Hän seisoi siinä valkoisessa mekossaan, joka hipoi lattiaa, koko maailma tavallaan hänen jaloissaan – tai niin hän näytti kuvittelevan. Anniina katseli ympärilleen kuin kuningatar, joka tarkastaa valtakuntaansa. Kymmeniä vieraita, joista en tuntenut läheskään kaikkia, siemaili kuohuviiniä ja nauroi liian kovaa. Kodin täytti puheensorina, mutta minä kuulin vain oman sydämeni jyskynnän.
Makkaran leikkauspöytä notkui herkkuja. Kaikkea sellaista, josta minä olin maksanut, vaikken ollut saanut olla edes pöydän kattauksessa mukana. Olin ostanut pienen tyttövauvan vaatekaapista päällimmäiset asusteet, mutta tänään en nähnyt niitäkään. Tänään näin vain tyttäreni kasvot, jotka kääntyivät minua kohti ja jähmettyivät kuin olisin ollut kutsumaton kummitus.
Minä pakotin hymyn huulilleni ja kohotin kassiin pakatun peiton. “Anniina kulta”, sanoin ja astuin lähemmäs. “Tässä olisi pieni lahja. Mummu halusi tuoda jotain.
”
Hänen hymynsä ei yltänyt silmiin. Se oli kuin maalattu naamio, joka oli halkeamassa reunoista. “Äiti, sinäkö tulit jo”, hän sanoi äänensä kirkkaana ja kovana kuin hän olisi puhutellut jotakuta muuta. Sitten hän kaappasi minut halaukseen, joka ei tuntunut miltään.
Se oli nopea, varovainen, kuin hän olisi halannut muukalaista bussipysäkillä. “Soita Vantaalle, ei sinun tarvinnut tulla näin aikaisin”, hän supisi korvaani, mutta äänessä ei ollut sitä sävyä, jolla onnellinen tytär puhuu äidilleen. Siinä oli kärsimättömyyttä. “Halusin auttaa”, sanoin ja yritykseni saada ääni varmaksi ontui.
“Voidaanko minä… auttaako joku? ”
Anniinan katse kiersi olkapääni yli johonkin kaukaiseen pisteeseen ohi kaikkien muiden. Sitten hän vetäytyi taaksepäin ja taputti käsivarttani.
“Ei täällä ole mitään tekemistä. Valtterin äiti hoitaa tarjoilut. ” Hän sanoi sen niin kuin se olisi ollut itsestäänselvää. “Mene vaikka katsomaan vauvaa.
Aurora on yläkerrassa. ”
Aurora. Pieni prinsessa, jolle olin jo rakentamassa unelmia. Kylmä viima kulki pitkin selkärankaani, kun astuin yläkertaan.
Valtterin äiti hoitaa tarjoilut. Valtterin äiti. Sen olisi pitänyt olla ensimmäinen varoitus. Toinen tuli, kun avasin yläkerran makuuhoneen oven ja näin nuoren naisen, joka kumartui pinnasängyn yli.
Täysin ventovieraan, jonka käsissä oli kaukosäädin ja joka osoitti vauvan yläpuolella pyöriviä sinisiä valoja. Hän kääntyi nopeasti ja päästi kirkunan. “Voi luoja, sä säikäytit minut”, hän sanoi ja painoi käden rintaansa vasten. “Anteeksi”, sanoin ja tunsin oloni yhtäkkiä tyhmäksi omassa talossani, omassa kodissani, johka en ollut enää tervetullut.
“Minä olen Eeva. Anniinan äiti. ”
“Oih”, nainen sanoi ja hänen ilmeensä pehmeni. “Mä olen Sanni.
Mä olen Valtterin sisko. Tulin säikäyttämään tänään. Vauva nukkuu. ”
Sitten hän naurahti ja vilkaisi pinnasängyssä nukkuvaa pientä nyyttiä, jonka kasvoja en nähnyt.
