Istun vielä nytkin keittiön pöydän ääressä ja katson tyhjää lautasellani, vaikka kello on jo yli puolen yön. Sähköposti on auki kannettavallani, ja vaikka olen lukenut sen läpi varmaan kymmenen kertaa, en pysty siirtämään katsettani pois. En pysty myöskään lopettamaan tärinää sisälläni – siitä on jo viikkoja, mutta tietyt asiat eivät vain mene ohi. Nimeni on Gerald Hol.
Olen kuusikymmentäkaksivuotias, eläkkeellä oleva kiinteistövälittäjä, leski. Minulla on poika, mutta emme ole puhuneet toisillemme lähes vuosikymmeneen. Caleb on tarkkaavainen, älykäs – aivan kuin hänen äitinsä. Eikä hän ole koskaan antanut minun unohtaa, etten ole hänen biologinen isänsä.
Olen kuitenkin aina ajatellut, että kasvuikäisenä hän näkisi, kuka minä todella olen. Mutta sitten tuli se puhelu. Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan. Se tapahtui tiistai-iltana, kun olin juuri kaatamassa itselleni teetä.
Puhelin soi, ja kun vastasin, linjalta kuului pieni, arka ääni. ”Isä. ”
En tiennyt, kenen poikaa hän oikeasti oli, mutta se ei ollut tärkeintä. Tärkeintä oli, että jokin oli pahasti vinossa.
”Caleb. Mitä on tapahtunut? ”
”Sinun täytyy puhua äidille”, hän sanoi. ”Hän on…
hän ei ole enää sama. ”
Kappaleeni jähmettyi. Entinen vaimoni oli kuollut jo viisi vuotta sitten. Ehdoton enemmistö ajatteli, että tunsin poikani kuin omat taskuni, vaikka totuus oli monimutkaisempi ja kivuliaampi.
Mutta juuri nyt sivuutin hämmennöksen ja tartuin siihen, millä oli väliä. ”Selitä”, sain sanottua. ”Sinun on pakko tulla tänne. He aikovat tappaa hänet.
”
Tuo oli se hetki, jolloin maailmani pysähtyi. Kolmenkymmenen minuutin kuluttua istuin autossani ja jyräsimme pitkin Portlandin mäkiä. Käteni puristivat ohjauspyörää niin lujaa, että rystyset olivat valkoiset, ja mielessäni pyöri jatkuvasti pieni, arka ääni. Kolmentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen poikani – koska hän oli ja on aina minun poikani – soitti juuri minulle.
Pysäköin vajaan korttelin päähän ja kävelin loppumatkan. Koti oli kuin mikä tahansa esikaupunkitalo, mutta jokin sen julkisivussa sai ihoni kananlihalle. Eihän minulla ollut enää oikeutta astua tuohon oveen, mutta nyt ohitin sen miettimättä sitä. Astuin sisään takakannen kautta.
Eteisessä haisi makealta ja antiseptiselta, kuin joku olisi yrittänyt peittää jotakin. Sitten kuulin äänen olohuoneesta. Se oli kovempi kuin olin koskaan kuullut sen. Kylmä, terävä.
”Sinä et tule ymmärtämään tätä vielä pitkään aikaan”, nainen sanoi. Se oli Ranata – vaimoni. Se nainen, joka oli luvannut rakastaa minua ikuisesti. Mutta se ääni ei ollut tuttu.
Se oli kuin vieras. Astuin sisään. Olohuoneen matolla makasi poika. Caleb.
Kuristettu tietokoneen piuhoilla. Jalat olivat höltyneet, kädet puoliksi ojennettuina. Ja Ranata istui sohvalla, katse jäänsinisenä, ja kertoi minulle, että tilanne oli vain väliaikainen – että saisin pojan takaisin, kunhan vain allekirjoittaisin tämän ja tämän. ”Mitä sinä olet tehnyt?
” kuiskasin. Hän hymyili. Se hymy oli niin raaka ja itsevarma, että se sai vatsani kouristumaan. ”Et kai sinä nyt tosissasi luule, että tämä poika on sinun?
”
En tiennyt, mikä minuun iski. Se oli kuin joku olisi iskenyt minua vatsaan. Mutta samassa se isku muuttui toiseksi – raivoksi, jollaista en ollut kokenut koskaan. Lähdin kohti komeroa, ja Ranata nousi ylös.
”Minä olen tehnyt tästä tilanteesta hyvin selkeän. Alle kolmessa tunnissa sinä olet joko syrjäytetty ja kuollut tai sinä allekirjoitat sen paperin, jonka minä olen sinulle laatinut. ”
”Minä en allekirjoita mitään”, sanoin. ”Tiedätkö sinä edes, mitä sinä olet tehnyt?
Se on poikasi. ”
Hän nauroi. Se oli jotakin, jota en ollut koskaan ennen kuullut – kuin metallia. ”Minun poikani?
” hän sanoi. ”Ei kai sinä nyt ole edelleenkään tajunnut. Sinä et ole koskaan ollut tämän perheen isä. Sinä olit vain silti hyödyllinen.
