Istuin pöydässä ja katsoin kättäni, joka lepäsi valkoisella liinalla. Se näytti minun kädeltäni, mutta jotenkin vieraalta, kuin se kuuluisi jollekin toiselle miehelle, joka oli elänyt toisenlaista elämää. Kuusikymmentäkaksi vuotta. Siitä oli vaikea saada otetta, mutta luku oli siinä, hopeisissa hiuksissa ja hitaammissa liikkeissä, jotka olivat tulleet jäädäkseen.
Olin rakentanut Koski Rakennus Oy:n tyhjästä, yhdestä kokoontaitettavasta pöydästä vuokrahuoneen perällä Tampereella. Olin tehnyt sen omin käsin, yöllä valvoen, palkkoja laskien, kun muut nukkuivat. Olin jättänyt oman palkkani nostamatta neljäksi kuukaudeksi vuonna 2009, jotta 13 miestä sai pitää työnsä taantuman yli. Ja kun paperit oli vihdoin allekirjoitettu ja rahat oli siirretty, kun yritys oli myyty neljällä miljoonalla eurolla, minä istuin asianajajan toimistorakennuksen parkkihallissa kaksikymmentä minuuttia ennen kuin kykenin kääntämään avaimen.
En itkenyt. En tuntenut mitään erityistä. Tunsin vain raskaan, hiljaisen tyhjyyden siinä kohdassa, missä olin aina luullut intohimon asuvan. Vaimoni Lea oli ollut poissa jo viisi vuotta.
Hänen kuolemansa jälkeen tyttäremme Noora oli ottanut paikan, jonka Lea oli jättänyt, tai yrittänyt. Hän soitti joka sunnuntai. Hän kysyi, olinko syönyt. Hän kysyi, olinko ottanut lääkkeet.
Ja minä valehtelin useammin kuin olisin koskaan myöntänyt, koska en halunnut hänen murehtivan. Ei ollut hänen tehtävänsä kantaa minun taakkojani. Hänellä oli oma perheensä, oma elämänsä, oma miehensä. Ja hän oli tyttäremme, Leamme ja minun tyttäremme, ja minä rakastin häntä enemmän kuin kykenin sanoin ilmaisemaan, vaikka en aina tiennyt, miten sitä rakkautta hänelle näyttää.
Nyt olimme ravintolassa, kaupungin kalleimmassa ravintolassa, ja minä toivoin, etten olisi tullut. Valkoiset liinat, kynttilät, tarjoilijat, jotka liikkuivat kuin varjot ja tuntuivat tuntevan jokaisen asiakkaan nimen. Vävyni Ilkka oli valinnut tämän paikan. Se sinänsä oli jo epäilyttävää, sillä Ilkka ei koskaan valinnut mitään huomaamatonta.
Hän oli sellainen mies, joka puki ylleen kalliin puvun kuin se olisi hänen panssarinsa, ja jonka kädenpuristus oli hieman liian luja, hieman liian pitkä, ikään kuin hän yrittäisi vakuuttaa sinut jostakin, jota ei edes itse uskonut. Hän oli ollut naimisissa Nooran kanssa yksitoista vuotta, ja niinä vuosina hän oli ehtinyt olla kiinteistönvälittäjä, sijoitusneuvoja ja jonkinlainen kryptovaluutta-alan edelläkävijä, vaikka kukaan ei tuntunut tietävän, mitä hän oikeasti teki. Jokainen alanvaihto oli esitelty itsevarmasti ja uusilla puvuilla. “Neljäkymmentäseitsemän miljoonaa”, Ilkka sanoi ja pudisti päätään, kuin luku olisi jotakin, jonka kanssa hänen piti tehdä rauha.
“Koko elämäni työ. En voi uskoa, että teit sen. En voi uskoa, että kukaan voi tehdä sitä Suomessa. ” Hän katsoi minua silmiin, mutta katse ei ollut aivan minussa.
Se oli jossakin minun takana, seinällä, missä oli jotakin kallista taidetta, jonka hinnasta minulla ei ollut käsitystä. “Se oli vain työtä”, sanoin. “Jotain, minkä piti tehdä. ”
“Ei, ei, ei”, hän sanoi ja kohotti lasiaan.
