Tarvitsen tilaa. Voitko muuttaa pois kuukaudeksi, että saan selvitettyä, haluanko sinua? hän kysyi. Vastasin: Ota kaikki aika, jonka tarvitset.
Sitten pakkasin samana iltana ja aloin seurustella hänen serkkunsa kanssa viikkoa myöhemmin. Hän meni täysin tolaltaan, kun ilmestyimme yhdessä kiitospäiväillalliselle. Tapasin Sarahin, 27-vuotiaan naisen, kolme vuotta sitten yhteisten ystävien kautta grillijuhlissa kaupungissa, jossa molemmat asuimme. Hän oli energinen, hauska, sellainen ihminen, joka sai huoneen loistamaan tarinallaan tai naurullaan.
Minä olin se vakaa tyyppi, töissä IT-alalla, hyvä palkka, luotettava, en mitenkään näyttävin mies, mutta sellainen, joka aina saapui paikalle. Saimme nopeasti yhteyden. Hän opiskeli graafista suunnittelua ja teki samalla vapaaehtoistöitä. Olin valmiiksi sitoutunut jo ensimmäisestä päivästä lähtien.
Tuin häntä ylä- ja alamäissä. Kun hän menetti ison asiakkaan aikaisessa vaiheessa eikä pystynyt maksamaan vuokraa, maksoin sen miettimättä. Olemme tiimi, sanoin aina. Tarkoitin sitä.
Yhteinen elämä rakentui vähitellen. Muutimme kodikkaaseen asuntoon vuoden kuluttua. Ei mitään hienoa, mutta sieltä avautui hyvä näkymä puistoon. Hoidin suurimman osan laskuista, kun hän rakensi portfoliotaan.
Tulin kotiin pitkien työpäivien jälkeen, jotka olin viettänyt debugatessa koodia, ja näin hänet piirtämässä keittiön pöydän ääressä. Laitoimme ruokaa yhdessä ja puhuimme unelmista. Hänen unelmansa olivat suuria, matkustamista, oman studion perustamista, sitä vapaata elämäntyyliä, jota hän jakoi sosiaalisessa mediassa. Minun unelmani olivat yksinkertaisempia, vakautta, ehkä joskus omakotitalo, jotain kestävää.
Luulin, että täydensimme toisiamme, mutta jälkikäteen ajateltuna oli halkeamia, jotka jätin huomiotta. Pieniä asioita aluksi. Hän selasi puhelintaan myöhään yöllä tykätäkseen postauksista, joita vanhat ihastukset tai seikkailunhaluiset vaikuttajat olivat tehneet. Katso tätä tyyppiä.
Hän reppumatkailee Euroopassa impulsiivisesti. Sitä on elämä, hän sanoi puoliksi leikillään, mutta äänessä oli terävä sävy. Nauroin sen pois ja ehdotin, että suunnittelisimme matkan, mutta hän heilautti ajatuksen pois. Olet aina niin käytännöllinen.
Joskus haluan vain spontaaniutta. Se sattui, mutta ajattelin sen johtuvan stressistä. Uhrauduin paljon valittamatta. Jätin kaveri-illat väliin auttaakseni häntä deadlinien kanssa.
Käytin säästöjä hänen uuteen kannettavaan, kun hänen vanha hajosi. Välähdys yhdestä yöstä. Hän itki hylättyä pitchiä, ja minä pysyin hereillä kolmelta aamuyöhön asti muotoillakseni hänen ansioluettelonsa uusiksi ja vakuuttaakseni hänet hänen lahjakkuudestaan. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua, hän sanoi silloin ja veti minut lähelleen.
Uskoin, että olimme vakaalla pohjalla. Sitten välinpitämättömyys paheni. Noin kuusi kuukautta ennen räjähdystä hän alkoi viettää enemmän aikaa luovien ystäviensä kanssa, sellaisten, jotka kehuskelivat sivubisneksillään ja yhden yön seikkailuillaan. Hän tuli myöhään kotiin, haisten käsityöoluilta, ja sivuutti kysymykseni.
Vain verkostoitumista, kulta. Et sinä ymmärtäisi. Se ei ole sinun maailmaasi. Eräänä iltana suunnittelin yllätysdeitin.
Liput taidenäyttelyyn, jonka hän oli maininnut. Hän saapui tunnin myöhässä, hajamielisenä, puhelinta vilkuillen. Tämä on suloista, mutta rehellisesti sanottuna vähän turvallista. Tarvitsen elämääni enemmän särmää.
