Kun hän kääntyi ylettääkseen lusikkaan, tein ainoan asian, jonka isä pystyi tekemään maksettuaan juuri lapsensa viidenkymmenen tuhannen dollarin velan. Se ei ollut mikään reseptipullo, ei lappua. Nesteenä sisällä oli vaalean, syyttömän sininen liemi. Sitä en tiennyt vielä silloin, mutta jo seuraavana iltana olin päästänyt sen pois käsistäni.
Hän oli sen tehnyt minulle. Oma tyttäreni. Minuuttia myöhemmin istuin keittiön pöydän ääressä, kuppi kädessäni, ja katselin häntä. Diane, kolmekymmentäyhdeksänvuotias, joka oli juuri kaatanut minulle kulhon keittoa.
Keittoa, jonka olin nähnyt hänen valmistavan. Keittoa, jonka hän oli lusikoinut lautaselle itse. Ja kun hän kääntyi pois, tein ainoan asian, jonka isä pystyi tekemään. Kun kävelin sinä yönä kohti makuuhuonetta, minä pysähdyin.
Jotain oli vialla. En tiennyt mitä. Mutta kehoni, se vanha eläinlääkärin vaisto, joka oli pitänyt minut hengissä vuosikausia, sanoi älä mene nukkumaan vielä. Avasin yläkerran kaapin.
Takaosassa, piilossa vanhojen lääkepurkkien takana, makasi pieni sininen pullo. Se oli tyhjä. Sininen neste, jota olin nähnyt keitossa, oli nyt poissa. Joku oli ottanut sen.
En ollut ottanut sitä. En ollut koskenut siihen. Olin laittanut sen sinne itse, viikkoja sitten, suojellakseni itseäni. Olin kemisti.
Tiesin tarkalleen mitä se oli ja mitä se voisi tehdä. En ollut koskaan aikonut käyttää sitä. Mutta joku oli löytänyt sen. Ja sitten kuulin askeleet.
Ne olivat kevyet, melkein hiipivät, mutta en ollut elänyt niin kauan ollakseni huomaamatta. Joku oli talossa. Tunsin sen luissani, samalla tavalla kuin tunsin sään muutoksen ennen myrskyä. Käännyin hitaasti.
Näin hahmon ovenkarmissa. Mutta en nähnyt Craigia. Näin varjon. Ennen kuin ehdin reagoida, tunsin terävän piston kaulassani.
Heräsin siihen, että makasin olohuoneen lattialla. Pääni jyskytti. Yritin nousta ylös, mutta käteni eivät totelleet. Kun pääsin vihdoin istumaan, kuulin puhetta keittiöstä.
Tunsin Craigin äänen, mutta myös toisen. Matalan, tutun. Hän seisoi siellä, käsivarret ristissä, ja katsoi minua kuin olisin ollut jokin hyönteinen. Craig, mieheni tytärpuoli.
Hänen vieressään seisoi mies, jonka olin nähnyt ennenkin. Pukumies. Asianajaja. He puhuivat matalalla äänellä, mutta kuulin tarpeeksi.
Entä jos herää ennen kuin ehdimme? Ei herää. Olen varma annoksesta. Hän tuntee olonsa sairaaksi jo nyt.
Se on meidän etumme. Katsoin heitä ja tunsin kuinka jokin sisälläni, jokin kylmä ja laskelmoiva, alkoi liikkua. He eivät tienneet, että olin hereillä. He eivät tienneet, että olin kuullut kaiken.
He luulivat minun olevan kuolemaisillani. Enkä aikonut kertoa heille muuta. Kun hän vihdoin kääntyi ja näki minun tuijottavan, hän säikähti. Heräsitkö?
Näytänkö kuolleelta? vastasin. Hän naurahti. Se oli lyhyt, kylmä ääni.
Et näytä hyvältä. En tuntenut oloani hyväksi. Se oli totta. Kehoni alkoi reagoida siihen, mitä hän oli laittanut minuun.
Pahoinvointi nousi kurkkuun. Mutta en aikonut näyttää sitä. En vielä. Tarvitsen vettä, sanoin.
Hän nyökkäsi ja katosi keittiöön. Kun hän palasi, ojensin käteni. Hän kaatoi vettä lasiin ja ojensi sen minulle. Otin sen, mutta en juonut.
