Seisoin hiljaa tiskin takana ja katsoin seppelettä, jonka olin juuri saanut valmiiksi. Se oli kaunis. Kaksikymmentäneljä valkoista krysanteeminvartta kierrettynä renkaaksi ja sidottuna samalla tummanpunaisella samettinauhalla, jolla äitini oli ne aina sitonut. Nostin sen näyteikkunaan, astuin askeleen taakse ja katselin sitä sillä tavalla kuin aina katson, kun työ onnistuu.
Kolmekymmentäviisi vuotta olin tehnyt tätä. Kukkien muuttamista sellaiseksi, minkä ääressä ihmiset itkevät, ja hiljainen tyytyväisyys hyvin tehdystä työstä ei ollut koskaan kadonnut. Liikkeessä tuoksui männylle ja kylmälle vedelle ja himmeästi tähtilijoille, jotka olivat odottaneet kylmiössä tiistaista asti. Ulkona Hämeenkadulla Tampere valmistautui jouluun.
Valoja ripustettiin puiden väliin, autoja jonotti kolmen korttelin matkalta ja kaiuttimista soi joulumusiikki. Itsenäisyyspäivän kynttiläkulkue oli kymmenen päivän päässä, ja koko kaupunki oli jo pukeutunut sitä varten. Anja istui nurkkatuolissaan, jonka hän oli valloittanut jossain vaiheessa 22. avioliittovuotemme tienoilla.
Hän luki romaania, jonka selkämys oli murtunut ja jota hän oli hoitanut kaksi kuukautta. Hän luki hitaasti, harkitusti, samalla tavalla kuin teki kaiken muunkin. Ennen olin kiusoitellut häntä siitä. Olin lopettanut sen kauan sitten.
En siksi, että olisin rakastanut häntä vähemmän, vaan koska olin vihdoin ymmärtänyt, että hänen hitautensa oli itse asiassa kärsivällisyyttä. Ja kärsivällisyyttä minä olin aina tarvinneet enemmän itse. Sanna oli takahuoneessa purkamassa päivän viimeisiä toimituksia. Hän pinosi tyhjiä ämpäreitä sellaisella tehokkuudella, jota saa, kun on tehnyt samaa kymmenentuhatta kertaa.
Viisitoista vuotta hän oli työskennellyt minulle. Hän tunsi kylmiön paremmin kuin minä itse. Hän tiesi, mitkä toimittajat soittivat liian aikaisin, mitkä huijasivat määrissä ja mitkä paikalliset kukkakauppiaat polkivat hiljaa meidän tukkuhintojamme. Hän oli sellainen työntekijä, joka pitää pienen yrityksen hengissä niinä vuosina, kun omistaja on liian väsynyt tai liian ylpeä pyytääkseen apua.
Mietin vientisopimusta, kun puhelimeni soi. Se oli tullut marraskuussa. Jakelusopimus singaporelaisen hotelliketjun kanssa, joka halusi suomalaisia kausikukkia kiinteistöihinsä ympäri Kaakkois-Aasiaa. Olin neljäkymmentäkaksivuotias, kun allekirjoitin ensimmäisen lainani.
Kuusikymmentäneljävuotiaana allekirjoitin lopulta jotain, mikä sai sen lainan tuntumaan kaikkien niiden unettomien öiden arvoiselta. En ollut vielä kertonut siitä Ilmarille. Olin odottanut joulupöytää kertoakseni uutisen ruoan äärellä, samalla tavalla kuin isäni ennen minua jakoi hyvät uutiset hitaasti, ruoka edessä ja kaikki läsnä, jotta hetkellä olisi paikka laskeutua. Numero, joka näkyi puhelimessani, oli paikallinen suunta, jota en tunnistanut.
Vastasin. ”Herra Koskinen. Täällä Pauli Grönberg Rantalinnan tilausjärjestäjistä. Soitan koskien jouluaaton illallisvarausta Rautavaaran perheelle tänä iltana.
”
”Niin”, sanoin. ”Halusin varmistaa, että meillä on varaus Ilmari Koskisen nimellä. Seurue kahdeksalle. ”
Tauko.
