Odotin tätä hetkeä jo kuukausia. En sentakia, etta olisin halunnut sita tapahtuvaksi, vaan siksi, etta tiesin sen vaistamatta tulevan. Olin istunut tassa samassa autossa niin monta kertaa, etten jaksanut enaa laskea. Mutta nyt, kun ovi avautui ja sade piiskasi kasvojani, tiesin etta taman paivaiset eivat tulisi olemaan kuin mikaan niista aiemmista.
Astuin ulos autosta ja katsoin taloa, jota olin kayttanyt kotina kahdeksantoista vuoden ajan. Se oli isompi kuin mita meilla olisi koskaan ollut varaa rakentaa itse, mutta Caleb oli halunnut sen. Tai oikeastaan Serena oli halunnut sen. Caleb oli vain tehnyt kaiken mita vaimonsa pyysi, niin kuin aina.
Serena seisoi etuovella kyynarvarret ristissa, huulillaan se teennainen hymy, jonka olin oppinut tuntemaan jo vuosia sitten. Se ei koskaan yltanyt silmiin, ja se oli ainoa rehellinen asia hanessa. “Odotin sinua myohemmin”, han sanoi aanellaan, joka oli tarkoitettu sulavaksi mutta kuulosti pelkastaan teravalta. “Caleb soitti ja pyysi minua tulemaan kaymaan”, vastasin ja pysahdyin noin kolmen metrin paahan hanesta.
“En tieda, miksi. Han ei ole puhunut minulle kuukausiin. ”
Serenan katse vilkaisi talon ovelle ja takaisin minuun. Han oli hermostunut, sen nain.
Hanta ei ollut koskaan osannut piilottaa tunteitaan kovin hyvin. “Meilla on jotain, mista haluamme puhua kanssasi”, han sanoi ja astui syrjaan antaen tilaa. Astuin sisaan ja huomasin heti, etta talo oli muuttunut. Kaikki kalusteet olivat erilaiset.
Serenan makuun sopivat, kalliin nakoiset esineet olivat korvanneet ne ajattomat huonekalut, jotka olin valinnut yhdessa Calebin kanssa vuosia sitten. Seinilla oli uusia tauluja, ja ilma tayttyi jostain kalliista tuoksukynttilasta, joka ei missaan nimessa ollut koskaan kuulunut minun kotiini. Caleb istui olohuoneen sohvalla, kasivarret polvilla, katse maahan luotuna. Han ei katsonut minua silmiin, kun istuuduin heidan vastapäätään.
Se ei ollut hyva merkki. Caleb ei ollut koskaan osannut valehdella minulle. Hanta oli aina ollut avoin kirja, jopa silloinkin kun se olisi ollut hanta varten parempi olla. “Kiitos etta tulit, isa”, Caleb sanoi hiljaa.
“Sanoit etta se oli kiireellista”, vastasin ja katsoin vuorotellen molempia. “Mika on hatala? ”
Serena istuutui Caleb viereen ja otti tata kadesta. Se ele oli niin harjoiteltu, niin laskelmoitu, etta se toi mieleeni mykkakullan.
Han avasi suunsa ja sulki sen, sitten nieli ja kohdisti katseensa suoraan minuun. “Gerald”, han sanoi, eika hanen aanessaan ollut enaa laisinkaan sita teennäista lampoa, jolla han oli tavallisesti minua kutsunut aina. “Emme pyytaneet sinua tanne kuuntelemaan meidan avioliitostamme. Olemme olleet sitä mielta, etta olisi parasta, jos kayttaisit energiasi kodin etsimiseen.
”
Pyoristin kulmiani. “En ymmarra, mita tarkoitat. ”
Caleb vihdoin nosti katseensa. Hanen silmansa olivat punoittaneet ja turvoksissa.
Han ei ollut pelkastaan itkenyt. Han oli itkenyt pitkään ja kovaa. “Isa”, han aloitti ja nieli taas. “Tasta talosta on tullut meille liian pieni.
Olemme paattaneet, etta on aika useille. ”
Painoin paatani ja annoin hetken laskeutua. Se tuntui silla tavoin oudon hiljaiselta. Huomasin, kuinka olin jo sisaisesti valmistautunut johonkin, mutta en tahan.
