En se itkenyt silloin, kun hän käänsi pakettiauton keulan pois mökkitieltä. En itkenyt, vaikka pakoputki oli sylkenyt valkoisia pakokaasupilviä iltaan ja lumisade oli jo nielaissut punaiset takavalot. Minä vain seisoin siinä jäätävässä tammikuun illassa ja laskin. Laskin, kuinka kauan minulla olisi aikaa, ennen kuin kylmyys alkaisi lamauttaa ajattelukykyä.
Laskin, kuinka kauan hän oli ollut poissa, kuinka kauan minä olin seisonut tässä, kuinka kauan olin tiennyt. En itkenyt, koska itkeminen oli etuoikeus, johon minulla ei ollut enää varaa. Minä olin seitsemänkymmentäkaksi vuotias, olin haudannut mieheni, selvinnyt palosta ja lonkkamurtumasta, ja olin juuri saanut selville, että ainoa lapseni, poika, jonka eteen olin uhrannut kaikkeni, oli todennäköisesti jättänyt minut tänne kuolemaan. Lähimmälle tielle oli kahdeksankymmentä kilometriä.
Lähimpään naapuriin, mikäli sitä enää asuttuna pidettiin, oli kolme tuntia kävelyä umpihangessa, jos olisin koskaan pystynyt kahden tekonivelen kanssa sellaista taivalta edes yrittämään. Mökissä ei ollut sähköä, ei juoksevaa vettä, eikä mukaan lukemani puhelimen akku ollut kestänyt tätä viimeistä petturuutta; se oli kuollut kaksi tuntia sitten, kun olin yrittänyt soittaa hätäkeskukseen ja saanut vain mykkää kohinaa korvaani vasten. Hän oli ottanut mukaansa myös lompakkoni ja laturin. Ja minä seisoin siinä ja laskin uudelleen, mitä minulla oli ja mitä minulla ei ollut.
Minulla oli yksi iltapäivä takkatulen jälkeen kerätty kasa halkoja. Minulla oli puolikas pullo vettä ja yksi omena. Minulla oli villahuopa, jonka Eero oli väittänyt tuovansa, mutta jota en ollut nähnyt missään. Olin toivonut, että se olisi löytynyt, mutta se ei löytynyt.
Hän oli ottanut senkin. Ja minulla oli muistoja. Jumalauta, että minulla oli niitä. Ja se oli koko ongelma, eikö niin?
Koska kun sinulla on vain muistoja, aivosi rupeavat täyttämään aukkoja, ja minun aivoni olivat täyttäneet aukkoja kolmenkymmenen vuoden ajan. Ne olivat täyttäneet Eeron katseet, jotka jäivät liian pitkäksi aikaa, ja puhelut, jotka loppuivat aina, kun tulin huoneeseen. Ne olivat täyttäneet ne uudet vaatteet ja ne uudet tavat ja sen tytön, jonka hän toi viikonlopuiksi kotiin ja joka ei koskaan katsonut minua silmiin. Ne olivat täyttäneet kaiken kertomatta jääneen, ja olin antanut niiden täyttää, koska rakastava äiti ei syytä lastaan, hän selittää häntä.
Rakastava äiti sanoo, että stressi, että raha-asiat, että elämä on niin kovaa nuorilla nykypäivänä. Rakastava äiti seisoo ikkunassa puoliltaöin, kun lunta tupruttaa ja hän valehtelee itselleen, että pojallani on vain ollut kiire, kun todellisuudessa jokin sisälläni oli huutanut jo kuukausia. Ja minä en ollut kuunnellut. Se oli alkanut marraskuussa, sinä iltana kun hän oli soittanut ja kysynyt, voisimmeko viettää joulun kahdestaan mökillä.
En ollut yllättynyt, että hän halusi tulla. Se ei ollut se yllätys. Se yllätys oli se, että hän halusi tulla. Sinne.