Nielaisin ajatuksen ja ajattelin voivani mukautua, mutta sisältä se sattui. Olinko minä vain turvaverkko? Todelliset varoitusmerkit pahenivat viikkojen kuluessa. Salailevia viestejä.
Hän käänsi puhelimensa pois, kun kävelin ohi. Piteneviä työtunteja, jotka eivät lisääntyneet. Hän vertasi minua hienovaraisesti. Mun exä oli niin impulsiivinen.
Me vaan lähdettiin viikonlopuksi ajamaan. Jaamme meemejä asettumisesta vs. kukoistamisesta. Kysyin kerran hellästi.
Hei, onko kaikki hyvin? Tuntuu, että olet etääntymässä. Hän pyöräytti silmiään. Herranen aika, Alex, kaikki ei ole ongelma.
Mä vaan kehityn. Kehityn. Se sana jäi mieleeni kuin olisin vanhentunut ohjelmisto, jonka hän kasvoi ohi. Kaikki huipentui eräänä tiistai-iltana.
Minulla oli ollut raskas päivä töissä, iso projekti oli deadline, ja tulin kotiin, jossa hän istui sohvalla jalat ristissä, epätavallisen vakavana. Ei tervehdystä, ei kyselyä. Suoraan asiaan. Laskin laukkuni ja aistin ilman muuttuvan.
Tämä ei voi olla hyvä, ajattelin, mutta pysyin rauhallisena. Sarah, mikä on? Kysyin ja yritin kuulostaa neutraalilta. Hän huokaisi dramaattisesti, kuin olisi harjoitellut tätä.
Alex, olen miettinyt paljon meitä, itseäni. Rakastan sinua, mutta tarvitsen tilaa, oikeaa tilaa selvittääkseni, haluanko tämän pitkällä aikavälillä. Voitko muuttaa pois kuukaudeksi? Asua jonkun luona tai mitä tahansa.
Se antaisi minulle aikaa pohtia ilman painetta. Räpäytin silmiäni käsitellen. Muuttaa pois yhteisestä asunnosta. Sen, jota olin käytännössä rahoittanut.
Tilaa mihin tarkalleen? Painoin ja pidtin ääneni vakaana, vaikka vatsani kääntyi. Hän nojasi eteenpäin, koko ajan rehellisenä, mutta salaviulalla pohjavireellä, kuin tekisi minulle palveluksen selittäessään. Kuule, ihmissuhteet tarvitsevat testejä, eikö?
Olen tuntenut oloni loukkuun jääneeksi viime aikoina. Sä oot mahtava, vakaa, suloinen, mutta mun täytyy nähdä, onko siellä muuta odotettavissa. Ehkä tutkia itseäni. Se ei ole pettämistä tai mitään.
Se on vaan hengähdystilaa. Ymmärrät sä kyllä. Sä oot aina niin ymmärtäväinen. Hänen sanansa iskivät kuin lyönnit.
Loukussa. Kaiken antamani jälkeen, ja tapa, jolla hän sen sanoi, väheksyvästi, kuin minä olisin ollut taakka, jonka hän voisi keskeyttää. Näin tekopyhyyden. Hän halusi minut pois, mutta odotti minun odottavan kuin uskollisen koiran.
Ei mainintaa myöhäisistä illoista tai siitä miehestä verkostoitumisryhmästä, jonka hän oli maininnut liian välinpitämättömästi. Olisin voinut huutaa, vaatia vastauksia, mutta jokin naksahti. Jos hän pitää minua kertakäyttöisenä, miksi kerjätä? Okei, sanoin.
Ota kaikki aika, jonka tarvitset. We’ll talk after. Okei. Katselin hänen hymyilevän helpottuneena, kuin olisin juuri hyväksynyt hänet toisen miehen syleilyyn.
Se tiesi, että voittoni oli hiljainen. Jos hän odotti minun makaavan mattona odottamassa, hän aliarvioi sen, mihin olen kykeneväinen. Sinä yönä, kun hän katsoi telkkaria kuin mitään ei olisi tapahtunut, pakkasin tärkeimmät tavarani, vaatteet, kannettavan, tärkeät asiakirjat. En sanonut mitään, koska mitään sanottavaa ei ollut.
