Aamu valkeni harmaana ja kylmänä, järven pinta mustana ja tyynenä. Seisoin keittiön ikkunassa, kahvikuppi kädessä, kun näin hänen autonsa kaartavan pihatielle. Ensimmäinen ajatus oli, että aurinko ei ollut vielä noussut vuorten yli, ja toinen oli se, että en ollut nähnyt häntä yli vuoteen. Uriah astui ulos autosta, venytteli kuin ei olisi koskaan ollut poissa.
Hän katsoi järvelle, sitten taloa, ja vaikka en nähnyt hänen kasvojaan tarkasti, tiesin hänen hymyilevän. Se hymy, joka ei koskaan yltänyt hänen silmiinsä. Käännyin pois ikkunasta. “Uriah, voitko tarkistaa propaanin?
” huusin kohti ovea. Hän ei vastannut heti. Kun hän tuli sisään, hänen kengänpohjansa kopisivat lankkulattialla. “Agatha vielä nukkuu?
”
“On vielä aikaista. ”
“On aina kylmä ennen seitsemää. ”
En sanonut mitään. En ollut sanonut paljoakaan viime päivinä.
Oli helpompi olla hiljaa kuin selittää, miksi en nukkunut, miksi jokainen ääni yöllä sai sydämeni hakkaamaan. Ensimmäinen yritys tapahtui viime kesänä. Järvessä. Olin pyörätuolissa siihen aikaan, toipumassa onnettomuudesta, jonka väitetään tapahtuneen jyrkässä mutkassa.
En muista itse onnettomuudesta paljoa, vain sirpaleita – auton katossa olevat painaumat, lasinsiruja sylissäni, Agathan itkun. He sanoivat sen olleen onnea, että selvisin. Tohtori Patterson kirjoitti seurantakäynneilläni paljon huomautuksia. Jotkut hänen merkinnöistään sanoivat minun osoittavan ahdistusta perheenjäseniä kohtaan, mahdollista vainoharhaisuutta.
Hän suositteli psykiatrista konsultaatiota, jos oireet jatkuvat. En ollut koskaan keskustellut mitään sellaista Pattersonin kanssa. Sitten tuli se aamu, kun Uriah työnsi minua laiturille pyörätuolissa. Sanoin, että halusin katsella auringonnousua vedessä, ja hän oli innoissaan.
Auttoi minut laiturin päähän, jossa tuuli oli kylmin ja järvi heijasti taivaan punaista reunaa. Hän sanoi: “Sopii, katsotaan sitten. ”
Hänen peukalonsa painui solisluuihini. Ei kovaa, mutta vaatien.
“Sinä tiedät, että rakastan sinua, eikö niin? ”
Nyökkäsin. Se oli se hetki. Kolme pistettä hänen puhelimessaan, viesti, jota en koskaan saanut lukea kokonaan.
Sitten hän tarttui pyörätuolin kahvoihin ja työnsi. En ehtinyt huutaa. Järvikylmä vesi nielaisi minut, paino veti alas, pyörät painoivat, kun yritin käsittää, mitä tapahtui. Kun nousin pintaan, näin hänen seisovan laiturilla, katsovan minua tyynesti, kääntävän selkänsä ja kävelevän takaisin taloon.
Onneksi olen oppinut uimaan ammattimaisesti. Onnistuin pääsemään rantaan, ryömimään ruohikkoon ja oksentamaan vettä. Makasin siellä pitkään, märkänä ja tärisevänä, ennen kuin pystyin nousemaan. En soittanut poliisille.
Seuraavaksi tuli hengitys, kun olin sairaalassa, kipulääkkeiden alla. Kun hereilin, Agatha istui vierelläni, ja Uriah tuli sisään huolestunein ilmein, jolla ei ollut mitään tekemistä huolestumisen kanssa. Sanoin sairaanhoitajalle, että haluan takaisin kotiin. Mutta ennen kuin pääsin, kävin läpi puhelimeni viestit ja löysin keskustelun, jossa hän myönsi kaiken.
Hämmästyttävää, mitä ihminen tunnustaa unissaan ääniviesteissä, kun ei tiedä tulevansa nauhoitetuksi. En soittanut poliisille silloinkaan. Sen sijaan asensin kamerat. Asensin itse, salaa.
Turvajärjestelmä koko taloon, hyvää laatua, liiketunnistimet, kaikki. Sanomiseni mukaan halusin turvaa onnettomuuden jälkeen. Todellisuudessa halusin nähdä joka ikinen kerta, kun hän tuli lähelleni. Hän ei koskaan kysynyt, miksi olin niin varovainen.