Nostin lasin huulilleni, mutta en päästänyt pisaraakaan kurkustani alas. Tunsin nesteen pinnan, haistoin sen. Vesi. Hän ei ollut myrkyttänyt vettä.
Vielä. Kiitos, sanoin ja laskin lasin pöydälle. Hän katsoi minua pitkään. Näytät kalpealta, hän sanoi lopulta.
Sinun pitäisi mennä sairaalaan. Sairaalaan? Kesken iltaa? Ei kiitos.
Sairaalaan, toistan sinä. Nyt. Sitten hän nyökkäsi Craigille, joka astui sisään yläkerrasta. Craig, joka oli ollut hiljaa koko ajan, kantoi nyt mukanaan pientä laukkua.
Hän laski sen pöydälle ja avasi sen. Löysin tämän hänen takkinsa taskusta, hän sanoi ja nosti esiin pienen sinisen pullon. Tyhjän. Katsoin pulloa.
Tunsin sydämeni lyövän rinnassani. Se ei ollut minun pulloni. En ollut koskaan nähnyt sitä ennen. En tiedä mikä se on.
Hän nosti kulmakarvojaan. Etkö tiedä? Sitten kerron sinulle. Se on sinun.
Se on sinun, koska se oli sinun taskussasi. Ja se on tyhjä. Koska olet juuri tyhjentänyt sen siihen keittoon, jota söit. Katsoin häntä.
Tunsin pakokauhun, mutta myös rauhan, joka oli kummallista, lähes rauhoittavaa. He yrittävät lavastaa minut. He yrittävät saada näyttämään siltä, että olisin yrittänyt myrkyttää itseni. Näen mitä teet, sanoin hiljaa.
Mitä? hän kysyi. Yrität saada minut näyttämään syylliseltä. Mutta se ei toimi, koska en ole se, joka on rikollinen.
Hän nauroi. Se oli ilkeä, viiltävä ääni. Oletko sinä todella noin tyhmä? hän kysyi.
Vai vain niin epätoivoinen? En vastannut. Katsoin häntä suoraan silmiin ja tunsin jotain kylmää ja päättäväistä nousevan sisältäni. Warren, sanoin.
Hän pysähtyi. Kuka? Kutsuitko sinä ketään? Katsoin kohti ovea, jonka takana tiesin seisovan jotain, mitä he eivät osanneet odottaa.
Sitten käännyin takaisin heidän puoleensa. Luulen, että meidän pitäisi odottaa. Mitä varten? Craig kysyi ja astui askeleen lähemmäs.
Tätä varten. Ja sitten ovi räjähti auki. Miehiä virtasi sisään, pukuihin pukeutuneita, jotka eivät näyttäneet poliisilta. He liikkuivat ammattitaidolla ja täsmällisyydellä.
He olivat hiljaa. Ja heidän johdossaan oli mies, jonka tunsin hyvin. Vincent Warren. Entinen lakimieheni.
Nyt itsenäinen konsultti, joka auttoi ihmisiä, joilla oli ongelmia, jotka oli ratkaistava nopeasti ja hiljaa. Katsoin häntä. Hän nyökkäsi minulle tuskin huomattavasti. Sitten hän kääntyi kohti Craigin ja Dianen puolta, jotka näyttivät siltä kuin olisivat nähneet haamun.
Mitä tämä on? Diane onnistui lopulta sanomaan. Mikä tämä on? Tämä, sanoin noustessani hitaasti ylös ja pyyhkiessäni housunpolvia, on ongelma.
Tunsin pään pyörivän. Myrkky liikkui kehossani hitaasti mutta varmasti. Mutta minulla ei ollut tarvetta pyörtyä. En ollut ottanut sitä.
En koskaan. Katsoin Dianea suoraan silmiin ja sanoin päästäen sanojen painon uppoutua sisään. Tiedän mitä teit, Diane. Tiedän kaiken.
Hänen kasvonsa kalpenivat. En tiedä mistä puhut. Tiedät kyllä. Tiedät tarkalleen mistä puhun.
Tiedät sinisestä pullosta, jonka löysit kaapistani. Tiedät siitä, että kaadoit sen sisällön keittoon, jonka teit minulle. Tiedät, että yritit tappaa minut. Hänen leuka loksahti auki, mutta ääntä ei tullut.
