Olin juuri laittanut puhelimen korvan ja pään väliseen koloon, kun lääkäri Laine soitti takaisin. Sairaalasta oli soitettu uudestaan ja vahvistettu aikaa aikaisemmaksi. Sillä oli väliä, sillä kello oli jo puoli kahdeksan illalla, ja minä olin istunut keittiön pöydän ääressä siitä asti kun olin tullut kotiin, kahvikuppi edessäni kylmänä. Hanna soitti puolen tunnin kuluttua.
Hänen äänensä oli se, jolla hän hoiti asioita, nopea ja tehokas, ikään kuin hänen aikansa olisi kalliimpaa kuin minun. ”Isä, sä et soittanut takaisin, niin ajattelin vaan varmistaa, että sun aikataulu on kunnossa tiistaina. ”
”Se on aikaisintunut”, sanoin. ”Sairaala soitti.
Se on nyt kello yhdeksän aamulla. ”
Tauko. Sellainen, jossa kuulin hänen laskevan jotain muualta käsin. ”No, sehän on hyvä.
Sitten kerkeet syömään aamupalan ennen kuin lähdet. ”
”Lääkäri haluaa, että siellä on joku mukana”, sanoin ja mittasin ääneni, pidin sen tasaisena, niin kuin olin oppinut pitämään sen. Yhdeksän vuotta kardiologin kanssa oli opettanut minulle, että kun kerrot asioita, joita et halua sanoa, sinun on päästävä ne ulos yhdellä hengityksellä. ”Joku, joka voi ajaa, jos on tarpeen.
Joku, joka kuuntelee, mitä lääkäri sanoo, koska joskus vanhat korvat ei ota kaikkea vastaan. ”
”No älä viitsi isä”, hän sanoi. ”Sä oot aina ajanut itse. Et sä mitään seuraa tarvitse.
”
”Ei tämä ole minun mielipiteeni kysymys. Lääkäri sanoi, että joku täytyy olla. ”
Huokaus. Sellainen pitkä, joka tulee puhelimen yli läpi.
Sitten se, mitä hän oli oikeasti halunnut sanoa, kuului ikään kuin taka-alalta. ”Joonas sanoo, että sää oot viime aikoina tehnyt joka ikisestä pikkutarkastuksesta ison numeron. Hän sanoi, että ehkä se on osasy siihen, että sun verenpaine on koholla. Sun pitäisi vaan rauhoittua.
”
”Kuka on Joonas nähnyt mun verenpaineen? ”
”Hän tarkoittaa ihan hyvää, isä. Katso. Se ei ole sun syy, että olet hermostunut.
Mutta kun sä alat soittelemaan minulle aina, kun lääkäri antaa sinulle uuden paperin, niin sä teet siitä isomman asian kuin se onkaan. ”
Seisoin siinä puhelin kädessä, katsoin keittiön ikkunasta pihalle, jossa lumi oli jo alkanut harmaantua kevättalvessa. Minulla oli sanottavaa. Minulla oli paljon sanottavaa.
Mutta kun suutut ja alat huutaa, häviät kaiken. Sen olin oppinut jo tehtaalla nuorena miehenä: et huuda miehille, jotka pyörittävät koneita, koska huutoa ei kukaan kunnioita. Sanot sen kerran, lujasti, ja sitten vaikenet. ”No kuule”, sanoin lopulta.
”Ei se mitään. Mä keksin jotain. ”
”Se on varmaan parasta”, hän sanoi, ja hänen äänensä oli jo helpottunut, koska hän oli päässyt pois puhelimesta ilman riitaa. ”Rakastan sua, isä!
Soitellaan. ”
Laskin puhelimen tiskille sen keraamisen leipälaatikon viereen, jonka Aino oli ostanut Porvoon torilta 30 vuotta sitten. Kuten aina, kun olen yksin hiljaisuudessa ja mietin asioita, päädyin ajattelemaan asioita, joita en voinut muuttaa. Aino oli kuollut kuusi vuotta sitten.
Ennen kuin hän kuoli, hän sanoi minulle, ettei minun pitäisi olla yksin. Sanoin hänelle, ettei minulla ole aikaa tuollaiseen, ja hän naurahti hiljaa, sellaisella naurulla, joka meidän vuosien aikana oli kutistunut pieneksi käheäksi ääneksi, joka oli enemmän tapa kuin tunne. ”Sä et kuollut sydämeen, Arvo”, hän oli sanonut. ”Sä kuolit johonkin muuhun ennen sitä.