” Hän murahti ja otti puhelimen esiin. ”Soitin, kuten sovimme. He tietävät jo. ”
Ja sitten kaikki räjähti.
Lasit, joiden takana satoi. Ikkuna meni rikki ensimmäisellä laukauksella, ja minä heittäydyin. Tartuin Calebin käteen, ja yhdessä ryntäsimme takakadulle, portaille, aidan yli, samalla kun Ranata huusi jotain siitä, että mies piti saada pysäytettyä. Jotenkin pääsimme autooni, ja kiihdytin pois katuvalot välkkyen sateessa.
Nuori poika vieressäni istui hiljaa, kädet repaleisessa T-paidassa – Ranatan tekoa. Hän katsoi peiliin, puristi penkkiä. ”Miksi he tekivät tämän? ” hän kysyi lopulta hiljaa.
”Hän sanoi, että hän ei tarvinnut minua enää, kun sinä tulet takaisin. ”
”Ketkä? ” sain kysyttyä. ”Kuka on ’he’?
”
”Se, jonka kanssa hän tapaillee. Se mies. ” Caleb puri huultaan. ”Hän sanoo, että sinä olet rikas, ja että kun sinä kuolet, kaikki on hänen.
”
Riittää. Jarrutin moottoritien varren pimeälle kehätielle ja kävin tämän uuden, raa’an sotatanistukseni läpi. Samalla kädet tärisivät, enkä ollut varma suuntaisinko aamunkoittoon vai vain kauemmas pimeyteen. Nojasin hetkeksi otsaani ohjauspyörään ja suljin silmäni.
”Caleb. Kuuntele minua. Jään sinun luoksesi, olipa mitä tahansa. Mutta ensin minun on hoidettava eräs asia.
Tarvitsen sinun pysyvän täällä – piilossa. ”
Poika tuijotti minua vastaan, ja jokin hänen katseessaan oli vanhaa, väsynyttä. ”Sinäkö olet minun oikea isäni? ” hän kysyi.
”Oikea isäni? ”
Vatsani kylmeni. ”Caleb, minä olen sinun isäsi. Ainoa, joka sinulla nyt on.
Minä palaan hakemaan sinut, kun tämä on ohi. ”
En tiennyt, uskoiko hän minut. Mutta hän nyökkäsi joka tapauksessa. Pakkasin roskakassin ja kaksi energiapatukkaa, ohjeet sinetöityyn kirjekuoreen ja piilotin hänet ystäväni hylättyyn matkailuautoon sataman pohjoispuolelle.
”Mene sinä”, hän sanoi. ”Mene. ”
Ja minä lähdin. Lähdin niin nopeasti, etten ehtinyt miettiä, jättäisinkö poikani koskaan enää katsomaan.
Seuraavana aamuna seisoin asianajajan toimiston edessä kiinteistöhallinnoni työntekijän päivänä, ja kello kahdeksan aamulla kävelin erään miehen ohi, joka nyt tunnettiin poliisipäällikkönä. En pysähtynyt. En tiennyt silloin, että tämä oli vasta ensimmäinen askel. Hänen nimensä oli Victor Kane.
Hänellä oli pehmeäkäytöksinen maine miehenä, jonka tehtävänä oli suojella ihmisiä. Mutta minä olin juuri saanut selville, että Ranatan takana oli mies, jonka oma äiti oli vihjannut, että tämä olisi halunnut pitää koko omaisuuden itsellään. En tiennyt, kuinka syvälle hän oli ulottunut, mutta kytkin varjoni. Laskin pöydälle nipun valokuvia ja papereita.
Victor tuijotti niitä, kunnes nosti katseensa. ”Tämä on salaa kuvattua”, hän sanoi. ”Se ei kelpaa missään oikeudessa. ”
”Siksi en ole menossa oikeuteen”, vastasin.
”Sinä menet hänen luokseen, ja sinä kerrot hänelle, että hänen on lopetettava kaikki. Omaisuudenluovutus, testamentti, kaikki. ”
Victor hymyili kapeasti. ”Ja miksi kuvitella, että hän suostuu?
”
Nostin miehen esiin valokuvan. Se oli otettu kaksi vuotta sitten. Siinä Ranata hymyili, käsi miehen käsivarressa. Miehen kasvot saattoi nähdä selvästi, jos toki ilman suurta osaa ikkunaluukuista.
”Hän ei ehkä välitä minusta”, sanoin rauhallisesti, painaen sormeni kuvan päälle. ”Mutta tuo tyttö siinä sivussa on hänen arvokkain korttinsa. Ja jos tämä mies saadaan kiinni, hän tietää tasan tarkkaan, kenen kanssa hän on ollut tekemisissä. ”
Victor katsoi kuvaa pitkään.
Sitten hän avasi ylälaatikon ja nosti myös toisen kuvan. ”Mielenkiintoista, että mainitsit tuon”, hän sanoi. ”Tiedätkö, että hän on jo päässyt miehestään eroon? ”
Vetäydyin.