Sitten hän sanoi: ”Otan yhteyttä, koska meillä on vieraskysely ovella. Teidän nimeänne ei löydy tänä aamuna toimitetusta vierasluettelosta. Ei myöskään Anja Koskisen nimeä. ”
Seisoin hyvin hiljaa tiskin takana.
”Ymmärrän”, sanoin. ”Pahoittelen mahdollista sekaannusta, herra Koskinen. Halusin soittaa suoraan sen sijaan, että olisin käännyttänyt ketään ovelta ilman ilmoitusta. Voi olla, että kyseessä on hallinnollinen virhe meidän puoleltamme.
”
”Se ei ollut virhe teidän puoleltanne”, sanoin. ”Kiitos soitosta. ”
Lopetin puhelun ja laskin luurin lasitiskille rautalankasaksien, nauharullien ja pienen keraamisen kastelupurkin viereen, jota pidin varsien katkaisua varten. Katsoin käsiäni.
Ne olivat miehen kädet, joka oli työskennellyt kukkien parissa siitä asti, kun hänen poikansa syntyi. Kovettuneet kämmenet. Sormenpäät, jotka olivat vihreät vuosien varresta. Nämä kädet olivat allekirjoittaneet kahdeksan vuotta sitten pankkitakauksen, joka asetti tämän liikkeen omistusoikeuden peliin, jotta Ilmari saattoi ostaa talon, jota hän ja Reetta nyt kutsuivat omaksi saavutuksekseen.
Anja katsoi ylös kirjastaan. ”Kuka se oli? ”
”Väärä numero”, sanoin. Hän ei reagoinut näkyvästi mihinkään.
Hän katsoi minua, sitten alas, ja jatkoi lukemista. Mutta minä tunsin sen. Jotain oli vialla. En ollut vielä täysin ymmärtänyt mitä.
Olin suunnitellut illan tarkkaan. Olin varannut pöydän Rantalinnaan, siihen paikkaan, jossa olimme viettäneet jouluaaton niin monta vuotta, että tarjoilijat tunsivat meidät. Olin halunnut kertoa Ilmarille sopimuksesta sinä iltana. Olin halunnut nähdä hänen kasvonsa, kun hän ymmärtäisi, että vanha mies oli vielä pystynyt yllättämään hänet.
Mutta nyt jokin oli vialla. Ja minä tiesin, että kun lähdetään liikkeelle siitä, ettei sinua ole kutsuttu joulupöytään, se ei ole hallinnollinen virhe. Se on päätös. Istuin alas tiskin taakse ja yritin koota ajatukseni.
Anja ei sanonut mitään. Hän luki. Hän antoi minulle tilaa. Se oli yksi syy, miksi rakastin häntä yli kaiken.
Hän tiesi, milloin puhua ja milloin olla hiljaa. Ja tänään, tänä iltana, hän tiesi, että minun täytyi olla yksin ajatusteni kanssa. Mietin Ilmaria. Ainoa poikamme.
Se, jonka takia olin valvonut öitä, kun hän oli vauva, ja se, jonka takia olin tehnyt töitä kaksin käsin, kun hän oli pieni. Se, jonka kouluihin olin sijoittanut, jonka harrastuksiin olin maksanut, jonka ensimmäiseen omaan yritykseen olin laittanut rahaa, jota minulla ei oikeastaan ollut. Ja sitten se talo. Se talo, jonka takia olin pantannut oman liikkeeni.
Ilmari oli tullut luokseni sinä iltana, kun he olivat löytäneet talon. Hän oli istunut samassa tuolissa, jossa Anja nyt istui, ja hän oli sanonut: ”Isä, me emme voi saada lainaa ilman takaajaa. Sinun taseesi. Voisitko sinä…
”
En ollut epäröinyt. Olin allekirjoittanut. En ollut koskaan pyytänyt mitään takaisin. En ollut koskaan maininnut sitä joulupöydässä, en syntymäpäivillä, en missään.
Se oli osa sitä, mitä isät tekevät. He auttavat. He antavat. He eivät laske.
Mutta nyt, tänä jouluna, jokin oli rikki. Ja minä aloin ymmärtää, että se ei ollut alkanut tänään. Se oli alkanut jo kauan sitten, ehkä silloin, kun he olivat muuttaneet kauemmas, tai silloin, kun he olivat alkaneet perua vierailuja, tai silloin, kun minun puheluni jäivät vastaamatta. En ollut halunnut nähdä sitä.