Hän oli liian kiireinen tekeytyessään, ettei mitään olisi koskaan tapahtunut. Toinen yritys tapahtui kolme kuukautta myöhemmin. Muistin hänen sanoneen, että tarvitsi 75 000 dollaria lyhytaikaisena lainana. Kysyin, mihin.
Hän sanoi pelivelkoihin. Sanoin, että ymmärrän. Sitten kuulin hänen puhuvan puhelimessa, kun hän ei tiennyt minun olevan lähellä. “Sanoit, että tämä on viimeinen kerta”, hän sanoi jollekulle.
“Ei, hän ei tiedä mistään. Tiedä, että hän pysyy poissa tiedoistani. Kun kontrolloin rahaa, meitä ei pysäytä kukaan. ”
Silloin aloin vetää asioita yhteen.
Pankkitilit, joilla en tiennyt olevani. Yhtiö, josta en ollut koskaan kuullut, joka omisti toisen talon. Kaikki minun nimissäni. Kaikki hänen hallussaan.
Hänen suunnitelmansa oli pitää minut hengissä ja kontrolloituna, kunnes hän olisi tyhjentänyt kaiken. Sitten joko onnettomuus tai itsemurha. Kun tajusin sen, tuntui kuin joku olisi kääntänyt minut ympäri ja lyönyt minua takaraivoon. Olin nähnyt sen kasvot toistuvasti.
Vaikka tiesin, en uskaltanut puhua kenellekään. Kuka uskoisi? Vaimoni, jonka väitetään olleen vainoharhainen, kenen mies yrittää tappaa hänet kerran, kahdesti? Tohtorin muistiinpanot kertoivat minun olleen epävakaa.
Lakimiehet vihasivat minua. Ainoa henkilö, joka näki totuuden, oli itse valehtelija. Kunnes Agatha tuli luokseni eräänä iltana. Hän seisoi keittiössä, pesi käsiään hitaasti ja kysyi, halusinkohan syödä jotain.
En ollut nähnyt häntä kunnolla viikkoihin. Kerroin kaiken. Hän kuunteli. Sitten hän istuutui, valkoisena, ja sanoi: “Tiedän.
”
Katsoin häntä. “Löysin kamerat. Olen tiennyt jo jonkin aikaa. Näin hänet sinä yönä.
Kun hän työnsi sinut. ”
Tartuin pöydän reunaan. “Myös hänen puhelimensa. Kun hän tuli suihkusta.
Valitettavasti näin viestit, joissa kerrotaan kaikki. ”
Seuraava kysymys oli ulkona ennen kuin ehdin harkita. “Miksi et ole kutsunut poliisia? ”
Hän ei vastannut.
Katsoi vain vettä lasissa kuin se olisi sisältänyt vastauksia. Pitkän tauon jälkeen, joskus myöhemmin illalla, hän sanoi: “Koska kun yritin sanoa jotain aiemmin, hän uhkasi ottaa sinut pois minulta. Sanoi, että pidetään sinut sairaana ja minä se ongelma, ja sinä uskot hänet aina. ”
Tiesin, että se oli totta.
Uskoin hänet aina. Siitä alkoi pitkä, hidas tehtävänä. Yhdessä Agathan kanssa aloimme suunnitella. Seuraavien viikkojen aikana keräsin todisteita.
En soittanut poliisille, koska tiesin, ettei minulla olisi tarpeeksi. Muutenkin Uriah osaisi kiertää sen. Sen sijaan asensin lisää kameroita, piilotettuja. Kävin jokaisen läpi ja tallensin varmuuskopiot turvaan salattuihin kansioihin.
Nauhoitin joka ikisen puhelun, jossa hän mainitsi rahaa, valheita tai jotain, jonka avulla pystyisin todistamaan, että olin syytön. Ensimmäinen yritykseni tapahtui eräänä iltana kuukautta myöhemmin. Hän tuli kotiin erityisen hyväntuulisena, ja kysyin, kuinka hänen päivänsä oli mennyt. Hän kertoi minulle, että oli tehnyt suuren kaupan.
Se toinen talo, jonka omistuksesta hän oli huolimattomasti maininnut, oli myyty. Sanoin hänelle, että tiesin siitä. Ja että tiesin myös kaavailuista ottaa minut pois kuvasta, koska rakasti siskoani. Kun mainitsin siskonsa, hänen ilmeensä kuohahti.
Tiesin, että olin osunut. Seuraavaksi hän yritti tukehduttaa minut. Kun minulla oli vettä lasissa keittiössä, pyysi apua jonkin nostamisessa, ja yhtäkkiä hänen kätensä olivat kaulallani. Kamppailin, mutta hän oli vahvempi.