Todistaja. Ranata oli jättänyt miehensä pois jo kaksi vuotta sitten. Mutta sitten joku oli tullut uudestaan. Joku, joka käytti Rana… poikaansa välineenä vieläkin turmeltuneempaan peliin.
Tämä mies, jonka kasvot olin juuri valokuvassa nähnyt – tämä oli se mies, jonka väärä henkilöllisyys oli nyt käynyt läpi koko oikeusjärjestelmän. Tämä mies oli myös Calebin isä. Ja nyt tämä mies tiesi, että olin poistanut hänet. Kului kaukainen viikko.
En uskaltanut käydä pojan luona. Viimeinen asia, mitä halusin, oli tuoda uteliaita silmiä poisvaihdon sijaintiin. Mutta sitten eräänä iltana puhelimeni soi tuntemattomasta numerosta. Astuin kiinni, ja hengitykseni salpautui.
”Gerald. ”
Se oli miesääni. Matala ja rauhallinen. ”Sinulla on jotakin, mikä kuuluu minulle”, hän sanoi.
”Ja sinulla on täsmälleen yksi päivä aikaa palauttaa se. ”
”En ole varma, mistä puhut”, sain sanottua. ”Ranatan poika”, mies sanoi. ”Sinulla on viisitoista minuuttia, jos haluat tavata hänet enää koskaan.
”
Hän löi luurin. Seisoin keittiöni seinää vasten ja hengitin raskaasti. Poika oli minun kanssani. Mies uhkasi perhettä.
Sitten oivalsin. En seisonut miehen kanssa tietämätöntä saalista. Tämä mies oli kytkenyt vaimoni soluttautumaan, väärentänyt paperit. Oli aika muuttaa pelisääntöjä.
Seuraavana aamuna soitin Victorille viralliselta linjalta. ”Sinä hoidit homman”, sanoin. ”Minulla on sinulle toinenkin. Tämä on maksua vastaan.
”
Hetki kului. Sitten Victor nauroi hitaasti, kuin jokin salaisuus olisi nyt alkanut selvitä minulle. Olin juuri allekirjoittanut oman kuolemantuomioni. Kolme päivää kului täysin ilman kontakteja.
Pelkäsin pahinta. Mutta sitten eräänä iltana soitti pieni, arka ääni. ”On isä? ”
Oli jääkylmä, vaikka se oli vain syyskuun puoliväli.
Kiirehdin kohti satamakaistaa niin nopeasti kuin taksilla pääsin, ja kun käännyin ovesta sisään, poika seisoi siellä tyynyt rinnallaan ja valmiina. ”Tiesin, että tulisit”, hän sanoi ja puristi minua niin lujaa kuin pieni lapsi. ”Minä sanon sinulle nyt, mitä sinun tarvitsee tietää”, aloitin. ”Sinun isäsi ei ole se mies, jota kutsuit isäksi.
”
Caleb otti askeleen taaksepäin. ”Mitä? ”
”Nyt en tiedä… en ole varma, kuka biologinen isäsi on. Mutta se mies, jota sinä kutsut isäksesi – Ranatan uusi mies – hän on vaarallinen.
Hän on myös sinua varten voimatoimissa. ”
Poika ei sanonut mitään. Mutta hänen silmänsä alkoivat kirkastua. Ilman edellistä vihjettä hänen sormensa kääriytyivät takin helmaan ja hän sanoi:
”Se mies.
Hän pakotti äidin tekemään kaiken. En minä tiedä, kuka hän oikeasti on, mutta hän sanoi, että minun pitäisi jossain vaiheessa sanoa hänelle. ”
Silloin tunsin sen pinnallisen tyyneyden, jonka elämäni on opettanut minulle. Se ei ollut pelkoa.
Se oli enemmän kuin sitä. ”On hyvä, että kerroit minulle”, sanoin ja polkaisin pohjaan sisäänrakennetun levottomuuteni. ”Saammeko sinut turvallisempaan paikkaan? Nyt?
”
Hän nyökkäsi. Tiesin tarkalleen, kenelle keskittyisin. Kaksi aamua myöhemmin kirosin ääneen, kun huomasin peruutuskameran olevan poikki. Joku oli katkaissut johdot nastalla.
Se ei ollut sähkökatkos. Joku oli käynyt täällä. Ja jos olin rehellinen, pelkäsin, ettei se liittynyt mihään muuhun kuin juuri siihen tyttöön, jonka olin luvannut suojella. Ajoin autotallin ohi eteenpäin ja löysin parhaan katselupaikan, josta pystyin näkemään tekemäni turvajärjestelmän.
Tein mitä tein elämässäni, kuten aina: laskin, odotin ja pidin langat käsissäni. Kello kuusi aamulla, useita päiviä myöhemmin, poliisit päättivät palata yksikköön. Se ei kestänyt kauan. Kolmen tunnin kuluttua vuokraisäntäni soitti ja sanoi, että huoneistoni edessä oli joku odottamassa, ja että hän oli jättänyt jotain minulle.