Olin halunnut uskoa, että kaikki oli hyvin. Olin halunnut uskoa, että poikani rakasti minua. Mutta nyt tiesin totuuden. Ja totuus oli, että minua ei ollut kutsuttu joulupöytään.
Ei minua eikä Anjaa. Meidät oli jätetty ulkopuolelle. Ja se sattui enemmän kuin olin koskaan osannut kuvitella. Aamulla heräsin aikaisin.
Anja nukkui vielä. Menin keittiöön, keitin kahvit ja istuin pöydän ääressä ikkunan ääressä katsellen lumen peittämää katua. Ajattelin sopimusta, joka makasi työpöytäni laatikossa. Singapore.
Hotelliketju. Tuhansia kukkia vuodessa. Se olisi muuttanut kaiken. Se olisi antanut minulle turvaa, jota en ollut koskaan oikein tuntenut, paitsi niinä hetkinä, kun seisoimme Anjan kanssa tiskin takana yhdessä hiljaa.
Olin halunnut kertoa Ilmarille sinä iltana. Olin halunnut nähdä hänen kasvonsa, kun hän ymmärtäisi, että hänen isänsä ei ollut vielä valmis. Että hänellä oli vielä jotain annettavaa. Että hän pystyisi auttamaan, jos Ilmari joskus tarvitsisi apua toisen kerran.
Mutta nyt se tuntui tyhjältä. Kaikki se työ, kaikki ne unettomat yöt, kaikki ne kerrat, jolloin olin jättänyt väliin perhejuhlia, koska piti olla töissä, kaikki se tuntui nyt hyödyttömältä. Koska poika, jonka tähden olin tehnyt kaiken, ei ollut halunnut minua omaan joulupöytäänsä. Myöhemmin aamulla menin liikkeeseen.
Sanna oli jo paikalla. Hän katsoi minua kerran ja sanoi: ”Sinulla on tuo ilme. ”
”Mikä ilme? ”
”Se ilme, joka sinulla on, kun jokin on pahasti pielessä, etkä halua puhua siitä.
”
En sanonut mitään. Kävin purkamassa päivän tilauksen ja aloin tehdä seppeleitä. Tuntui hyvältä olla tekemistä. Tuntui hyvältä pistää kädet multaan ja leikata varsia, sitoa nauhoja.
Se auttoi minua ajattelemaan. Puolenpäivän aikoihin puhelin soi uudelleen. Katsoin numeroa. Se oli sama numero kuin eilen.
Pauli Grönberg. Rantalinna. ”Herra Koskinen”, hän sanoi. ”Kiitos, että vastasit.
Olen pahoillani, että joudun soittamaan uudelleen, mutta meillä on toinenkin kysymys. Varaus on tehty Ilmari Koskisen nimellä, ja seurue on kahdeksalle. Haluaisitteko vahvistaa, että seuraanne kuuluu myös Ilmari Koskisen isä ja äiti? ”
Tauko.
En tiennyt, mitä sanoa. ”Herra Koskinen? ”
”Anteeksi”, sanoin. ”Minä…
en ole varma, mitä haluatte kuulla. ”
”Ymmärrän, että tämä on hankalaa”, hän sanoi. ”Mutta meillä on vieraslista, ja jos nimeänne ei ole siinä, se tarkoittaa, että joku on jättänyt teidät pois tarkoituksella. En halua alkaa soittaa teille ilman syytä, mutta minusta tuntui, että teidän pitäisi tietää, mitä on tekeillä, ennen kuin asiat menevät liian pitkälle.
”
Katsoin ulos ikkunasta. Lumi peitti kadun. Joku ohikulkija pysähtyi katsomaan näyteikkunaamme, jossa seppele loisti valkoisena ja tummanpunaisena. ”Kiitos”, sanoin.
”Arvostan sitä, että soitit. Mutta sinun ei tarvitse huolehtia siitä enempää. Minä kyllä hoidan tämän. ”
”Hyvä on.
Ja jos tarvitsette jotain, vaikka pöytäjärjestelyjä tai muuta, voitte aina soittaa minulle suoraan. Ystävällisin terveisin. ”
Laskin luurin. Sanna katsoi minua.
