Haju iski kasvoilleni ennen kuin silmäni ehtivät sitä vahvistaa. Terävä, kemiallinen, vääränlainen huoneessa, joka oli aina tuoksunut vain laventelipusseilta ja vanhalta setripuulta. Käteni löysivät valokatkaisijan, ja siinä se oli, levitettynä sängyn yli juuri niin kuin olin sen edellisenä iltana jättänyt. Mekkoni.
Se, jonka ostamista varten olin säästänyt kahdeksan kuukautta. Se, jonka aion pukea ylleni katsoessani ainoan poikani menevän naimisiin neljäntoista tunnin kuluttua. Mutta nyt se ei ollutkaan enää norsunluunvalkoinen. Siihen oli levinnyt keltaisenvalkoisia läiskiä, ja kangas oli paikoitellen kovettunut ja kupruillut pilalle, niin ettei mikään pesula korjaisi sitä enää.
En huutanut. Haluan sinun ymmärtävän sen. Seisoin oviaukossa enkä päästänyt pienintäkään ääntä, koska jokin osa minua, se osa, joka oli haudannut asioita kuusikymmentäyksi vuotta, tiesi jo, kuka sen oli tehnyt. Ja tiesi, ettei huutaminen muuttaisi sitä, mikä sängyllä makasi.
Nimeni on Eila Leppänen, ja siihen perjantai-iltaan asti uskoin tietäväni tarkalleen, mikä paikkani oli poikani elämässä. Otin puhelimen käteeni ennen kuin koskin mekkoon. Käteni eivät tärisseet, mikä yllätti minut. Soitin Samille odottaen, että hän olisi yhtä pahoillaan kuin minä.
Odotin raivoa, odotin hänen sanovan korjaavansa asian, odotin mitä tahansa muuta kuin sitä, mitä sain. ”Äiti, on myöhä”, hän sanoi. Ja kuulin Kaisa Virran äänen jostain hänen takaa vaimeana kysyvän, kuka soitti. ”Joku tuli asuntooni tänä iltana.
Sami, mekkoni. Se huomista varten. Se on pilalla. Valkaisuainetta, luulen.
Kaikkialla. ”
Sitten hiljaisuus. Varovainen. Sillä tavalla puhutaan jollekulle, jota ei haluta järkyttää enempää.
”Äiti, oletko varma, ettei se ollut jo sellainen? Olet omistanut tuon mekon jo kauan. ”
Seisoin siinä puhelinta pitäen ja tunsin jotain rinnassani hiljenevän ja kylmenevän. Kahdeksan kuukautta säästämistä.
Jokainen sovitus, jokainen ompelijan kehu. Ja poikani ensimmäinen vaisto oli kysyä, muistinko omasta kaapistani väärin. ”Ostin sen maaliskuussa, Sami. Sovitin sitä sinulle tässä asunnossa.
Sanoit minun näyttävän kauniilta. ”
Toinen tauko, tällä kertaa pidempi. Kun hän puhui uudelleen, hänen äänensä oli muuttunut latteammaksi, väsyneemmäksi. ”Kuule, äiti.
En tiedä, mitä tapahtui, mutta oli asia mikä tahansa, niin pyydän, älä tee tästä numeroa huomenna. Ole kiltti. Se on vain yksi päivä. ”
En itkenyt.
Muistan sen selvästi, koska odotin koko ajan kyyneleitä. Eivätkä ne tulleet. Sen sijaan tuli tyyneys. Sellainen, joka laskeutuu yllesi juuri ennen kuin teet päätöksen, jota et ota takaisin.
”Älä tee numeroa asiasta”, hän oli sanonut. Ikään kuin suruni olisi haitta. Ikään kuin nainen, joka oli tehnyt tämän minulle tunteja ennen hänen häitään, olisi jotenkin pienempi ongelma kuin reaktioni siihen. Laitoin puhelimen kiinni sanomatta hyvästejä.
Levitin mekon sängylle ja silotin sitä, mitä siitä oli jäljellä, kämmenelläni, niin kuin silittäisi käärinliinaa. Sitten istuin tuolille sen vastapäätä ja jäin katsomaan sitä. Koputus kuului kello yksitoista seuraavana aamuna, ja yhden typerän sekunnin ajan luulin sen olevan Sami, joka oli tullut järkiinsä, tullut kertomaan, että häät oli peruttu, kunnes asia olisi selvitetty. Ei se ollut.
Se oli naapurini, rouva Helmi, joka piti puhelinta kädessään kuin se olisi ollut kuuma. ”Eila kulta, luulen, että sinun täytyy nähdä tämä”, hän sanoi ja ojensi sen minulle. ”Tyttäreni on siellä. Hän lähetti minulle kuvia.
”
Otin puhelimen. Siinä se oli ruudulla. Poikani seisomassa alttarilla. Kaisa Virta hänen vieressään valkoisessa.
Penkit täynnä ihmisiä, jotka olin tuntenut kaksikymmentä vuotta. Ja yksi tyhjä tuoli toisella rivillä oikealla puolella, tarkalleen siinä, missä omani olisi ollut. Joku oli jopa laittanut siihen pienen kortin. En pystynyt lukemaan, mitä siinä luki kuvasta, mutta minun ei tarvinnutkaan.
Tunsin jo oman poissaoloni muodon. Seisoin siinä hetken kauemmin kuin olin aikonut. Katsoin sitä tuolia ja näin koko näkymän tarvitsematta muita kuvia. Urkumusiikin, jonka olin valinnut yhdessä Samin kanssa silloin, kun hän vielä kysyi mielipidettäni asioistaan.
Liljojen tuoksun, jonka tiesin paikallisen kirkon aina käyttävän. Sen erityisen hiljaisuuden, joka laskeutuu sakastiin juuri ennen kuin morsian kävelee käytävää pitkin. Olin kuvitellut itseni siihen penkkiin kuukausia, harjoitellut mielessäni, miten pitäisin kasvoni, kun näkisin poikani silmien löytävän morsiamensa. Sen sijaan seisoin nyt omassa eteisessäni katsomassa tyhjää tuolia kännykän ruudun läpi.