Pieni poski oli kuin persikan karvainen pintasilta. Vatsani kääntyi, en tiennyt miksi. Laskin kassini lattialle ja otin askeleen kohti. En voinut olla katsomatta.
Siellä hän oli. Pieni täydellinen tyttö, jonka olin kuvitellut käsiini jo niin monta kertaa. Hän oli peitetty keltaisella, samanlaisella keltaisella kuin se, jonka olin kantanut lahjakassissa. Ja sitten näin sen.
Ensin en rekisteröinyt sitä. Sitten maailma jotenkin kallistui hieman. Vauvalla oli yllään pehmeä, valkoinen villapuku, joka oli selvästi suunniteltu sitä tarkoitusta varten. Mutta se ei ollut se, mihin katseeni pysähtyi.
Se oli riippuvainen mobile, joka pyöri pinnasängyn yläpuolella. Se oli tehty käsin, huovutetuista eläimistä. Ja minä tunsin ne. Olin tehnyt ne itse.
Olin ompeleeut ne yöllä, kolmen viikon ajan, samaan aikaan kun etsin täydellistä sävyä keltaiselle langalle. Ne olivat pieniä jäniksiä ja karhuja ja pöllöjä, ja ne roikkuivat siistissä rivissä. Ja sitten puhelin soi. Anniina vastasi alakerrassa, ääni kaukana mutta selvä.
“Mä näin sen, Lumi on niin kaunis, että se itkettää mua. Sitä pitää nähdä silmillään. ”
Ja sitten se tapahtui. Jotain, mikä ikään kuin jäädytti minut paikoilleni.
Koska se ei ollut Anniinan ääni, joka vastasi. “Hei, me nähdään”, sanoi Anniina puhelimeen. “Mä joudun nyt.. joo, soita huomenna, kiltti.
”
Sitten hän laski puhelimen ja huokaisi, ja tuli ylös portaita. Kun hän tuli makuuhuoneeseen, näin hänet vasta silloin. Se mies, joka seisoi hänen takanaan. Ei Valtteri.
Tuntematon mies kolmekymmentäviisivuotiaana, jonka leuka oli niin terävä, että se näytti viipaloidun paperilla. Sormukset molemmissa käsissä. Hänen katseensa osui minuun ja hän päästi pienen, halveksivan äännähdyksen. “Kuka tämä on?
” hän kysyi ja kääntyi Anniinan puoleen, joka ei katsonut minuun. “Sä olet varmaan se Anniinan äiti”, hän sanoi, eikä lauseessa ollut kysymysmerkkiä. “Mä olen Mika. Anniinan pomo.
”
Ja sitten hän astui sivummalle, ikään kuin esitelläkseen koko huonetta. Ja vasta silloin näin sen. Seinän takaisessa nurkassa, minne en ollut ensin kiinnittänyt huomiota, koska olin niin keskittynyt vauvaan, oli työpiste. Kirjoituspöytä, joka oli täytetty papereilla ja kannettavalla tietokoneella, joka oli auki.
Ja pöydällä oli valokuvakehys, jossa oli kuva Mikasta ja Anniinasta hääpäivänään. Anniinan valkoinen mekko. Miehen käsi hänen vyötäröllään. “Mä en tajua”, sain sanottua ja ääneni oli hauras, mutta selvä.
“Kuka sä olet? ”
Mika ei vastannut. Hän katseli ympärilleen huoneeseen, jota hän selvästi piti omanaan, ja sitten hänen huulilleen nousi hymy, joka ei koskaan tavoittanut hänen silmiään. “Mä voin kysyä samaa”, hän sanoi pehmeällä, vaarallisella äänellä.
“Sä olet se, joka tunkeudut toisten ihmisten koteihin. ”
“Tämä on minun tyttäreni koti”, sanoin ja käännyin Anniinan puoleen. “Anniina? ”
Anniina ei katsonut minua.
Hän katseli jalkojaan ja puristi käsilaukkuaan sylissään kuin se olisi pelastusrengas. “Äiti, sinun olisi pitänyt soittaa ensin”, hän sanoi hiljaa. “Mä soitin”, sanoin. “Sä sanoit sun kannattaa tulla.