Kun lopulta pääsin irti ja ryömimään pois, makasin lattialla, henkeä haukkoen, kun hän seisoi päälläni. “Sairas paskiainen”, hän sanoi leveä hymyillen. “Tuo vainoharhaisuus. Arvasin, että lopulta tuhoat kaiken.
”
Juoksin ulos, autoon. Ajoin koko yön ja aamunkoitteessa seisoin Agathan ovella. Clem, Agathan aviomies, avasi oven. Huoneen tuoksui kahvilta ja paahtoleivältä, ja itkin ensimmäistä kertaa itkemättä jäätyään.
Hän halasi minua, kunnes lopetin, ja sitten kysyi, mitä olin nähnyt. Kävin läpi kaiken järvellä, sairaalassa, yllättäen kädessäni olevan hänen miehensä. Sen sijaan, että olisin sanonut olevani huolissani, hän kysyi, voisiko katsella taloni kameroiden läpi. Kun sanoin kyllä, hän avasi kannettavan tietokoneen ja alkoi selata kuvia.
Näin Uriahin. Koko ajan. Hän pesi ulkoseinien kameroita. Hän sammutti ne linjalta.
Yksi niistä, joka oli todistanut järven, toimi väärin. Kun katsoin, olisi voinut olla tekninen vika, mutta tiesin, ettei se sitä ollut. Hän oli tappanut sen. Ainoa kamerani, joka oli aito, oli ollut peukaloitu.
Aggressiivinen petollinen ajatus hyökkäsi: Paina iso kamera rikki tai kutsut liian paljon huomiota. Joka kerta, kun ajattelin ottavani poliisit mukaan tapahtumiin, muistin hänen viestinsä, jossa hän myönsi kaiken ja nauroi sille, ja minä en pystynyt. Kunnes pelkäsin, ettei minulla ollut tarpeeksi. Yritin nukkua.
Se ei auttanut. Jokainen yö oli sama. Makasin sängyssä kuunnellen, kuinka tuuli koputti seiniin. Agathan Yrjö-koira haukkui toisen kerroksen ikkunasta.
Ainoat äänet, jotka rakastin. Kunnes tajusin, ettei niitä enää tapahtunut. Se oli niin hiljaista, että melu kävi sietämättömäksi. Sitten tuli miehiä.
Mustat urheiluautot ja Reno-rekisterikilvet. Ensimmäinen mies esitteli itsensä Larsoniksi. Tunsin sen miehen toisesta paikasta. En halunnut kohdata häntä.
Mutta toinen istui henkilökohtaisella autollaan, värjättynä, kunnes he suuntasivat pääovelleni, ja minun piti avata se tai rikkoa se alas. Larson hymyili ja sanoi tuntevansa minut. En halunnut tarjota hänelle kahvia, ja hän nauroi. “Me emme ole täällä kahvin takia, pieni.
”
“En tiedä mistä puhut. ” Yritin sulkea oven. Jalka pysäytti sen. “Minä tiedän, mistä puhut.
Ymmärrän. Ja ymmärrän myös, että sinulla on jotain, josta keskustellaan. Asioita, jotka liittyvät mieheesi. ”
Tunsin jäykistyväni.
“Minulla ei ole mitään sanottavaa. ”
“Enkä minä halua sinusta mitään”, hän sanoi, astuen kuitenkin sisään. “Seison tässä, mies, joka tietää, että yrityksesi varat ovat väärissä käsissä. Ja sinä istut siinä kuin et tietäisi siitä yhtään mitään.
Ja tämä tapahtuu miehille. ”
Pyysin häntä poistumaan. Hän istuutui. Urheasti hänellä oli laukku ja hän avasi sen, levittäen papereita pöydälleni.
Irronneita sivuja, jotka näyttivät olevan väärässä paikassa, ja sinun nimesi kaiken ylllä. En koskenut niihin. He halusivat tuon allekirjoituksen tyhjyyden tai tien, jota pitkin he vetivät sinut mukaan. Sanoin ei.
Hän tiesi, että valehtelin enkä voinut vaikuttaa asiaan, ja se oli hänestä hauskaa. Siksi hän muistutti minua maineestani. “Ymmärrän, että olet rauhoittunut, koska luulet, että olet turvassa. Kerro heille, että sinä olet turvassa.
” Sitten hän levitti vielä kaksi formaattisivua. “Mutta sinä et ole fiksu, eikö olekaan? Sinä menit naimisiin sen tytön kanssa, koska et tiennyt paremmasta. Etkä sinä tiedä, kuka todella omistaa yrityksen.