Siellä seisoi pieni vihreä laatikko ja kirjekuori, johon oli kirjoitettu nimeni. Vapisevat kädet löysivät valokuvan. Pieni poika, ehkä neljävuotias, hampaaton hymy. Tuolla pojan kasvoilla oli samat terävät, väreilevät silmät kuin Calebin äidillä.
Hänen pitelemässään kyltissä luki: ”Sinä käännät selkäsi vielä, niin katsomme, kuinka pitkälle tämä voi jatkua. ”
En pelännyt niinkään. Näin tämän tulevan. Mutta vieraita tunteita – vihaa, joka oli kytenyt koko ajan niin pinnan alla – en ollut mitannut.
Tämä oli ylittänyt rajani. En kertonut Calebille. En heti. Mutta sama sudenkuoppa etsi minua kuin verivaisto.
Seuraavana iltana olohuoneeni oveen koputettiin hiljaa. Kun laskin sanomalehden, siellä seisoi nuori nainen, jonka löysin joka kerta silmistäni kaihtamatta. Hänellä oli vyö, joka oli selvästi virallinen. ”On Gerald Hol?
”
Tunsin sen pinnan. ”Voi, aion sinut tehdä. Minä olen kerran valehdellut sinulle. Ei kai tämä nyt paljon auta?
” hän sanoi. Sitten hän ojensi minulle kirjekuoren ja lähti. Kirjekuoressa oli, ei uhkaus, vaan todistus. Yhden asianajajan kirje, jossa hän kutsui itseään äidiksi.
Huomasin allekirjoituksen. Sieluni kirposi jonnekin. Kirje oli päivätty kolme viikkoa ennen kuolemaani. Se oli vaimoni kirjoittama – hänen käsialaansa – ja sillä hetkellä hän makasi sairaalassa.
Siinä ei puhuttu vakuutuksista, ei perinnöstä. Siinä oli vain yksi rivi:
”Tukekaa Gerald Holia. Uskokaa häntä, kun hän tarvitsee apua. ”
Sillä hetkellä horjunta, jonka olin pitänyt kasassa koko tämän myllerryksen ajan, alkoi murentua.
Ehkä syy, miksi hän ei kertonut minulle, oli se, ettei hän tiennyt, pystyisinkö minä käyttämään tuota kirjettä parempaan tarkoitukseen. Ehkä tämä oli hänen viimeinen tekonsa. Ei ollut aikaa miettiä. Soitin ainoalle asianajajalle, johon todella luotin.
”Gus. Nyt. Tarvitsen sinut lähtemään kaupungista sillä lailla, että kukaan ei tiedä, missä olet. Ja ota tämä.
”
Koputtelin sataman varastorakennukseen, jossa Caleb oli. Yhdessä luimme kirjeen, istuen pilkkopimeässä ja kuunnellen jokaista ääntä. Caleb tuijotti sitä yhteen silmään kiinni, kuin se olisi ainoa pelastusköysi. ”Tämä on hänen käsialaansa”, hän sanoi hiljaa.
”Tämä on hänen kirjeensä minulle. ”
”Hänen kirjeensä sinulle? ” toistin. ”Hän päätti aina kirjeet samalla tavalla”, Caleb sanoi ja paljasti Toisen puolen.
”Hymyile, pieni sotilas, niin isä näkee sinut, vaikka hän ei olisikaan paikalla. ”
Oh, että se osui syvälle. Pystyin niin selvästi näkemään sisareni käden kääriytyvän kuoreen. ”Hän sanoi aina”, hän kuiskasi.
”Että sinä olet ainoa, joka voi pysäyttää heidät. ”
En tiennyt, mitä se tarkoitti. En vielä. Mutta nyt tiesin suunnan.
Seuraavana aamuna heräsin varastorakennuksen kovalle lattialle. Kun kävin läpi papereita, joita olin tuonut mukana, kauhuissani huomasin, että yksi Kanen varma paperi – jonka pitäisi olla hallussani – oli kadonnut. Sitten näin, mitä se tarkoitti: kirjekuoressa, jossa luki ”Ranatan tyttärelle”, ei ollut rahaa. Se oli täynnä valokuvia.
Todisteita. Tilinumerot. Ja nauhoite, joka kylmäsi minut paikoilleni – hän nauhoitti hetken, jolloin hänen miehensä myönsi huijanneensa kaiken. Hän oli istuttanut miehen.
Koko ajan. Ja hän oli ollut hiljaa siitä, kuinka paljon hänen jättämänsä mies oli painostanut häntä. Vaikeneminen johti yhteen asiaan: Tämä arkkupoika ei ollut vain ilkeä; hän oli kytkenyt turvallisuuden. Yhden kortin.
Yksi kierros. Pelin loppu. Minun täytyi löytää oikea paikka tälle. Olin viime aikoina perehtynyt siihen, kuinka paljon painoarvoa hallussani olevalla todisteella olisi.