“Se on nöyryyttä. Ihaillaan. Sinunlaisesi mies, joka on rakentanut imperiumin tyhjästä. Se on harvinaista.
Se on jotakin, mitä pitää juhlia. ”
Noora laski haarukkansa ja otti minut kädestä. Hänen ihonsa oli viileä, ja hänen kosketuksensa oli tuttu, se sama kosketus, jolla hän oli lohduttanut minua aina, lapsesta asti, kun olin satuttanut itseni tai kun olin menettänyt jotakin. “Olemme niin ylpeitä sinusta, isä”, hän sanoi ja hänen äänensä vapisi hieman.
“Sinä ansaitset tämän. Sinä ansaitset saada vihdoin hengittää. Anna muiden pitää sinusta huolta vaihteeksi. ”
Minä nyökkäsin ja otin kulauksen kivennäisvettä.
En juonut viiniä. En enää. Kardiologi oli ollut suora viime käynnillä, pieni, asiallinen nainen, joka puhui kuin urakoitsija, joka antaa tarjouksen: tarkasti, kylmästi, ilman neuvotteluvaraa. Rytmihäiriö, jota olin hoitanut kuusi vuotta, vaati suuremman annoksen verenohennuslääkettä.
Ei alkoholia tällä annoksella. Ei tulehduskipulääkkeitä. Veresi on niin ohutta, että sisäinen verenvuoto voisi näyttää joltain aivan muulta. Olin kuunnellut häntä, nyökytellyt, ajellut kotiin ja ottanut silti lasillisen viskiä sinä iltana.
Matkaevääksi, olin sanonut itselleni. Vain yhdeksi yöksi. Noora ja Ilkka juttelivat keskenään, mutta minä en kuunnellut. Katsoin heitä ja mietin, miltä heidän elämänsä näyttäisi nyt, kun minä en enää ollut se, joka kantoi huolen.
Ilkka oli jo alkanut puhua matkasta Etelä-Eurooppaan, jostakin viinitilasta Italiassa ja hiekkarannasta Portugalissa, ikään kuin se olisi itsestään selvää, että minä maksaisin. “Meidän pitäisi tehdä tämä yhdessä”, hän sanoi ja kohotti lasiaan. “Koko perhe. Yhdessä.
Meillä on nyt siihen varaa. ”
Minä en vastannut. Minä vain katselin häntä, kun hän nousi pöydästä ja sanoi menevänsä vessaan. Hän puristi olkapäätäni ohikulkiessaan, hieman liian kovaa, hieman liian kauan, sellainen ele, jonka piti näyttää läheisyydeltä, mutta tuntui jotenkin päinvastaiselta.
Noora seurasi häntä katseellaan ja hymyili sitten minulle. Se hymy oli sama, jonka hän oli aina jakanut minun kanssani, se, jossa hänen silmänsä valaistuivat kuin hän olisi juuri ratkaissut jonkin vaikean yhtälön. “Hän yrittää kovasti, isä”, hän sanoi. “Hän haluaa, että hyväksyt hänet.
”
“Minä hyväksyn hänet”, sanoin. “Minä hyväksyn hänet, koska sinä olet valinnut hänet. ”
Noora katsoi minua ja avasi suunsa kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta sitten hän vain nyökkäsi ja käänsi katseensa. Hän katsoi ikkunasta ulos, kadulle, jossa autot ajoivat ohi ja ihmiset kävelivät johonkin paikkaan, jossa heillä oli jokin syy olla.
Minä katsoin häntä ja mietin, oliko hän onnellinen. Olin aina toivonut sitä, että hän olisi onnellinen. Mutta siinä valossa, ravintolan himmeässä kynttilänvalossa, hän näytti jotenkin väsyneeltä. Samalla tavalla väsyneeltä kuin minä tunsin oloni.
Ilkka palasi. Hän istuutui ja kohotti lasinsa. “Terveisiä tuleville vuosille”, hän sanoi, ja jossakin siinä tavassa, miten hän lausui sanat, oli jotakin, mikä ei oikein kuulostanut minulle. Jotakin, mikä kuulosti siltä kuin hän ei puhuisikaan minusta.