”Kaisa Virta on nyt Kaisa Leppänen”, rouva Helmi sanoi varovasti. ”Kuulitko minua? Kaisa Virta on nyt Kaisa Leppänen. ”
Ajattelin, kuinka outoa oli, että paperinpala ja muutama lause papin edessä saattoi antaa naiselle poikani sukunimen.
Saman nimen, jonka miesystäväni oli antanut minulle kolmekymmentäyksi vuotta sitten. Vaikka Kaisalla oli vielä valkaisun jäämiä kynsiensä alla, niin minä ainakin oletin niin. En vastannut rouva Helmelle. Katsoin vain ikkunasta, miten syyslehti putosi pihakoivusta, ja tunsin jotain napsahtavan paikalleen sisälläni.
”Luulen, että hän ei halunnut minun tulevan”, sanoin lopulta. Ääneni kuulosti vieraalta, mutta vakaalta. Rouva Helmi siristi silmiään. ”Mitä tarkoitat?
”
”Mekkoni. Kukaan ei ole käynyt täällä, en ole kutsunut ketään, eikä ulko-ovessa ole merkkejä murrosta. Hänellä on vara-avain, jonka Sami teetätti hänelle viime jouluna. ”
Rouva Helmi avasi suunsa, sulki sen, ja käveli siskoni Merjan luo, joka oli levittänyt valokuvat keittiön pöydälle.
Hääkuvia. Onnellisia kasvoja. Sulhanen ja morsian. Kättely sivussa, kukaan ei katsonut pois.
”Miten sinä voit, Eila? ” Merja kysyi pehmeästi. En vastannut heti. Katselin kuvia ja huomasin, että jokaisessa Kaisa seisoi hieman Samia edempänä, melkein puolustusasennossa, melkein kuin varjeltakseen jotain, mitä minulla oli ollut jo kauan ennen kuin häntä oli edes ollut olemassa.
”Istutaan, minä keitän kahvit”, Merja sanoi ja alkoi liikkua. Hymyilin, mutta pudistin päätäni. ”En usko, että haluan kahvia. ”
”Haluat varmasti.
Tämä vaatii istumista ja kahvia. ”
”Merja. ” Hän pysähtyi käsi mustan pannun kahvassa. ”En halua istua.
En halua kahvia. Haluan sinun sanovan minulle, mitä sinä oikeasti ajattelet. ”
Hän laski pannun hitaasti liedelle. ”Ammat, että meillä on kaksi mahdollisuutta.
Joko Kaisa on julma ja laskelmoiva, mikä tarkoittaa, että hän teki sen viestin lähettämiseksi. Tai sitten hän on epätoivoinen ja hänellä on joku syy, jota emme vielä näe. ”
”Entä Sami? ” kysyin.
”Missä on Samin rooli tässä? ”
Merja risti kätensä eteensä. ”Hän meni naimisiin. Hän seisoi.
Hän ei peruuttanut. ”
”Hän ei tiennyt siitä, mitä ennen alttaria oli tehty. ”
”Sinä itse kutsuit tätä vain häitäsi edeltäväksi jännitykseksi. ”
”Niin kutsuin.
”
”Ja mitä sinä kutsut tänään? ”
En tiennyt. Ei ollut olemassa sanaa sille, mitä mekosta oli tullut. Ei ollut sanaa sille tyhjyydelle, jonka olin tuntenut siitä asti, kun olin nähnyt sängyn.
Paitsi että nyt, kun olin nähnyt ne hääkuvat ja tiennyt, että Kaisa oli seisonut siinä hymyillen ja joku oli laittanut kortin siihen tyhjään tuoliin, jokin sisälläni alkoi kirkua sen kuiskaamisen sijaan. ”Missä sinä olit, kun se tehtiin, Eila? ” Merja kysyi hiljaa. En vastannut sanoilla.
Nousin vain seisomaan, ja ulko-ovi tuntui avautuvan itsestään. Kävelin pihan poikki. Alla olevan kerrostalon kivimurska narisi kenkieni alla. Pysähdyin hänen ovelle.
Kolme kerrosta alle mun. Kaisa. Enää hän ei asunut siinä. Mutta se ei tarkoittanut, etten tietäisi, kuka siinä nyt asui.
Olin seurannut heidän muuttoaan. Olin nähnyt miehen, joka kantoi sisään sohvan ja naisen, joka kantoi pahvilaatikoita. He olivat vuokranneet kaksi vuotta sitten. En koskaan ollut asunut täällä.
En käynyt täällä. Silti näin ikkunalasin takana roikkuvissa verhoissa, miten joku oli asentanut sinne turvakameran. Näin myös, että he olivat kiinnittäneet sen niin, että se kuvasi etuovea. Ja sitä, ettei se kuvannut ketään.
Käännyin ja katsoin ylös omaa asuntoani kohti. Kolmannen kerroksen ikkunat olivat pimeät. Ja valo joka oli palanut siellä joka ikinen ilta viimeiset kaksikymmentä vuotta. Sammui.
Silloin hän soitti. ”Eila”, hän sanoi. Ja se riitti. Yksi ainoa sana, oma nimeni hänen suussaan, ja tiesin mitä oli tulossa.
”Sami. ”
”Meidän pitää puhua. ”
”Arvasin että tulet soittamaan. ”
”Et sinä voi olla tosissasi.
”
”Mistä asiasta, Sami? ”
Hengityksen pidätys. Sitten hän jatkoi, ja hänen äänensä oli se sama ääni, jolla hän oli aina lopettanut riidat lapsesta asti, se ääni joka odotti minun alistuvan. ”Siitä, mitä teit eilen illalla.
”
”Siis. Mitä minä tein? ”
”Älä. Älä edes yritä.
Sinä soitit minulle. Sanoit, että joku oli käynyt asunnossasi ja pilannut mekkosi. Sinä käyttäydyit siltä kuin Kaisa olisi tehnyt sen. ”
”Koska joku teki.
Ja sinä tiesit heti että syytit minua”, vastasin. ”Sinä uhkasit. Muistatko? Sinä sanoit käveleväsi.
”
Se pysäytti minut. Se oli hyvä. Koska en muistanut uhkanneeni käveleväni. Muistin itkeneeni.