Joten en ajatellut moottoritietä. En ajatellut oikeussaleja. Ajattelin pientä veneilyravintolaa joen varrella, jossa vaimoni oli viime vuosina tavannut lähteensä, koska se oli hiljainen. Kun tulin sinne, Victor Kane oli jo istumassa pöydässä, aurinkolasit kyynelten alla.
En kysynyt, kuka kutsui. Istuin. ”Luulin kertoneeni sinulle, että homma on hoidettu”, hän sanoi ja otti kulauksen kahvia. ”Vaikutat levottomalta, Kane”, sanoin.
”Pane sinä se minulle. ”
Hän hymyili ja ojensi puhelimen. Kuvakaappaukset. Kuvakaappaukset tilisiirroista.
Nimi: Minä. Tili, josta en ollut koskaan kuullutkaan. ”Mitä sinä nyt haluat? ”
”Vaihdan”, sanoin.
”Minä luovun painotiedoistani, sinä lopetat pojan jahtaamisen. Pysy kaukana. ”
”Ja jos kieltäydyn? ”
”Sitten katsotaan, kuinka pitkälle sinä pääset, kun poliisilla on todisteita siitä, että olet maksanut vaimollesi sinun puolestasi.
Onko se aikomuksesi? ”
Hetken hiljaisuus. Victor naurahti epäuskoisesti. ”Tarkoitatko sitä vaihetta, josta me molemmat tiedämme, ettei se ole niin helppoa?
”
”Totta kai olen”, sanoin ja yllätyin rauhallisuudestani. ”Koska poikani on se, joka minulla on lopulta tiedossa. ”
Sitten nousin ja jätin hänet sinne. Se ei ollut etukäteen harkittu uroteko, mutta jos poliisi puhdisti toimintansa, Victor ei ollut suunnitellut selviytyvänsä.
Joten minun täytyi toimia ensin. Ojennin Calebin suojattavaksi. ”Onko sinulla suunnitelma? ” hän kysyi.
”Ei edelleenkään. ”
Hän nyökkäsi. ”Hyvä. Se on jotain.
”
Seuraavana iltana soitin toimittajalle. Joku, jonka tunsin luotettavaksi, joka oli tehnyt paljastuksia kaupungintalolla. Kerroin hänelle tarinan, mutta en täysin. Kun hän kysyi, miksi hänen pitäisi uskoa minua, ojensin nauhoitteen.
Se, jossa hän kutsui itseään miehensä avunantajaksi ja käski tätä lopettamaan kaltoinkohtelun. Vasta kun hän painoi toistoa ja sai kaksi minuuttia, hän meni kasvoiltaan valkoiseksi. ”Mitä sinä tarvitset? ” hän kysyi.
”Luoja. Ja turva-aika. ”
Hän nyökkäsi. Sitten tapahtui yllättävä käänne.
Hän oli nauhoittanut myös toisen miehen. Mitä nopeammin sain koko tarinan, sitä enemmän aikaa joku käytti meitä jahdatakseen. Odottaminen ei kuulunut enää pelin henkeen. Kun hän sopi tapaavansa minut erään puiston penkin luona, tunsin, miten selkäni rupesi jäykistymään.
Mutta kun astuin puistoon, kaikki oli täysin tyhjää. Ei autoja. Ei ihmisiä. Puhelimeni soi ja astettaessa toisesta päästä kuului rauhallinen, hyvin tuttu ääni.
”Oletko sinä varma, että haluat tavata minut tyhjien pöytien takaa, Gerald? Sinähän olet aina ollut niin varovainen. ”
”Tapaaminen oli sinun idea, Kane. ”
Ei vastausta.
Sitten naurua. ”Vittu. Minä ajattelin, että sinä tietäisit minusta jo sen verran, ettet tuputtaisi itseäsi. Mutta selvä niin.
”
Sitten linja katkesi. Painoin pääni, mutta en kumarrellut. Käännyin ympäri, ja siellä seisoi Victor Kane. Jokin sisälläni kolahti.
Jokin oli pielessä. Enkä ollut silti palannut kotiin siitä lähtien. ”Sinä olit kaikki väärässä, Victor”, sanoin ja tunsin itseni rauhalliseksi. ”Sinä otit uskotun miehen ja teit hänestä vihollisen.
”
Hän avasi laukkunsa ja nosti kirjekuoren. ”Sinä näytät tarvitsevan tätä enemmän kuin minä”, Victor sanoi ja pudotti sen maahan. Sitten hän vain kääntyi ja käveli pois, häviten yöhön. Jähmetyin paikalleni, mutta nostin kirjekuoren.
Se sisälsi paksun pinon papereita ja valokuvan miehestä, jonka kasvoja en ollut koskaan ennen nähnyt, mutta jonka tunsin heti: miehen, joka oli käskenyt satamaan. Matala ääni takaa sanoi: ”Sinun ei olisi pitänyt tulla. ”
Räjäytin ympäri. Varjoista astui mies, jolla oli pää kumarassa, mutta kesti, kunnes hän lopulta kohotti katseensa.
