Väinö Korhonen pyyhki hikeä otsaltaan ja katsoi aidanseipäitä, jotka oli juuri korjannut. Kuusitoista hehtaaria Etelä-Pohjanmaan maata, karjaa laitumella, ilma rauhallinen ja puhdas. Viisikymmentäviisivuotiaana hänen kätensä olivat kovettuneet vuosikausien työstä, mutta maanviljelijän kuoren alla piilivät lihakset, jotka muistivat yhä tappavan koulutuksen. Hänen teräksenharmaat silmänsä seurasivat lehmien hidasta liikehdintää, mutta ajatukset olivat kaukana, niissä paikoissa, joita ei ollut kartalla.
”Toinenkin kaunis päivä paratiisissa”, hän mutisi itsekseen. Tapa, joka oli pitänyt hänet hengissä kahdenkymmenen vuoden ajan tiedustelupalvelun riveissä. Silloin itsekseen puhuminen oli ollut keino pysyä järjissään kuukausien peiteoperaatioissa, keskellä ei mitään, vihollisen katseiden alla. Hän kuuli Sannan äänen talon sisältä, terävän ja turhautuneen.
Väinö tunnisti sen jo ennen kuin näki hänet. ”Sanoinhan Marjatta, kiinteistöjen arvo ei nouse mihinkään”, Sanna puhui puhelimeen, eikä tiennyt hänen kuuntelevan. ”Tuhlaan parhaat vuoteni tähän takapajulaan. ”
Väinön leuka jäykistyi.
Sanat viilsivät, mutta hän ei ollut vieras kivulle. Hän oli luopunut kaikesta tämän naisen vuoksi. Uransa, henkilöllisyytensä, koko menneisyytensä. Kun he olivat menneet naimisiin, hän oli kertonut olevansa valtion konsultti, riittävän epämääräinen kuvaus, ettei Sanna koskaan kysellyt tarkempia yksityiskohtia.
Tiedustelupalvelu oli ollut tyytyväinen, kun hän katosi jäljettömiin. Karhuoperaatio oli jättänyt kolme miestä kuolleeksi ja Väinön kyseenalaistamaan kaiken, mihin oli uskonut. Sanna oli tuolloin ollut kiinteistönvälittäjä, kunnianhimoinen ja elämänjanoinen. Väinö oli rakentanut heille vaatimattoman mutta mukavan elämän rehellisellä työllä.
Hänen vaimonsa sisko Marjatta taas eli ylellisyydessä Seinäjoella, naimisissa korruptoituneen kaupunginvaltuutetun kanssa, jonka omaisuus oli peräisin takahuonekaupoista, joita Väinö mieluummin ei ajatellut. Hän astui hiljaa takaovesta sisään ja pysähtyi eteisen varjoon. Sanna seisoi keittiössä selkä häneen päin, puhelin korvalla. ”Tiedän, tiedän, mutta hän vanhenee ja hänellä on se henkivakuutus.
Ei Marjatta, en voi vain jättää häntä. Hän saisi puolet kaikesta mukaan lukien tilan. Lakimieheni on jo vahvistanut sen. ”
Väinön veri jähmettyi.
Hän oli asentanut valvontalaitteet vuosia sitten, vanha tapa mieheltä, joka oli koulutettu olettamaan jokaisen olevan vihollinen. Mutta ei koskaan omassa kodissaan. Ei Sanna. Hän liikkui äänettömästi taitolla, joka oli pitänyt hänet hengissä Kandaharissa ja Damaskoksessa.
Pienen huoltokaapin takana oli tallennuslaitteet, jotka hän oli asentanut turvallisuussyistä. Hänen sormensa pysyivät vakaina, vaikka rinnassa kihosi raivon väre. Hän aktivoi äänenvahvistimen ja kuuli Sannan äänen uudelleen, nyt täysin selvänä. ”Pitää vain olla fiksu”, Sanna sanoi.
”Saatava näyttämään luonnolliselta, onnettomuus tilalla ehkä. Traktorit ovat vaarallisia koneita. ”
Väinö sulki silmänsä. Tuttu kylmyys laskeutui hänen ylleen, sama etäisyys, joka oli tehnyt hänestä tiedustelupalvelun tehokkaimman räjähdeasiantuntijan.
Kahdeksantoista avioliittovuoden aikana Sanna ei ollut koskaan kysynyt hänen selkänsä arvista. Ei ollut kysynyt, miksi hän joskus heräsi huutaen paikkoja nimeltä Grodno ja Falluja. Hän oli tyytynyt elämään hänen vaatimattomasta valtion eläkkeestään ja tilan tuotoista, koskaan uteliaana siitä, miksi tavallinen konsultti sai sekkejä niin monelta eri virastolta. Mutta nyt, kun Sannan sanat leijuivat ilmassa, Väinö alkoi muistaa, kuka hän oli ennen ollut.