Muistin pyytäneeni häntä tulemaan kotiin. Muistin sanoneeni, ettei hän voisi mennä naimisiin tänään, ei ennen kuin tämä on selvitetty. Mutta en muistanut sanoneeni sitä. ”En koskaan sanonut sitä.
”
”Sinä sanoit, ettet tule. ”
”Mutta en uhannut. En välttämättä. ”
Hiljaisuus.
Pitkä. Kun hän taas puhui, hänen äänensä oli varovaisempi. Melkein innoissaan. ”Miksi sinä sitten et tullut, äiti?
Miksi et tullut häihini? ”
Enkä minä tiennyt. Olin miettinyt tätä koko yön. Olin yrittänyt löytää sen solmun pään.
Ja nyt se oli tuossa, pimeässä rappukäytävässä, ja se oli liian suuri ja liian pimeä nähdäkseen sen alkuun. ”Sinä soitit minulle rappukäytävästä”, hän jatkoi, kun en saanut sanaa suustani. ”Kuulin kaiun rappukäytävästä. Kuulin mumisevan.
Sitten puhelu loppui. ”
Kylmä. Jäinen. Tunteeton.
”En ollut siellä, Sami. ”
”Mitä sinä sanot? ”
”En ollut siellä. En omassa rappukäytävässäni.
Miten minä olisin voinut? ”
”Et tiedä missä olit? Eila, herätä. ”
”Älä sano minua Eilaksi.
”
”Sinulta meni mekko. Sitten häät. Nyt et edes muista missä olit. Tiedätkö miltä tämä kuulostaa?
”
”Kerro minulle. ”
”Joltain ihmiseltä, joka on hukassa. ”
Ja siinä oli se. Kaikki mitä hän ei sanonut.
Loput olivat siinä. Tytär, jota en ollut koskaan tuntenut, seisomassa vieressäsi alttarilla. Poika, joka katsoo minuun nyt ja näkee vain hauraan naisen, joka itkee. Sen tytön jonka hänen isänsä jätti.
Hylätty. Ei haluttu. Sen jota ei koskaan valittu. Ja nyt, jonka hän valitsi yli.
Ja jolla on hänen poikansa täysi huomio. Koko hänen huomionsa. Ja minä en tiennyt mitä tehdä. ”Minä.
En muista. Missä olin. En todellakaan. Mutta tiedän, etten tehnyt tätä.
”
”Etkö? ”
”En. ”
”Selitä sitten se, että mekon vierestä löytynyt valkaisuainepullo. Se, josta sinä kerroit.
Se jonka sinä löysit. Se joka ei koskaan ollut keittiössäsi. ”
Tauko. Sitten.
”Mitä sinä sanoit? ”
”Valkaisuainepullo. Kaisa sanoi ettet ollut maininnut mitään pullosta. Että kun hän muutti asuntoosi auttamaan sinua viime viikolla, hän näki, miten siivosit kaapit ja laitoit pullot viemärikaappiin.
Se valkaisuaine. Se ei ollut sinun. Sinä sanoit, että se oli kaupan oma merkki, ettei sinulla koskaan ollut sellaista. ”
Puhelin kädessäni oli nyt märkä.
Puristin sitä niin lujaa, että se narisi. ”Minä en löytänyt mitään pulloa. ”
”Mitä? ”
”Silloin.
Kun kerroin teille. Sanoin, että mekko oli pilalla. En sanonut mitään pullosta. En löytänyt pulloa.
”
Hetken hiljaisuus. Sitten Samin ääni, hidas ja tyhjä:
”Mitä sinä oikein yrität tehdä, äiti? ”
En tiennyt. Mutta astuin askeleen taaksepäin rappukäytävään ja huomasin, että olin silti kävellessäni alkanut kiipeämään ylös kohti omaa asuntoani.
”En tiedä. Mutta yksi meistä valehtelee. ”
En saanut unta. Makasin selälläni ja katsoin kattoon.
Ajattelin niitä kuvia. Morsiamen hiukset. Hänen silmänsä. Joku oli istuttanut tämän.
Joku oli valmistanut tämän. Joku tiesi tarkalleen miten sitä pelattaisiin. Ja se joku oli käyttänyt lastani aseena. Vaimoni.
Poikani. Minun oma kaupunkini. Koko elämäni oli rakennettu kuuliaisuudelle ja rutiinille. Olin tehnyt mitä minulta pyydettiin.
Olin ollut hiljaa kun piti. Nyt makasin kylmien lakanoiden välissä tehden laskutoimuksia siitä, kuinka paljon minua oli jäänyt huomaamatta. Kaisan oli täytynyt tietää. Hän oli nähnyt sen mekon ja säästännyt ja halunnut sen.
Hän oli tiennyt, kuinka paljon se minulle merkitsi. Joten ainoa lopullinen ase makasi hänen vieressään. Samin ja minun välillä ei ollut enää luottamusta. Ja minä en voinut antaa hänelle anteeksi.
Seuraavana aamuna soitin pojalleni. Hän vastasi toisella soittosignaalilla, vaimon ääni loitonnassa taustalla. ”Sami, meidän pitää tavata. ”
Tauko.
”Äiti, miksi? ”
”Sekä. Miksi? ”
”Kuulen sen ääni.
”
”Kuulet päätät. ”
”Äiti, älä aloita tänään. ”
”Samii. Meidän on puhuttava.
”
Hengitys. Sitten varovaisempi: ”Puhutaan nyt. Täällä on vain minä. Tai no, Kaisa on lasten luona, mutta puhutaan.
”
”En puhu naisen seurassa. ”
”Mitä sinä tarkoitat? ”
”Samii. En puhu tästä kotonasi.
En puhu Kaisan ollessa paikalla. En avaa tätä edes täällä asunnossani. Joten sinun täytyy päättää mistä ja milloin. ”
”Toimitko sinä uhkaillen?
”
”En. Mutta en myöskään ryhdy miehen vaimon kanssa viettämään omaa suruani. On tämä minun oikeuteni. En voi käsitellä sitä kotonasi enkä Kaisan läsnä ollessa.