Minä tiedän. Ja sinä voit lopettaa tämän tai sinulla on toinen onnettomuus. ”
Hän oli käynyt läpi lailliset omistustodistukset. Huonekalut olivat minun nimissäni.
Maa sen sijaan ei. Kaikki oli järjestetty ennen avioliittoasi, kerrottiin. Ja koko ajan sinä olet siirtänyt laskuja ja velkoja pystytetyille yrityksille, jotka todennäköisesti lopettivat toimintansa. Sillä välin sinun tarvitsi vain allekirjoittaa.
Hylkäsin hänet. Hän sanoi: “Sinä olet yhtä onnekas kuin sinä olet altis”, ja poistui. Silmiini katsomatta. En nukkunut sinä yönä.
Kerroin Agathalle kaiken seuraavana päivänä kyyneleiden läpi. Hänen kasvonsa muuttuivat mustiksi kun kuunteli, ja sitten hän ei katsonut minua. Kun hän puhui, se ei ollut minulle, vaan poissaolevalle. “Tämä on hänen?
”
“Ei ole väliä. Me lähdemme. ”
“En voi jättää häntä. Hän tarvitsee minua.
”
“Hän on yrittänyt tappaa sinut. ”
“Ja tiedätkö mitä? Ehkä joku päivä se ei ole hänen vikansa. Ehkä minä ansaitsen tämän.
” Hymähdin. Hän puhui ikään kuin se olisi osa kulkurutiinia. “Miksi sinä sanoisit noin? ” Kysyin ja kuulostin typerältä.
“Koska sinä et rakasta minua niin kuin rakastit häntä! Etkä koskaan rakastanut. Sinä olit surullinen, kun tapasit minut, ja sinun ei tarvinnut pyytää minua viipymään. ”
Silloin tajusin, että Agatha ei koskaan ollut lakannut syyttämästä itseään.
Hän uskoi Uriahin version. Että minä olin ollut rakastunut häneen ja nyt ikuisesti kaipasin hänen veljeään. Ettei kukaan hänen oikeutensa, jonka veli oli, kelvannut oikeastaan koskaan, ja siksi hänen pitäisi asettua tyytyväisenä rakkautensa kanssa, koska se oli sitä, mitä sai. Ja silti.
Kun kerroin hänelle, että tiesin, hän ei kieltänyt sitä. Sitä ei voinut kieltää. Mutta kun sanoin hänelle, että haluan lähteä, ja pyysin häntä mukaan, hän sanoi: “En voi. ”
Ja sitten tapahtui yritys numero kolme.
Olin yksin kotona. Uriah soitti ja sanoi minulle, että Agatha oli saanut kiukun ja että hänen olisi parasta tulla kotiin. Sanoin hänelle, ettei hän voinut tulla sisään. Hän löysi silti sisäänkäynnin.
Kun hän tuli keittiöön, pidin puukkoa kädessäni. Hän nauroi. Tarttui ranteeseeni. Väännettiin.
Kun hän työnsi, olin valmis ja väistin. Yritin juosta. Hän tarttui minua, ja taistelimme kaatumassa. Pystyin kääntymään ja sain hänet maahan.
Seisoin hänen yllään, puukko nostettuna. “Lopeta! Lopeta se! ” Agathan ääni.
Hän seisoi ovella. “Sinä tulit takaisin tähän taloon? ” huusin hänelle. “En tiennyt, että tämä oli täällä.
” Hän osoitti Uriahia. Seisoin puukko pudoten käsistäni. “Mitä sinä olet tehnyt? ”
“Mitä olen tehnyt?
Mikään. Hän on se, joka yrittää tappaa minut. ”
“Kerro se hänelle, Agatha. Kerro hänelle, mistä ostat aseesi.
” Hänen äänensä kirposi. Hän nousi, pyyhki kasvojaan. “Hän oli jakanut huumeita jo ennen tapaamistamme. Hän viilsi itseään ja syytti minua.
Tiedätkö mistä kaikki arvet ovat peräisin? Ne ovat hänen. ”
Katsoin Agathaa. Hän tuijotti veljeään.
Hän ei kieltänyt. “Sinä annoit minulle mustelman toissapäännä, kun yritin soittaa jollekin”, hän sanoi. “Se ei ollut kukaan. ”
“Etkö ikinä lopeta?
” sanoin. Talossa oli hiljaista. Sitten lintu löi ikkunaa vasten ja hajosi. Se osui maahan.
