Naapurin auto seisoi mökkini edessä, minun paikallani, jonne kukaan ei koskaan tullut ilmoittamatta. Olin ajanut samaa soratietä 43 talvea. Isäni rakensi takakuistin samana vuonna kun synnyin,…

Naapurin auto seisoi mökkini edessä, minun paikallani, jonne kukaan ei koskaan tullut ilmoittamatta. Olin ajanut samaa soratietä 43 talvea. Isäni rakensi takakuistin samana vuonna kun synnyin,...

Mökille kääntyvän viimeisen mutkan takaa näkyi vieras auto. Musta pikavolvo, puhdas ja kiiltävä kuin se olisi ajettu suoraan autoliikkeestä pihaan. Se seisoi kuistin edessä, minun paikallani, minun mökkini edessä, jonne kukaan ei koskaan tullut ilmoittamatta. Olin ajanut tätä samaa soratietä pitkin 43 talvea.

Thumbnail

Isoisäni oli rakentanut mökin rungon vuonna 1958, ja isäni oli lisännyt takakuistin samana vuonna kun synnyin. Samana vuonna kun Maria sairastui. Me vietimme siellä hänen viimeisen hyvän kesänsä, ja hän oli halunnut kuulla kuikkien huudon vielä kerran. Hänen kuoltuaan jatkoin sinne menemistä.

Jotkut miehet käyvät kirkossa. Minä menin mökille. Oli lokakuun lopun tiistai. Olin ajanut Jyväskylästä talvikunnostukseen: laiturin nosto, putkien tyhjennys, veneiden peitto.

Sama rutiini 19-vuotiaasta asti. Olin 71-vuotias, enää en ollut yhtä ketterä kuin ennen, mutta pääni oli terävä ja käteni toimivat. Termospullossa oli kahvia ja naapurini Ritva oli pakannut voileivän mukaan. Kiersin viimeisen mutkan, ja siinä se oli: vieras auto, pysäköitynä suoraan kuistin eteen.

Hiljensin vauhtia ja pysäytin auton. Laskin ikkunan ja tuijotin rekisterikilpeä. Pohjois-Karjalan tunnus. En tunnistanut autoa.

Poikani Tapio ajoi Volvoa, mutta ei tällaista. Miniäni Riina ajoi Toyotaa. Yksikään naapuri ei asunut tarpeeksi lähellä tullakseen kävellen, ja jos joku olisi tullut, hän olisi soittanut ensin. Sellainen meidän yhteisömme oli.

Ei vain ilmestytä toisen pihaan kauden ulkopuolella. Pysäköin Fordin vieraan auton taakse ja istuin hetken paikallani. Moottori naksui jäähtyessään. Maassa oli jalanjäljet, jotka johtivat etuovelle.

Kaksi paria: toinen pieni, toinen iso. Nousin autosta hitaasti. Lonkkani vinkui ja nojasin oveen sekunnin ennen kuin suoristauduin. Otin puhelimeni esiin ja kuvasin rekisterikilven.

En osaa sanoa miksi. Kolme vuosikymmentä pienen paikkakunnan syyttäjänä opettaa sinut dokumentoimaan asiat. Et ajattele miksi. Sinä vain teet sen, koska olet nähnyt liian monen jutun kaatuvan yhden puuttuvan paperin takia.

Kävelin kuistille. Olin juuri työntämässä avainta lukkoon, kun kuulin naurun. Se oli Riinan nauru. Riina, poikani vaimo, jonka kanssa Tapio oli nainut 11 vuotta sitten Turun pienessä kirkossa.

Riinan piti olla tällä viikolla sisarensa luona. Tapio oli kertonut sen minulle sunnuntaina: Riina lähtisi käymään siskonsa luona Kuopiossa, kun hän veisi tyttärentyttäremme Emman Disneylandiin. Matkaa oli suunniteltu kuukausia. Emmalla oli Mikkihiiri-laukku.

Olin antanut hänelle 180 euroa taskurahaa. Sitten kuulin myös miehen naurun. Matala, rento, sellainen nauru, joka tulee mieheltä, joka tuntee olonsa kotoisaksi. Nostin käteni pois ovenkahvasta hitaasti, kuin purkaisin pommia.