Se on tämä. Jos haluat selvittää asian, tapaat minut jossain ja sä voit kuulla sen mitä minulla on sanottavaa. Et sinä. Hän.
”
Hiljaisuus. Pitkä. ”Ravintola Kotiranta. Klo 17.
Olen paikalla. ”
”Minäkin. ” Ja hän sulki puhelimen. Seisoin asunnossani ja tunsin sydämeni lyövän rinnassani.
En raivosta. En surusta. Tunsin jotain painavampaa. Päätöksen.
Nousin. Laitoin kengät jalkaan. Otin laukun. Ja lähdin.
Menin tapaamaan miestä, jonka olin ollut naimisissa kaksikymmentä vuotta sitten. En tiennyt miksi. Ehkä siksi, että tiesin jonkun joutuvan tietämään totuuden. Ja jos en voinut luottaa poikaani, enkä omaa mieltäni, enkä omaa muistiani, tarvitsin jonkun.
Tarvitsin todistajan. Tarvitsin lohdun. En tiennyt. Tarvitsin jonkun.
Illallinen oli poikkeus. En käynyt ravintoloissa, en halunnut syödä valmistettua ruokaa, jonka joku oli tehnyt minulle. Olin tehnyt kaiken itse aina siitä asti kun Sami syntyi. Enkä uskonut vieläkään siihen, että joku saattoi olla niin ystävällinen.
Ravintola Kotiranta oli tyhjä pöytäliinoja ja hämärää valoa. Hän istui nurkkapöydässä. Nousi seisomaan, kun tulin. Hänen hiuksensa harmaat mutta kiiltävät.
Sami muistutti häntä. ”Eila. Näytät hyvältä. ”
”Miksi olet täällä?
”
”Sinä soitit. ”
”Minä en. Sinä soitit. ”
Hän tuijotti.
”Minä ajattelin, että sinä…”
”En tiedä mitä ajattelit. ” Istuin. Silti en istunut. Olin tullut tänne etsimään jonkinlaista selkeyttä.
Miehen jonka kymmenen vuoden pettäminen oli jollain tavoin valmistanut minut tähän. Sellaiseen hetkeen, jossa totuus sekoittui kuin liituväriliidut ja vesi, kuvio oli jo valmis. ”Selitä se sitten minulle”, hän sanoi. ”Selitä se miten pääsit tänne.
”
Ja minä kerroin hänelle. Kaiken. Joukko sen. En kaikkea, mutta kaikki mikä oli tarpeen.
Hän istui koko ajan hiljaa. Kun olin lopettanut, hän unohti juomansa ja katsoi minua. ”Kuulitko sinä hänet? ”
”Kuulin.
”
”Sitten sinä tiesit ettei se ollut sinun syysi. ”
”En osaa sanoa. Mutta sinä tiesit, että olet viettänyt viimeiset viimeiset kaksikymmentä vuotta vakuutellessasi itseäsi, ettei kunnioitusta, ei huomiota eikä edes kiitollisuutta tarvitsisi ansaita. ”
Katselin häntä.
Tuntui kuin jokin minun sisälläni olisi ollut vääränlainen käärme, jonka olin puskenut kaapin takaosaan ja joka nyt marisi. ”Naisen piti elää kaksikymmentä vuotta taustalla ja katsoa kun toinen nainen varastaa hänen poikansa. Milloin kukaan ajattelee, miltä minusta tuntuu? ”
”Nyt sinä alettava ajattelet.
”
”Kenen? ”
”Sinä olet ainoa henkilö tässä kaupungissa, joka koskaan välitti edes siitä, että olemme olemassa. Ja hän tietää sen. ”
Katsoin häntä.
Ruokailut taustalla, lasien kilinää. Ja jokin minussa suli. ”Minä en voi luottaa siihen, että tunnen oman poikani. ”
”Miksi?
”
”Koska hän antaa naisen tehdä tämän minulle. Koska hän tietää kenet hänen vaimonsa on. Ja silti. ”
”Ja silti?
”
”Ja silti. Kukaan ei ole koskaan valinnut minua. ”
Hän otti lautasen ja peitti kädellään omani. Se, mikä sai minut katsomaan häneen.
”Olet kaunis. Aina olet ollut. ”
Vedin käteni pois. ”Lopeta.
”
”Eila. ”
”Tarjoilija, kiitos, lasku. ”
Mies nousi ja laittoi rahaa pöydälle. Hän katsoi syvään silmiin ja sitten hän sanoi juuri ennen kuin kääntyi:
”Sinä olit aina oikeassa vetoamaan omaan periaatteeseesi.
Mutta periaatteesi ei pidä sinua lämpimänä. Ei yksin. Ja poikasi on näköinen. Sinun.
Olet aina sanonut niin. Ole hyvä. ”
Hän puki takkinsa. Ovi heilahti kiinni.
Jäin istumaan tyhjän pöydän ääreen. Yhtäkkiä kaikki oli liian hidasta ja liian paksua ajateltavaksi. Nappasin puhelimen ja näin Kaisan soitto. ”Eila”, hän sanoi.
Hänen äänensä oli hiljaisempi kuin olin koskaan kuullut. ”Meidän pitää tavata. ”
”Voi ei. Ei vieläkään eikä koskaan.
”
”Sinun täytyy kuunnella minua. ”
”Miksi? ”
”Koska olet ainoa joka tietää totuuden. ”
”Teidän sukunimenne on minun sukunimeni.
”
”Koska olen ainoa joka tietää totuuden Samin ja sinun kanssakäynnistä. Ja minä. ”
”Sinä et tiedä minusta mitään. ”
”Tiedän.
” Tauko. ”En ole se nainen, jonka luulet tuntevasi. Mutta olen myös nainen, joka ei päästä sinua palaamaan siihen tyhjään taloon, jossa olet kohdellut ainoaa perhettäsi kuin koiranpentua jota ei kukaan halua. ”
Hiljaisuus.
”En ole… sinä olet nyt tekemättä tätä. ”
”Minä teen. Koska joku on. ”
”Kuka?
”
Se oli hänen aseensa. Hän odotti, että olisin kysynyt sillä tavoin. Ja sitten hän kousi sen. ”Sinä.