Mutta se on sama asia loppujen lopuksi. ”
En ollut koskaan kysynyt häneltä, mitä hän tarkoitti. Nyt istuin hiljaa ja mietin sitä. Asepalvelustoveri.
Se mies, jota en ollut nähnyt kolmeenkymmeneen vuoteen ennen kuin tapasin hänet vahingossa kaupassa viime syksynä. Risto. Kaikki kutsuvat häntä Ristoksi, mutta minulle hän oli aina Risto. Seisoi siinä maitohyllyn päässä, hiukset harmaantuneet, vatsa hieman pyöristynyt, mutta ne samat silmät, jotka olivat nauraneet vaikka mikä ei naurattanut.
”Arvo? ” hän oli sanonut ja katsonut minua kuin olisin ollut kummitus. ”Onko se sinä? ”
Risto asuu neljän korttelin päässä.
Hän tuli vaimoineen tänne, kun hänen rekkauralansa loppui. Tarvitsimme molemmat jonkun, joka muistuttaa meitä siitä, keitä olimme ennen kuin elämä alkoi kuluttaa meitä. Joten kun laskin puhelimen tiskille ja nojasin kädet tiskipöytään, soitin hänelle. Se oli yksinkertaista.
”Risto. On sinulla tiistaina aamulla aikaa? ”
”On tai ei”, hän sanoi, ”sanon sen silti on. ”
Nauroin.
Ensimmäisen kerran moneen viikkoon. ”Mä tarvitsen kyydin sairaalaan. ”
”Minkä takia? ”
”Nestehoito.
He haluavat antaa minulle muutaman tunnin tiputuksen ja katsoa, miten kehoni vastaa. He selvittävät, miten pahasti se sydän oikeasti pettää. ”
Hiljaisuus linjalla kesti sen ajan, joka häneltä kesti niellä se tieto, sitten hän sanoi tyynesti: ”Mitä kello? ”
”Yhdeksän.
”
”Mä haen sut kahdeksalta. ”
”Sinä olet liian aikaisin. ”
”Minä olen juuri ajoissa, koska saadaan kahvilassa käydä. Sä maksat.
”
En sanonut hänelle kiitos. Riston kanssa ei kiitellä. Seisoin siinä ja katsoin kuollutta puhelinta. Tiistai tuli kuin itsestään.
Risto haki minut kahdeksalta. Ajoimme hiljaisuudessa eteenpäin. Kehotin häntä laittamaan radion päälle, ja hän kehotti minua lopettamaan komentamisen. ”Sä olet käynyt läpi enemmän kuin nämä lääkärit”, hän sanoi.
”Älä anna niiden säikytellä itseäsi. ”
”En ole pelännyt. Olen vain tietoinen siitä, mistä asioista ei olla koskaan keskusteltu tarpeeksi. ”
”Mikä on rivi, josta ehdit kirjoittaa itsellesi?
”
En vastannut, koska en keksinyt sanoja. Sanoin vain: ”Käänny tästä. ”
Sairaalan käytävillä minulle annettiin sairaalapaita, joka ei peittänyt takapuolta. Minä seisoin siinä ja mietin, että tämä on se huone, nämä ovat ne seinät.
Ihmiset tulevat tänne, kun heidän elämänsä laatu on kysymys. Neste kiertää keuhkoissani. Lääkäni selitti rauhallisesti. Rasituskoe.
Lääkäri Laine oli suora nainen. Ei silittänyt sanoja. Sanoi asiat kerran ja toivoi sinun kuuntelevan. ”Tämän ei tarvitse olla loppu, mutta jos emme tee muutoksia, sinulla on edessäsi vaikeita vuosia.
”
Katsoin häntä ja sanoin: ”En kysynyt sanaakaan itsetunnostani. Kysyn: mitkä ovat vaihtoehdot. ”
Hän avasi kansion ja näytti paperin. Urologi.
Erikoislääkäri. Toimenpide. Kesäkuu. Ja sitten se paperi, jonka allekirjoitin; en lukenut joka rivin väliin.