Jokainen pakattu laukku tuntui irrottavan siteitä, joita en tiennyt olevan niin hauraita. Katsoin asuntoa, jota kutsuimme kodiksi, seinissä olevia valokuvia, joissa kahvikuppimme seisoivat vierekkäin kuin lupaus. En tuntenut mitään, paitsi outoa tyhjyyttä ja päättäväisyyttä. Mutta sisältä olin murtunut, hämmentynyt.
Miten tähän päädyimme? Toistin jokaista yhteistä vuotta päässäni. Kaikki ne yöt, jolloin pidin häntä sylissä hänen ollessaan kyyneleissä töiden takia. Jokainen rohkaiseva puhe, jonka pidin saadakseni hänet jatkamaan.
Maksoin hänen luovan retreatinsa ja kuuntelin hänen valittavan jokaista huonoa päivää. Mitä hän teki? Vaihtoi minut pois, kun kasvatti luottamustani. Se tuntui niin ansaitsemattomalta, kuin minut olisi alennettu kumppanista korvikkeeksi.
Arvokkuus ensin, sanoin itselleni. Sitten tuli täysi hiljaisuus minun puoleltani. Estin hänet väliaikaisesti, en ilkeyttäni, vaan hengittääkseni. Ensimmäinen viikko lähtemisen jälkeen oli rankka.
Hämmennys iski kovimpana öisin, kun toistin hänen sanojaan päässäni ja mietin, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Kun olin sairas ja hän ei ollut kiinnostunut, tein itsestäni keittoa ja katsoin yksin leffoja. Mutta sitten pakotin itseni liikkeelle. En halunnut olla uhri.
Löysin väliaikaisen asunnon rauhallisemmalta kaupungin alueelta. Töissä keskityin sivusuunnitelmaan, sain esimieheltäni kehuja. Aloin käydä salilla, mikä oli jäänyt, koska olin asettanut hänen aikataulunsa etusijalle. Jos hän halusi tilaa, käyttäisin sitä laajentaakseni omaa elämääni.
Palasin takaisin ominaisuuksiini, jotka olin luvannut itselleni. Luin enemmän, tapasin ystäviä, joita olin laiminlyönyt. Oloni alkoi tuntua jälleen kevyemmältä. Menetyksen myötä tuli selkeys.
En ollut korjattava ongelma; olin joku, jonka kimppuun oli hyökätty, koska hän halusi jotain, jota en voinut antaa, koska hän ei arvostanut sitä, mitä minulla jo oli. Erosta levisi tieto perheen sisällä. Olin ystävystynyt Emilyn, Sarahin serkun, kanssa jo aiemmin. Emme olleet koskaan olleet läheisiä, mutta hän oli aina ollut maadoittunut, suora, ja vähän syrjitty perheen draaman takia.
Eräänä päivänä hän lähetti minulle viestin: Olen pahoillani, miten Sarah kohteli sinua. Se ei ollut reilua. Jos haluat puhua tai haukata kahvit, olen täällä. Epäröin aluksi.
Se tuntui pettämiseltä, koska hän oli perhettä. Mutta kutsuttuani ahdistukseni, vastasin. Yksi kahvi muuttui kävelyksi, sitten illalliseksi muutamaa päivää myöhemmin. Kipinät lentivät luonnostaan.
Ihaillen, miten käsittelet tämän, hän sanoi minulle pastan ääressä. Useimmat miehet purkautuisivat tai kääntyisivät katkeruuteen. Hymyilin, koska ensimmäistä kertaa kuukausiin tunsin oloni nähdyksi, en arvostetuksi pelkästään sen takia, mitä pystyin antamaan. Koin olevani jälleen elossa, en varasuunnitelma.
Pidimme matalaa profiilia aluksi, kunnioittaen perheen siteitä, mutta se oli aitoa. Nauroin enemmän viikossa kuin viimeisen vuoden aikana, ja se sanoi kaiken. Samaan aikaan Sarah huomasi yksin olemisen painon. Viestit alkoivat.
Ensin kevyt, sitten vaativa. Vaimoni kaipaa minua, pakkomielle siitä, kuinka tämä oli virhe. Vaadin vastauksia. Otin hiljaisen lähestymistavan.