Kukaan meistä ei liikkunut. Lähdin ulos. Otin auton. Ajoin kunnes polttoaine loppui ja istuin istuimella autiolla tiellä itkemässä.
Jossain vaiheessa auringonlasku vaihtui yöksi. Tarkistin puhelimeni tyhjin käsin. Viesti Agathalta tuli ikkunoistani, että Uriah oli jo ulkona ja poliisi oli paikalla. “Minä kerroin heille kaiken”, luki siinä.
En vastannut yöhön. Seuraavana aamuna hän tapasi minut puistossa. “Soitin heille. Kerroin heille kaiken.
Mutta he tarvitsevat sinut todistajaksi. ”
“En voi todistaa hänestä. “, sanoin, “hän on sinun veljesi. ”
“Ja sinä olit aviomieheni.
”
Katsoin häntä sanoen. “Onko hän? ”
“Enkö minä ollut onnellinen viime vuonna? ”
“Minä en tiennyt, että sitä kutsuttiin onnellisuudeksi.
”
Hän avasi laukkunsa ja otti esiin muistitikun. “Hän nauhoitti kaiken. Kaiken varsinaisen. Sinun tarvitsee vain olla siellä ja todistaa se.
”
Siltä sekin tuntui pieneltä kuolemalta. Toistin vain omat jatkohoidon tarpeitani, jotka ulottuivat asianajajan kautta istuntoihin ja kuulusteluihin, joissa kerroin tarinan liian monta kertaa samoin sanoin, kunnes en enää tuntenut sitä totena. Jokainen totuuden kertominen teki siitä yhä enemmän kuin toistetun valheen. Mutta he tulivat luokseni aina.
Kesti viikkoja, mutta he likvidoivat asiat oikeudessa nopeasti. Uriah pidätettiin samana iltana, kun hän yritti paeta osavaltiosta. Kun he ottivat hänet huomioon, hän katsoi ylös, näki Agathan ja minut ja hymyili. Vain yhden kerran.
Ja sitten hän katsoi pois. Syyttäjä tapasi minut vasta myöhemmin oikeudessa. Vanha, väsynyt mies, jonka kanssa toivoin olevani tekemisissä. “Surullinen tapaus.
Sinuna en huolehtisi siitä toisesta. Se hoituu itsestään. ”
“Mistä sinä puhut? ”
Hän katsoi minua pitkään.
“Rehellinen oppitunti. Älä jää yksin hänen kanssaan. ” Ja hän lähti, ennen kuin ehdin kysyä mitä hän tarkoitti. Uriah tuomittiin kolmesta yrityksestä toisen asteen murhaan sekä petoksesta ja kiristyksestä.
Jokaisesta yrityksestä annettiin 25 vuotta, ja ne piti suorittaa peräkkäin. Omaisuudenjako, jonka seurauksena sain talon ja lähes kaiken muun. Muutin sinä vuonna. En kuitenkaan takaisin, mitä olisimme kutsuneet “sinun” paikaksesi.
Vuokrasin pienen asunnon läheltä, L-muotoisen, josta oli osittainen näkymä järvelle, ja poistin talonumerot siitä. Agatha tuli luokseni samana iltana ilman puhelua. Seisoimme ulkona katsellen vettä. “Anteeksi.
” Sanoin. “Mitä varten? ”
“En tiennyt siitä. Mistään.
”
“Minun olisi pitänyt. ”
“Minä olisin voinut lopettaa sen, jos olisin tiennyt, että se ei ollut minun syytäni. Jos olisin tiennyt, ettei minun tarvinnut pelastaa sinua. Olisit ollut turvassa.
Ja sinä olisit voinut aloittaa alusta ennen kuin hän melkein tappoi minut. ”
En tiennyt mitä sanoa siihen. Hän sanoi: “Minä en halunnut sinun valehtelevan puolestani. Kun sanoin, että rakastan sinua, se oli ainoa asia, jonka halusin sinun tekevän puolestani.
Ja sinä teit sen. Mutta tiedätkö mitä? Kun olimme naimisissa, en koskaan tiennyt, vihasitko sinä minua. En ymmärtänyt ennen kuin melkein vuosi myöhemmin, miehen hymyn takia: meillä ei koskaan ollut mahdollisuutta.
”
Hän kumartui, suuteli minua poskelle ja sanoi: “Yritä olla hyvä. ” Sitten hän oli poissa. Istuin katsomassa aaltoja useita tunteja. Ja tunsin jotain uutta, vaikka en osannut nimetä sitä vielä.
Ei surua. Ei edes helpotusta, vaikka se oli liian lempeä sana sille, mitä ajattelin. Vapautuminen.