”Mitään ei ole vialla”, sanoin. ”Selvä”, hän vastasi. ”Enkä minä kysynyt. ”
Mutta hän tiesi.
Sanna tunsi minut liian hyvin. Hän tiesi, että kun minun hartiani laskeutuvat sillä tavalla ja kun minun on pakko nojata tiskille, jotain on tapahtunut. Istuin tiskin ääreen ja mietin. En halunnut soittaa Ilmarille.
En halunnut kuulla hänen ääntään. En halunnut antaa hänelle mahdollisuutta selittää, koska en tiennyt, halusinko kuulla selitystä. Mutta en myöskään voinut antaa tämän mennä liian pitkälle. Iltapäivällä tapahtui jotain odottamatonta.
Olin takahuoneessa, kun ovikello soi. Kuulin Sannan tervehtivän jotakuta. Kun tulin ulos kauppaan, näin Reetan seisovan tiskin ääressä. Miniäni.
Hänellä oli yllään beige pitkä takki ja hän piti käsissään mustaa nahkalaukkua. Hän näytti jännittyneeltä. ”Hei, Reetta”, sanoin. ”Yllätys.
”
”Hei, isä”, hän sanoi. Hän kutsui minua isäksi. Aina oli. Silloinkin, kun minun oli pitänyt sanoa, että kutsu minua vaikka nimellä, mutta hän ei ollut ikinä halunnut.
”Voinko puhua kanssasi? ”
Katsoin Sannaa, joka kohotti kulmaansa ja siirtyi takahuoneeseen. Ele oli selvä. Hän antoi meille tilaa.
”Totta kai”, sanoin. Laskin rautalangat kädestäni. ”Tule peremmälle. Haluatko kahvia?
”
”En. Kiitos. En pysty kauan. ”
Hän istui penkille, joka oli varattu odottaville asiakkaille.
Minä istuin jakkaralle tiskin taakse, toiselle puolelle. Väliimme jäi lasitaso, jolla makasi päivän viimeisiä kukkia. ”Sinä soitit Rantalinnaan”, hän sanoi. Se ei ollut kysymys.
”Kyllä. Halusin varmistaa varauksen. ”
”Ja mitä he sanoivat? ”
”Että meidän nimeämme ei ole listalla.
Ei minun enkä Anjan. ”
Reetta painoi katseensa. Hän alkoi availla laukkuaan, mutta pysähtyi ja puristi sen reunaa molemmin käsin. ”Minä tiedän”, hän sanoi hiljaa.
”Minä olin siellä, kun Ilmari teki listan. Hän ei laittanut teitä mukaan. ”
”Reetta, minä tiedän sen. Minä soitin sinne, ja he kertoivat minulle.
Mutta miksi olet täällä? Miksi tulit kertomaan minulle tämän? ”
Kun hän katsoi minuun, huomasin, että hänen silmänsä olivat punaiset. Hän ei ollut itkenyt vielä, mutta ei ollut kaukana siitä.
”Koska tämä on väärin”, hän sanoi. ”Se, mitä Ilmari tekee, on väärin. Ja minä olen yrittänyt puhua hänelle, mutta hän ei halua kuunnella. ”
”Kuunnella mitä?
”
Reetta veti syvään henkeä ja alkoi puhua nopeasti, aivan kuin hänen olisi pitänyt saada se sanottua ulos ennen kuin rohkeus ehtii loppua. ”Hän on vihainen sinulle. Hän on ollut vihainen jo jonkin aikaa. Se alkoi siitä talosta.
Siitä, kun te allekirjoititte takauksen. Hän on kertonut minulle monta kertaa, että se oli virhe. Että teillä on varaa siihen, mutta että te ette koskaan päästä häntä irti siitä. Että aina kun te tapaatte, sinä muistutat häntä siitä, kuinka paljon olet uhramut hänen puolestaan.
”
”Minä en ole koskaan sanonut sellaista. ”
”En minä tiedä, mitä olet sanonut tai et ole sanonut”, Reetta sanoi. ”Mutta hänelle se tuntuu siltä. Hän on rakentanut sen tarinan omassa päässään, ja nyt se on niin suuri, ettei hän enää näe todellisuutta.
