jokainen dokumentti, jonka he eivät halunneet sinun tietävän. Älä odota.
Ja älä allekirjoita mitään.