Risto seisoi kulmalla, ei sisällä, mutta oven raossa, ja katsoi minua. Kun tulin ulos, hän kysyi: ”No? ”
”Nyt on uusia asioita opittavaksi”, sanoin. Hän ei sanonut mitään, mutta laittoi kätensä olalleni ja puristi kerran.
Lähdimme kävelemään pitkää käytävää kohti ulko-ovea. Istuin auton kyydissä ja katsoin sivuikkunasta. Risto istui kuljettajan puolella, katsomatta minuun. Hänen näppinsä naputtivat ohjauspyörää.
”Se on puhdasta”, hän sanoi. ”Se on puhjennut jotain, mitä ei voi kertoa jokaiselle. ”
”Ei se ole puhdasta”, sanoin. ”Ei.
Se on puhdasta. Se on syöpää, vai mitä? ”
Katsoin häntä. Hän katsoi tietä kuin näkisi sen läpi.
”Vatsassa on kasvain. ”
Hän nyökkäsi hitaasti, kuin olisi tiennyt sen jo. Kuin jokainen ihminen, joka tuntee minut, olisi tiennyt ennen minua. ”Sanotaan se sitten heti”, hän sanoi.
”Ei kierrellä. Mitä se sanoi? ”
””Et voi parantua”, hän sanoi. ”Mutta voimme hoitaa.
””
”Kuinka kauan? ”
”Puoli vuotta, vuoden. Jos hoidot toimivat, enemmän. ”
Hän istui hiljaa ja katsoi.
Sitten hän sanoi: ”Ja minä kun ajattelin, että minun on mentävä sedän hautajaisiin, kun sinä aloitit puhua nestehoitoputkista. Tuo oli helpotus. ”
Nauroin. Se ei ollut hauskaa, mutta nauroin.
Kun istut jonkun vanhan ystävän vieressä, jota et ole koskaan pettänyt ja joka ei ole pettänyt sinua, ja hän sanoo vain ”tuo oli helpotus”, siinä hetkessä ei ole vihaa. On vain se rauha, jonka toit toisille. Kotona menin ovesta sisään, laskin avaimet naulakkoon. Talo tuntui tyhjemmältä kuin aikaisemmin.
Kuusi vuotta. Kuusi vuotta olin täyttänyt paikat tavaroilla, joilla ei ollut merkitystä. Olin pitänyt Hannan kanssa yhteyttä säännöllisesti. Viikoittaisia puheluita; hän soitti aina samana iltana, kysyi mitä kuului, ei odottanut pitkää vastausta.
Mutta nyt mietin: milloin viimeksi hän tuli kahville? Kolme kuukautta sitten. Kaksitoista viikkoa. Ja sitten tuntui liian pitkältä.
Hanna ei ollut paha. Se oli ainoa asia, jonka pystyin sanomaan itselleni. Ihmiset, jotka tekevät pahaa, eivät välitä tekevänsä sitä. Eivät he välitä.
He eivät ajattele sitä. Heitä ei hetkauta se, kun joku on heille vaivaksi. He toivovat sotkeutuvan jonkun toisen elämään vähemmän. Ja kuitenkin hän on ollut poissa.
Ei paljon, mutta tarpeeksi. Tarpeeksi, jotta minulla on ollut aikaa istua tässä ja laskea taukoja. Nojasin keittiön tiskipöytään, kuten olin tehnyt joka ilta. Katsoin leipälaatikkoa, sitä pientä valkoista.
Tunsin reunat. En ajatellut mitään. Katsoin sitä hetken, sitten avasin laatikon vetolaatikon, jossa säilytin papereita, ja otin esiin sen kutsukortin, jonka olin saanut postissa viime viikolla. Hopeanharmaa kortti.
Hannan käsiala. Ei sukunimeä, vain kutsu. Rakas isä. Haluaisitko tulla meille viettämään syntymäpäiväillallista?
Sunnuntai kuun 14. päivä. Kello 16. Lämmittää.
–Hanna. Se oli ensimmäinen kerta kahteen vuoteen, kun hän kutsui minut kotiinsa. Aina ”tullaan käymään” tai ”käydään syömässä”. Mutta illallinen?
Kaikille. Joonakselle, tytöille. Kutsu oli siis ovi. Lämpimänä.