Mutta tässä on asia, jonka sinä et tiedä, jatkoin. En koskaan ottanut sitä. En koskaan edes avannut pulloa. Tiesin, että se oli siellä.
Tiesin, mitä se oli. Ja olen odottanut, että yrittäisit. Hänen katseensa siirtyi Craigiin, sitten Warreniin, joka seisoi edelleen käsivarret ristissä ja katseli häntä ilmeettömänä. Sinä et todellakaan ymmärrä, kuka olet tekemisissä, sanoin ja astuin askeleen lähemmäs.
Sinä et tiedä, että olen nähnyt sen tulevan. En tiennyt tarkalleen, mitä sinä tekisit, mutta tiesin, että tekisit jotain. Joten otin selvää. Otin selvää kaikesta.
Sinusta. Craigin huonoista sijoituksista. Siitä, miten nauroit minulle selkäni takana. Siitä, kuinka olet odottanut minun kuolemaani niin kauan, että olet valmis varmistamaan sen itse.
Hänen huulensa vapisivat. Se oli vihaa. Se oli pelkoa. Ei katumusta.
Ei katumusta koskaan. Oletko sinä koskaan rakastanut minua? kysyin hiljaa. Hän nauroi.
Se oli karhea, pahaenteinen ääni, joka sai ihoni kananlihalle. Rakastan sinua? Rakastan sinua? hän toisti, ääni kohoten.
Sinä et tiedä mitään rakkaudesta. Sinä et tiedä, miltä tuntuu katsella isäänsä, kun hän valitsee aina jonkun muun. Sinä et tiedä, miltä tuntuu jäädä aina yksin. Katsoin häntä.
Sitten tunsin jonkinlaisen rauhan laskeutuvan ylleni. Olen pahoillani, että tunsit niin. Älä kehtaa! hän huusi.
Älä kehtaa. Sinä et ole pahoillasi. Sinä et ole koskaan pahoillasi mistään. Kerroin hänelle silloin.
En vihasta. En katkeruudesta. Vain tosiasiana. Olen todella pahoillani, että tunsit niin, toistin.
Mutta en anna sinun tappaa minua. Hän naurahti. Se oli kylmä ja kova. Et ymmärrä, hän sanoi hiljaa, katsellen minua kuin minä olisin jotenkin säälittävä.
Tämä ei ole sinusta kiinni. Eikä ole koskaan ollutkaan. Se on rahasta. Sinun rahoistasi.
Sinun säästöistäsi. Sinun talostasi. Sinun vitun eläkkeestäsi. Kaikesta mitä omistat.
Ja nyt, kun olet tehnyt tämän helpoksi meille, aion ottaa sen. Kaiken sen. Ja sitten hän kääntyi kohti Warrenia. Vangitse hänet.
Warren ei liikkunut. Hän seisoi paikallaan, kädet sivuilla, ilme tasainen. Se ei tapahdu, hän sanoi rauhallisesti. Diane räpytti silmiään.
Mitä? Vangitse hänet, sanoin sinä. Sinä olet minun lakimieheni. Tai etkö sinä ole?
Olin hänen lakimiehensä, sanoi Warren. Paino sanalla oli. Olin. Kunnes hän soitti minulle viime yönä ja kertoi, mitä aiot tehdä.
Dianen kasvot kalpenivat. Minä en ole soittanut sinulle mitään. Ei, et sinä. Craig.
Craig astui taaksepäin, kädet ylhäällä. Odota, hän sanoi. Tämä ei ole mitään sellaista. Sulje suusi, Craig.
Se oli Diane. Ja kun hän puhui, hänen äänessään oli jotain, joka sai minut pysähtymään. Jotain teräksistä. Jotain vaarallista.
Sinä senkin paskiainen, hän sanoi hampaiden välistä. Sinä selvisit. Craig nauroi epätoivoisesti. En mene minnekään.
Kerroit hänelle. Kerroit hänelle kaiken, vai mitä? hän sähähti Cloelle. Sinä senkin pieni käärme.
Luulitko, etten saisi tietää? Luulitko, etten seuraisi rahojani? Craigin kasvot olivat valkoiset. En tiennyt, mitä hän tarkoittaa.
Sinä soitit hänelle! hän huusi osoittaen minua. Sanoit hänelle, että olimme paljastaneet hänet. Sanoit hänelle, että meillä oli merkkejä hänen kanssaan.