Meidän vanhaan mökkiin, jossa hänen isänsä oli istuttanut meille molemmille riippumatot. Se oli ollut täynnä sitä oudon lämmintä ja kylmää odotettua tunteita, jota vain perhe voi tuottaa. Ja Eero, hän oli sanonut, että hän halusi päästä pois kaupungista. Että hän oli puhkunut, että onko se totta että olin seisomassa hänen takiaan tässä.
Sitten hän oli sanonut sanat, jotka kaikki äidit haluavat kuulla, joiden puolesta he elävät, jotka he muistavat kuolinhetkellään. Lapsi minä haluan viettää aikaa kanssasi. Ihan vain sinun kanssasi. Ei ketään muita.
Haluan että pääset hetkeksi eroon kaikesta tästä kaupungin hälinästä ja voit olla siellä mökillä, istua vaikka nuotiolla ja lukea sitä kirjaa, jota olet lukenut viimeiset kolme kuukautta ja jonka olet lukenut Kannaksesi ja hyvä on, siellä ei ole sähköä, mutta voi sinne saa telkkarin näkymään varavirtalähteestä. Minä hoidan kaiken, äiti. Minä hoidan ihan kaiken. Ja minä olin kuunnellut sitä ääntä, joka oli kuulostanut oikealta.
Siitä oli niin kauan, kun hänen poikansa ääni oli kuulostanut oikealta. Se oli ollut kireä kuukausia, vuosia, mutta se oli ollut hänen oma poikansa ääni, ja miehensä kuoleman jälkeen hän oli ollut ainoa ihminen maailmassa, joka muistutti minua siitä, että olin joskus ollut äiti jollekin. Ja minä olin pitänyt häntä siitä kiinni. Olin pitänyt kiinni jokaisesta kahden viikon välein tapahtuvasta puhelusta ja jokaisesta nopeasta kahvista, jonka aikana hän katsoi puhelintaan ja minä katselin häntä ja yritin muistaa sen pikkupojan kasvot, eikä se ollut enää ollut siellä.
Se oli ollut kuin yrittäisi muistaa sellaista, jota ei ollut koskaan tapahtunut. Ja olin syyttänyt itseäni. Jumalauta, olin syyttänyt itseäni. Olin ajatellut, että ehkä minä olin ollut liian vaativa, liian takertuva, liian huolissani.
Ehkä se oli se raskausajan masennus jota en ollut itse huomannut, tai se kun palasin töihin liian aikaisin, tai se kun en päässyt jokaiseen jalkapallopeliin. Ehkä Eero oli etääntynyt, koska minä olin epäonnistunut. Ehkä siinä kaikki. Ehkä hän oli jäänyt jonnekin pitkin matkaa ja tarvitsi vain aikaa.
Ja hän oli sanonut, että hän tarvitsi tätä joulua korjatakseen tämän. Ja minä olin uskonut häntä. Luoja, minä olin ostanut vanhan kaulaliinan ja pipon ja olin pakannut ne hänelle ikään kuin hän olisi ollut kymmenen, ja olin itkenyt niiden tavaroiden päällä ja tuntenut sellaista toivoa, jota olin luullut tainnuttaneeni pois. Niinpä kun hän haki minut puoli kahdeksalta sinä joulukuun aamuna, olin pakannut viikon ruoat ja olin valmis.
Olin seissyt ulko-ovella ja kääntynyt katsomaan taloani ja ajatellut, että kun palaan takaisin, jotain on eri tavalla. En ollut tiennyt, kuinka totta se oli. Autossa hän oli jutellut hermostuneesti ja paljon, enemmän kuin minuun koskaan. Hymyilin ja nyökkäsin.
Sanoin että onpa kaunis talvi, ja hän sanoi äiti me voidaan pysähtyä jonnekin syömään. Ja sitten hän sanoi, että tarvitsee pysähtyä vasta huoltoasemalla nopeasti. Ja että se seuraava vähän matkaa, se on aika yksinäinen pätkä. Ja kun kurvasimme hänen tunteelleen tuttuun maisemaan ja mökin ovelle siinsi lumisen metsän keskellä, hän oli sammuttanut moottorin eikä ollut noussutkaan.