En vastannut. Mutta sitten sain tietää, että hän oli seurustellut toisen miehen kanssa vain kaksi viikkoa eromme jälkeen, jonkun Jake-nimisen kaverin, joka oli juuri sellainen impulsiivinen, jännittävä tyyppi, jota hän väitti tarvitsevansa. He tapasivat työkonferenssissa. Se oli hänen kollegansa, joka oli kuiskannut korvaan, kuinka hän ansaitsi enemmän kuin se vakaa, tylsä poikaystävä.
Hän oli hypännyt laivaan, koska Jake ilmestyi tekemään tarjouksen. Kun sain tämän selville, salaperäisyys muuttui selkeäksi. Hän ei halunnut tilaa; hän halusi koeajot syrjään varmistaakseen, että ruoho oli vihreämpää. Kun Jake tuli, minä jäin taustalle.
Kun hän kaatoi mutkansa, hän odotti minun olevan edelleen paikalla, pyyhkimässä otsaansa. Hän sukelsi suinpäin suhteeseen. Salavihkaisia tarinoita uusista aluista ja syleilevästä kaaoksesta. Mutta totuus oli, Jake vaati jatkuvaa viihdettä.
Maksaisitko tästä? voisi vihjailla. Heidän ensimmäinen matkansa oli Vegas, sitten Meksiko. Jokainen viikonloppu oli hauskanpitoa.
Mutta sitten, kun arki alkoi, hän poltti loppuun. Kun hänellä oli deadline töissä, Jake katosi. Ei vastannut puheluihin. Ei ilmestynyt.
Kävi ilmi, että Jake oli tehnyt tämän aiemmin, ja aina seuraavaan helppoon asiaan oli parin viikon kuluttua. Sarah oli hyväksynyt jonkun, joka näytti jännittävältä, mutta jolla ei ollut pysyvyyttä. Kun hän kaipasi lohtua, hän kääntyi niiden puoleen, joita hän oli hylännyt, perheen, jonka hän oli potkaissut, ja minun osuuteni oli olla hänen puhelimensa toisessa päässä kuuntelemassa. Hän valitti, kuinka Jake oli itsekäs.
Miten hän ei ymmärtänyt häntä parhaimmillaan. En sanonut paljoa. Sain vain pienen hymyn. Seuraukset, hän kuiskaisi puhelimeen.
Mutta sitten hän alkoi seurata minua. Kirjauduin kuntosalille, ja siellä hän oli, juoksumatolla kävelemässä. Kahvilassa, jossa kävin, hän istui nurkassa. Se ei ollut sattumaa.
Olin vaihtanut reittejä, mutta jotenkin hän tiesi. Jätin hänet huomiotta, mutta hän ei lopettanut. Eräänä päivänä kirjoitin Sarahille yksinkertaisen viestin: Kuule, olen siirtynyt eteenpäin. Sinun pitäisi pysyä poissa.
Se ei ollut vihaa, se oli raja. Mutta hänen vastauksensa oli räjähtävä. Kuinka kehtaat siirtyä eteenpäin näin nopeasti? Olin vain hämmentynyt.
Sinä pyysit minut pois. Sanoit tarvitsevasi tilaa. Kuvittelitko, että odottaisin? Emily, joka seisoi vierelläni ja kuuli keskustelun, katsoi minua.
Tämä on sairasta, hän sanoi hiljaa. Meidän pitäisi olla yhteydessä. Mutta Sarah ei pysähtynyt. Seuraavien viikkojen aikana hänen ilkeä puolensa tuli esiin.
Valehteli ystävilleen, että olin manipuloiva, valehteli, että olin pettänyt häntä ensin, yritti iskeä väliimme työpaikallani, mikä melkein johti kurinpitotoimiin, kunnes totuus paljastui. Onneksi HR-tutkija näki asiakirjat ja hänen viestinsä, joissa hän myönsi kaiken, ja hän sai varoituksen pois. Se ei rauhoittanut häntä. Sitten tuli kiitospäivä.
Emilyn vanhemmat isännöivät joka vuosi suurta illallista, ja kutsuttuani minut, tiesin, että se olisi paljastus väärälle. Olimme Emilyn kanssa seurustelleet vakavasti kolmisen kuukautta, ja olimme päättäneet kertoa perheelle. Emily hymyili hermostuneesti. Jos siitä tulee outoa, me lähdetään.
Illallispöytä oli lämmin, naurun ja ruoan kantautuessa. Kannoin piirakkaa sisään ja tunsin oloni kotoisaksi. Sitten ovi kävi ja tunnelma muuttui. Sarah käveli sisään, hiukset epäsiistit, pakotettu hymy huulillaan, yksin.