”
Laskin puhelimen ja tuijotin siihen. Yksi ainoa sana. Pieni. Mutta se repi itsensä auki.
Nuori nainen, jota olin pitänyt tyhjänä kaunottarena. Vaimo, jota olin pitänyt itsestäänselvyytenä. Jotain välissämme oli murtunut. Ja en tiennyt, mitä se oli.
Tai kuka oli aseistanut sen. Hän ilmoittautui vastaanotolla rauhallisella ja tosissaan olevalla äänellä, joka sai minut uskomaan, että hän oli oikeasti huolissaan. Tai että hän oli niin hyvä valehtelija, että se oli ansainnut hänet peliin. Kun näin hänet, istuin tuolilla ja odotin, toivoen että hän puhuisi ensin.
Mutta Kaisa ei puhunut. ”Sinä sanoit tarvitsevasi minua”, sanoin. ”Tarvitsen. ”
”Miksi?
”
”Koska olen ainoa joka tietää totuuden. ”
”Kenen totuuden? ”
”Kenen sinä luulet? ”
Nousin ja huomasin vain seisovani.
”Sinä et ole meidän välimme. ”
”Kyllä olen. ”
”Kukaan ei ole mikään. ” hän sanoi.
Hän otti askeleen minua kohti. ”Sami rakastaa sinua. ”
”Ei hän. ”
”Hän rakastaa sinua.
Mutta hän on pelkääjä. Hän ei sano sinulle vastaan. Ei hänelle. Hän seuraa mitä sinä haluat, odottaa kunnes olet poissa ennen kuin katkaisee.
Ja sinä. ”
”Varo sanojasi. ”
”Sinä sanot, ettei kukaan rakasta sinua elämääsi. Mutta mitä sinä annat rakastaa?
”
Jokin sisälläni tuntui koki sinun olevan tunteeton. ”Sinä olet mies, joka ei kestä tasa-arvoa. Sinä kutsut sitä kuuliaisuudeksi ja hän kutsuu sitä rakkaudeksi. Ja kun hän loppujen lopuksi sai jotain mikä ei ollut riippuvaista siitä mitä sinä liikutit, lähdit ja veit lapsesi mukaasi.
”
”Minun poikani. ”
”Ja sinun tyttäresi. ”
Nauroin. ”Sinä et tiedä mitään.
”
”Olen tyttö missä on isänsä, Eila. ” Ja hänen katseensa ei väistänyt. ”Heli. Sinun.
Ja Samin. ”
Maailma voihkahti pysähtyäkseen. Asunnossa ei ollut mikään liikkunut. Tuntui siltä, että aika loppui.
”Se ei ole mahdollista. Minulla ei ole ollut tytärtä. ”
”Sinä annoit hänet pois. ”
”Se on valhetta.
”
”Saatatko sinä nähdä sen pienen tytön jonka annoit pois kolmekymmentä vuotta sitten? Luuletko, ettei sinulla ollut koskaan tytärtä? että se tippui tyhjästä? että sinä olet se jolla ei ole sisaruksia?
ja isä, joka ei kaipaa lasta? ”
Koin, kun kylmä valtasi keuhkot. ”Mitä sinä olet tehnyt? ”
”Minä otin selvää.
Asiassa mikä on. ” Hän istui takaisin ja viittasi tuolille. ”Istu. Kerrotaan miten menee.
Etsitään sitä totuutta jonka sinä luulit puhuneesi. ”
En istunut. En voinut. ”Sinun kokosi olet joko sä esti sitä.
Ja se on ihan okei. Mutta sinä et valitse ketä rakastat. Valitset kenen annat. Sinä et valitse hellyyttä, joka sinulle suodaan.
Jos vain sallit. Mutta sinä siis taistelet sitä vastaan. Joka viikko. Aina kun hän lähestyy.
Aina kun poikasi ojentaa kätensä. ”
”En halua kuunnella tätä. ”
”Sami yrittää. Tämä kaveri vs.
sinä. Pikkuinen samurai miehekkyydestä ja velvollisuudesta. Mutta kun hän näkee sinun itkevän varastetun puvun takia, hän näkee myös pikkupojan isänsä jättämänä. Ja se laukaisee jotain.
En tiedä mikä. Mutta se ei ole vihaa. ”
Olin halunnut vastata mutta en saanut. ”Se on pelkoa.
Aivan kuten sinä peloit puhua versastasi. Sinä et pelkää menettäväsi Samia naiselle. Sinä pelkäät poikasi vapautuvan. Vaimonsa kanssa.
Ja menevänsä. Se on tunnustus. ”
”Mitä sinä haluat tästä? Sinä tulit tänne häiritsemään?
”
”Haluan sinun tietävän totuuden. ”
”Totta. Aloitetaan. ”
”Minä en tullut tänne kerskumaan.
En tullut sinua satuttaakseni. Tulin osaltani siitä, että joku on seisonut vierelläsi päiväkirjan sivulta. Sinä luulit joka ikinen aamu hänen heräävän vierelleen ja ajattelevan edelleen sinua pohjimmiltaan ja kun hän sai sen mitä halusi, hän heitti sinut pois. Sinä valehtelit itsellesi, kun te olette riippuvaisia.
Hoito. Sinun pitää lopettaa soittamasta. Mutta se on silti totta, että hän ajattelee sinua. Eikä sitä mitä sinä teit.
Sanoin, että olen täällä. ”
Tuntui kuin ikkunat olisivat hengittäneet. ”Ja kuka sinä olet tietämään mitä ajattelen? ”
”Minä olen tyttäresi.
”
”Ei. ”
”Sisarus. ”
”Ei tässä ole mitään. ”
”Katso minun kasvojani.
” Ja hän ojensi puhelimen. Ruudulla paistoi kuva. Valokuvassa oli nainen jonka minä tunsin. Iätön mutta silti hänellä oli samat silmät kuin peilistä.
Samanlainen kulmakarva. Sama ikivanha sielu. ”Hänen nimensä oli Kaarina”, mies sanoi. ”Hän antoi sinut pois, koska hänen oli pakko.