Silloin tunsin rinnassani jotain liikahtavan – jotain kylmää ja kovaa. ”Hei, Gerald”, hän sanoi. ”Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen. ”
Se oli vaimoni entinen avustaja.
Mies, jonka luulin kuolleen vuosia sitten. Mies, joka istui kuljettajana sinä yönä, jolloin Ranata katosi. Se oli ollut hän. Minä olin etsinyt häntä, syyttänyt häntä omasta kuolemastani, ja hän oli ollut täällä koko ajan.
”Mitä sinä haluat? ” sain sanottua. ”Haluan, että pelastat meidät molemmat pojalta, jota emme tappaneet”, hän sanoi ja ojensi minulle kuvan. Siinä nuori nainen, jolla oli viha katseessaan, odotti risteyksessä.
”Tämä on sinun ulkopuolinen yhteyshenkilösi”, hän sanoi. ”Hän on ollut asialla koko ajan. ” Ja sitten hän kääntyi ja käveli pois. Tunsin polvien heikkenevän.
Käänsin kuvan. Kynsiä pitkin kulki liuska: ”Onko tämä nuori nainen nyt sinun? ”
Olin tunnistavinani hänet, mutta en yhteydestä. Hänen kasvonsa olivat olleet siinä valokuvassa, jonka Ranata oli jättänyt vuosia sitten.
Tämä oli hänen sisarentyttärensä, josta hän puhui aina. Ei, ei. Se ei voinut olla. En tavoittanut ketään.
Enkä voinut soittaa poliiseille, koska en enää tiennyt, kuka oli turvallista valittaa. Calebin nimissä oli yhä turvakielto, joten hän ei voinut tulla takaisin ennen kuin tämä olisi ohi. Istuin portailla tuntikausia ja mietin. En näe pakotietä.
Sitten luin nuoren naisen käyntikortin taakse, jonka kädessäni oli pyörinyt koko ajan. Pieni, siisti käsiala. Hän kirjoitti: ”Jos luet tämän, se tarkoittaa, että sinä vielä hengität. Tapaa minut paikassa, jossa ensimmäisen vaimosi hauta on.
Ja tule yksin. ”
Tunsin vatsani puristuvan kasaan. Seuraavana aamuna seison, kuten hän käski, ruusut oksalla. Odotin tunnin.
Sitten kaksi. Lopulta ajattelin, että ehkä tämä oli loukku tai vain julma vitsi. Kun käännyin lähteäkseni, näin nuoren naisen makaavan penkillä. Hän oli nähnyt minut viime yönä ja nauroi.
”Minä ajattelin sinun tietävän, mikä on oikein ja mikä väärin, kunnes tajusin, ettei kukaan voi olla varma siitä, kumpi puoli kantaa edesmenneen isän nimeä”, hän sanoi. ”Mitä sinä haluat? ” kysyin. ”Sinä löysit miehen, joka istutti sinut ja varasti yrityksesi.
Arvostan sitä, mitä olet tehnyt. Mutta se ei riitä. Sinä tulet kaatamaan koko korttipelin alleen. ”
”Ja sinäkö tiedät, kuka mies on?
”
”Lähin, mitä meillä on. ”
Hän ojensi minulle toisen kuvan. Tunnistin miehen heti: Kane. Tämä oli Victorin veli.
Kaksoisveli. ”Hei, Gerald. Olen Owen. ”
”Kaikki hyvin.
”
”Ei, ei ole. Sinä kannat hänen lastaan. ”
Vedin henkeä. ”En minä ole se mies, jota sinä luulet minun olevan”, tyttö sanoi ja nosti paitaani peittävän hupparin.
Vatsani alla… ei. Ei Arviero. Ei. En pakottanut itseäni katsomaan.
En ollut valmis aukeamaan se, mitä hän halusi minun näkevän. Otan askeleen taaksepäin. ”Sinä valehtelet. Se on ansa.
”
”Ei ole. Victor on asettanut miehet jo odottamaan ulkopuolelle. Mutta sinä voit viedä minut sinne, missä loukku on, ja hän yksin tietää, kuka poika on. Koska hän on sinun poikasi veli, Gerald.
Sinun oma lihasi ja veresi, jota vastaan sinä et voi toimia, koska lapsesi on isä. ”
Silmäni valuivat hervottomina. Ääneni katkesi. ”Miksi sinä olet tehnyt minulle näin?
”
”Koska joku täytyy pysäyttää isäni. ”
Kolmen päivän kuluttua olimme matkalla moottoritietä, kun hän alkoi yhtäkkiä pyytää vettä. Äkkiä hän tarrasi oveen kiinni ja huusi, että auto oli kytketty irti. Auto heittäytyi sivulle.
Se oli sokeana leviävän kanssa silmät vastaan joutuneen miehen reaktio – ja sitten se vajoaa. Viimeisen kerran muistan pääni iskeytyneen. Kun heräsin, istuin sairaalassa. Olin sairaalassa.