Mies, jonka lähetettiin paikalle, kun kokonaisten terroristisolujen piti kadota jäljettömiin. Hän odotti, kunnes Sanna lopetti puhelun ja astui sisään. ”Huomenna”, hän kuiskasi itsekseen. ”Huomenna nähdään, mistä olet oikeasti tehty, Sanna.
”
Hän ei nukkunut sinä yönä. Sen sijaan hän istui työhuoneessaan, huoneessa, jota Sanna ei ollut koskaan osoittanut kiinnostusta, olettaen sen sisältävän vain maatalouspäiväkirjoja ja verolomakkeita. Todellisuudessa se oli huolellisesti ylläpidetty asevarasto ja tiedustelukeskus. Väärän seinän takana, joka avautui näppäilykoodilla, joka näytti hermostuneelta näpertelyltä, Väinö haki esiin laitteita, joita hän ei ollut käyttänyt viiteentoista vuoteen.
Salattu puhelin oli yhä ladattu. Aamulla Sanna tuli keittiöön ja näki hänen istuvan pöydän ääressä kahvikuppi käsissään. Väinö oli pessyt kasvonsa ja vaihtanut puhtaat vaatteet. Ulospäin hän näytti tavalliselta mieheltä, mutta Sanna tunsi hänet tarpeeksi hyvin nähdäkseen pienen muutoksen hänen olemuksessaan.
Jotain terävää, jotain tarkkailevaa. ”Väinö, oletko sinä kunnossa? ” Sanna kysyi ja istuutui vastapäätä. ”Olen kunnossa”, hän vastasi ja laski kupin pöydälle.
”Minulla on kysymys sinulle. ”
”No? ”
”Kuka on lakimiehesi, Sanna? ”
Hetken hiljaisuus.
”Mitä tarkoitat? Se on sama lakimies kuin aina, mitä ihmettä nyt puhut. ”
”Sinä sanoit eilen puhelimessa, että lakimiehesi on vahvistanut jonkin asian. Mitä asiaa?
”
Sanna räpäytti silmiään liian nopeasti. ”En minä muista että olisin puhunut mistään lakimiehestä. Sinä varmaan kuulit väärin. ”
”Sinä puhuit myös henkivakuutuksesta”, Väinö jatkoi.
”Ja traktoreista. Että ne ovat vaarallisia koneita. ”
Sanna kalpeni. Käsi hakeutui huomaamatta pöydän reunaan.
”Kuuletko sinä minun puheluita? Miksi sinä kuuntelisit minun puheluita, Väinö? ”
”Vastaa. ”
”En vastaa mihään ennen kuin kerrot mitä tämä on.
” Sanna nousi seisomaan. ”Minä olen vaimosi, en mikään vanki. ”
Väinö pysyi istumassa. ”Oletko se?
”
”Päivääkään en ole ollut vanki! ”
”Sitten kerro Marjatalle, ettemme tarvitse häntä sekaantumaan asioihimme. Ja kerro hänelle lisäksi, että tiedän tarkalleen, minkä arvoinen tämä tila on. Se ei ole mikään mikä sinulle jää, jos minulle sattuu jotain.
”
Sanna tuijotti häntä. Kyyneleet olivat tulossa, mutta Väinö näki ne. Hän oli nähnyt liian monta valhetta elämässään, jotta olisi uskonut noihin kyyneliin. ”Mitä sinä vihjailet?
” Sanna kysyi. ”Sinä et puhu järkevää. ”
”Istut alas”, Väinö sanoi. ”Meillä on paljon puhuttavaa.
”
”En halua. ”
”Sanna. ”
Se oli yksi ainoa sana, mutta siihen sisältyi kaikki. Käsky, jonka takana oli vuosikymmenten koulutus.
Sanna istuutui hitaasti. ”Kuka sinä oikein olet? ” hän kuiskasi. Väinö katsoi häntä.
”Olen mies, joka on lopettanut ongelmia. Ihmisiä, jotka ovat uhranneet itsensä ja sitten ongelmaksi jääneet. Olen tehnyt asioita, joista et edes ymmärrä, ja minä näen, kun omaa vaimoaan halutaan ampua selkään. ”
”En ymmärrä…”
”Ymmärrät.
Sinä ja Marjatta, te olette suunnitelleet jotain. En tiedä vielä mitä, mutta aion selvittää. ”
Ilta kului. Väinö antoi Sannan ymmärtää, että hänet oli kutsuttu konsultointitehtävään ulkomaille viikoksi.
Sanna yritti olla huojentunut, mutta se näkyi, miten hänen hartiansa rentoutuivat liian helposti. Väinö pakkasi laukun ja ajoi pois tilalta. Mutta hän ei mennyt kauas. Hän jätti auton kolmen kilometrin päähän metsätiheikköön ja palasi tilalle jalkaisin.