“Kayta silla”, toistin. “Sanoiko minulle juuri, etta meidan pitaisi muuttaa pois? ”
“Se on Calebin ja minun kotimme”, Serena sanoi teravasti. “Ja me olemme paataneet, etta tarvitsemme tilaa.
Omaa tilaa. ”
En ollut koskaan elamassani kuullut niin pitkalle vietya harjoiteltua puhetta, joka yritti kuulostaa loogiselta. Mutta minun korvissani se kuulosti silla hetkella ainoastaan tyhjalta. “Selvä”, sanoin ja nousin hitaasti seisomaan.
“Aivan. Minka takia ette sanoneet tata aikaisemmin, esimerkiksi puhelimessa? ”
Caleb ei vastannut. Serena ei irrottanut otettaan tasta kädestä.
“Siksi, etta sinulla oli tapana hallita kaikkea”, han sanoi ja kohtasi katseeni. “Sinulla on ollut tapana paattaa asioista. Myos meidan puolestamme. ”
Jokin heidan sanansa oli rajua, vaikka itse sanat olivatkin samat, joita olin itsekin ollut joskus lapseni suusta kuullut.
Tassa ei ollut kysymys ainoastaan kodista. Kysymys oli siita, etta he olivat ottaneet sen, minka olisin tahtonut jakaa heidan kanssaan, ja heittaneet sen minun kasvoilleni. “Sinun ei ole tarvinnut puhua minulle silla tavoin”, sanoin vaisusti. “Mutta jos tassa on nain, jos tilanne on nain, niin en tietenkaan jaa sinne, minne minua ei haluta.
”
Kavin olohuoneen pöydän vieressa olevan hyllyn ylla, missa pieni valokuva Calebin lapsuudesta oli joskus seissyt. Se oli kadonnut, korvattu toisella taululla, joka ei merkinnyt minulle mitaan. “Enta tavarani? ” kysyin ja katsoin heita molempia.
“Enta Calebin tavarat, joita olin sahlyttanyt? ”
Serena haukotteli teennäisesti. “Olemme lahjoittaneet osan tavaroistasi hyvaan tarvekseen. Caleb on jo kaynyt läpi ne, jotka olivat tallella.
Emmekä me tietenkaan tienneet, etta olisit kuitenkaan ollut kiinnostunut noista vanhoista jutuista. ”
Taysi hiljaisuus. Tunsin, kuinka rintakehassa alkoi polttaa, mutta en antanut sen naakya. Puristin leukani ja katselin heita.
“Sinä lahjoitit sen? ” sanoin vakisin. “Minun äitini korut. Sen kirjan, jonka sinun isaisi on sinulle antanut.
Nekin lahjoitit? ”
Caleb ei kyennyt katsomaan minua silmiin. “Ne olivat vain tavaroita, isä. ”
Nyt tunsin ensimmäisen kerran selvän, pistävän tuskankuohun, joka ei ollut surua, vaan jaloistaan raastavaa petosta.
He eivät olleet kutsuneet minua tänne keskustellakseen. He olivat kutsuneet minut tänne ilmoittaakseen, että minut oli jo pyyhitty pois heidän elämästään. Hyväksyin sen nyökkäyksellä. “Selvä”, sanoin ja käännyin kannoillani.
“Sitten varmasti pärjäätte. ”
Olin jo eteisessä, kun Serenan ääni tuli kantautumaan luokseni. “Sinä et näytä edes yllättyneeltä, Gerald. ”
Pysähdyin ja käännyin katsomaan heitä.
Caleb oli noussut seisomaan, mutta näytti vain entistä pienemmältä. Serena seisoi hänen vieressään käsi hänen kyynärvarrellaan. “En yllättynyt”, vastasin ja tunsin itsekin, kuinka oma ääneni kuulosti vieraan ihmisen ääneltä. “Olen vain hämmästynyt siitä, että luulit minun yllättyvän.
”
En jäänyt odottamaan vastausta. Astuin ulos ovesta siinä sateessä, joka ei ollut laantunut, ja suljin sen takanani. En katsonut taakseni. En tarvinnut sitä enää.