”
“Niin”, Anniina sanoi ja siirsi painoaan jalalta toiselle. “Mä tarkoitin, että sinun ei tarvinnut tulla. ”
Se tuntui iskulta suolistoon. Se pysäytti minut niin täydellisesti, etten pystynyt hengittämään hetkeen.
Sitten tunsin vierelläni jonkun ja siinä oli Valtteri, jonka en ollut nähnyt edes tulevan. Hän katsoi minua kuin olisin ollut jokin häiriötekijä, joka piti hoitaa pois alta. “Eeva, nyt ei olla tässä nyt nyt”, hän sanoi ja yritti kuulostaa huolehtivalta, mutta ääni oli halpaa mielistelyä. “Mennään alas, otetaan kahvit.
”
“Anna minun nähdä vauva”, sanoin ja en tiennyt, itkinkö minä vai huusinko. “Anna minun nähdä lapsenlapseni. ”
“Se on Unna”, Anniina sanoi, ensimmäistä kertaa ja haastavasti. “Hänen nimensä on Unna.
Mutta sä et kutsu häntä siksi. ”
Sitten hän katseli minua ja jatkoi: “Aurora on… tyttönimi. Mutta ei tyttären nimi.
Se on nimi, jonka mä annoin sille. ”
En ymmärtänyt. En todellakaan ymmärtänyt. Miksi Anniina kutsuisi omaa tytärtään väärällä nimellä?
Miksi kutsua häntä sellaiseksi kuin se olisi lapsi vain, jonka sain, mutta jota en halunnut? “Se on vauva -nimeltään Unna”, Mika sanoi rauhallisesti, kuin puhuisi vammaiselle. “Hänen oikea nimensä on Unna. Se on nimi, jonka me valitsimme.
Ja sä et tunne häntä. ”
“Totta”, sanoin ja käännyin pois, koska en halunnut kenenkään näkevän kasvojani. “Mä en tunne häntä. Mä en edes tiennyt, että tämä juhla on varpajaiset.
”
Sitten otin askeleen kohti ovea ja toinen, ja nyt tiesin, että huone oli liian kuuma, että ilma loppui. “Hyvää onnea, Anniina”, sanoin ovelta, enkä pystynyt edes katsomaan häneen. “Toivottavasti saat kaiken, mitä toivot loppuelämäksesi. ”
Ja sitten lähdin.
Halusin vain päästä kotiin. Halusin soittaa tuomariin. Mutta kun astuin ovesta ulos, kännykkäni soi. Se oli Anniina.
Odotin hänen soittavan takaisin ja pyytävän anteeksi. Mutta kun vastasin, hän alkoi huutaa. “Kuka luulet olevasi? Valtterin äiti on tehnyt meille kaiken.
Järjestänyt kutsut, koristelut, ruoat. Se toi meille ruokaa kolmeksi viikoksi sen jälkeen, kun vauva syntyi. Mitä sä teit? Sä istuit kotona koko päivän.
” Se oli isku vasten kasvoja. Ja kun hän jatkoi, en enää kuunnellut sanoja. Kuuntelin vain sävyä. Se oli täynnä katkeruutta ja inhoa.
Ja tunsin, miten jokin särkyi minussa. “Anniina”, keskeytin hänet lopulta hiljaa, “kuka sen talon osti? ”
Hiljaisuus. “Mitä?
” Anniina sanoi ja ääni muuttui. “Kuka. Osti. Sen.
Talon? ” toistin hitaasti, sana kerrallaan. “Mitä sillä on merkitystä? ” Anniina sihahti.
“Valtteri ja sä teitte siitä. ”
“Ei. Siitä on kyllä väliä”, sanoin ja hengitin syvään ensimmäistä kertaa tuntikausiin. “Se talo on minun nimissäni.
