Kylpyhuoneen höyry kietoutui ympärilleni kuin aave, kun seisoin siellä hänen puhelinta kädessäni. En ollut etsinyt sitä. Ilmoitus oli syttynyt ruudulle, ja puhelin makasi kahvipöydällä kuvapuoli ylöspäin, minne hän oli sen jättänyt. “Mike, ei malta odottaa lauantaita.
Harbor Suites, huone 412. Ajattelen sinua. ”
Veri kohisi korvissani kuin staattinen kohina. Peukaloni, omia aikojaan, napautti ruutua.
Ei salasanaa. Hän ei koskaan vaivautunut sen kanssa minun lähelläni. Viestiketju oli kuin kartta viikonlopulle, johon minua ei ollut kutsuttu. Suunnittelua viikon ajalta, puhetta siitä mitä hän pukisi päälleen, mistä tämä toinen oli jäänyt paitsi.
Hänen viestinsä olivat innokkaita, välimerkitettyjä naurahduksilla ja aivan liikaa silmäniskuhymiöitä. Päivämäärät, kellonajat: lauantai, kahden päivän päästä. Kylpyhuoneen ovi naksahti auki. Sarah astui ulos pyyhe käärittynä lantiolle, iho pinkkinä kuumuudesta.
Hän hymyili, kurottautui hakemaan kasvovoidettaan. “Et ikinä arvaa mitä Stacy sanoi töissä tänään”, hän aloitti, mutta vaikeni. Hän näki kasvoni. Hän näki puhelimeni kädessäni.
Hymy ei haihtunut niinkään kuin särkyi ja muotoutui uudelleen puolustavaksi ja teräväksi. “Mitä sinä teet? ”
Ääneni tuli ulos tasaisena, vieraana itsellenikin. “Kuka on Mike?
”
Mikrosäpsähdys. Sitten teennäinen huokaus. “Äh, Mike lukiosta. Olen kertonut sinulle.
Miksi kyselet? ”
“Sanoit, ettei se ollut mitään vakavaa. ”
“Niin sanoinkin. Sitä se ei ollut.
”
“Ja siksi sovit tapaamisen hänen kanssaan Harbor Suitesiin lauantaina. Huoneeseen 412. Siksi sinä suunnittelet pukevasi jotain erityistä? Siksi viestit, että odotat sitä niin kovasti?
”
Hänen kasvonsa menivät valkoisiksi, sitten veri nousi poskille kahdeksi punaiseksi laikkuksi. Hän nappasi puhelimen kädestäni, ei katsoakseen sitä, vaan puristaakseen sen rintaansa vasten. “Sinä menit mun puhelimeen? Se on valtava luottamuksen rikkominen.
En voi uskoa, että vakoilet minua. ”
“En minä vakoillut. Se oli siinä. Viesti oli siinä.
Ja loputkin keskustelusta. ”
Hän heilautti kättään kuin kärpästä karkottaakseen. “Se on vain puhetta. Hän on eroamassa.
Se on sotkuista. Hän on yksinäinen. ”
“Ja mistä minä tässä näytän tekevän johtopäätöksiä? Huonevarauksesta?
Pukusuunnitelmista? Vai siitäkö, että kerroit hänelle, ettet malta odottaa, että pääset hänen alleen? ”
Hänen leukansa jännittyi. “Nyt sinä liioittelet.
”
Seuraava puheenvuoro tuntui kuin huonosti kirjoitetusta komediasta. “Se ei ole pettämistä, koska mitään ei ole tapahtunut. ”
“Mitä? ”
“Ei mitään ole tapahtunut.
En minä ole edes suudellut häntä. Totta kai on ollut puhetta, mutta se on kaikki. Me vain juttelemme. Se on viihdettä.
Jännitystä. Se ei tarkoita mitään. ”
Katsoin häntä, tuota uhmailevaa leuan asentoa, silmiä jotka odottivat minun romahtavan ja myöntävän olevani kohtuuton, ylireagoiva. Mutta kun hän puhui, tunsin jotain murtuvan sisälläni.
Ei räjähdyksellä, vaan hiljaisella, lopullisella napsahduksella. Se johtui siitä, että hän uskoi vilpittömästi, että oli vain yksi tilanne. Minun oli vain nähtävä se lopun kannalta. “Se ei ole pettämistä, jos mitään ei ole tapahtunut”, hän toisti hitaasti, kuin olisin ollut hidas oppimaan.
“Se on vain tekstejä. Aiotko sinä oikeasti räjäyttää koko meidän suhteemme jonkun hypoteettisten tekstiviestien takia? Tyhjän takia? ”
Hiljaisuus ei ollut vihainen.
Se oli tyhjä. Sitten tunsin, kuinka rauha valahti ylitseni. “Okei”, sanoin. Hän räpytti silmiään.
“Okei? Siis… mitä tarkoitat, että okei? ”
“Se on okei.