Auton lokasuojassa istui mies, joka oli odottanut minua koko keskustelun ajan, musta sedan, jonka moottori kävi tyhjäkäynnillä. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet mitään, mutta tiesin hänen nähneen tarpeeksi. Astuin autoon ja suljin oven. Mies käänsi moottorin sammuksiin ja odotti.
“Haistat sen, Stratton? ” kysyin ja hengitin sisään sateen ja märän asfaltin tuoksun. “Se on hiljaista. ”
Stratton nyökkäsi hitaasti ja sammutti moottorin.
“Koko homma. Tee se nopeasti ja ääneti. ”
En katsonut taakse, kun auto liikkui pois. En katsonut taakse enää kertaakaan.
Kolme viikkoa myöhemmin, kun puhelimeni soi ensimmäisen kerran, näin näytöllä nimen, joka sai sydämeni lyömään yhden ylimääräisen lyönnin. “Caleb. ” En ollut kuullut hänestä mitään sinä aikana. En soittanut takaisin.
En ollut siihen valmis. Seuraavana päivänä soi taas. Ja seuraavana. Kun toista viikkoa myöhemmin vastasin vihdoin, puhelimessa ei ollut mikään sen tuntemani poika.
“Se on sinun syytäsi”, pojan ääni kimpoili ja murtui, katkera ja vihainen. “Sinun syytäsi, että me menetimme kaiken. Serena on jättänyt minut. Sinä teit tämän.
Sinä olisit voinut vain antaa meille mahdollisuuden… sinun olisi pitänyt vain antaa meidän elää. ”
“Sinä heitit minut ulos minun omasta kodistani, Caleb”, vastasin ja säilytin ääneni tasaisena niin hyvin kuin pystyin. “Sinä otit kaiken, mitä olin koskaan ollut sinulle.
Mitä sinä oletat minun olisi pitänyt tehdä? Istua odottamassa ja antaa sinun katsoa, kuinka tuhosit kaiken ympäriltämme? ”
Pojan nauraminen oli jotain pirstaloitunutta ja rikki. “Sinä luulet sen olevan oikein.
Luulet, että kunnioitusta voi ansaita vihalla. Me emme koskaan halunneet sinua osaksi elämäämme. Toinen meistä vain oli liian heikkouttaan sietänyt sinua. ”
Luuri oli sanonut sen.
Nyt se oli sanottu. Ymmärsin sillä sekunnilla, ettei mitään ollut pelastettavissa. Hän ei koskaan ollut minun poikani. En ollut enää isä, en ollut mitään hänelle.
Puristin puhelinta ja annoin hänen purkaa kaiken katkeruutensa. Heti kun puhelu loppui, soitin takaisin Strattonille. “Selvä”, sanoin ja suljin silmäni. “Se on sinun harteillasi, Stratton.
Käynnistä sen arvoinen. ”
Istuuduin tuoliini ja katsoin seinällä olevan vanhan taloni valokuvaa. Sateen pieksäessä ikkunoita tunsin vain vanhan arven, jota ei tuntenut enää polttavaksi, vaan enemmän kuin sen olisi voinut kuvitella tuntevansa. Nyt ei ollut enää paikkaa, mihin mennä.
Ainoa paikka, jonka olin koskaan ymmärtänyt kodiksi, oli poissa, ja niin oli myös mies, jonka luulin tuntevani. Tuntia myöhemmin soitin ihmiselle, jonka numero oli ollut luettelossani vuosia ja jota en ollut koskaan uskaltanut painaa. Puheluun vastattiin toiselta puolelta ennen ensimmäistä äänimerkkiäkään. “Beckettin toimisto”, sanoi ääni.
“Strattonin järjestely etenee”, sanoin. “Kerro hänelle, että toimeksianto on valmis. ”
“Ilmoitetaan. Odotathan siirtoa.
”
Kun lopetin puhelun ja laskin luurin, avasin laatikon ja otin sieltä kansion, jonka olin säilyttänyt kaikki nämä vuodet. En ollut koskaan ennen avannut sitä. Sisällä oli asiakirja, joka oli päivätty viisi vuotta takaperin, pankkisiirto, jonka allekirjoituksen olin oppinut jäljittelemään, ja valokuva, joka oli otettu samana iltana kuin allekirjoitus. Olin ajatellut tätä asiakirjaa monta kertaa, mutta en ollut koskaan halunnut käyttää sitä.