Sanoit hänelle, että lähdemme hänen luotaan. Sanoit hänelle, että meillä olisi tarpeeksi todisteita, jotta hän ei koskaan näkisi meitä enää. Craig katsoi häntä kuin tämä olisi kasvattaneen toisen pään. Minä en ole soittanut kenellekään.
Älä valehtele! hän shakkasi. Minä olin siellä. Kuulin sinun puhuvan siitä.
Warren otti askeleen eteenpäin. Itse asiassa, hän sanoi rauhallisesti ja avasi salkkunsa, Craig sai tämän puhelun. Mutta ei minulta. Hän otti esiin pienen äänityslaitteen ja asetti sen pöydälle.
Hän painoi toistoa. …Sinä et tiedä, kenen kanssa olet tekemisissä. Ymmärrätkö? Jos hän ei suostu, otamme vakavamman kannan.
Meillä on keinoja. Se oli Craigin ääni. Se oli hänen äänensä, mutta se ei ollut hänen, arvioiden mukaan. …Omistatko sinä sen?
Varjostan sinua, mutta sinulla on velkaa, joka on sinulle liikaa. Luuletko, että teemme tämän ilman järjestelyjä? Se oli hänen äänensä, mutta se ei ollut hänen, kuten olin arvioinut. …Ymmärrän.
Ei ongelmia. Hän toisti soittoa, ja jokainen sana sai sinut uppoamaan syvemmälle. …Sinä et tiennyt tästä? …En tiennyt.
…Ja sinä nousit häntä vastaan? Sinä autoit minua, koska tiesit, että se oli oikein? …Minä tein sen, koska se oli oikein. Koska hän on perheeni.
Äänitys loppui. Ilma oli paksua. Diane tuijotti Craigia. Täysi epäusko kasvoillaan.
Sinä senkin paskiainen, hän sanoi. Sinä autoit häntä. Craig pudisti päätään. Se ei ollut sellaista.
Se oli täsmälleen sellaista, sanoin. Ja nyt sinun on päätettävä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Diane nauroi. Se oli kylmä ja kova ja se sai ihoni kananlihalle.
Luuletko, että olet voittanut? hän kysyi. Luuletko, että tämä on ohi? Olet sairas vanha mies, joka ei kuulu enää mihinkään.
Sinä olet yksin. Sinä olet rikki. Ja me, me olemme kaikki mitä sinulla on. Hän sanoi ‘me’ ikään kuin se olisi edelleen olemassa.
Ikään kuin hän olisi edelleen osa jotain. Katsoin häntä, tätä naista, joka oli kerran ollut minun. Ja tunsin jotain sellaista, jota en ollut odottanut: sääliä. Minulla on jotain sinulle, sanoin ja nousin seisomaan.
Warren. Warren otti salkustaan esiin pinon asiakirjoja ja ojensi ne minulle. Levitin ne pöydälle. Yksi sivu kerrallaan.
Tämä on kopio kiinnityksestä tähän taloon, aloitin. Se on päivätty sinun syntymäpäiväksesi. Tämä tarkoittaa, että talo kuuluu minulle. Tämä on kopio edunvalvontatodistuksesta, jonka olet allekirjoittanut, ja se antaa minulle oikeuden hoitaa asioitasi, kun et kykene siihen.
Ja tämä, tämä tässä, on kopio asiakirjasta, jonka olet allekirjoittanut kaksi päivää sitten. Diane luki paperit, hänen silmänsä skannasivat niitä, jo ennen kuin hän katsoi minuun. Mitä tämä on? hän kysyi.
Tämä on tyhjä lomake. Katso tarkemmin, sanoin. Katsoin häntä ja tunsin huulteni kaartuvan. Se on asiakirja, johon juuri allekirjoitit ja jossa luovutat kenet tahansa, joka asuu tässä talossa, oikeudelleen asua siinä.
Sinun allekirjoituksellasi. Sinä hetkenä, kun allekirjoitit tämän, menetit oikeutesi olla täällä. Tämä on sinun häätöilmoituksesi. Hänen kasvonsa valuivat.
Sinä et voi tehdä tätä. Minä juuri tein, sanoin. Ja voin vakuuttaa sinulle, että se on täysin laillista. Hän katsoi Craigia, sitten minua.