Ja kun hän sai tietää sopimuksesta. Siitä Singaporesta. ”
Olin hiljaa. Se oli siis se.
”Hän sai tietää siitä viime viikolla”, Reetta jatkoi. ”Joku soitti hänelle. Sattumalta. Joku joka kuuli siitä ja onniteli häntä.
Ja hän tuli kotiin aivan raivoissaan. Hän sanoi, että sinä et ollut kertonut hänelle. Että hänen piti kuulla se joltakin muulta. Ja sitten hän sanoi, että tämä on viimeinen pisara.
”
”Reetta, minä aioin kertoa hänelle joulupöydässä. Se oli minun suunnitelmani. Halusin kertoa kaikille. En halunnut pitää sitä salassa.
”
”En minäkään uskonut, että halusit”, hän sanoi. ”Mutta sinä et ymmärrä. Ilmari ei ole sellainen, joka ajattelee asioista noin. Hän luulee aina pahinta.
Kun hän kuuli sopimuksesta, hän sanoi, että sinä yritit nöyryyttää häntä. Että sinä odotit joulupöytään, jotta voisit ilmoittaa siitä kaikkien edessä ja näyttää, että sinä olet se joka onnistuu ja hän on se joka mokaa. ”
”Se ei ole totta. ”
”Minä tiedän, ettei se ole totta.
Mutta sinun täytyy ymmärtää, että hän ei enää pysty ajattelemaan selkeästi. Ei tämän asian kanssa. Ja kun hän teki sen joululistan, hän ei halunnut kutsua teitä. Minä pyysin, minä rukoilin häntä muuttamaan mielensä, mutta hän ei suostunut edes keskustelemaan.
Hän sanoi, että jos te tulette, hän ei tule. Ja sitten hän sanoi, että jos minä yritän mennä sinun puolellesi, hän… hän sanoi, että se on meidän avioliittomme loppu. ”
Reetta alkoi itkeä.
Hiljaa. Pyyhki kyyneleet kämmenselällään yrittäen olla sotkimatta meikkiä. En tiennyt, mitä sanoa. Istuin vain ja katsoin häntä.
Tämä nainen, jota kutsuin tyttärekseni, oli tullut tänne kertomaan minulle totuuden. Ja totuus sattui. ”En halua, että teidän välillänne on riita”, hän sanoi. ”Mutta en myöskään halua, että sinä alat taistella häntä vastaan.
Koska jos sinä alat puolustautua, jos soitat hänelle ja vaadit selitystä, se tekee kaikesta vain pahempaa. Jätä se. Anna hänen olla. Ehkä aika auttaa.
”
”Mutta mitä sinä teet jouluaattona? ” kysyin. ”Minä… en tiedä”, hän sanoi.
”Lapset ovat innoissaan. He odottavat joulupukkia. Ilmari sanoi että viedään heidät hänen äitinsä luo. Eli meillä on ohjelmaa.
Mutta jos sinä kysyt, voinko minä tehdä jotain… niin en tiedä. Hän on mieheni. Minä rakastan häntä.
Mutta se ei tarkoita, että olisin samaa mieltä kaikesta mitä hän tekee. ”
Hän veti henkeä, pyyhki silmät ja nousi. ”Minun täytyy mennä”, hän sanoi. ”Hän on kotona kahden tunnin kuluttua ja jos huomaa, että olen täällä, kaikki on mennyttä.
Ole hyvä, äläkä kerro hänelle, että olen ollut täällä. ”
”En kerro”, sanoin. Hän käveli ovelle ja pysähtyi. Kääntyi katsomaan minua.
”Minä olen pahoillani kaikesta tästä, isä”, hän sanoi. ”Tiedän, että sinä rakastat häntä. Ja tiedän, että hän rakastaa sinua. Hän on vain niin eksyksissä, ettei enää itse tiedä, mitä hän tekee.
Anna hänelle aikaa. Älä kirjoita häntä kokonaan ulos elämästäsi. ”
Sen jälkeen hän lähti. Jäin seisomaan keskelle kauppaa, hajallaan olevia kukkia ympärilläni ja ovi heilumassa hiljaa hänen jälkeensä.
Tunsin tyhjyyttä, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Se ei ollut pelkkää pettymystä tai surua. Se oli kuin joku olisi repäissyt osan minusta irti ja vieneet sen mennessään. Istuin jakkaralle ja laskin pään käsiini.