Ilman Jaken arvaa mitä. Hänen silmänsä kiersivät huonetta ja kiinnittyivät minuun, ja sitten Emilyyn, jonka käsi oli käsivarrellani, kiinteänä ja läsnä. Seisahdin ylös, koska ennen kuin kukaan voi reagoida, Sarah avasi suunsa. Mitä helvettiä tämä on?
Hän melkein kiljui. Oletko sinä nyt hänen kanssaan? Emily, oikeasti, serkkusi? Hiljaisuus putosi.
Kaikki katsoivat ristiriitaisina meihin ja sitten Sarahiin. Emily pysyi rauhallisena. Hei, Sarah, toivottavasti sinulla oli hyvä matka. Sarah nauroi karvaasti, ääni kovaa.
Näinkö sinä alat seurustella hänen kanssaan heti, kun minä… Meillä oli tauko. Minä sanoin tarvitsevani tilaa, en sitä, että sinä varastaisit poikaystäväni. Poikaystäväsi?
Emilyn ääni oli kirkas. Luulen, että tarvitset päivityksen. Sinä pyysit häntä muuttamaan pois. Ilmoitit, että tarvitset tilaa testataksesi, oliko hän tarpeeksi hyvä.
Sitten lähdit ja olit Jaken kanssa työkaverisi kanssa. Mikään osa tästä ei koske sinua enää. Sarah punastui, alkoi änkyttää. Se ei ollut niin!
Se oli monimutkaista! Hän käännähti minuun, ja hänen silmänsä olivat kosteat. Alex, kuule, tein virheen. Suuri, iso virhe.
Ajattelin, että halusin jotain muuta, mutta nyt näen, että halusin sinut koko ajan. Katso Jaken kanssa ollessani kaikki, mitä ajattelin, sinä olit se, joka oli todellista. Anna minulle toinen mahdollisuus, niin voimme selvittää tämän. Katsoin häntä, mies, joka oli kerran murskannut minut vitsillä sanoen, että olin jäänyt paitsi kasvusta, mies, joka odotti minun olevan hänen varaohjelmansa.
Tunsin rauhaa, en vihaa, vain uteliaisuutta siitä, kuka tuo henkilö oli. Sitten katsoin Emilyyn, joka tuijotti minua rauhoittavasti, tämä nainen valitsi eturivin nähdäkseen tämän hetken, koska hän näki arvoni pelastamatta minua. Otin Emilyn käden omaani ja käännyin takaisin Sarahiin. Toinen mahdollisuus alkoi ja päättyi silloin, kun kävelit ulos ovesta sanoaksesi tarvitsevasi tilaa.
Pyysit kuukauden testamentataksesi minut, ja minä annoin sen sinulle. Mutta huijasit järjestelmää. Käytit tilan syynä etsiä jotain muuta, ja kun se ei onnistunut, odotit minun olevan täällä odottamassa. En ole varasuunnitelmasi.
En ole turvaverkkosi, jota voit päivittää, kun muut suunnitelmasi epäonnistuvat. En ole se, jonka luokse palaat, kun joku muu tyhjentää pankkitilisi. Sarah avasi suunsa uudelleen, mutta en antanut hänelle tilaa. Olen yrittänyt olla sinulle läsnä.
Olen antanut sinulle kaiken, mitä minulla oli. Mutta et halunnut minua. Halusit jonkun, joka sai sinut tuntemaan olosi jännittäväksi, joka ei asettaisi vaatimuksia. Joten tämä on minun tilani.
Valitsen tämän, ja se ei ole neuvoteltavissa. Mene kotiin, Sarah. Kohtaa elämäsi ensimmäistä kertaa. Hän purskahti itkuun, joka oli vain osittain teeskenneltyä, sekoitus nöyryytystä ja raivoa.
Sinä tulet katumaan tätä, hän sihisi, ja kääntyi ympäri ja marssi ulos. Ovi paukahti, ja hänen kalliit saappaansa kopisivat asfaltilla, kun hän käveli takaisin autolleen. Se siitä. Kukaan ei sanonut mitään, kunnes Emilyn isä, joka oli pysynyt viisaasti hiljaa, kohotti lasinsa.
No, siinäpä oli draamaa. Kukaan ei tarvitse toista pala palaa. Haluaako joku lisää piirasta? Nauru räjähti, katkaisten jännityksen.