Hänen äänensä vapisi. Sinä et voi karkottaa minua. Se on minun kotini. Se oli kerran.
Mutta ei enää. Sinä teit tästä jotain muuta. Hän purskahti itkuun. Se oli kauheaa, raakaa ääntä, joka repeytyi hänestä väkisin.
Mutta en tuntenut myötätuntoa. Tunsin vain väsymyksen ja jonkinlaisen lopullisuuden. Minä olen ainoa perhe, joka sinulla on, hän sanoi. Ei.
Sinä et ole perhettä. Sinä olet joku, jota rakastin ehdottomasti, joku, jonka vuoksi olisin tehnyt mitä tahansa. Mutta nyt? Nyt et ole enää ollenkaan.
Aion tehdä sinulle palveluksen, sanoin ja käännyin kohti ovea. En aio kutsua poliisia. En vielä. Mutta sinä tulet kävelemään ulos tästä ovesta ja et ikinä tule takaisin.
Ja jos ikinä yrität ottaa yhteyttä perheeseeni tai ystäviini, en epäröi kutsua poliisia. Diane nauroi. Se oli villi ja epätoivoinen. Sinä et voi uhata minua.
En ole uhka. Vannon. Sitten hän yllätti minut. Hän rauhoittui.
Kyyneleet kuivuivat silmiin, ja hetken ajan hän näytti taas vanhalta itseltään. Siitä, joka oli kerran halunnut olla ballerina. Siitä, joka halusi näytellä. Siitä, joka kerran halusi muuttaa maailmaa.
Olet oikeassa, hän sanoi hiljaa. Olen tehnyt hirveitä asioita. Asioita, joita en voi ottaa takaisin. Enkä odota sinun antavan minulle anteeksi, koska en antaisi sinulle.
Hän avasi laukkunsa, otti esiin pienen rasian ja laski sen pöydälle. Mutta haluan sinun tietävän, hän sanoi ja työnsi sitä eteenpäin. Se ei ole koskaan ollut sinusta kiinni. Minä en vain tiennyt, miten elää ilman vihaa.
Hän käveli ovelle. Ja hetken ajan ajattelin, että hän saattaisi kääntyä takaisin. Mutta hän ei tehnyt niin. Hän vain avasi oven ja käveli ulos.
Craig seurasi. Hän varasti katseen taakseen minun suuntaani, mutta minä en sanonut mitään. Minulla ei ollut enää mitään sanottavaa. Warren katsoi minua.
Haluatko minun vangitsevan heidät? Katsoin ikkunasta, josta heidän autonsa juuri kurvasi ulos ajotieltä ja katosi. Tunsin jotain, mitä odotin kokeneeni hankalaksi. Se oli keveyttä.
Se oli tunne siitä, että olin lopulta vapaa. Ei, sanoin lopulta. Anna heidän mennä. He eivät ole vaivannäön arvoisia.
Warren alkoi kerätä papereitaan. Se on viisas päätös. Ei se ole viisautta, sanoin kääntyen pois ikkunasta. Se on väsymystä.
Kävin istumaan olohuoneen sohvalle. Huone näytti erilaiselta nyt, kuin olisi kutistunut. Kuin seinät olisivat lyöneet sisäänpäin ja tehneet tilasta pienemmän. Otin keittolautasen ja vein sen tiskialtaaseen.
Sitten palasin istumaan. Katsoin Warrenia. Luuletko, että he tulevat takaisin? Hän ravisti päätään.
En usko. Sinä nolostutit heidät. Veit heidän valtansa. Ei ole mitään, mitä he voisivat nyt tehdä.
Hän keräsi iskuaseensa ja seisoi. Tarjoan sinulle kyydin. Sinä et näytä siltä, että sinun pitäisi ajaa. Katsoin ikkunasta ulos.
Aurinko alkoi laskea. Maalasin pitkään lämmintä vaaleanpunaista ja oranssia. En tarvitse kyytiä, sanoin. Tarvitsen kävelyn.
Hän nyökkäsi, ikään kuin olisi ymmärtänyt. Soita sitten minulle, jos tarvitset mitään. Katsoin hänen menevän ulos, sitten käännyin ja katsoin taloa. Se oli ollut kotini yli kolmekymmentä vuotta.
Paikka, jossa olin kasvattanut perheeni. Paikka, johon olin tuonut vaimoni kotiin sairaalasta. Paikka, jossa olin oppinut elämään yksin. En tuntenut siitä enää mitään.