Koska hänellä ei ollut mitään. En minä ole siskosi. ”
Jäin pyörimään. Sitten.
”Mitä sinä sanoit? ”
”Sinä olet luullut, ettei sinulla ole sukua lainkaan. Mutta sinulla on. Sinulla on siskoja ja veljiä, jotka sinä et vain tunne vielä.
”
Juuri silloin toimistoteltan ovi avautui ja sisään astui nainen. Raitis ilma. Beetoni. Se vain jäätyi kun näki meidät.
”Mitä sinä täällä teet? ” Helmi virkkoi. En tuntenut tätä naista. Mutta hänen äänensä oli tuttu.
Epäröin. ”Kaisa. Sinä soitit minulle. ”
”Minä en ole Kaisa.
”
”Sinä olet Kaisa. ”
”Olen Heli. ”
Kaisa Virta. Kaisa Virta.
Virta. Helmin äiti. Helmin. ”Sinun tyttäresi jonka luulit menettäneesi.
”
Nousin. Tuoli putosi. ”Sitä ei ole. ”
”Mitä näit kun synnyit?
Ketä pidit käsissään? ”
”Lopeta. ”
”Mitä sinä sanoit kun otit hänet? Kuka lauloi hänelle?
”
Tunsin palan kurkussani. ”En muista. ”
”Mitä sinä sanoit kun otit hänet? Kuka lauloi hänelle?
”
”En muista! ”
”Onko hänellä arpi vasemmassa kulmakarpassaan? ”
Muistin. Pieni poika.
Ei. Pieni tyttö. Jota pidin sylissäni. Itku.
Yöpaita märkänä. Kuumetta. Se, kun lauloin. Tuutu, tuu.
Ja se pieni käsi joka tarttui sormeeni. ”Näetkö. Se on hän. Sinä annoit hänet pois.
Mutta hän löysi sinut. ”
”Miten sinä voit tietää mitä minä muistan tai en muista? Sinä et ollut siellä. ”
”Olin.
”
Katsoin häntä. Näin sen olen aina osannut. Oli pakko olla. Tuntemattoman äidin silmät jotka katsoivat minua takaisin.
Tytär jota en tiennyt tarvitsevani. Poika jota en ansainnut. Perhe jota en uskonut ansaitsevani. Ja mies, jota vasten olin seisonut.
Niin kauan. Ja joku oli ainoa jonka kanssa en olisi koskaan tarvinnut valehdella. ”Kuinka kauan? ” kysyin.
”Tiesin koko ajan. ”
”Ja sinä tarkoitat sitä, ettei se ollut mikään sattuma? ”
”Minä tulin etsimään sinua. Se oli.
Ja kun löysin sinut, löysin Samin. Se oli. ”
”Saminko kanssa? ”
”Hänen isänsä.
”
”Mutta sinä olit vain mikä? ”
”En tiedä. Toivon, että ei. ”
”Minun tyttäreni.
Anna minun katsoa sinua. ”
Kaisa nousi ja rullasi hihan ylös. Leikkaus. Vanha arpi.
”Sinä annoit minulle tämän. Kun olin viisi. Laitteet. ”
Nousin.
Käteni lepatti. ”Älä koske minuun. Pysy siinä. ”
Ӏiti.
”
”Sanoin että älä! ”
Heli pysähtyi. Katseli minua. Tiesi ettei minulla ollut menettämisen varaa.
”Selvä. Mutta kuuntele totta. Kun he tulivat aikanaan ja kysyivät, halusinko tavata äitisi, sanoin kyllä. Aina.
He sanoivat, että olet vihainen. Että olit katkaissut välit kaikkiin. Lupasin. Että olisimme viettäneet viimeiset kaksikymmentä vuotta yhdessä, jos sinä olisit vain vastannut.
”
En tiennyt itkinkö vielä. Mutta jokin sisimmässäni itki. Koko elämäni ajan olin työntänyt ihmisiä pois. Pelkäsin.
että he jättäisivät minut. Joten jätin heidät ensin. En koskaan odottanut sitä. Sitä, kun Sami syntyi.
Tiesin heti. En uskonut olevani hyvä siihen. En tiennyt mitä tehdä. Niinpä tein ainoan asian jonka tiesin.
Rakastin häntä. Kovaa. Ja sitten tämä nainen todistaa häntä kohtaan, että tytär. Jota en tiennyt.
Ja sitten se rahaksi muuttuu. ”Se on helvettiä”, nyyhkytin. ”Se on. Ole hyvä.
”
”Mä tiedän. ”
”En tiennyt. ”
”Nyt. Tiedät.
”
”Miten voin elää tämän kanssa? ”
”Se on. Siksi. ”
Seisoin siellä hajoten palasiksi.
Ja tyttäreni teki mitä teki. Astui sisään ja sulki oven. Oli pimeää ja olin polvilla keittiössä. En tiennyt miten kauan.
Eniten tunsin tyhjyyttä jota ei voinut täyttää. Sitten koputin. Ei kova. Mutta silti.
”Onko se auki? ”
Katsoin ovea. Puhelin oli pöydällä. Tiesin sen.
Varasin helmen ja soitin. Hän vastasi toisella numerolla ja uninen ääni kysyi, kuka siellä. ”Rouva Helmi, se olen minä, Eila. ”
”Eila kulta.
Mitä sinä teet hereillä? ”
”En voi. En voi nukkua. ”
”Voi.
Tule tänne. ”
”Minä en voi. ”
”Miksi et? ”
”Koska en usko, että olen kunnossa.
Ja en tiedä, mitä tehdä tälle asialle. ”
Hän ei sanonut hyvää yötä. Hieman ääni katosi. Kun hän puhui uudelleen, se oli terävämpi.
”Kuuntele nyt tarkasti. Selviätkö itse? Tarvitsetko minun soittavan jollekin? ”
”En tiedä.
”
”Kyllä. Tiedät. Tarvitset. Anna kun tulen.
”
”En. Ei. Pysy. En halua.
”
”Eila. Kuuntele minua. ”
”Kerro miten pääsen tästä yli. ”
”Puhutaan siitä.
