Siirsin lautasen sivuun, vaikka en muistanut edes nostaneeni sitä. En muista maksaneeni laskua, enkä todellakaan muista, miten päädyin ulos ravintolan raskaan tammioven läpi. Muistan vain sen, että ilma oli viileää ja keuhkoihini osui kuin ensimmäinen henkäys pinnan alle jäämisen jälkeen. Istuin siinä tienlaidassa, nojaten tummanpuhuvaan punatiiliseinään, ja tuijotin vastapäisen kadun lyhtypylvään kellertävää valokehää.
Sisälläni ei ollut raivoa. Ei edes surua. Vain outo, huimaava keveys, kuin joku olisi vaihtanut raskaan talvitakin kesäpaitaan. Sitten kuului askelia.
En nostanut päätäni ennen kuin hän pysähtyi aivan eteeni, hengästyneenä kuin olisi juossut koko matkan. “Anteeksi”, Jason sanoi ja hengitti raskaasti. “Anteeksi, että se meni noin. Minä en tiennyt, että sinä olit olemassa.
”
Nostin katseeni. Hän seisoi siinä kädet sivuillaan, näytti lähes yhtä hämmentyneeltä kuin minä varmaan näytin. “Hän sanoi minulle, että hän on vapaa. Että se oli ohi.
Tiesin, että hänellä oli ollut joku, mutta hän sanoi, että se oli jo ohi, että hän oli vain jäänne menneestä. ”
“Olin minä se jäänne”, sanoin ja hämmästyin omaa ääntäni. Se kuulosti vieraalta, ontolta. “Me olimme yhdessä kaksi vuotta.
Asuimme yhdessä. Hän oli minulle tärkein ihminen maan päällä. ”
“En tiennyt sinusta mitään”, Jason toisti ja pudisti päätään. “Hän sanoi, että hänellä ei ole ketään.
Että minä olin hänen ainoa intohimonsa. ”
“Minä olin turva”, sanoin. “Minä olin se tylsä, vakaa vaihtoehto. Se, jonka kanssa hän saattoi laskea, että ruokakaappi on aina täynnä.
”
Katsoin häntä. Hän näytti vilpittömältä. Ja se teki tilanteesta jotenkin entistä hullumman. “Hän sanoi minulle, että olet hänen exänsä.
Että teillä oli villi suhde ennen minua. Että jäit vain kummittelemaan hänen elämäänsä. ”
Jason virnisti ja naurahti lyhyesti, ilman lämpöä. “Hän kutsui minut tänne tänään.
Sanoi, että hän kaipaa jotain mitä hänellä oli. Sanoi, että hänen nykyinen suhteensa on kuin lasillinen haaleaa vettä. ”
“Ja sinä tulit, koska hän sanoi niin? ”
“Tulin, koska hän sanoi, että haluaa tavata rakastamansa miehen ravintolassa ja kertoa hänelle, että on valmis palaamaan menneisyyteen.
Hän sanoi minulle, että tämä olisi uusi alku. Hassua, kuinka hyvin hän onnistui näyttelemään myös sinulle. ”
“Meitä on käytetty”, sanoin. “Meitä on vedetty höplästä”, Jason korjasi ja istuutui viereeni jalkakäytävän reunalle.
Siinä me istuimme, kaksi miestä, joita ei yhdistänyt mikään muu kuin sama nainen, jonka kumpikin oli nähnyt halujensa peilinä. Tunsin, että olisi pitänyt tuntea vihaa tätä vierasta miestä kohtaan. Mutta en tuntenut. Tunsin ainoastaan noloutta.
Ja kummallista helpotusta siitä, etten ollut ainoa, joka oli langennut hänen ansaansa. “Minä ajattelin, että olen hänen unelmiensa mies”, sanoin hiljaa. “Minä ajattelin, että olen hänen pelastajansa”, Jason vastasi. “Hän sanoi minulle aina, että minä olen se, joka sai hänen sydämensä oikeasti lyömään.
”
“Joo, minä sain kuulla olevani idiootti, koska olin luullut, että rauhallisuus ja pysyvyys olisivat olleet tärkeitä. Selvisi, että niillä ei ollut siinä pelissä mitään väliä. ”
Katsoin häntä ja tajusin, että tämä oli ensimmäinen rehellinen keskustelu minulla oli ollut pitkään aikaan. En tuntenut tätä miestä, mutta jotenkin hän ymmärsi tismalleen sen, mitä tunsin.
“Mitä me oikein tehdään nyt? ” Jason kysyi. “En minä tiedä sinusta, mutta minä aion pyytää laskun”, sanoin ja nousin ylös. “Oikeastaan, minä aion pyytää laskun ja sitten aion katsoa, kuinka monet näistä hänen suunnitelmistaan voin vielä tänä iltana peruuttaa.
”
“Menen kanssasi. ”
“Ei kuulu. Tämä on minun taakkani. Se on minun vuosipäiväni, minun pöytävaraukseni, minun korttini.