Yksi asia oli kuitenkin vielä tehtävä. Menin yläkertaan makuuhuoneeseeni, avasin vaatekaapin ja otin laatikon, jota olin pitänyt siellä vuosia. Se oli ainoa asia, jonka olin halunnut pitää, kun jaoimme omaisuuttamme. Katsoin sitä juhlallisesti ja avasin sitten kannen.
Hymyilin. Se oli edelleen siellä. Seuraavana aamuna soitin asianajajalleni. Haluan, että rekisteröit uuden edunvalvontatodistuksen, sanoin.
Ja haluan, että siirrät kaiken taloni omaisuuden pois tyttärelleni. Oliko tauko. Oletko varma? En ole koskaan ollut varmempi mistään.
No niin. Mutta miksi? Koska ansaitsen rauhan. Ja ainoa tapa saada se on päästää irti.
Suljin puhelimen, istuin sohvalle ja katsoin tyhjää kotia. Tunsin oloni oudon kevyeksi. Kuin olisin kantanut painoa harteillani niin kauan, etten ollut edes tajunnut sitä. Ja nyt se oli poissa.
Nostin katseeni ja näin kaapin oven olevan hieman raollaan. Hän jätti sen auki. Yksi asia, jonka olin jättänyt huomiotta sinä iltana, kun hän antoi minulle keiton. Katsoin sitä pitkään.
Ja sitten nauroin. Nauroin, kunnes kyyneleet valuivat poskilleni. En tiennyt, nauroinko vai itkinkö. Mutta se ei merkinnyt väliä.
Tunsin vain tämän valtavan, ylivoimaisen helpotuksen tunteen, joka huuhtoi ylitseni aaltoina. Hän ei koskaan saanut tietää, eikö hän koskaan saanut tietää, että keitto oli myrkytetty. Hän ei saanut tietää, että kaadoin sen viemäriin, kun hän ei katsonut. Ja hän ei saanut tietää, että puolen tunnin tuijotuksen jälkeen jätin hänet.
Astuin ulos etuovesta ja seisoin kuistilla. Aurinko paistoi. Oli lämmin. Se oli loppu.
Mutta se tuntui enemmänkin alkamiselta. Kävelin, minne jalkani veivät. Kävelin, kunnes en jaksanut enää. Löysin itseni pienestä kahvilasta, jonka ikkunasta oli näkymä joelle.
Istuin ulkopöytään ja tilasin mustaa kahvia, vaikka en halunnut sitä. Tarvitsin jotain, mitä tehdä. Kun kahvi jäähtyi, katselin sitä. Olin menettänyt perheeni.
Olin menettänyt kotini. Olin menettänyt suurimman osan omaisuudestani. Mutta en ollut menettänyt itseäni. Ja se, oivalsin, oli asia, joka ei edes väliä.
Katsoin ulos ikkunasta ja näin jotain, jonka olin jättänyt huomiotta koko ajan: elämä jatkuu. Ja se jatkuisi myös minulle. Otin tämän ikään kuin se olisi ensimmäistä kertaa. Kun nousin istumaan, tunsin puhelimen värisevän housuntaskussani.
Katselin sitä. Tuntematon numero. Painoin sen pois. Sitten se toistui.
Ja taas. Kun se tärähti kolmannen kerran, nostin sen korvalleni. Tarvitsen apuasi. Se oli hänen äänensä.
Craig. Mutta se ei kuulostanut Craigilta. Se kuulosti rikkinäiseltä. Mitkä sinulla on ongelmat?
Minun ei olisi pitänyt soittaa. Mutta hän tarvitsi apua. Tarvitsen jonkun, joka puhuu kanssani. Suljin silmäni ja tunsin väsymyksen palaavan.
Minä autan sinua, sanoin. Mutta sinä tulet olemaan minulle velkaa. Se oli lopun alku. Ja kun hän alkoi puhua, en voinut olla miettimättä heitä.
Katsoin jokaisessa liikkeessä hänen tyttärensä kasvoja ja mietin, olisiko jokin voinut olla toisin. Mutta ei se auta miettimään. Mikä on tehty, on tehty.
Ja loppujen lopuksi se oli ainoa asia, jota emme koskaan voineet ottaa takaisin.