Säätiö, joka sen omistaa, on minun. ”
“Mitä sä höpiset? Me asutaan siinä. Me ollaan asuttu siinä viisitoista vuotta”, Anniina sanoi.
“Ja minä olen omistanut sen sen ajan”, sanoin. “Minä ostin sen. Sinun ja Valtterin nimiä siihen ei ole koskaan merkitty. En ole koskaan siirtänyt omistusta, Anniina.
Se on minun. ”
“Mä en tajua mitä sä puhut”, Anniina kiljui. “Sä hävisitkö sä sen? Säätiö.
Se on sinun? Miten sä voit tehdä jotain sellaista? ”
“Se oli minun taloni, Anniina”, sanoin ja olin yllättynyt siitä, miten rauhallinen olin. “Minä ostin sen käteisellä.
Sinä sait asua siinä, mutta minä en ole koskaan siirtänyt omistusta. Sinä ja Valtteri ja nyt Unna olette asuneet minun talossa ilmaiseksi. Minä maksoin katot, keittiöt, kylpyhuoneet. Ja sinä et koskaan kysynyt, kenen nimissä se on.
Sinä vain oletit. ”
Hiljaisuus. Pitkä, raastava hiljaisuus. Sitten Anniina itki.
En ollut koskaan kuullut hänen itkevän sillä tavalla. Se ei ollut vihaa. Se oli pelkoa. “Mä en pyydä mitään”, sanoin ja huomasin olevani paljon rauhallisempi kuin olisin uskonut.
“Mutta sä olet antanut minulle nyt hyvin selvän ymmärryksen. Sä olet halunnut minut pois elämästäsi. Mutta se tekemäsi on ollut sen talon ja kaiken, mitä minä annoin sinulle, päällä. Et sä voi tehdä sitä.
Se on minun. ”
Ja sitten lopetin puhelun. En muista ajani autoon. Muistan vain käteni tärinän, kun laitoin avaimen virtalukkoon.
En itkenyt. En vielä. Soitin ainoalle henkilölle, joka oli ollut rinnallani koko tämän ajan – asianajajalleni ja ystävälleni Lauri, jonka vaimo Irma oli myös ollut paikalla. “Lauri”, sanoin ja ääneni särkyi hieman.
“Muistatko sinä, kun sanoit minulle, että minun pitäisi pitää omistus nimissäni? Että minun pitäisi suojella itseäni? ”
Hän nauroi. “Muistan.
Sanoit, että minä olen kyynikko. ”
“Sanoitko sä? ” hän kysyi ja nyt hänen äänensä oli vakava. “Mitä Anniina teki?
”
“Se juhla”, sanoin. “Se oli suuri. Se mies, jonka se toi sinne, on sen pomo. Se ei ole Valtteri.
”
Hiljaisuus. Pitkä sellainen. Sitten Lauri huokaisi. “Eeva, mä en halua sanoa, että mä sanoin, mutta…
millaista se on siellä? ”
“Se on… Sitähän minä tarkoitin”, sanoin ja puristin puhelinta. “Kun hän sanoi, että Valtterin äiti on tehnyt kaiken.
Ja kun hän kutsui vauvaa toisella nimellä. Kuin se ei olisi hänen lapsensa. ”
“Mä tarkoitin sitä taloa”, Lauri sanoi hiljaa. “Millaista se on siellä?
”
Ja sitten se iski. Todellinen, raaka käsitys siitä, mitä olimme tekemässä. Tämä ei ollut tavallinen riita äidin ja aikuisen tyttären välillä. Tämän oli jotain muuta.
“Laske asiat tänne”, sanoin ja otin tien, joka vei kohti kotia. “Mitä sä nyt aiot tehdä? ”
“En tiedä vielä. Mutta yksi asia on nyt selvä”, sanoin ja tunsin sisälläni kasvavaa, kylmää rauhallisuutta.
“Meillä on varpajaiset ensi suvena. Meillä on kesäpaikka. Ja me menemme sinne koko perhe, auroralla tai ilman.
“