Vieras oli ilmestynyt hänen kasvoilleen. Se ei ollut ärsyyntynyt ilme, vaan tyhjä. Tyhjä kuin paperi. Hän oli sanonut, että hänen piti käydä viimeistelemässä yksi työkeskenpaperointi ja että hän tulisi muutaman tunnin kuluttua takaisin.
Että hän menisi nyt. Ei, ei startannut autoaan, vaan sanoi että kyltti, jonka hänen piti noutaa läheisestä kylästä. Ja että se kesti vain kymmenen minuuttia. Ja sitten hän ei ollut katsoneet MUTTA katsoneet minua ja sanonut NÄÄN niin rauhoittavasti, että minä olin noussut autosta ja olin katsonut kun hän käänsi auton ympäri ja vajosi kadota, ja minä olin seisonut siinä jäisellä tiellä laukku kädessä ja ajatellut, että no, ehkä minä vain olen hermostunut.
Ehkä olen väsynyt. Sitten hän ei ollut palannut. Ei ollut tulleet takaisin. Se kymmenen minuuttia, se tunti, sitten kaksi, kunnes illan hämärä peitti maiseman ja mökki tuntui viilentyvän ympärilläni.
Laitoimme kerran puutarhapöydän ja tuolit, jotka olivat jäätyneet kiinni. Mutta siinä ei ollut puutteita. En edes ollut varma, oliko paikka huollettu. Hänen asunnollaan ei ollut toivokaan.
Kapistus, tuuletus, se oli kuin kuollut kylmä, joka kulki ikkunoista sisään ja laskeutui minulle keuhkoihin. Se ei ollut normaalia, vaikka en uskaltanut ajatella sitä. Mutta sitten kävin läpi sähkölaatikoston ja huomasin, että oikeastaan mikään ei ollut kytkettynä. Ketään ei tarvinnut hoitaa.
Jumalauta, minä nousin seisomaan ja ajattelin ensin, että jotain on vialla. Sitten kuulin auton moottorin äänen ja sydämeni ponnahti kurkkuun. Hyvä. Nyt hän palaa.
En ehdi edes huutaa. Mutta se ei palannut. Se ajoi pysähtymättä ohi ja jatkoi matkaa. Se oli toinen auto.
Joku muukin voi tulla. Joku joka ei pysähdy. Se oli silloin kun todella pelästyin. Katselin metsää ikkunasta ja näin puita, joilla ei ollut edes nimiä.
Katsoin puhelinta ja näin, että hän oli lakannut vastaamasta. Hän oli ottanut kaikki rahani ja asuminen jäi hänen käteensä, ja minä seisoin tässä etäisyyden päässä koko elämästä. Aloin tutkia mökkiä, koska jos hän ei palaa, minun täytyy olla selvillä siitä, mitä löytyy. Ja kaikki oli paikallaan.
Siellä oli vanha sänky, jossa oli patja, mutta ei petauspatjaa. Oli nuhjuinen keittiö. Oli hellanhete, jossa oli puita ja saumat. Oli kaappi, jossa oli säilyketölkkejä ja jotain öljyyn säilöttyä, jota hän ei ollut meille syöttänyt.
Se olisi riittänyt päiviksi, jos käyttäisin säästeliäästi. Ja sitten rupesin avaamaan laatikoita, ja löysin keskimmäisen laatikon, sen jossa oli ruosteisia ruokailuvälineitä ja pari vanhaa veitsenterää, ja taka-alalla, sinisen muovipussin sisällä, käärittynä pesukonetta muistuttavaan kangaspalaan, tavaran. Venäläinen pistooli. Ja laatikossa oli laatikko patruunoita.
Ja kun otin sen käteeni, en tuntenut pelkoa. En tuntenut yllätystä. Tunsin jotain, mikä oli ollut odottamassa. Se oli odottanut.