Mietin Ilmaria pienenä poikana. Mietin, kuinka olimme Anjan kanssa laskeneet hänet ensimmäistä kertaa, kuinka olimme pidelleet häntä varovasti peläten rikkovamme jotain. Mietin, kuinka hän oli juossut liikkeeseen koulun jälkeen, kuinka hän oli istunut tiskin alla ja kuunnellut minun ja asiakkaiden juttuja. Mietin, kuinka hän oli sanonut minulle joskus, pienestä pitäen, että hän haluaa tulla sellaiseksi kuin isä.
Ja nyt. Nyt hän ei halunnut minua omaan joulupöytäänsä. Anja tuli kauppaan myöhemmin. Hän seisoi ovella ja katsoi minua, sitten hän sanoi: ”Reetta kävi.
”
”Mistä sinä tiedät? ”
”Sanna soitti minulle. Sanoi, että minun pitää tulla. Että sinä näytät siltä kuin olisit menettänyt parhaan ystäväsi.
”
Nousin ylös istumaan. Menin hänen luokseen ja halasin häntä. En sanonut mitään. Hän ei kysynyt.
Hän vain laski kätensä selälleni ja antoi minun pidellä kiinni. Siinä se oli. Kaikki se, mitä en osannut sanoa, kaikki se kipu, kaikki se viha, kaikki se pelko siitä, että olin menettänyt poikani, kaikki se pursui ulos ilman sanoja. Lopulta hän irrottautui ja katsoi minua.
”Mitä sinä aiot tehdä? ”
”En tiedä”, sanoin. ”Reetta sanoi, että minun pitäisi antaa hänelle tilaa. Että älkää taistelko vastaan.
”
”Ja mitä sinä haluat tehdä? ”
”Minä haluan soittaa hänelle. Minä haluan kysyä, miksi hän tekee tämän. Minä haluan, että hän kertoo minulle suoraan, mitä olen tehnyt väärin.
”
”Mutta sinä et tule tekemään sitä. ”
”En. En tiedä miten. ”
Anja istui viereeni.
Istuimme hiljaa, katselimme ulos, joulukatu täynnä valoja ja ohikulkijoita jouluostoksilla. Jossain kaukana joku soitti joululaulua kaiuttimesta. ”Jouluyö, juhlayö. ”
”Isäsi”, Anja sanoi yhtäkkiä.
”Muistatko, mitä isäsi sanoi aina, kun me kiisteltiin. Kun ei ollut mitään tapaa päästä eteenpäin, kun jokin tuntui liian suurelta ratkaistavaksi. ”
”Että jos ei ole mitään sanottavaa, ei sano mitään. Ja että aika korjaa nekin haavat, joita ei voi edes nähdä.
”
”Niin. Ja hän oli oikeassa. Sinäkin tiedät sen. Oletko koskaan katunut, ettet halunnut kuunnella häntä?
”
”En. Hän ymmärsi asioita, joita me emme ymmärtäneet. ”
”Niin. Ja sinä olet hänen poikansa.
Anna sille aikaa. Sinäkin saatat ymmärtää joskus. ”
Kun oli jouluaatto, heräsin aikaisin, vaikka olin valvonut pitkään. Anja nukkui sikeästi.
Menin keittiöön ja keitin kahvin. Istuin pöydän ääressä ikkunan ääressä, enkä voinut olla ajattelematta Ilmaria, Reettaa ja lapsia. Ajattelin, miltä tuntuu, kun oma lapsi jättää sinut pois omasta joulustaan. Se tuntui kuin joku olisi lyönyt sinua vatsaan, paitsi ettei se lakkaa.
Se vihloo jatkuvasti. Anja tuli keittiöön, halasi minua selän takaa ja kysyi, mitä aion tehdä tänään. ”En tiedä”, sanoin. ”Avaan liikkeen hetken kuluttua.
Katson mitä tapahtuu. ”
Hän katsoi minua ja ymmärsi. Emme olleet menossa Rantalinnaan. Emme olleet menossa minnekään.
Olimme kotona. Mutta sitten puhelin soi. Katsoin numeroa. Ilmari.
Anja katsoi minua. Nyökkäsin. Vastasin. ”Isä”, hän sanoi.