Ymmärrän. ”
Hän ei ollut varma vielä, oliko tämä voitto. “Niinkö? Sinä siis tajuat, että tämä oli vain tarkoituksetonta juttelua?
”
“Kyllä. Totta kai. Se oli sinun mukaasi ei mitään. Joten ei siinä mitään.
”
Hän tuijotti minua, epäluuloinen ja hämmentynyt, mutta alkoi rentoutua. “Hyvä. Koska minä en olisi koskaan satuttaisi sinua tarkoituksella. Tiedäthän sen?
”
“Tiedän, kulta”, sanoin ja käännyin ympäri. “Minä väsyn. Menen nukkumaan. ”
Olisin voinut vannoa kuulleeni helpotuksen huokauksen takanani, kun hän palasi kylpyhuoneeseen, ja pian sen jälkeen kuului hiustenkuivaajan ääni.
Iso, kaikuva, väärä ääni. Koko hänen puolustuksensa oli rakennettu puhelimen valheiden ympärille. Tuleeko mustasukkaisuutta. Sinun on kestettävä se.
Se ei ole mitään, se on tärkeää. Rakastan sinua, pysy puhelimessa. Se oli niin miellyttävän nokkela, että tunsin melkein joutuvani nauramaan. Mutta en nauramassa.
Menin makuuhuoneeseen, otin kirjoituspöydän laatikosta mustakantisen muistikirjan ja kynän ja istuin pimeässä pöydän ääreen kirjoittamaan. En raivoissani, vaan selkeällä ja lopullisella tarkkuudella. Kun olin valmis, taitoin paperin ja kirjoitin toisen viestin. Yksinkertainen loppusanoma.
Kylpyhuoneen ovi avautui. Hän tuli sänkyyn ja hyväili yöllä minua hiuksiin, mutta en liikkunut. “Rakastatko sinä minua? ” hän kuiskasi.
Makasin paikallani, katsoen pimeää kattoa. “Rakastan. ”
Hän vaipui uneen, tyytyväisenä, että asiat olivat taas hyvin. Odotin vielä tunnin, kunnes hänen hengityksensä tasaantui.
Sitten nousin ja aloitin. En katsonut häntä, vaan valitsin yöpöydältä luottokortin, jonka saldo riitti siirtämään itseni maailmaan. Otin vihkisormuksen, jota hän oli käyttänyt ollessaan Jennyn luona samana aamuna. Sitten kiepautin sen takaisin pöydälle, hylättynä kuin ylimääräisen kolikon.
Avasin vaatekaapin ja katselin. Otin matkalaukun ja aloin pakata. T-paidat, farkut, suosikkilippikseni. En katsonut ympärilleni.
En katsonut valokuvia, jotka oli kehystetty ja aseteltu hyllyille. En katsonut häntä. En katsonut taaksepäin juuri ollenkaan. Aamulla hain ison kuljetusauton ja muutaman kolikon, jotka maksoin käteisellä.
Nuori mies, jolla oli lippis, kantoi laatikot kaksi kerrallaan. “Vaimosi ei ole kotonasi, vai mitä? ” hän kysyi. “Ei”, sanoin.
“Ei enää. ”
Hän nyökkäsi. “Selvä, jätkällä on hyvä kämppä. Olet tehnyt hyvää työtä.
”
“Kiitos. ”
Kun viimeinen laatikko oli kuormassa, suljin auton takaosan ja seisoin. Yksi toinen asia oli jäljellä. Kävelin takaisin sisään.
Keittiössä asetin laukun pöydälle ja muistin. Sitten menin makuuhuoneeseen. Otin pöydältä valkoisen kuoren ja pudotin sen pieneen, kirkkaansiniseen pakkaukseen, jonka olin jättänyt aamulla, kun olin käynyt hakemassa viimeisiä tavaroita. Jätin sen viereen peilin.
Nousin autoon ja ajoin. En nopeasti, en hitaasti, vaan reippaasti. […] Ei kaipuuta, ei epäilystäkään. Vain tyhjyys.
Kun ajoin kotiin, avasin ikkunan. Matkustin tuntikausia. Ylitin pieniä kyliä, joiden nimet olivat pelkkiä maantieteellisiä tosiasioita. Lopulta pysähdyin.
Otin puhelimen, avasin viestiketjun ja kirjoitin viestin vaimolleni, että en tule kotiin. Sitten suljin puhelimen ja jatkoin matkaa. Aamulla tarkistin puhelimen. Hän oli vastannut kolme viestiä ja yrittänyt soittaa neljä kertaa.
[…] Nousin sängystä ja menin keittämään kahvia, näytin surullisen halvalta. Nappasin avaimeni, astuin ulos ja kävelin suoraan vaimoni luo, joka istui pöydän ääressä kahvimukin äärellä. […] Kaiku oli puhdas, mutta se ei kuulunut kadulle asti. […] Aamulla hän tekstasi taas.