Minä kohotin lasini ja join. Kivennäisvettä. Kuplia. Ei mitään muuta.
Muutama minuutti myöhemmin tunsin, että joku seisoi lähellä vasenta olkapäätäni. Ei tarjoilija. Ryhti oli erilainen. En kääntynyt heti, mutta tunsin sen, miten ilma muuttui.
Sitten käännyin. Nuori mies, korkeintaan kolmekymppinen, seisoi siinä pysäköinninvalvojan tummassa uniformussa. Hänen nimikyltissään luki “Joonas”. Hänellä oli sellaisen ihmisen ilme, joka tuo uutisen, jota ei ole itse päättänyt kuuluvansa, mutta on silti päättänyt kertoa sen.
“Anteeksi, että häiritsen, herra”, hän sanoi hiljaa ja kumartui hieman. “Tulin huoltokäytävän kautta palauttamaan avainsarjaa ja kävelin ravintolan läpi. En tiennyt, että täällä on asiakkaita. ”
“Se ongelma on helposti korjattu”, sanoi Ilkka, ja hänen äänensä oli hieman terävä.
“Jos saisit poistua. ”
Joonas ei katsonut häneen. Hän katsoi minua. “Oletko te herra Koski?
Se rakennusyrittäjä? ”
Minä nyökkäsin hitaasti. “Olen. ”
Joonas hymyili hieman, mutta hymy ei ollut onnellinen.
Se oli jotenkin surullinen. “Minä ajattelin vain, että haluaisin sanoa teille jotakin. Jos saan. Yksi hetki.
En ole mikään hullu, enkä minä myy mitään. ”
Noora vaihtoi katseen minun ja takaisin. Ilkka rypisti kulmiaan ja avasi suunsa, mutta minä nostin käteni. “Anna hänen puhua”, sanoin.
En tiennyt miksi. Ehkä se oli uteliaisuutta. Ehkä se oli jotakin syvempää, vaisto, joka sanoi minulle, että tämä nuori mies ei ollut täällä sattumalta. Joonas kumartui vielä lähemmäs ja laski äänensä niin hiljaiseksi, että vain minä kuulin.
“Minä en tiedä, oletko sinä koskaan tehnyt sellaista, mitä olet katunut, herra Koski. Mutta minä tiedän, että joskus ainoat asiat, joita voimme korjata, ovat niitä, joita vielä emme ole pilanneet. Minä halusin sanoa sinulle, että se, mitä sinä teit, sillä, mitä minä näin pari viikkoa sitten… Kun seisoin liikennevaloissa ja näin sinut istumassa kahvilassa yksin.
Sinä näytit rauhalliselta. Oikeasti rauhalliselta. Ja minä ajattelin, että minäkin haluan joskus olla tuollainen. ”
Hänen sanansa viipyivät ilmassa.
Minä en tiennyt, mitä vastata. Katsoin ympärilleni, Nooraan, Ilkkaan, jotka katsoivat meitä ihmeissään. Sitten katsoin takaisin Joonakseen. En ollut istunut kahvilassa yksin viikkokausiin.
En ollut tuntenut oloani rauhalliseksi niin moneen vuoteen, etten voinut edes muistaa, miltä se tuntui. Ja kuitenkin, jokin tuossa hänen katseessaan, siinä tavassa, miten hän sanoi sen, sai minut tuntemaan, että hän tarkoitti jokaista sanaa. “Kiitos”, sanoin lopulta. Se oli kaikki, mitä osasin sanoa.
Joonas nyökkäsi, hymyili vielä kerran ja kääntyi ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullut. Hän ei ollut oikeastaan sanonut mitään. Ei mitään sellaista, jolla olisi ollut merkitystä. Ja kuitenkin, kun hän oli poistunut, minä tunsin jotakin rinnassani.
Se ei ollut helpotusta. Se oli jotakin paljon monimutkaisempaa. “Onpas siinä kummallinen tyyppi”, sanoi Ilkka ja kohautti olkapäitään. “Pitäisi soittaa ravintolapäällikölle.
Henkilökunta ei ole täällä häiritsemään asiakkaita. ”
“Ei tarvitse”, sanoin hiljaa. “Hän ei tehnyt mitään väärää. ”
Ilkka avasi suunsa, mutta Noora laski käden hänen käsivarrelleen ja pudisti päätään.