Olin ollut kuin en tietäisi, mutta olin tiennyt. Ja oli jotain, mikä oli enemmän kuin vihaa, mutta jonkunlainen suunnattoman suuri rauha, joka laski. Koska kun todellisuus vihdoin karkaa käsistäsi, kun et voi enää selitellä, joudut yhtäkkiä kohtaamaan sen, mitä sinulla on edessäsi. Ja edessäni oli mieheni nimi kyljessä, ikään kuin se olisi ollut joku rihkama.
Ja tunsin sen tuon aseen. En ollut koskaan elämässäni edes koskenut sellaisiin. Hetken ajan pidimme olkapääni ja tunsin sen tasapainon, ja ajattelin sitä pientä poikaa, jota olimme kantaneet käsilläni. Ajattelin sitä, miten vahvasti sen olisi pitänyt sattua, kun hänen isänsä kuoli.
Ajattelin, miten easy hänen oli ollut päättää, että hän halusi isänsä kuolevan. Ja ajattelin niitä viattomia olentoja, joita hän olisi kohdannut. Ajattelin kuvaa siitä, että joku vieras kohottaisi aseen. Sitten panin sen takaisin sinne, mihin olin sen löytänyt, ja kääriin sen kangaspalaan.
Olin saanut aikani. Minun olisi pitänyt odottaa. Ja jossain vaiheessa yö vaihtui aamuksi, ja sitten aamu muuttui iltapäiväksi, ja minä olin jo katsonut joka ikiseen nurkkaan ja avannut jokaisen säilyketölkin, jotka oli jo väännetty auki, ja miettinyt, että tulenko minä olemaan se ihminen, joka selviää tästä, vai se, jonka he löytävät ensi keväänä kun lumi sulaa. En en tiedä.
Ja sitten kolmantena iltana, alhaisessa säässä ja kylmässä, kuulin äänen. Se oli auto. En ollut varma, kuinka kauan olin hautaantunut moottorin ääni ikkunasta kuuluessa. Olin tyynyillä ääntä vasten ja unohdin outoja haaveita, joissa isäni elätti vielä.
Ja nyt he tulivat. Näin pakettiauton valot, ne tulivat lumen yli ja pysähtyivät kesyttämään ovea. Kun joku astui ulos autosta, se oli Eero. Eero oli tullut takaisin.
Ja kun minun sisälläni ei ollut sitä helpotusta, jota luulin tuntevani. Ajattelin vain, että hän palaa viimeistelemään. Näen ovella hänen hengittävän valkoisina pilvinä, kun hän murtautuu lumeen. Ja sitten hän avaa oven, ja hänen kasvoillaan on sellainen teennäinen hämmästys, jonka hän oli harjoitellut.
“Äiti! Jumalauta! Anteeksi! Tuli täysin yllätyksenä, täytyi olla meno, ja minä tajusin että unohdin sinut tänne, ja sitten puhelin hajosi ja arvelin että on helpompi vain ajaa takaisin, että kerkeän takaisin kotiin, niin että pääset lämpimään.
Anteeksi. Päästä nyt reppuun. Minä ajetaan kotiin. Ajatellaan, että et ollut koskaan tänne tullutkaan.
”
Ja katselin häntä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin katsovani jotakuta sellaista, jota en tuntenut lainkaan. Tunsin löytäneeni välittömästi. Se mies, joka seisoi edessäni, oli varma, että minä makaisin kuoliaana, tai että olisin ainakin niin heikko, etten pystyisi vastustamaan häntä. Ehkä hän oli viettänyt ajansa hautaaessaan minun tietojani.
Hän ei tuntenut häpeää, ei helpotusta siitä että olin hengissä. Ainoastaan ärsytystä. Koska suunnitelma oli epäonnistunut. Hän näki katseeni, joka oli osunut hänen jalkoihinsa jätettyyn laukkuun.
“Laitetaanko tavarat autoon? ” Minä sanoin. “Ajetaan pois täältä. ” Ja niin teimme.
Minä istuin autossa ja näin pakotien vilkkuvan läpi koko tien. Hän ei puhunut, eikä minäkään. Me olimme ajaneet puoli tuntia, kunnes mökki katosi, kunnes metsä hävisi ja tasaantui. Ja kaikki mitä hän voitti, oli se, että minä katsoin auton istuinta ja poliisin istuinta vastapäätä.