Sanotko minulle, missä olet? ”
Ja minä kerroin hänelle. Osoitteen. Koska en muistanut enää.
Kunnes unohdin puhelimen puoleen väliin. Ja pyysin anteeksi. Kertaa. Kun kyyneleet paloivat vuoden ajan.
”Anteeksi. ” Kuiskaus. ”Tämä on niin typerää. ”
”Ei ole typerää.
Anna sen tulla. ”
”En ole itkenyt sitten. Sitten. Sinun.
” tuntui typerältä. Sitten kuulin hänen hengittävän sisään. Ja ulos päästi: ”Se on niin raskasta. Se pinous.
Odota sinä. Kokoonnu. Kokoonnu. Kokoonnu.
Hengitä. Kuuletko minua? Hengitä. Ja kun olet valmis, kerro minulle, missä olet.
”
Ja minä luulen. Sanoin kuiskaten: ”Alakerrassa. En edes tiedä miksi. ”
”Kuka on mukanasi?
”
”Se on tyhjä. ”
”Lukot? ”
”Auki. Likaisia.
En tiedä. ”
”Selvä. Eila. Kuuntele minua.
Sulje puhelin. Ja soita minulle. Ja älä liiku. ”
Mutta sen sijaan.
Istuin. Ja odotin. Ei ollut kelloa. Ei ollut tilaa.
Ei ollut mitään muuta kuin hänen äänensä. Ja tyttäreni kasvot. Koko illan ajan. Ainoan asian jonka olen koskaan onnistunut.
En osaa sanoa kuinka kauan. Mutta lopulta auto ajoi hiljaa läpi. Huoneen valo. Sitten koputin.
Se oli hän. ”Eila. ”
Seisoin ovella. Tiesin tarvitsevani jonkun.
Mutta nyt en tiennyt mitä sanoa. ”Sinä tulit. ”
”Tietysti. ”
”En tiennyt.
Muita. ”
Samoin. Kun katsoin miestä. Tämä on pääni sisällä.
Nämä yksinäisyyden suihkut ja turhuus. Nämä vuodet jotka kului väittäessäni ettei minulla ole väliä kenellekään. Ja siinä hän seisoo. ”Oletko kunnossa?
” hän kysyi varovasti. Se miten hän puhui. Varovasti. Surullisesti.
Vähän peloissaan. Ikään kuin puhuisi haavoittuneelle eläimelle. ”En. En tiedä.
Luulen. Että olen kai. ”
”Sinä löysit. ”
”Hän löysi minut.
Tyttäreni. ”
Sami istui viereeni. Tiesi. Joskus vain saa ystävän.
Hetken kuluttua hän sanoi: ”Olen pahoillani. Että et tiennyt. Että hän teki tämän minulle hyvittääkseen sen. ”
”Sinä tiesit?
”
Hän ei vastannut. ”Sinä tiesit. Miten kauan? ”
”Heti.
Tiesin. ”
”Ja et kertonut minulle? ”
”Hän ei halunnut. Hän halusi odottaa.
kunnes sinulla oli tarpeeksi. ”
”Sami. Kerro minulle. ”
Se mitä hän sitten teki.
Oti puhelimensa. Ja pehmensi. soitti viestin. Hän ojensi minulle.
“Lue”, hän sanoi. Katsoin ruutua. ”En voinut kertoa sinulle. Muuten.
Mitä minä sanoisin? että tyttäresi nauroi ja itki, kun kerroit minulle miesystävästä. Se oli totta. Mutta ei.
”
”Samii. ”
”Valitettavasti. Se on kaikki. Aina kun näin sinussa jotain mikä muistutti minua hänestä.
Sitä pientä kurpitsaa joka piileskeli kaapissa. kun äiti karjui. Sen minä menin naimisiin. Hormonikierukkasiitos.
Ja viisi kuukautta myöhemmin hautasin hänet. ”
Hiljaisuus. ”Milloin sinä sitten? ” kysyin.
”Tiesin. ”
”Olisit voinut sanoa. ”
”En voi. Hän ei ollut valmis.
”
”Ja sinä? ” En kysynyt naiselta. Yritin löytää sanoja. Olin tuhonnut tämän.
Itse. Samoin. Katselin miestä joka rakasti minua. Minä minä tein tämän.
Kaikille. ”En tiennyt. Miksi. En tiennyt että soitin sinulle.
”
”Sinä soitit minulle. Sanoit haluavasi tavata. Ja minä sanoin että tulen. ”
”Luulen että tarvitsen apua.
”
”Sitten me autamme sinua. ”
”Minä en tiedä miten ansaita se takaisin. ”
”Anna se meille. ”
Katsoin häntä.
Kaikkea. Kaikkea. Ja ensimmäistä kertaa viikkokausiin. Tiesin tarkalleen miten puhua.
Totuus. ”Tiedätkö mitä minä ajattelin,” sanoin. ”Istuin siellä tuon asunnon pimeässä. Katselin samaa pahaa unta.
Ja ajattelin: oli tämä ollut mikä hyvänsä, se mitä minä olen ollut valmis sanomaan pojalleni, raivon ja syytösten kanssa. Se on menneisyyttä. En voi sanoa sitä, mitä en ole vielä valmis sanomaan. Mutta tänä iltana.
Minun se on jakaa oman. ”
”Se on okei. ”
”Ei se ole. Se ei ole okei.
”
”Eila. ” Katsoi minua. ”Oletko sinä muistanut sinä iltana? ”
”Minä en voi tehdä tätä nyt.
”
”Vastaa minulle. Muistatko sinä? ”
”En. En luule.
En. En. Muista. ”
”Minä muistan.
” Hän nojautui eteenpäin. ”Se oli. Hippaleikki. Oman pihan.
Sinä pilkutit. Sanoit että hänen hyppynsä on aina pilvinen. Nauraen. Paljon.
Sitten äiti kutsui. Yhtäkkiä iso tapahtuma. Näit. Pienen tytön.
Rappusilla. Hänet. Sanoit: tiedätkö sinä, että olet minun. Ja minä sanoin.
Kyllä. Ajattelin. ”
”Mitä? ”
”Sitä miten sunnuntaisin.