Ääni oli hiljainen. Hän ei kutsunut minua isäksi aikoihin. Aina vain ukiksi tai pelkästään sinä. Nyt kuulosti siltä, että hän oli itkenyt.
”Isä, mä… mä olen pahoillani. Mä en tiennyt, mitä tehdä. Mä olin niin vihainen.
”
”Tiedän, että olit”, sanoin. ”Mä en olisi saanut jättää teitä ulkopuolelle. Se oli väärin. Reetta, se sanoi.
Tai siis, se sanoi… se sai minut näkemään, mitä olin tekemässä. Ja kun mä mietin sitä… se oli kamalaa.
Se oli niin tyhmää. Miksi mä tein niin? ”
”Koska olet minun poikani”, sanoin. ”Ja minä olen sinun isäsi.
Joskus me teemme tyhmiä asioita, kun olemme vihaisia. Se ei tarkoita, ettemme rakastaisi toisiamme. Se tarkoittaa vain, että olemme ihmisiä. ”
Hän itki.
Kuulin sen puhelimessa. Kuulin hänen pyytävän anteeksi. Kuulin hänen sanovan, ettei hän ansainnut minulta anteeksiantoa, mutta että hän toivoi, että joskus voisin antaa hänelle toisen mahdollisuuden. ”Sinulla on se”, sanoin.
”Sinulla on aina ollut. Aina. ”
”Isä, me olemme menossa Rantalinnaan tänään”, hän sanoi. ”Koko perhe.
Ja meillä olisi ollut niin paljon enemmän, jos ette te olisikaan… En mä edes tiedä, miten voin korjata tämän. ”
”Et korjaa sitä tänään”, sanoin. ”Mutta voit aloittaa tänään.
Siitä se alkaa. ”
”Kello on jo myöhä”, hän sanoi. ”Me varasimme pöydän kahdeksalle. ”
”Entä sitten?
”
”Minä haluan maksaa. Haluan varata uuden pöydän. Sinun nimeesi. Teidän nimeenne.
Ja minä haluan, että te tulette mukaan. Kaikki. En halua viettää joulua ilman omaa isääni. ”
Katselin ikkunasta.
Lumi leijui hiljalleen maahan. ”Me olemme siellä”, sanoin lopulta. Illalla, puoli kahdeksalta, kävelimme Anjan kanssa Rantalinnaan. Lumi narskui jalkojen alla.
Anja piti minua kädestä, kun astuimme ovesta sisään. Ravintolasali oli täynnä jouluvaloja ja kynttilöitä. Ja siinä, pöydän päädyssä, seisoi Ilmari. Vielä vähän aikaa sitten hän oli halunnut sulkea meidät ulkopuolelle.
Nyt hän seisoi siinä, silmät kiiltäen, ja kun hän näki meidän tulevan, hän ryntäsi minua kohti ja halasi minua lujaa. ”Anteeksi, isä”, hän kuiskasi. ”Olen niin pahoillani. ”
”Ei se mitään.
Ei enää. Tänään on joulu. ”
Reetta istui pöydässä, lapset sylissään. Hän katsoi minua ja hymyili, kiitollisena ja väsyneenä.
Anja meni tervehtimään miniäänsä ja kumartui suukottamaan lapsia poskille. Minä istuin pöytään Isäni tuoliin. Kynttilöiden valossa, joulukukat katettuina, katsoin ympärilleni. Perhe.
Keskeneräinen, kolhujen täyttämä, mutta tässä. Ja joulupöytä, joka tuoksuu kinkulta ja kynttilöiltä. Ja mikä tärkein: kaikki jotka olivat minulle rakkaita, olivat nyt siinä, samassa pöydässä kanssani. Hiljainen, suloinen, sellainen hetki, jonka puolesta kannatti antaa anteeksi.
Kun nostimme lasit ja toivotimme toisillemme hyvää joulua, minä katsoin Ilmarin silmiin ja näin sen, mitä olin aina nähnyt. Pienen pojan, joka katsoi minua ylöspäin ja halusi tehdä minut ylpeäksi. Ja minä hymyilin, koska tänä iltana, tämän pöydän ääressä, minä olin juuri sitä.
Enemmän kuin koskaan.