”
Hän nauroi ja pudisti päätään. “Sitten ole hyvä ja mene. ”
Kävelin takaisin sisään. Ravintolan sisällä valot tuntuivat kirkkaammilta ja äänet vaimeammilta.
Näin hänet: Vanessa istui yhä pöydässä, nyt kerskakalliin viinilasin ääressä. Katse löysi minut ja hänen kasvoilleen levisi voittoisa hymy. Mutta se hyytyi, kun näki, etten istuutunut takaisin. Pysähdyin pöydän viereen.
En sanonut mitään. Otin vain tyhjän viinilasini, huuhdoin sen niukasti pöydällä olevalla vesikannulla ja asetin sen lautaseni viereen, merkkinä siitä, että tämä pöytäkunta oli ohi. “Mark, kulta”, hän aloitti. “Älä”, keskeytin.
Ääneni oli matala ja rauhallinen, mutta jotenkin se kantautui koko huoneeseen. “Älä sano minulle kultaa, äläkä yritä selittää tätä. Olen tehnyt osuuteni tänä iltana. Nyt, ole hyvä ja jätä minut rauhaan.
”
Käännyin ja näin Jasonin seisovan ovella. Hän nyökkäsi minulle ja minä vastasin samoin. Kun pääsin kadulle, laitoin puhelimeen viestin sille ainoalle ihmiselle, joka voisi auttaa minua selvittämään, mitä oikein pitäisi tehdä. Sitten lähetin toisen viestin, jonka olin suunnitellut jo kauan sitten.
Se oli lyhyt, ytimekäs ja lopullinen. “Peruuta kaikki korttimaksut. Älä koskaan ota yhteyttä. ”
Sitten sammutin puhelimen.
Kävelin kadun toiselle puolelle, astuin baariin ja tilasin oluen. Istahdin baaritiskille, tuijotin lasin kylmää pintaa ja tunsin oloni ensimmäistä kertaa päiviin ihmiseksi. En tiennyt, tuliko Jason jossain vaiheessa sisään. En oikeastaan edes katsonut.
Mutta kun tuntia myöhemmin näin hänet ilmestyvän viereiselle jakkaralle ja tilaavan itselleen samanlaisen oluen, en yllättynyt. “Kesti kauan”, sanoin. “Hän halusi puhua. Paljon.
”
“Kyllä. Kuule, en tiedä miten tämä toimii, mutta minä en aio alkaa vihata sinua vain siksi, että sinä olet sama kaveri, jonka kanssa me molemmat olemme hankkineet aivan paskan väärän mielikuvan siitä naisesta. ”
Jason kohotti oluttaan. “Se on hyvä asia tietää.
”
“Toinen asia. Jos ikinä näen sinut enää, oletko sinä osa ongelmaa vai sen ratkaisua? ”
Hän nauroi. “Taitaa olla niin, että olen osa ratkaisua.
”
“Selvä. ” Kosketin hänen lasiaan omallani. “Sitten juodaan sille, ettei koskaan tavata toisiamme. ”
“Mutta mitä jos joudutaan?
”
“Ei me jouduta. Sinä ja minä, me ollaan molemmat päästy irti. Se on enemmän kuin useimmat pääsevät. ”
“Entä jos hän soittaa?
”
“Huomenna aamulla. ”
“Minä tarkoitan sinua. ”
Samalla hetkellä tajusin, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku oli aidosti huolissaan siitä, mitä minä tunsin. Ja se oli outoa.
Se tuntui tärkeältä. “En minä tiedä. Kai minä sitten vastaan, joskus. Mutta vain sanoakseni, että unohda.
”
“Tehdään niin. ”
Jatkoimme oluttemme juomista. Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan. Se oli hyvä.
Se oli tarpeellista. En tuntenut tarvetta täyttää hiljaisuutta. Jason katsoi omaa lasiaan ja sanoi sitten hiljaa: “Hänellä on tapana saada ihmiset menemään sekaisin. Minä luulin, että minä olin se ensimmäinen, kunnes tajusin, että olin vain yksi monista.
Ja sinä luulit, että sinä olit se lopullinen. Se on se ero. ”
“Mitä sinä tarkoitat? ”
“Hän ei koskaan nähnyt sinua.
Tai minua. Hän näkee vain sen, mitä hän haluaa. ”
“Sitten me olemme molemmat vapaita. ”
“Selvä.
” Jatkoimme juomista. “Minä en uskonut, että löytäisin tästä jotain hyvää”, hän sanoi lopulta. “Mitä tarkoitat? ”
“Tämän illan jälkeen.
Että tuntisin helpotusta. ”
“Niin”, sanoin ja huomasin nyökkääväni hitaasti. “Minäkin. ”
Tunnin kuluttua lähdimme baarista.
Hän meni oikealle, minä vasemmalle. “Hei, Mark! ” hän huusi. Käännyin.
“Hän puhui sinusta. Paljon. En minä tiennyt, että sanoin hänelle, että olin hänen miehensä, koska hän ei koskaan edes maininnut sinua. Mutta hän puhui sinusta niin kuin olisit ollut hänen saavutuksensa.