Se oli sinä iltana, että laskeuduin seinään ja istuin olohuoneen sohvalle. Panin kortin pöydälle. Ajattelin puhelua tiistaina. Ajattelin, että minä olen 68.
ja minä olen väsynyt. En ole väsynyt elämään. En ole sitä koskaan ollut. Siitä huolimatta siellä oli tämä tunne, jota en pystynyt nimeämään.
Katsoin papun taulua. Aino nauroi jossakin. Meidän hääkuva. En pystynyt nousemaan.
Seuraavana aamuna heräsin auringonvaloon, joka tulvi verhoista, jotka olin unohtanut sulkea. Aamiainen: kaurapuuroa, sinappijauhetta maitoon, voita. Kahvia. Lääkepurkit pöydällä rivissä.
Normalisti tunnen sydämen lääkkeet, nesteenpoistot, verenpainelääkkeen. Nyt mietin samalla kun nielen: miksi ihmiset lukevat lorunsa ääneen. Menin ovesta kävelylle. On pyhäaamu, hiljaista.
Samat kadut, jotka tunnen ulkoa, mutta ne tuntuvat erilaisilta. Kuusi vuotta olen kävellyt näitä samoja katuja. Aina samat ihmiset jotka nyökkäävät. Tänään pysähdyin ja katsoin taloja.
Jokaisessa on joku, jolla on tarina. Jokaisella on papereita, joista ei puhuta ääneen. Istuin penkille puiston lähelle, jonka Aino oli aikoinaan jättänyt. Kun Hanna oli pieni, toin hänet tänne.
Laskujen mukaan annoin hänen kiivetä keinussa ja työnsin niin korkealle, että hän kiljui ja nauroi ja pyysi lisää. Se oli tunnenimi. En tuntenut sitä silloin. Mutta nyt kun istun tässä, kaipaan sitä naurua vatsanpohjassa.
Se yö, kun Hanna soitti. Oli kulunut kaksi viikkoa tiistain tapaamisesta. Kello soi puoli seitsemän. Ruokailin; kun katselin soittajaa näytöllä, painoin hyväksyä.
”No hei isä! ” hän sanoi, ja se ääni, se iloinen ääni, jolla hän sanoo hei, kun ei halua kysyä kuulumisia. ”Mä ajattelin, että soitetaan. Joonas lähti poikailtaan, ja mä en keksinyt tekemistä.
”
”Onpa hauska kuulla”, sanoin. ”Kuule, sä et kertonut mulle, mitä lääkäri sanoi tiistaina. ”
”Kerroin. Rasituskoe.
Se meni hyvin. ”
”Ja? ”
”Ja ei mitään uutta. Seuraa tilannetta.
En halua huolestuttaa sinua turhaan. ”
Se tauko, joka oli aina ollut. Tauko, jolloin odotit minun sanovan jotain. Sitten hän sanoi: ”No hyvä.
Se on hyvä. Sitten mä en huolehdi. Katso, nyt mä yritän saada tyttöjä nukkumaan. Halataan myöhemmin.
”
”Hanna. ”
”Joo? ”
Olin halunnut kertoa hänelle. Avaa suu ja sano: minulla on kasvain ja se saa liedellä.
Allekirjoitin paperin, jossa suunniteltu aikajana. Mutta sitten ajattelin sitä iloista ääntä, joka ei huolehdi. Ajattelin sitä, kuinka hän sanoisi: no, katsotaan ensin, mitä lääkärit sanoo. Ajattelin sitä, kuinka hänellä oli ollut varaa olla huolehtimatta, koska hän oli aina voinut olla huolehtimatta.
”Ei mitään”, sanoin. ”Antaa olla. ”
”Selvä, no ihanaa iltaa! Muista syödä.
”
Soitin takaisin myöhemmin. Muutaman tunnin kuluttua sama päivä. En ollut päättänyt, mitä sanoisin. En ollut.
Se oli sinä yönä kuusi ja syvä, kun luuri meni suoraan vastaajaan. Kuulin hänen äänensä. ”No isä, tässä on Hanna. Sä soitit kai.
Mä oon jo nukkumassa mutta mä ajattelin että… ”
Katkaisin puhelun. Panin sen tiskille. Katsoin leipälaatikkoa.
Leivän sijaan vedin paperin esiin. Se oli se, jonka olin allekirjoittanut sairaalassa. Ei hoitotestamentti, ei elämänmittaista muistiota. Se oli pidä DNR- ja toimenpideselvitys.