Hän asettui ylös, josta näki sekä talon että pihapiirin. Sitten hän odotti. Sanna odotti puolestaan vain yön. Aamuyöstä, kun kello oli yli kaksi, pihaan ajoi musta auto jonka valot sammuivat.
Siitä astui ulos kaksi miestä. Sanna odotti takakuistilla. Väinö tunnisti heidän askeleistaan ja eleistään koulutetut miehet. Entisiä.
Tai ehkä vielä palveluksessa olevia. Ei ollut väliä. ”Talo on tyhjä”, Sanna sanoi matalalla äänellä. ”Hän palaa huomenna illalla.
Teillä on aikaa huomiseen. ”
”Ja vakuutukset? ” toinen miehistä kysyi. ”Kaikki on kunnossa.
Onnettomuus, tilan tuhoutuminen, hänen katoamisensa. Kukaan ei epäile mitään. ”
Väinö sulki silmänsä hetkeksi. Arvaus vahvistui.
Vaimo oli palkannut miehet, jotka oli koulutettu tappamaan. Suunnitelma oli selvä: onnettomuus, jonka jälkeen hän saisi kaiken. Tila, henkivakuutukset, ehkä jopa jonkin uuden alku jossain kaukana. Väinö ei ollut tullut tilalle mitään sellaista katsomatta.
Hän oli tullut aseistettuna. Aseena oli pieni sarja, joka oli kiinnitetty hänen nilkkaansa, sekä pitkä yö. Kun miehet menivät sisään, Väinö liikkui varjoissa. Sanna oli mennyt makuuhuoneeseen ja nukkuisi pian, tai ainakin niin hän luulisi.
Väinö odotti vielä puoli tuntia, kunnes kaikki valot sammuivat. Sitten hän siirtyi lähemmäs taloa. Hän avasi takaoven lukon, joka oli jätetty auki, ja astui sisään. Eteisessä haisi tupakalle.
Väinö tunsi jokaisen laudan, jokaisen narahduksen. Hän oli itse rakentanut osan talosta omin käsin. Hän löysi toisen miehen olohuoneesta sohvalta, jalat pöydällä. Mies nukkui sitä levottominta unta, jota vain ammattitappaja nukkuu.
Väinö liikkui äänettömästi ja iski kerran. Mies vaipui syvempään tajuttomuuteen, mutta ei kuollut. Ei vielä. Ensimmäinen mies oli tavallinen käskyläinen.
Mutta toinen oli eri tasoa. Väinö löysi hänet työhuoneestaan, joka oli hänen varsinainen valvontakeskuksensa. Mies seisoi keskellä huonetta, kädet selän takana, kuten mies joka tiesi tulevansa kutsutuksi. ”Väinö Korhonen”, mies sanoi.
”En tiennyt olevasi näin lähellä. ”
”Kuka sinä olet? ”
”Nimeni on Elias. Tiedustelupalvelu.
Ja sinä, Väinö, olet mielenkiintoinen hahmo. ”
”Olet erehtynyt. ”
”En ole ikinä erehtynyt”, Elias sanoi. ”Tiedämme mitä teit Karhuoperaatiossa.
Tiedämme kuka olet. Ja tiedämme, että vaimosi on palkannut meidät profiloimaan sinut ja tekemään sinut vaarattomaksi. Hän ei halunnut tappaa sinua, mutta hän halusi sinut pois tieltä. Joten me tarjosimme hänelle vaihtoehdon.
Sinä häviät rahalla, mutta pysyt hengissä. ”
Väinö ei irrottanut katsettaan. ”Ja te hyväksyisitte tämän? ”
”Meillä ei ole asiaa sinun kanssasi.
Sinä olet poltettu omaisuus, mutta et ole vihollinen. Vaimosi on sen sijaan myynyt meille tietoja, joita ei olisi pitänyt koskaan myydä. Joten meillä on ongelma, jonka voimme ratkaista kahdella tavalla. Sinä katoat pysyvästi, tai me teemme kaupat, jotka sopivat kaikille.
”
”Millaisia kauppoja? ”
Elias otti askeleen lähemmäs. ”Sinä palaat entisiin tehtäviin. Yksityisesti.
Me tarvitsemme sinut. Ja Sanna saa jäädä näytelmään niin kauan kunnes se on loppu. ”
”Ei. ”
”Kuuntele nyt tarkkaan”, Elias sanoi ja hymyili.
”Vaimosi on tehnyt rikoksen. Peiteyritysten kautta rahoitusta vääriin tarkoituksiin. Hän on niin syvällä rahassa, ettei enää näe metsää puilta. Sinä autat meitä purkamaan sen.