He vaihtoivat katseen, jonka merkitystä minä en osannut tulkita. Sitten Noora kääntyi minuun ja hymyili. “Näytät väsyneeltä, isä. Haluatko, että tilataan jälkiruokaa?
Tai että haetaan takki ja lähdetään? ”
“Ei”, sanoin ja katsoin ulos ikkunasta. Kadulla alkoi sataa. Pieniä, kylmiä pisaroita ikkunaa vasten.
“Ei vielä. ”
Illallinen loppui pian tämän jälkeen. Ulkona satoi kovemmin. Seisoin ulkona ravintolan katoksen alla ja odotin, että auto tuodaan.
Noora halasi minua, pitkään, tiukasti, ja minä tunsin hänen tukkansa tuoksun, jossakin kaukana tutun, sellaisen tuoksun, joka toi mieleen hänen äitinsä. Hän oli aina tuoksunut Lealta tällä tavalla, ja nyt se tuoksu tuntui terävämmältä, kuin se olisi muisto, jonka haluaisi kätkeä jonnekin, missä kukaan ei pääsisi sitä rikki. “Oletko sinä varma, että voit hyvin? ” hän kysyi.
“Sinä et näyttänyt sinä itseksesi tuolla sisällä. ”
“Voin minä minä olla”, sanoin ja halasin häntä takaisin. Pidin hänestä kiinni hieman kauemmin kuin tavallisesti. Ehkä se oli sade.
Ehkä se oli sittenkin jotakin muuta. “Sinä olet aina huolehtinut minusta liikaa. ”
“Joku senkin on tehtävä”, hän sanoi ja hymyili. “Sinä et osaa itse.
”
Ilkka avasi auton oven. “Nähdään, isä”, hän sanoi. “Pidetään huolta. Ja soitellaan.
Sovitaan seuraava illallinen. ”
Heidän autonsa ajettiin pois, ja minä jäin seisomaan katoksen alle. Sade ropisi kattoon, ja minä katsoin hänen autonsa takavalojen häviävän kadun päähän. Ja sitten minä käännyin ja lähdin kävelemään.
En tiennyt suuntaa. En vaivautunut soittamaan sellaista autoa, joka veisi minut kotiin. Minä vain palasin siihen sunnuntai-iltaan, jonka olin kuvitellut, mutta joka ei ollut koskaan tapahtunut. Illallinen.
Se oli ollut vain illallinen. Mutta kun seisoin siinä sateessa ja katsoin kadun tyhjyyteen, en voinut olla ajattelematta Joonaksen sanoja. Hetki kahvilassa, jota ei ollut koskaan tapahtunut. Mies, joka ei ollut koskaan istunut yksin.
Ja yhtäkkiä minulle tuli hyvin selväksi, että koko illallinen, kaikki kohteliaat sanat, kaikki valkoiset liinat, kaikki “meidän piti tehdä tämä jo kauan sitten” -lauseet, joita ei oltu sanottu ääneen mutta jotka kuitenkin väripunoksivat kielen alla, eivät olleet tarkoittaneet sitä, mitä ne näyttivät. Noora ei ollut kutsunut minua vain juhlimaan. Ilkka ei ollut yhtäkkiä tullut minulle läheiseksi. He olivat kutsuneet minut kertomaan jotakin.
He olivat halunneet jotakin. Enkä minä ollut halunnut nähdä sitä, koska en ollut halunnut myöntää, että heidän rakkautensa ei ollut niin puhdasta kuin minä olin toivonut. Olin rakentanut elämäni tyhjästä. Minä olin tehnyt omaisuuteni omin käsin, laittanut itseni peliin joka kerta, kun olin allekirjoittanut paperin, kun olin nostanut puhelimen ja soittanut jonkun, jonka palkkasin viimeisillä rahoillani, kun olin jäänyt yöksi toimistolle.