Valtakirja, jossa nimeän Risto Piiraisen täysivaltaiseksi terveysasiani edunvalvojaksi. Päätösten tekijäksi, jos itse en kykene. Ei Hannelle, ei Joonakselle, ei kenellekään muulle. He eivät tiedä siitä.
Kukaan ei tiennyt, koska pelkäsin, että jos he saavat lukea paperit, he eivät enää näe isää. He näkevät kuolleen miehen, joka odottaa vuoroaan. Ja minä en halunnut, että kukaan liittyisi jono odottamaan. Kuluneen kuuden viikon aikana tapaamisia.
Kemoterapiaa tarkoitan. Se on hellävaraista, he sanovat. Tarkoittaa, että sinua ei revitä palasiksi; he vain tekevät jotakin. He antavat sinulle tiputuksen.
Sitten sinut viedään kotiin ja yrität olla oksentamatta ruokailuhuoneeseen. Halusin kertoa Harle. Jokainen kerta kun puhelin soi, ajattelin: tässä se tulee. Mutta ei se tullut.
Niinpä ajattelin: ehkä on helpompi olla kertomatta ja antaa asian olla. Sitten tapahtui jotain, joka pakotti asian auki. Se oli keskiviikko-iltana. Puhelin soi ja näin Riston.
Ajattelin, että se oli yleistä hulinaa. Ei. ”Arvo. ”
Se lausui nimen hitaasti, kuten hän tekee aina kun jokin on totta.
”Minä olen sairaalassa. Jouduttiin vähän öisille käynneille. ”
”Mitä tarkoitat? ”
”Löytyi koko komeus.
He tietävät. Sinun tyttäres. Se löytyi tänään. Olen pahoillani.
”
En pystynyt hengittämään hetkeksi. Laskin puhelimen. Tarrasin tiskipöytään, kunnes rystyseni valkenivat. Se tarkoitti, ettei ollut enää salaista.
Ei enää. Hanna tuli ovelle seuraavana aamuna. En soittanut hänelle; hän soitti minulle. Harvoin hän astui kuistillemme.
Nyt hän seisoi siinä, käsilaukku olalla, takki kiinni, silmät katsovat. Hän ei ollut nukkunut. Tämä oli erilainen uni. ”Hei”, sanoin.
”Mene katsomaan minua”, hän sanoi ja astui ohi. Keittiössä hän pysähtyi, käännä selkä minua kohti, piti kiinni pöydän reunasta. ”Hanna, kuule nyt. ”
”Et kertonut minulle.
” Kun hän kääntyi, hänen kasvonsa olivat itkusta ilman kyyneleitä, sellaiset, jotka eivät anna periksi. ”En tiennyt että se oli sinulla. En tiennyt mitään ennen kuin Joonas mainitsi työmatkallaan nähneensä sinut sairaalassa. En tiennyt, koska et kertonut minulle.
Etkä kysynyt. Et soittanut. ”
Katsoin häntä ja ajattelin: tämä on se hetki. Joko sanon sen nyt tai en koskaan.
Astuin lähemmäs, mutta en koskenut. Seisoimme keittiössä kuusi vuotta kuollutta ilmaa ympärillä. ”En halunnut, ettet tarvitsisi ylimääräistä huolenaihetta”, aloitin. ”En halunnut olla taakka.
”
”Taakka? ” hän toisti. Kuin sana olisi ollut vieras. ”Luulitko sinä, että minä kutsuisin sinua taakkana?
”
”Sinä et vastannut siihen puheluun, kun tarvitsin sinua, Hanna. Soitin sinulle, kun lääkäri pyysi että joku olisi mukana. Sinä sanoit, että Joonaksen mielestä minä teen liian ison asian. Sanoit, että sinulla on kynsiaika.
Katso, minä ymmärrän. Mutta kun sinun elämässäsi on hetki ja sinä kutsut, ja et vastaa, niin se ei katkea. Se kirjoittaa asioita uusiksi. ”
Hiljaisuus.
Hän pudotti laukkunsa lattialle ja pyyhki silmäkulmaansa. ”Sinussa oli kakkuja. ”
”Mikä? ”
”Siellä sairaalassa.