Saat vapautesi, saat pitää tilan ja saat puolet takavarikoidusta omaisuudesta. Mutta sinä lopetat juoksupoikana toimimisen ja alat oikeasti metsästää. ”
Väinö katsoi miestä. Oli vuosia sitten, kun hän oli viimeksi seisonut tällaisessa pimeydessä.
Mutta mies oli oikeassa. Sanna oli valinnut puolensa jo kauan sitten, ja nyt hänen oli valittava itse. ”Kerro lisää. ”
Seuraavina päivinä Väinö piti silmällä Sannaa.
Sanna luuli hänen olevan poissa, mutta mies ei ollut missään vaiheessa ollut kauempana kuin sadan metrin päässä. Hän odotti, että Sanna soitti Marjatalle ja kertoi, että kaikki oli kunnossa. Väinö näki miehen, Eliaksen, nousevan autoon ja poistuvan. He eivät sopineet mitään, mutta mies oli jättänyt kortin, jossa oli vain yksi numero.
Illalla Sanna palasi kotiin. Väinö odotti keittiössä istuen. Sanna avasi oven ja jäi kynnykselle, kun näki hänet. ”Väinö”, hän henkäisi.
”Luulin että olit työmatkalla. ”
”Palasin aikaisemmin”, Väinö sanoi ja kohotti katseensa. ”Meidän pitää puhua. ”
Sanna nielaisi.
”Ai, mistä? ”
”Marjattasta, vakuutuksista ja siitä miehestä, joka kävi yöllä. ”
Hiljaisuus venyi. Sanna kalpeni, mutta yritti yhä näytellä.
”En minä ymmärrä. ”
”Sinun ei tarvitse enää”, Väinö sanoi ja nousi ylös. ”Minä tiedän kenestä on kyse. Tiedän teidän suunnitelmasta ja liian monesta muustakin asiasta.
”
Sanna katsoi kohti ovea. ”Oletko sinä… uhkailenut minua? ”
”En. Minä aion tarjota sinulle mahdollisuuden.
Lähde nyt. Ota tavarasi ja mene. Niin jätän tämän käsittelemättä. ”
”Mitä?
”
”Sinä kuulit. ” Väinö astui sivuun. ”En aio sinun nimeäsi sotkea, Sanna, en aio sinua viedä oikeuteen. Se mitä yritit tehdä, on ollut selvä.
Mutta en minä ole mikään pelastettava, enkä sinun onnettomuutesi. Joten lähde. ”
Sanna tuijotti. Suu auki.
Sitten ilme muuttui, ensin epäuskosta, sitten vihaksi. ”Miten sinä kehtaat”, hän sihisi. ”Minä uhrasin sinulle vuoteni. Tämä takapajula, tämä pakkopallokolmio.
”
”Sinä tulit tänne omasta tahdostasi. Ja sinä menet nyt. ”
Sanna nappasi takin, laukun ja lähti määrätietoisesti. Ovi paukahti.
Väinö seisoi keittiössä ja kuunteli, kun auton moottori käynnistyi. Sitten hän istuutui ja veti esiin lattianraudan, jonka oli piilottanut tuolin alle. Hän piti sitä kädessään, mutta ei tarvinnut sitä. Aamulla hän soitti numeron, joka oli kortissa.
Elias vastasi toisella soitolla. ”Väinö. Olen nähnyt sinun toimivan valinnassasi. ”
”En tiedä vielä, mitä valitsen.
”
”Kyllä tiedät”, Elias sanoi. ”Sinä et kutsunut minua ilman päätöstä. ”
Väinö katsoi ulos ikkunasta. Auringon valo osui peltoon.
Karja käveli pois tieltä. Se elämä, jonka hän oli tuntenut, oli ohi. Ei sitä voinut palauttaa. Mutta se, minkä hän oli jättämässä, oli aina ollutkin vain roolihahmo.
”Sanotaan, että harkitsen oikein vähän vähemmän”, hän sanoi. ”Hyvä. Huomisaamuna sinun ei tarvitse olla täällä. ”
”On silti yksi asia.
”
”Sano. ”
Väinö hengitti sisään. ”Haluan mennä paikalle. Paikkaan, jossa käyttiin kauppaa.
Mutta en halua nähdä enää yhtään kuollutta siviiliä. ”
”Hyväksytty. ”
Väinö laski puhelimen. Tuuli pääsi irti ja kirvoitti hänen hiuksensa.
Hän oli maksanut pahimmasta miehestä, joka hän oli koskaan ollut. Nyt oli aika selvittää se, mitä oli hänen edessään. Hän astui sisälle, otti vanhan takin ja kulki takaisin taloon, jonka hän oli rakentanut, ja jota hän oli oppinut pitämään kotina.
Hänellä oli edessään yksi ainoa asia: yksitoista vuotta sitten alkanut elämä oli ohi, ja hänen täytyi selvittää, mitä tarkoittaa vain elää.