Mutta en ollut koskaan oppinut tunnistamaan sitä hetkeä, jolloin joku lähellä minua ei enää ollut osa suunnitelmaani. Ja nyt tyttäreni mies seisoi hienostoravintolan ovella ja minä en enää tiennyt, kumpaa he odottivat: minua vai niitä neljääkymmentäseitsemää miljoonaa, jotka oli pantu tililleni. En tiennyt, ja se oli se asia, joka sattui eniten. Se, että en voinut olla varma, tarkoittiko hän sitä, kun hän sanoi “olemme ylpeitä sinusta”.
Se, että en voinut olla varma, katsoiko hän minua silmiin ja näki minut, vai näki hän jonkun, joka jota hänen ei enää tarvinnut ylläpitää, koska minä olin tehnyt sen osuuteni. Se, että en tiennyt, kuka tyttäreni oli enää. Seisoin siinä sateessa niin kauan, että takkini läpimärkä. Ihmiset kiirehtivät ohi sateenvarjot korkealla, muut ajavat ohi, joidenkin sisällä oli joku ja joku, jota he rakastivat, tai jota he eivät rakastaneet, tai jonkun, jota he halusivat rakastaa.
Ja minä mietin sitä illallista, jota ei ollut koskaan tapahtunut, ja sitä kahvilaa, jota ei ollut olemassakaan, ja sitä nuorta miestä, jonka nimi oli Joonas, joka oli väittänyt nähneensä minut rauhallisena. Ja jollakin tavalla, ehkä väsymyksessä, ehkä siinä vilussa, joka nyt tärisytti kehoani, minä toivoin, että se olisi ollut totta. Toivoin, että jokin noista vieraista hetkistä olisi oikeasti tapahtunut jollekin toiselle miehelle. Miehelle, jolla ei olisi rintakehässään sitä tyhjyyttä, jota lääkkeet eivät hoitaneet ja jota rahat eivät täyttäneet.
Miehelle, joka ei olisi joutunut koko illan istumaan pöydässä, jossa vuoropuhelu oli vain sitä, mitä on helpompi olla sanomatta. Käännyin ja lähdin kävelemään. En palannut sinne, mistä tulin. Enkä minä tiennyt, oliko edessä jotakin, joka oli minulle tarkoitettu, vai pelkkä tyhjä katu ja kadun päässä odottava kylmä koti.
En tiennyt mitään siitä, kuka minä olin nyt, kun titteli oli myyty ja tili täynnä lukuja. Tiesin vain, että kun seuraavan kerran joku kysyisi minulta, olenko minä rauhallinen, minä en sanoisi kyllä enkä en. Minä sanoisin: “Anteeksi, minun on mentävä. ” Ja sitten minä kävelisin pois.
Ja se, mitä Joonas oli sanonut, kaikui mielessäni vielä pitkään sen jälkeen, kun olin sulkenut oven perässäni ja seisoin kotini pimeässä eteisessä, katsellen vesilätäköön, jonka takkini oli lattiaan muodostanut. En tiennyt, mikä hänen roolinsa illassamme oli, ja hänen sanoissaan oli sellaista rehellisyyttä, jota olin kaivannut koko illan mutten osannut nimetä sitä. Mutta jotain oli muuttunut. Jotain pientä, huomaamattoman oloista.
Käännyin ja menin keittiöön. Laskin avaimet pöydälle ja otin lasin, täytin sen vedellä, join, katsoin ulos ikkunasta. Sade oli lakannut. Kaupunki loisti märkänä, valot heijastuivat asfaltista, ja minä mietin, mitä kello oli jo.
Sitten minä seisoin siellä kauemmin kuin olin suunnitellut ja ajattelin Nooraa. Tiesin, että hän tulisi käymään huomenna. Hän tulisi juttelemaan, ennen kuin mikään ehtisi jäähtyä. Ja minä ajattelin, että mitä tahansa hänen sanottavaansa olikaan, se ei pelottaisi minua enää, koska illallinen oli ohi ja kukaan ei ollut enää pöydässä.
Valot paloivat kadulla ja olivat hiljaa, ja minä olin lopulta yksin omassa keittiössäni, tyhjä lasi kädessä, enkä ollut tullut jääneeni mihinkään. Yhä märät hiukset takertuivat otsalle, kun seisoin pimeässä ja kuuntelin, kuinka kello tikitti seinällä, ja se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun en tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.