Ikkunani alla. Aina sama. Mies. Sinun isäsi.
Katsomassa. Katsomassa. Mutta ei tule. sisään.
Ja sinä. Vilkutit. ”
”En minä. ”
”Muistat.
Eila. Yritä. ”
”Hän ei. Mikään.
Ei. ”
”Sinä sait rangaistuksen. Kuhunkin. Istuit sängyn laidalla.
Keinuen. Opettelit sanomaan vastauksen joka määritteli loppuelämäsi. ”
Tuntui kuin tilkku olisi levinnyt. ”Kun he kysyvät sinulta, kuka sinä olet.
Sinä sanot: ’en tiedä’. Kun he kysyvät sinulta: ’mitä sinä haluat’ sinä sanot: ’en minä tiedä’. Kun he kysyvät sinulta: ’mikä sinua vaivaa’, sinä vastaat: ’ei mikään’. Kun he kysyvät sinulta: ’rakastatko sinä minua?
’ sinä et tiedä. Ja sitten hän on poissa. Koska sinä et koskaan vastannut. Sinä annoit hänen kyseenalaistaa kaiken.
Omaisuutesi. Eikä se ollut kysymys. Se oli lasten vaihto. ”
Naiset jotka eivät koskaan tienneet itkevänsä.
Miehet jotka etsivät apua. Kaikki ne lapset. joilla ei ole ketään aikuista. Ei.
Sitä. ”Se ei ollut sinun syytäsi. ”
”Oliko. ”
”Kenen?
”
”Annoin hänen mennä. Kun olin. Tyttö vain. ”
”Sinä olit lapsi.
Silloin. ”
”Ei se. ”
”Äitini oli. ”
Sitten esitin kysymyksen.
jonka olin kantanut mukana koko ikäni. ”Koska. Sanoiko hän sitä? ”
Ӏiti?
”
”Se sinun ja Samin rakkaus. Millaista se on? ”
Ei. ”Minä olin vielä tyttö.
Ja sinä olet ollut äiti. Minä. Tiedän. Mutta mitä se on?
”
”Se on. ” hän pysähtyi. ”Se on yritetty. ”
”Ei sillä tavoin.
Rakkaus jonka teillä on. Se ei ole etsittyä. Se oli jo siellä. Se on minun.
Ennen kuin hän osasi puhua. ”
”Jos se on sinulla jo. Se on. ”
”Mutta.
”
”Ei ole mutta. ”
Yhdessä. Hetken. Sitten.
”Minä en osaa. ”
Seuraava asia jonka tiesin, olin itkenyt. Rinta kipeänä koko rinnasta. Toistin.
”En osaa. En osaa. ”
Väitin, että jotkut tuomiot päätyvät väärin. Mutta silti.
”Milloin siitä tuli mikään? ” Sami kysyi. ”Mistäs? ”
”Sinun sanomasi.
Se että kaikki oli aina niin vakavaa. Kukaan ei pystynyt koskaan. nauramaan. ”
”Vastuullasi.
”
Nousin seisomaan. Kurkku kuristui. En tiennyt miksi tämä repi minua. ”Minä.
Vihaan sinua. Sinä. ”
Hetken. Sami alkoi nauraa.
”Se ei ole hauskaa! ” Huusin. ”On. ” hän naurahti.
veden alla. ”Se on. Se on hauskaa. Sinä vihaat minua, koska väität että rakastan sinua.
”
Se pysäytti minut. ”Mitä minä tekisin sinun kanssasi? ”
”Mitä tahansa mitä haluat. Se on huvittavaa.
”
Hän laittoi kätensä keittiön tiskipöydälle ja valmistautui. Se oli niin helppoa. Vihdoin ja lopulta. Kun lopetimme.
Olimme molemmat uupuneita. Mutta se ei ollut tyhjyyttä. Se oli helpotusta. Nainen, jonka poika rikkoi minun sydämeni.
ja antoi minulle toisen. uuden. Istuin kuistilla. Aurinko laski.
Syksy palasi. Tiesin, kuka olin. Tiesin mihin olin menossa. Ja tienneet että en ollut yksin.
Se ei ollut satunnaista. Se oli juuri niin kuin sen piti olla. Koska jokainen askel jota otin. Johti minut tähän.
Tämän talon. Tämän naisen. Toden. Ja sitten.
”Äiti. Heli. ”
Seisoin kun hän tuli. Takaisin.
Tuo pieni tyttö. Jonka olin arvannut. Aina. Tietänyt.
Ja antanut mennä. En silti enää. ”Tiedätkö kuka, kun katsoit pois ikkunasta kirkossa. Kun Sam ja minä sanoimme.
Tiesitkö? ””Tiesin mitä tiesin. Se riitti. ”
”Ja silti.
”
”Ei mitään. Ei ole enää. ”
”Miten. ”
”Koska olen.
”
Seisoin. Kuisti. Se tapahtui. ”Samalla tavalla kuin minä”, Heli sanoi.
”Koska kun valitsit. Sitä et ollut. Annoit. ”
Katsoin tytärtä.
Jonka synnytin ja annoin. Poikaa joka jäi. Ja naista joka seisoi kuistilla. Kevään valo.
Ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Tunsin jonkin sulavan. Paikan jonka olin uskonut olevan tyhjä. Se ei ollut itse asiassa tyhjä ollenkaan.
Se oli vain hiljaa. Odotti. Kukaan ei kuitenkaan saanut. Niin paljon sydäntä.
Kuin tyttö joka oli ansainnut naisen. Ja lohdutti. ”Se on ohi”, Heli sanoi. ”Se on ohi”, toistin.
Käännyin katsomaan tyhjää tietä. Sitten ikkunaa. Katsoin sisään. Keittiö.
Kutsu. Pöytä. ”Lapset. Tulkaa.
Se on valmis. ”
En tiennyt keitä he olivat. En tiennyt mistä olen tulossa. Mutta kävelin sitä kohti.
Askeleet. Katujen tyhjyydestä sisään. Lämpö. Ääni.
Ja valo. Joka oli aina ollut. Siellä. Aurinko laski.
Uusi. Luku. Se alkoi.