Joku kumautti minua selkään ja kertoi, että olin hoitanut sen hyvin. Jopa Emilyn äiti, joka oli aina ollut vieraanvaraisia, hymyili minulle. Sinä olet aina ollut hyvä, poika, hän sanoi. Toisinaan annat ihmisten kävellä ylitsesi.
Tänään et antanut. Pidä siitä. Emily nojasi minuun, hengittäen sisään ja ulos. Olet kunnossa, hän sanoi hiljaa.
Olen pahoillani, että hän teki tämän, mutta olen kiitollinen, että olet täällä. Painoin huuleni hänen hiuksiinsa ja katsoin tyhjää ovea, josta Sarah oli poistunut. Hauskaa, miten elämä toimii. Olin viettänyt kolme vuotta yrittäen saada jonkun näkemään arvoni, ja hän viettää elämänsä etsien puutteita.
Hän ei nähnyt minua. Näki vain, mitä hän pystyi käyttämään, kunnes se oli poissa. Mutta tämä uusi nainen, tämä perhe, he tekivät niin. He näkivät minun olevan hauska, välittävä ja rohkea, kun otin itselleni mahdollisuuden.
Se ei ollut kosto, ei onnellinen loppu, jossa on oranskeja auringonlaskun sävyjä. Se oli yksinkertaisesti minun elämäni jatkuvan tarinan oppitunti. Jos joku rakastaa sinua, he eivät anna sinun mennä, kun asiat menevät vaikeiksi, tai kun mikään ei tunnu helpolta. He pysyvät.
Ja jos he eivät pysty käsittelemään sinua huonoimpina hetkinäsi, he eivät saa sinua parhaimmillasi. Kun katsoin Sarahin auton etäisiin ajovaloihin, tunsin jotain rinnassani. Se ei ollut syyllisyyttä, ei vihaa, ei kaipausta. Se oli helpotus.
Koska se oli ohi. Ja minä olin selvinnyt sekaannuksesta, tuskasta, halusta ja katumuksesta. Tai ehkä en niinkään selvinnyt, vaan tajusin, että taistelu ei ollut koskaan koskenut häntä. Se oli minusta.
Minun oli täytynyt muistaa, että myös minä ansaitsin jotain, jossa oli paljon kohtaa. Viikkoja myöhemmin jatkoimme Emilyn kanssa. Se oli kestävä suhde, sillä me opimme toisiltamme, miten olla enemmän kuin perhe, joka sattuu olemaan. Eräänä iltana istuimme parvekkellani, ja katselimme kaupungin valoja.
Muistatko, kun ajattelit, että olisit onnellinen? Emily kysyi. Nauroin. Luulin, että olin niin, mutta olin vain yrittänyt olla.
Hänen kätensä kurkotti omaani. Todellinen onni on tarvittaessa helpompaa. Ja kun tarvitset minua, en aio lähteä matkalle. Se oli kaikki, mitä minun piti kuulla.
Se oli jonkin aikaa kaikki, mitä tarvitsi kuulla. Ja niin lopetin tarinan paitsi loppuun myös tietäen, että arvokkuus ei ole koskaan ollut siitä, kuinka kovaa voit lyödä, vaan kuinka lujaa voit kestää tyhjyydessä ja nousta edelleen, kun maailma ei katso. Ja kun katsoin Sarahia viimeisen kerran, kun näin tiedotteen Facebookissa, jossa hän mainosti uutta yritystään, joka hän oli alkanut muutamaa kuukautta myöhemmin, tunsin vatsaani pohjattoman vatsan, kunnes tajusin, että hän oli vihdoin löytänyt jotain, jota hän halusi. Ja minä olin vihdoin löytänyt omani, ja se oli tämä, tämä elämä, tämä nainen, tämä rauha.
Jonain päivänä hänen nimensä ei tekisi minut enää vihaiseksi, enkä minä tuskin muistaisi kipua. Mutta sillä välin olin lopettanut taistelun haamuja vastaan ja alkanut rakentaa jotain todellista. Ja siihen tuomioistuimeen paneudun enkä katsoisi taakseni, paitsi kiittääkseni häntä siitä, että hän oli antanut minulle tilaa lopettaa asia ja olla onnellinen jossakin määrin onnellinen itse, mutta ilman minua ja minulle, ja se oli täydellinen kosto.