Astuin taaksepäin kuistilta ja kiersin mökin sivulle, missä keittiön ikkuna oli. Sälekaihtimet olivat puoliksi alas laskettuina, mutta säleet olivat vinossa auki. Raosta näin pöydän, jonka ääressä olin syönyt yksinäiset ateriani joka viikonloppu kolmen vuoden ajan. Pöydällä oli kaksi kahvikuppia ja viskipullo.

Minun viskipulloni, se jota säilytin jääkaapin päällä. Ja siinä, miehen sylissä, istui Riina. Miehen, jota en ollut koskaan elämässäni nähnyt. Hän oli ehkä 45-vuotias, leveäharteinen, harmaantuva lyhyt parta.

Hän hieroi Riinan selkää, ja Riina nauroi jollekin, mitä mies oli sanonut. Sitten Riina kumartui ja suuteli miestä suulle. Hitaasti. Tutusti.

Ei kahden juuri tavanneen ihmisen suudelma, vaan sellaisten, jotka olivat tehneet tätä pitkään. Polveni pettivät ja jouduin tarttumaan seinään. En ole herkkäitkuinen mies. Itkin Marjan hautajaisissa ja silloin kun Tapio syntyi.

Siinä kaikki. Mutta seisoessani ikkunan ääressä tunsin kosteutta silmissäni ja rinnassani puristusta, ja hetken luulin saavani sydänkohtauksen. Ehkä toivoin sitä. Se olisi ollut yksinkertaisempaa.

Pakotin itseni hengittämään. Pakotin itseni tekemään laskelmia. Olin 71-vuotias, kilometrin päässä lähimmästä naapurista. Ja mitä minä sillä hetkellä tarvitsin?

En tunteita. Tarvitsin suunnitelman. Peräännyin ikkunalta hitaasti ja kävelin autolleni. Ajoin puolen kilometrin päähän venelaiturille, missä puut piilottaisivat minut.

Pysäköin sinne ja istuin kädet ratissa, sydän pamppailleen. Ensimmäinen ajatus: älä mene takaisin sinne. Mikä ikinä olikaan oikea siirto, se ei ollut vanhan miehen ja itseään puolet nuoremman muukalaisen välinen yhteenotto syrjäisellä mökillä, missä kukaan ei kuulisi mitään. Toinen ajatus: hanki todisteita.

Hansikaslokerossa minulla oli digitaalikamera, jonka olin ostanut vuosia sitten kuvatakseni myrskyvahinkoja puille, koska vakuutusyhtiö ei luottanut puhelimella otettuihin kuviin. Takapenkillä laukussa oli myös pieni äänitallennin, jota käytin muistiinpanojen saneluun ajaessani. Vanhat tavat. Kiinnitin tallentimen vyöhöni takin alle ja käynnistin sen.

Sitten otin kameran ja kävelin takaisin metsän halki. Harjanteella kulkee metsäkauriiden polku, jonka olin raivannut omin käsin 40-vuotiaana. Tunsin jokaisen kiven. Tulin puuvajan taakse ja sieltä näin suoraan ison ikkunan läpi takakuistille.

He olivat siirtyneet ulos. Mies piteli kättään Riinan vyötäröllä, ja he joivat ja puhuivat ja katselivat järvelle, jonka rannalla isoisäni oli opettanut minut onkimaan. Otin kuvia. Paljon kuvia.

Tarkensin miehen kasvoihin, autoon, tapaan, jolla Riina nojautui hänen rintaansa kuin vaimo. Otin kuvia, kun mies kaatoi hänelle lisää viiniä. Otin kuvia, kun mies kurotti ja työnsi hiuksen Riinan korvan taakse eleellä, joka oli niin tuttu ja hellä, että näin sen läpi etsimen: tämä ei ollut ensimmäinen kerta. He olivat huolellisia.

Mutta he eivät tienneet, että minä seisoin metsässä ja katselin. Palasin autolle ja istuin pitkään. Kädet tärisivät. Ajattelin Tapiota.