Se oli, no, sinä olit hänen maineensa. Se tarkoittaa, että hän valehteli sinulle joka ikinen päivä siitä, kuka olet. ”
“Se on rehellisin asia, mitä olen kuullut koko vuonna”, sanoin. “Hyvä yö, Mark.
”
“Hyvä yö, Jason. ”
Kävelin kotiin. En katsonut taakseni. Asunnon ovi naksahti lukkoon, ja seisoin eteisessä katsellen seinällä olevia valokuvia.
Siinä oli kuva meistä, minä ja Vanessa, rannalla. En tiedä miksi jätin sen seinälle. Otin sen pois, avasin varaston ja työnsin sen syvälle pahvilaatikkoon, jossa ei ollut enää mitään muuta. Sitten otin puhelimen ja sammutin sen kokonaan.
En halunnut herätä. En halunnut lukita itseäni. Halusin vain nukkua ja herätä tietämättä, kuka se oli, joka istui siinä kanssani. Heräsin aamulla vedenpitävään hiljaisuuteen.
Huoneistossa ei kuulunut mitään. Ei kahvinkeitintä, joka olisi tuhissut, ei telkkaria, ei ääntä siitä naisesta, joka oli joskus nauranut olohuoneessa. Nousin sängystä, kävelin keittiöön ja kaadoin itselleni lasin vettä. Katsoin puhelinta.
Se oli yhä sammutettu. Ja kun katselin sitä, huomasin, etten halunnut avata sitä. En halunnut nähdä hänen nimeään. En halunnut nähdä Jasonin nimeä, vaikka hän ei ollut ongelma.
Halusin vain olla hetken aikaa rauhassa. Päätin, että tänään siivoan kaiken. Kaikki mikä liittyi häneen, olipa se vaatteet, hygieniatarvikkeet, tyynyt tai ne kymmenet pienet tavarat, joita hän oli jättänyt asuntooni, kaikki menisi roskiin. Ei ihmisille, ei kierrätykseen.
Roskiin. Sitten vuokraisin auton ja ajaisin jonnekin, missä ei ole kenttää, ei kuuluvuutta, ei muistutuksia. Tarvitsin tilaa. Noin tunnin kuluttua, kun olin täyttänyt toisen mustan jätesäkin hänen mekoillaan, kuulin oven kelloavan.
Odotin. En liikkunut. Sitten puhelimeni pöydällä tärähti. Hetken mielijohteesta avasin sen ja näin tekstin, joka oli tullut viime yönä, ennen kuin sammutin.
“Näen sinut. Ikkunassa. Avaa ovi. Nyt.
”
Ja sitten toisen viestin, joka oli lähetetty minuutteja myöhemmin, eri numerosta: “En anna tämän mennä näin helpolla. Sinä et voi vain kävellä pois minun luotani. En minä. Sinä et tee tällaista minulle.
tiedän miksi teit tämän. koska se nainen käski sinun. se on se. se on se väärä minä.
mutta täällä on oikea minä. ja minä rakastan sinua. avaa ovi. Jos et avaa, minä istun täällä koko yön.
”
Katsoin sitä. Sitten katsoin sitä. Kurkistin verhon raosta. Jenny seisoi siellä, aamutakki yllään, yksin, seisoi jalkakäytävällä tuijottaen ikkunoitani.
Hän näytti pieneltä, kylmästä väristen. Astuin pois ikkunasta. Menin keittiöön, otin veden. Luin tekstit uudelleen.
Sitten poistin molemmat viestiketjut ja asetin hänen numeronsa estolistalle. Sitten avasin oven vain sen verran, että huusin kadulle, ääneni kantautui katumelun läpi:
“Kävele kotiin, Vanessa. Se on ohi. Se olen minä, Mark.
Se olen minä, joka on nyt valmis. ”
Suljin oven ennen kuin hän ehti vastata. Seisoin siellä käsi oven kahvalla. Kuulin hänen huutavan, ensin nimeni, sitten uhkauksia, sitten kyyneleitä.
Mutta en avannut. Lopulta hän lopetti. Kuulin askelten kaikuvan, kun hän käveli pois. Menin takaisin olohuoneeseen, istuin lattialle jätesäkkien keskelle ja aloin hitaasti, rauhallisesti repiä papereita, joissa oli hänen käsialaansa.
“Hyvää vuosipäivää. Tämä on tärkein päätökseni. ” Repäisin ne kahtia ja laitoin ne roskiin. En tuntenut mitään.
En raivoa, en rakkautta, en edes väsymystä. Tunsin vain jonkin asettuneen kohdalleen. En tiennyt, olinko yksin. En tiennyt, olinko vapaa.
Mutta ensimmäistä kertaa viikkoihin se tuntui minun valinn altani. Työnsin viimeisen jätesäkin käytävään, pesin käteni ja laitoin kahvin tulemaan. Kun kahvi tippui, istuin keittiön pöydän ääressä, katsoin ikkunasta harmaantuvaa taivasta ja ajattelin, että ehkä tämä oli ensimmäinen aamu loppuelämästäni, jonka sain aloittaa ilman häntä.