Sinulla oli jokin toimenpide. ”
”Se oli alkutoimenpide. He tarkistivat, miten hyvin aurinko on levinnyt. ”
”Ja?
”
”Ja se on levinnyt. Mutta heillä on suunnitelma. Se ei ole kuolemantuomio. Se on aikataulu.
”
Hhän seisoi siinä. Sitten hän sanoi: ”Miksi Risto? ”
Astahdin yli. ”Anteeksi?
”
”Miksi sinä annoit Ristolle, minulle? Miksi annoit hänen olla se, joka tietää asiat? ”
”Koska hän kysyi. ”
”Minä en tiennyt, että minun piti kysyä!
”
Hänen äänensä nousi kun hän sanoi sen, ja sitten hän pysähtyi, ja seisoin kuin olisin lyönyt. Tajusin, että olin lyönyt. En nyrkeillä, vaan kaksikymmentä vuotta kestäneellä vihalla. Ei, ei vihalla.
Huolella. Olin suojellut häntä asioilta, joista hänen olisi pitänyt saada päättää itse. ”Istuitko alas sen vuoksi? ”, viimeksi hän sanoi.
”Istuitko alas, koska minä olen sinua tyhmempi? ”
”En. Koska en tiennyt miten sinulle kerrotaan. Koska olet täysi-ikäinen aikuinen, jolla on perhe omineen, ja minä en halunnut olla se, joka kertoo sille, että sen isä on vaarassa.
”
Hän katsoi minua katsomalla, jonka tunnistin. Silloin kun kasvatit jonkun, heillä on tietty katse, jonka he antavat sinulle, kun he ymmärtävät jotain, mitä et halunnut heidän ymmärtävän. Se on se, miten he katsovat kun sanot: ”Kerroin jo teille. Kuuntelitko sinä?
”; mutta et koskaan sanonut: ”Koska minä olin liian peloissani. ”
”Isä, minä en tiennyt. Ja sinä et kertonut minulle. Ja se on paskaa.
”
Nyökkäsin. ”Niin on. ”
”En voi vaatia sinua antamaan kaikkea anteeksi, kun en ollut paikalla. ”
”En minä pyydä sinua unohtamaan.
En pyydä sinua luopumaan tunteista, sinulla on siihen oikeus. Mutta se mitä minä tunnen, ei ole tunteista kiinni. Se on tosiasioista kiinni. Tosiasiat: sinä kysyit minulta kerran apua.
Minä luovutin. Se asia on totta. Se pitää kestää. ”
Astuin taaksepäin ja istuin pöydän ääreen.
En tuntenut enää itseäni. Tuntui kuin olisin ollut jossakin pehmeässä, kun kaikki tämä aika oli ollut kovaa kestettävää. Sitä on odottaminen: kuinka kokkaat, kun olet varma ettei kukaan aio tulla katsomaan tuletko toimeen. Hanna seisoi siinä.
Katseli minua. Sitten hän teki jotain, mitä ei ollut tehnyt vuosiin. Astui eteenpäin ja kietoi kätensä kaulani ympärille ja halasi. Se ei ollut ryntäys vaan rauhallinen.
Niin kuin jokin alkaisi kylmästä ja pääsisi vihdoin liikkeelle. ”Minä olen täällä”, hän sanoi. ”Sano Se nyt kun olen täällä. ”
ja katsoin pöydällä olevaa leipälaatikkoa, sitä, jonka Aino oli tuonut kotiin Porvoosta.
Katsoin tytärtä, joka oli asettanut päänsä, ja kun luku oli levinnyt yli kesäpäivien, olin vihdoin valmis kertomaan kaiken – ei salaisuuksia. Tapaamisesta, lääkäreistä, joka ikisestä kerrasta jolloin olin pelännyt, ja siitä yhteydestä, jonka hän ei ollut koskaan ennen antanut itselleni. Ja kun kerroin hänelle, hän istui ja ei keskeyttänyt. Kun olin valmis, hän ei sanonut: ”En olisi tiennyt.
” Hän sanoi hiljaa: ”Syöt nyt iltaisin sen, mitä mäkin laitan sinulle joka päivä. ” ja se oli kertomus. Vakuus. Loppu ei ole salaisuus.
Se on lupaus. Olen täällä, isä. Niin kauan kuin sinä olet täällä.
Ja kun et ole, muistan, miten sinä teit.