Poikaani, joka rakasti vaimoaan ja tytärtään enemmän kuin mitään. Tapiota, joka oli kasvanut minun ja Marian kanssa tässä samassa järvimaisemassa. Ajattelin Emmani, 8-vuotiasta, jolla oli Mikkihiiri-laukku ja joka odotti isäänsä kanssa Disneyland-matkaa, jonka piti olla haaveiden täyttymys. Ja ajattelin Riinaa, joka oli ollut kuin oma tytär, joka toi joka joulu itse tekemänsä piparkakkutalon ja joka suuteli minua poskelle aina hyvästiksi.

Sitten ajattelin Mariaa. Kuinka hän oli sanonut minulle kuolinvuoteellaan, että pidä huolta pojastamme. Ja minä olin luvannut. Olin luvannut katsoa Tapion perään.

En ollut koskaan rikkonut lupaustani. En tiennyt mitä tämä oli, mutta tiesin, että minun oli toimittava. En voinut vain ajaa kotiin ja esittää, etten ollut nähnyt mitään. Enkä voinut myöskään rynnätä sinne ja alkaa huutaa, koska silloin en saisi selville totuutta.

Seisoin siinä metsän siimeksessä ja tein suunnitelman. Odottelin vielä tunnin. Aurinko laski ja varjot pitenivät. Sitten näin heidän tulevan ulos.

Mies avasi Riinalle oven, ja Riina nousi autoon. He ajoivat pois. Odotin vielä kymmenen minuuttia ennen kuin ajoin takaisin mökille. Sisällä oli vielä heidän hajunsa: Riinan hajuvesi ja miehen partavesi.

Pöydällä kaksi lasia. Otin ne mukaani, molemmat, varovasti sormenpäiden välistä. Laitoin ne pakasterasiaan ja laitoin rasian auton takakonttiin. Sitten kävelin takaisin pihalle ja katselin koko ajan ympärilleni, vaikka tiesin, ettei siellä ollut ketään.

Ajoin takaisin Jyväskylään ja soitin Tapiolle. Hän vastasi toisella soitonmerkillä. “Hei, isä. Miten mökillä meni?

”

“Hyvin. Nosteltiin laituri. Miten tyttö voi? ”

“Emma on ihan innoissaan.

Riina soitti just, että se on tulossa kotiin huomenna. ”

“Niinkö? Miten siskon luona meni? ”

“Nopea reissu vissiin.

Se sanoi, että ei viitsinyt jäädä. Kai se kaipaa mua ja Emmaa. ”

“Joo. Varmaan kaipaa.

”

“Miten sä voit, isä? Sä kuulostat väsyneeltä. ”

“Vähän on tekemistä ollut. Ei se mitään.

Puhutaan huomenna. ”

“Huomenna mä vien Emman katsomaan sitä uutta elokuvaa. Sä oot sydämellinen et soitat, isä. ”

“Sitähän mä teen.

Hei sitten, poika. ”

“Heei. ”

Katkaisin puhelun ja istuin autossa pitkään. Seuraavana päivänä soitin asianajajalleni, jonka tunsin jo ajalta, jolloin toimin syyttäjänä.

“Mä tarvitsen palveluksesi. Yksityisasiana. Mun pojastani on kyse. ”

“Hänelläkö on ongelmia?

”

“Ei vielä. Mutta mä aion huolehtia, ettei niitä tule. ”

Selitin hänelle lyhyesti: Riina, tuntematon mies, mökki. En maininnut nimiä.

Asianajaja kuunteli hiljaa ja sanoi sitten. “Sun pitää hankkia yksityisetsivä. Tai sitten sä voit tulla sisään ja me katsotaan asiaa yhdessä. ”

“En mä halua, että kukaan saa tietää.

”

“Niin se on aina näissä jutuissa. Mutta jos sä teet tämän itse, sä voit joutua lakiin liittyviin vaikeuksiin. Varsinkin jos kuvaat ihmisiä heidän luvattaan. ”

“Se on mun mökki.

Mun piha. ”

“Ja se on heidän suhteensa. Vaikka olisit omaisuuden omistaja, yksityisyyden suoja on eri asia. En mä sano, ettei mitään voi tehdä.

Mä sanon vain, että tee se niin, ettei se kaadu päällesi. ”

Päätin ottaa käyttöön takaoven. Tapio ja Riina asuivat omakotitalossa kaupungin laidalla. Olin auttanut heitä rakentamaan sen, kaksi kesää peräkkäin.