Caleb istui tuolin vieressä, samannäköinen, takkuinen, kiihtynyt näkemään minut. ”Isä? ” hän sanoi varovasti. En sanonut siihen heti mitään.
En tiennyt, olinko enää valmis isäksi. Mutta sinä hetkenä, kun suljin silmät, näin tuon pienen tytön kasvot, jota Victor kutsui tyttärekseen. Ehkä juuri siksi työnsin itseni ylös, rapistelin paperit kasaan ja lähdin viimeistä kertaa kohti toimistoa. Sitten soitin sille ihmiselle, jonka olin toivonut tapaavani koko tämän ajan: Ranatan veljelle.
”Minulla on jotain sinua varten. Tapaaminen. Nyt. ”
Tapaaminen toisensa jälkeen, varjot ja valheet.
Mutta kun työnsin ovea auki ja astuin sisään, näin Owen Owenin ja Victorin seisovan pöydän takana. Näillä kahdella oli pitkät miekat. ”Hämmästyttävää, että tulit itse”, Victor sanoi. ”Sinä otit poikani, Kane”, sanoin ja panin kirjekuoren pöydälle.
”Palautan tämän. ”
”Mikä tämä on? ”
”Kaikki. Tviitit, tulosteet, leveys- ja pituusasteet – kaikki.
”
Victor otti pöydältä paperin, ja samassa päänsärky alkoi heti viiltää. Sitten hän nauroi. Hitonmoinen, väsynyt, katkera nauru. ”Voi, Gerald.
Sinä olet elänyt tämän unelman läpi. Eikö sinulla ole aavistustakaan, kuka minä olen? ”
Näin, kun hänen katseensa liukui kohti Caleb kirjekuorta ja häneltä putosi vihko. En tiennyt, miltä minusta tuntui.
Pystyin tuntemaan oksat tulevan rikki pinnan alla. Muutamaa hetkeä myöhemmin olimme tulleet alakertaan parkkipaikalle, kun kova kolina lävisti ilman. Polyuretaani paukkui, ja aivan ensimmäisinä tuhoutuivat auton ikkunat. ”Olin varma, että teitte jotain tyhmää”, Owen sanoi ja päästi kieroutuneen hymyn.
”Ja minä ajattelin, että toisit pojan mukaasi”, Victor sanoi ja kohotti kädessään pientä paljasta peiliä. Vedin aseen takista. ”Kutsuimme sitä tervetullaisjuhliksi”, vastasin ja avasin tulen. Räjähdys.
Roiskeet lensivät. Kuuma kipu puristi pohjelihastani. Enkä tiennytkään, tarttuiko veitsi oikeasti olkapäähäni vai ennenkö joku kylmä koura tarttui minua kaulasta. Teimme yhteistyötä kuin he olisivat harjoitelleet tätä vuosia.
Minua pidettiin takaapäin, ja sitten raivasin pesää. ”Oliko se sen arvoista? ” Victor kuulosti melkein myötätuntoiselta. ”Kyllä.
Koska sinun ei tarvitse enää tehdä tuota. ”
En edes nähnyt, mistä se tuli. Kuuma kipu töytäisi kyljelleni, ja painuin raskaasti alas. Polvihousut.
Tunsin tumman kankaan painuvan ihoani vasten. Caleb huusi. En kuullut sanaakaan, mutta näin hänen huulensa liikkuvan. Sitten Victor tarttui minua takin kauluksesta ja nosti minut ylös.
”Tämä loppuu tänään”, hän sanoi suoraan kasvoihini. ”Minä en tarvitse enää sinun teattereitasi. ”
Sitten maailma räjähti mustaksi. Heräsin sairaalahuoneesta, tuntemattomasta ajasta, ja kaikki ympärilläni oli valkoista.
Käteni tutkivat. Sormet löysivät siteet tarvittaessa. En muista tulivani tänne. Caleb nukkui tuolilla, poski painautuneena ikkunaan.
Joten en liikkunut. En sulkenut silmiä. Seuraavana aamuna hän heräsi ennen minua ja katsoi minua. Tutkiva, väsynyt sulkeutunut katse.
”Sano vielä kerran, miksi teit sen. ”
”Koska hän uhkasi perhettä. ” Hetken hiljaisuuden kuluttua: ”Minä näin, mitä hän teki sinulle. Hän ei saa kävellä karkuun.
”
En voinut olla miettimättä: kaikki nämä vuodet, kaikki, mitä meillä oli, kaikki, mikä sinä olet minulle. Eikö se edelleen merkitse sinulle mitään? Vihdoin hän kumartui eteenpäin ja otti käteni. ”Se on ohi”, hän sanoi.
”Se on oikeasti ohi. ”
Pidimme hetken hiljaisuutta. Sitten hän raapi leukaansa. ”Minulla on jotain sinulle.
Se tuli ulos sinä päivänä, kun sinä lähdit ulkomaanmatkalle. ”
”Caleb. ”
”Se on käynyt postissa. Se on sinun nimissäsi.