En ollut koskaan halunnut vahingoittaa poikaani. Tämä oli viimeinen pakkokeino, jonka toivoin saavuttavani, jonka avulla voisin lopulta aloittaa uudestaan ja jättää sen kaiken taakseni. Olin erehtynyt. Seuraavien päivien aikana tein valmistelut.
Tapasin lakimiehen, testamentin tekijän ja pankinjohtajan. Laitoin tilillesi siirron, joka saisi kenet tahansa istumaan alas, mutta en välittänyt mistään sellaisesta. Tili jäi sille, jolle kuului. Se oli vihdoin ohi.
Kiinnitin Calebille – en Calebille enää, vaan hänelle, jolle en koskaan enää puhuisi – pienen kirjeen ja lippusen, jonka annoin postittaa, ja sitten lähdin kaupungista. En kertonut kenenkään, minne olin menossa. Ajoin itään päin pois kaikesta ja kaikkien luota. Pysähdyin pieneen huoltoasemaan, joka sijaitsi jossain päin, missä maisema oli vasta muuttumassa, ja istuin autossa tuijottaen vihreää liikennemerkkiä, jossa luki suunta, johon en ollut koskaan aikonut mennä, mutta johon tiesin nyt kaiken kuljettavan.
Puhelin soi. Ja soi. Ja soi. En vastannut.
En katsonut, kuka soitti. Laitoin sen virtuaalitilaan ja laitoin sen jalkakyljellä varustettuun laatikkoon. Sitten lähdin ajamaan. Avoin tie oli edessä, ja olin lopulta siinä kohdin valmis kysymään itseltäni, kuka minä olin, kun en ollut enää isä, en aviomies, en mikään niistä rooleista, jotka olivat pitäneet minua pystyssä niin kauan.
Seuraava pysähdykseni oli virallisesti sinetöity sinä hetkenä, kun kävelin meklarin toimistoon ja esitin itseni. Mies ojensi minulle avaimet ja hymyili hieman. “Kaikki on papereissa kunnossa, herra Hargrove. Paljon onnea uudesta kodistanne.
”
Karautin kurkkuani ja katsoin häntä, talon, jonka olin ostanut ilman että kukaan tiesi olevani siellä, siinä se. “Kiitos. ”
Kun kävelin sisään tyhjään taloon, en tuntenut mitään. Se oli pelkkä pinnallinen laatikko, joka odotti sisältöä.
Ja sitten lopuksi puhuin. “Mikä valinta sinulla on, Gerald? ” sanoin ääneen huoneeseen, joka kaikui takaisin. Kukaan ei vastannut.
Kuljin ikkunan luo ja katselin laskevaa aurinkoa. Jossain siellä päin, kaupungissa, jonka olin jättänyt taakseni, oli nähdäkseni poika, jota en enää tuntenut, ja nainen, joka oli ottanut hänen kätensä. Ehkä he olivat nyt paratiisissa. Ehkä he olivat jossain odottamassa, että joku tietää, ketä heidän on mentävä esittämään.
Mutta minä en ollut enää osa sitä tarinaa. En ollut enää osa heidän elämäänsä. Tämä oli se, mitä päätin tehdä, kun astuin sisään pihan yli ja seisoin talon takana, johon olin sijoittanut kaiken, mitä minulla oli, varjossa. En tuntenut siitä mitään.
En mitään muuta kuin rauhan, joka tulee siitä, kun tietää, ettei enää koskaan tarvitse katsoa taakseen. Tämä on suurin lahja, jonka sinä ja Serena olette minulle ikinä antaneet, sanoin hiljaa tuulelle. Nyt otat sinulta sitten loput. Ja lopulta puhuin tuolle tyhjälle taivaalle: “Odotin tätä hetkeä kaksikymmentä vuotta.
”
En tiennyt, oliko se loppu, mutta olin vihdoin valmis se ottamaan vastaan.