Olin kattonut sen kanssa, maalannut seinät, rakentanut terassin. Tunsin jokaisen nurkan. Seuraavana maanantaina, kun Riina vei Emman kouluun ja Tapio lähti töihin, ajoin heidän talolleen. Avain oli yhä kukkaruukun alla, kuten olin ehdottanut heille vuosia sitten hätätapauksia varten.

Astuin sisään ja suljin oven. Kodissa tuoksui kahvi ja vanilja. Keittiön pöydällä oli postia ja Riinan käsilaukku, avoinna. En ollut koskaan urkkimassa kenenkään tavaroita.

Tämä oli eri tilanne. Työnsin käteni laukkuun ja kiskon esiin lompakon. Kortteja, käteistä, se kuitti, jota etsin: illallisesta kerrossa. Sitten pinon muita kuitteja.

Huoltoasemalta. Kahvilasta. Ja sitten hotellin kuitti. Kaksi yötä.

Samasta päivämäärästä kun minä olin ollut mökillä ja nähnyt heidät. Luin nimen hotellista, joka oli tunnettu diskreeteistä asiakkaistaan. Sitten housujeni taskuun. Kiersin koko alakertaa.

Makuuhuoneesta löytyi puhelimen laturi, joka ei ollut Tapion merkkiä. Lippalakin, jossa oli teksti, jota en tunnistanut. Ja sitten sängyn alta, laatikon pohjalla, Riinan puhelin. Vanha puhelin, jonka hän oli väittänyt hukanneensa viime kesänä.

Kytkin sen päälle ja selasin viestejä. Ei juurikaan: muutama numero. Mutta valokuvissa, salaisten kansioissa, ne olivat siellä. Sama mies.

Riina hänen sylissään. Riina nauramassa. Riina suutelemassa häntä. Olin nähyt tarpeeksi.

Otin puhelimesta muutaman kuvakaappauksen ja lähetin ne omaan numerooni. Sitten laitoin puhelimen takaisin. En tiennyt mitä tehdä seuraavaksi. En halunnut satuttaa Tapiota.

Mutta en myöskään voinut antaa tämän jatkua. Riina oli valinnut. Ei minun asiani enää päättää. Päätin kutsua heidät luokseni illalliselle.

Tapio luuli sen olevan normaali perheillallinen. Riina luuli, että halusin puhua testamentista. Istuin pöydän ääressä ja katselin heidän tuloaan. Tapio halasi minua ja sanoi, että minä näytän väsyneeltä.

Riina suuteli poskelle ja kysyi, miten mökillä oli mennyt. Sanoin, että ihan hyvin, ja kaadoin heille lasilliset. “Minä näin sut, Riina. ”

Riina pysähtyi kesken haarukan.

“Miten niin näit? ”

“Mökillä. Viime viikon tiistaina. Miehen kanssa.

Sä istuit sen sylissä ja sä suutelit sitä keittiön ikkunan alla. Mä kuvasin kaiken. ”

Tapio laski haarukkansa hitaasti. “Isä, mistä sä puhut?

”

“Kysy vaimoltasi. ”

Riina kalpeni. “Tapio, se ei ole mitä sä luulet. ”

“Mitä mä luulen, Riina?

Mä luulen, että sä oot käynyt toisen miehen luona meidän mökillä. Meidän mökillä, minun sukuni mökillä, ja istunut sen sylissä, kun meidän tyttäremme odotti kotona. ”

“Ei. Ei niin.

Se oli… se on vanha ystävä. Ei muuta. ”

“Vanha ystävä, jonka kanssa sä olet käynyt hotellihuoneessa ja jonka laukun olet piilottanut meidän makuuhuoneen alle?

Ole hyvä. ”

Riina katsoi minua, sitten Tapiota. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. “Tapio, mä pyydän anteeksi.

Se oli virhe. Se on ollut ohi jo viikkoja. Se oli vain… mä olin yksinäinen, kun sä olit aina töissä.

”

Tapio istui täysin hiljaa. Sitten hän nousi hitaasti ja vei lautasensa tiskialtaaseen. Hän kääntyi ympäri ja katsoi vaimoaan pitkään. “Sun pitää muuttaa pois.