Ja tunsin taas alleen kylmän mökin ja aseen rihkaman, ja ajattelin sitä, että pitäisi soittaa. Mitä poliisille sanon? “Minulla on poika, joka on vaarallinen. ” Sellaisia sanoja ei voi sanoa ääneen.
Ei sitä äiti tee. Mutta se mistä minä olin lopettanut äiti olemisen? Se ei ehkä ollut koskaan ollenkaan aloittanutkaan. Koska se mitä sinä teet silloin kun olet äiti, se on sen tekemistä, kun lähdet liikkeelle.
Sinä lasket petturuudet joka ikinen kerta. Sinä lasket sen, että hän jätti sinut jäälle, kun oli varma, ettet pystyisi estämään häntä. Aiotko sinä vastata? Tiedätkö sinä vastauksen hänestä?
Se oli sinun valintasi jatkossakin. Juniori tulee kyllä, hän tuli, koska hänen perintönsä oli tärkein mikä nyt oli kyseessä. Kaksi viikkoa myöhemmin, sisko ja Esa, kun Suomessa oli joulu. Se on tyhjä.
Minä oli mennyt ulos takaovelle ja katsellut lunta, joka leijui pienten pihavalaistusten valossa. Kaikki oli hiljaista. Eikä se ollut paha ääni. Se oli helpotus ääni.
Hän ei soittanut sinne, hän ei tullut käymään. Hän ei ollut pahoillaan. Ja minä ajattelin, että siitä se on tehty, niin se on tehty. Minulla ei ollut enää kyyneliä itkeä, kun tajusin, että on olemassa pahempaakin kuin se, että lapsesi kuolee.
Se on se, kun lapsesi lakkaa olemasta olemasta sinun. Kunluovut itse. Kun katsot ylös ja huomaat, että olet puolustanut tyhjää taloa niin kauan, ettet edes muista, miksi siellä piti olla paikka sykkivälle sydämelle. Mutta ennen nukkumaanmenoa tarkistin lukot.
Kaikki lukot. Myös se, joka oli ollut rikki jo vuosia. Ja minä kävin eteisessä ja nostin vaaterivistä sen raskaan kangaskassin, jonka olin tuonut mökkireissuista mukanani ja jota hän ei ollut koskaan ajatellut avata, koska mikä vaimo katsoisi oman poikansa aseen yli. Minä olin katsonut.
Minä olin pitänyt ja ollut varovainen. Se tieto hänen oli turha kantaa. En minä halunnut sotia, en minä halunnut että hän saisi vahingon aiheutetuksi. Mutta minä en aikonut olla aseeton.
En aio itkeä tätä enää. Olen itkenyt tämän pois. Mutta tämä on tarina siitä, miten opin lopettamaan poikani pelastamisen, jotta voisin pelastaa itseni. Ja minä olen oppinut myös sen, että anteeksianto ei ole hyvä asia, vaan se on kuin palauttaisit jonkun tekemän pahan.
Se ei ole sitä. Anteeksianto on asettaa ase alas, kun olet jo jättänyt taaksesi. Ja aion antaa itselleni anteeksi, että kesti niin kauan nähdä hänet sellaisena kuin hän oli. Ei siksi, että hän ansaitsisi enää yhdenkään ajatukseni.
Vaan siksi, että minä ansaitsen rauhan. Ja tuona aamuna, kun aurinko nousi pitkien joulunpäivien kohtalokkaalle, minä tarkistin lukot uudelleen, palasin keittiöön ja laitoin kahvin tippumaan kaikille niille, jotka halusivat sitä. Ei niin sinun takiasi. Ei häntä varten.
Ei häntä varten tarkoitettua. Vaan minua varten. Ja se tunti tuntui hyvältä. Ja se tuntuu hyvältä vieläkin.
Se ei ollut suosittua, ei nopeaa eikä helppoa. Mutta se oli rehellistä. Ja minä pystyin elämään sen kanssa.
Minä pystyin elämään sen kanssa.