”
Hän ojensi minulle kuoren. Kun avasin sen, sisällä oli Kirje. Kirje, jossa luki: ”Jos luet tätä, se tarkoittaa, että olet löytänyt hänen viestinsä. Ensimmäinen ja viimeinen.
”
Ja sitten muste jatkui suurella, pyörivällä käsialalla:
”Olen odottanut niin kauan, että kerron sinulle totuuden. Sinä olet isä, jonka hän paljastui etten ansainnut. Sinä suojelit minua silloin, kun kukaan muu ei tiennyt, kuinka suojella minua. Ja sinä menetit vaimosi, koska rakastit häntä tavalla, jota hän ei koskaan pystynyt tuntemaan.
Nyt haluan, että te tiedätte, että tästä hetkestä lähtien sinun ei tarvitse kantaa enää painoa. Sinä annat hänen mennä, kunnes hän ei ole enää koskaan se, mitä hänelle tapahtui. Sinä jatkat eteenpäin. Ja sinä raivaat tilaa häpeälle siinä määrin kuin siitä on apua.
”
En tiennyt, minne katsoa. Sitten hän ojensi minulle toisen kirjekuoren. Siinä luki: ”Calebille. ”
”Se on sinun äidiltäsi”, minä sanoin.
”Hän antoi sen minulle, kun lähdimme. ”
”Ja sinä pidit sen? ”
”Sinä et ollut valmis. ”
Hän tuijotti minua pitkään.
Sitten avasin kirjekuoren. Aloin lukemaan itsekseni. Mutta sitten hän siirsi katseensa minuun ja minä jatkoin taukoa. Kyynelten kimalle hänen silmäkulmassaan.
Näin, kun hänen sormensa alkoivat täristä. ”Hän sanoi, että hän olisi halunnut nähdä sinut varttuvan”, Calebin ääni sanoi. ”Että mikään ei satuta häntä enää sen jälkeen, kun näin sinut. Että hän antoi minulle tämän, jotta tietäisin, millaista on olla riittävän rohkea jotakuta tällaista varten.
”
Ja pidimme toisiamme kädestä tuntikausia. Seuraavina päivinä valvottiin yöt. Kerroin Calebille hirviöistä, jotka olivat ylittäneet minut. Enimmäkseen varjomaisista ihmisistä.
En halunnut jättää häntä yksin. ”Voitko sinä antaa koskaan anteeksi itsellesi? ” hän kysyi eräänä iltana. ”Sinä et voi antaa anteeksi jotakin sellaista.
”
”Miksi et? ”
”Koska se, mitä tapahtui sinulle, ei ollut koskaan sinun vikasi. ”
Hän ei vastannut. Mutta jokin hänen kasvoissaan murtui ja rakentui uudelleen.
Se oli kuin hän olisi selvittänyt jonkin solmun. Mutta se ei tarkoittanut, että se oli ohi. Kun pääsin sairaalasta, otin Caleb mukaan ja siirryimme eri puolille kaupunkia. Kävin lopulta toipumassa, ja ollessani vielä toipumassa törmäsin johonkin, jota en ollut koskaan nähnyt.
Ehkä kuusi kuukautta myöhemmin luin uutisotsikkoja:
”Oikeus Lausunnossa: Ranatan pidätys. Victor Kane ja hänen rakastajansa pidätetty salaliitosta ihmiskauppaan. Todisteita järjestelmällisestä avioliitosta ja petoksesta. ”
Istuin keittiön pöydän ääressä ja tunsin vihdoin, miten jokin sulkeutui kehoni sisällä.
En tiennyt, oliko se hautajaiset vaiko uusi alku, mutta sain vihdoin hengittää. Caleb tuli huoneesta ja istuutui vastapäätä. ”Se on ohi. ”
”Se on ohi.
”
Hän nyökkäsi eikä sanonut mitään muuta. ”Olit oikeassa”, sanoin lopulta. ”Sinua kohtaan. Vihasta varovaisuuteen.
”
”Se oli viha, isä”, hän sanoi. Ja se on ensimmäinen kerta, kun hän kutsui minua siksi. Seisoin ikkunassa ja katsoin auringonlaskua. Ehkä tämä olisi ainoa mahdollisuus sulkea kaikki.
Mutta minä jos mikä tiesin, miten suuri ero sillä loppujen lopuksi oli. Ja vaikka menneisyyttä ei voi muuttaa, sinä voit silti kirjoittaa itsellesi tulevaisuuden yksi päivä kerrallaan. Istun nyt terassin ovensuussa ja katson, kun hän, nyt jo kaksi metriä pitkä, juoksee koiran kanssa kujaa pitkin. Ja minä ajattelen kaikkia niitä valheita, jotka olivat meidän ainoita todistajiamme.
Kaiken peitellyn vuoksi he eivät koskaan voineet peittää hyvettä, jota hän kantoi. Me olimme kahdestaan kahdeksantoista kuukautta, ja hän ei koskaan pettänyt minua. ”Tule, isä! ” hän huusi.
”Aurinko laskee. Ja minä nousin ja lähdin kohti poikaani.