”

“Mitä? ”

“Sun pitää muuttaa pois. Sinä ja ne sun tavarat. Maanantaihin mennessä.

Emma jää minun luokseni. ”

“Tapio, ethän sä voi tehdä tätä tyttäresi takia. ”

“Emman takia? Sä mietit Emman takia?

Sä istuit toisen miehen sylissä, kun Emma odotti kotona. Ethän sä edes ajatellut Emman takia. ”

Tapio käveli pois keittiöstä ja kuulin yläkerran oven paukahtavan. Riina nousi ja katsoi minua.

“Toivottavasti olet tyytyväinen, appiukko. ”

“En ole. Mutta sun valintasi se oli, Riina. Ethän sinä olisi halunnut, että minä olisin vaiettu ja annettu sen jatkua?

Mitä sinä olisit tehnyt, jos olisit nähnyt minut? ”

Riina ei vastannut. Hän käveli ulos ja ajoi pois. Tapio tuli alas seuraavana aamuna.

Hänellä oli tummat silmät. “Mä kuulin kaiken, isä. Miten sä voit tehdä tämän? ”

“Olla tekemättä?

Sun tyttäresi äidillä on toinen mies. ”

“Niin, mutta se oli minun asiani. Ei sinun. Sä oot nyt sekaantunut asioihin, jotka eivät sinulle kuulu.

”

“Minä olen isäsi. Minä pidän huolta omistani. ”

“Mistä sinä pidät huolta? Minä pyysin sinua tulemaan väliin?

Minä pyysin sinua kytkemään kamerat päälle ja ottamaan kiinni minun vaimoni? Ei! Sinä päätit itse. Ja nyt, kun se on ohi, niin mikä siinä auttaa?

Mikään! ”

Tapio tärisi. Hän löi nyrkkinsä pöytään, ja kahvikuppi kaatui pöydälle. “Mä olen vihainen sinulle, isä.

Mutta mä olen enemmän vihainen itselleni. Ja minä vihaan sinua vähän, koska sä pakotit mut näkemään sen, mitä mä en halunnut nähdä. Mutta mä tiedän, ettet sinä tehnyt sitä pahoin. ”

Hengitin syvään.

“Niin. Tein sen, koska rakastan sinua. Ja koska rakastan Emmaa. Ja sinä olet minun poikani.

En voi korjata tätä, Tapio. En voi tehdä valintojasi puolestasi. Mutta mä voin huolehtia, ettet sinä eksy siihen valheeseen, joka olisi syönyt sinua elävältä joka ikinen päivä. Nyt se on ohi.

Se on kipeää. Mutta se on totta. Ja totta on aina parempi kuin valhe. ”

Tapio katsoi minua pitkään.

Sitten hän nyökkäsi hitaasti ja istuutui. “Mä en tiedä, pystynkö antamaan anteeksi. ”

“Ei sinun tarvitse. Ei vielä.

Mutta mä olen tässä kuitenkin. ”

Tapio nyökkäsi. Istuimme keittiössä hiljaisuudessa. Kuulin kellon tikityksen.

Sitten Tapio sanoi. “Mä olen ollut huono. Riina ja mä… me ollaan etäännytty jo kauan.

Mä en vain halunnut nähdä sitä. ”

“Niin. Mutta se ei ole sinun syysi ymmärtää, kun joku toinen pettää. ”

“Ei niin.

Mutta mä en ole ollut hyvä aviomies. ”

“Siinä et ole yksin. Mutta se on eri asia kuin se, mitä tapahtui. ”

Tapio nousi ja haki kahvipannun.

Kaatoi itselleen ja minulle. “Mitä mä teen nyt, isä? ”

“Sä huolehdit Emmasta. Sä huolehdit itsestäsi.

Ja sä annat itsellesi aikaa olla vihainen. Ja sitten, kun olet valmis, katsot eteenpäin. ”

“Mä en tiedä, osaanko. ”

“Et osaakaan vielä.

Mutta opit. Se on vain ajan kysymys. ”

Tapio katsoi minua ja nyökkäsi hitaasti. Istuimme siinä pitkään, isä ja poika, kun aurinko nousi ikkunoiden takana.

Se oli ensimmäinen aamu monista, jotka istuimme näin. Mutta se oli rehellisin. Ja se oli hyvä alku.