Valtavasti viestejä, yksityiskohtaisia lupauksia ja lopulta puhdasta toivoa. […] Lapset olivat hänen, minä olin hänen. Tämä juttu oli yksi erehdys, yksi typerä, hetkellinen, merkityksetön. Vartija ei väittänyt.
En vastannut. Viikot menivät. Asetin elämäni yksinkertaiseksi, läpinäkyväksi. Sain väliaikaisen salikortin kahden korttelin päästä ja kävin siellä joka aamu työntäen kroppaani väsymykseen asti.
Menin töihin. Aloin jutella sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet mitään että tämä mies oli särkenyt minut. Söin aamiaista, join kahvia, menin nukkumaan. Toistin.
Eräänä iltapäivänä töissä tulin töistä ja pysäköin kävelin. […] Jäin asunnolleni ja näin jotain. […] Ennen kuin olin kotiovella, kasvisin takaisin autoon ja ajoin lääkärille ja pyysin koko tarkistuksen. […] Kuningaskunta palasi.
[…] Pari viikkoa myöhemmin sain kirjeen. […] Kuori oli valkoinen, siisti. Pidin sitä kädessäni pitkään ennen kuin avasin. […] Paketti oli asunnon kokoisesta pahvista.
[…] Olin lopen kyllästynyt. […] Vartija pani tämän varmaan merkille, otti verokirjan ja silppuriin. […] Kun olin tyhjentänyt kaikki kassit, lajittelin ja heitin roskiin. […] Sitten ajattelin, että tämä oli ohi.
[…] Viikko sen jälkeen sain sähköpostia etäsuhteesta. Kesti kolme kuukautta ansaita rauha. […] Yllättäin se löysi minut sähköpostissa sinä päivänä, kun olin vihdoin alkanut luulla siirtäneeni itseni muualle. […] Se oli kolmen kuukauden takaiselta ajalta ihmiseltä, josta minä välitin.
Siinä oli otsikkorivi ja viesti. […] Ajattelin, että sinun pitäisi tietää. […] Kerroin hänelle, että asianajaja soitti minulle etsien yhteystietoja. Ei löytänyt, joten soitin sinulle.
[…] Jossain vaiheessa tekee mielettömän mitään. […] Vastasin: […] Pakko olla, sanoi: […] Onko hän kunnossa? […] En mene treffeille. […] Sitten tuli toinen tapaaminen.
[…] ”Hän tietää”, hän sanoi. […] Se oli jotenkin tyhjentävää. […] Mielestäni halusit tietää, miten asia meni. […] En tiennyt, mitä halusin.
[…] Sitten lopetin ajattelemisen. Seuraavana sunnuntaina kävin kahvilla paikassa, jonka olin vihdoin päättänyt kutsua suosikkipaikakseni. […] Me lopetimme toisemme lauseet, saimme toisemme nauramaan, vitsailimme toiselle tuntemattomilla kielillä, jotka meidän piti ymmärtää. […] Odotin hänen lähtevän, mutta hän ei lähtenyt.
[…] “Kertoisitko minulle totuuden? ” […] “Oletko sinä koskaan nähnyt häntä? ” […] “Suo anteeksi, että valehtelin sinulle. ” […] “Valehtelitko sinä minulle?
” […] “Kerroit minulle totuuden. Sellaista vaimo ei kerro miehelleen. ” […] “Vaimosi ei ole sinunlaisesi. ” […] “Sinä näytit siltä, ettet eläisi valheessa.
” […] Tajusin, että valehtelin itselleni. […] Tunsin, että hän hymyili minulle vahvistuksen merkiksi, vaikka luulin hänen hakevan lompakkoaan. […] “Luuletko, että rakastuit sinuun? ”
“Ei se ollut sitä.
Se oli viha. Halusin sen, minkä hän otti minulta. Vapauteni. Luottamukseni.
Tulevaisuuteni. ”
“Ei hän ottanut tulevaisuuttasi. Hän rikkoi sen, mitä sinulla oli. Se on eri asia.
Sinä rakennat uuden. ”
“Ei se tunnu siltä. ”
“Se on. Et sinä ole enää kahlehdittu.
Sinä vain et ole vielä ymmärtänyt sitä. ”
Katselin häntä, varsinaisesti katselin, ja näin vain ihmisen, joka oli kerran ollut tärkeä. Yhtäkkiä kaikki tämä — viha, oikeutus, tarve selittää — alkoi tuntua tarpeettomalta. Tunteet haihtuivat.
En tuntenut oikeastaan mitään. Ei vihaa, ei rakkautta, ei katumusta. Vain väsymys ja hiljainen, itsepäinen rauha, joka ei ollut rauhaa, aivan kuin olisi varma, ettei kaikki ollut vielä ohi.