Kynttilä paloi vinossa kirsikkapiirakan keskellä ja minä istuin yksin nurkkapöydässä Myllärin kahvilassa. Oli syntymäpäiväni, kuusikymmentäkahdeksas syntymäpäiväni, ja kukaan ei ollut tulossa. Olin ajanut tämän kahvilan ohi neljäkymmentä vuotta, aina kiireessä, aina jonnekin menossa, ja nyt istuin täällä, koska minulla ei ollut enää minnekään mentävää. Nuori nainen, jolla oli nimikyltti jossa luki Reeta, oli sytyttänyt kynttilän puolestani niin hellästi, että se oli melkein sietämätöntä.
Miehet kuten minä eivät odota armoa, varsinkaan tarjoilijatyttöjen armoa, mutta hän oli nähnyt minut istumassa yksin ja tehnyt sen muuten vain. Hetken ajan istuin palaneen piirakan ääressä ja pakotin itseni olemaan katsomatta ovea. Pystyin kuitenkin laskemaan väkeä aidalla. Ei ryntäystä.
Ei edes pientä änkytystä väärästä langasta. Otin aitauksen. Olin juhlinut luksusta; laskin eriävät tuoksut, joita kohdallani liikkui. Paikan väärässä päässä perhe naureskeli syntymäpäjille, jotka eivät olleet minun.
Katsoin heitä ja yritin olla tuntematta myrkkyä kaivaessani itseäni: he unohtivat minut. He kaikki tarvitsi minua jollakin tavalla. Sitten tiivistin tämän väärän aukon ja päätin kutsua paikan tarjoilijan. Kävelin hänen luokseen hänen huomaamattaan kaksinkertaisesti heiluen ja sanoin ääneen: “Anteeksi häiritsemistä.
Nimeni on Veikko. On syntymäpäiväni. ” tarjoilija katsoi minua, hieman hämmentyneenä, ennen kuin jokin hänen kasvoillaan pehmeni. “No, hyvää syntymäpäivää, Herra Laurila.
”
“Haluan kysyä sinulta jotakin äärimmäisen epäreilua. ”
Hän laski kahvipannun. “Kyllä? ”
“Perheeni tulee luokseni milloin tahansa.
Vaimoni, tyttäreni, vävyni ja kolme lastenlastani. Tulimme yllätykseksesi, mutta haluan tehdä siitä erityisen. Eikö olisikin ihanaa, jos he tulisivat ja löytäisivät sinut juttelemasta kanssasi? Kukaan ei halua nähdä isänsä istuvan yksin.
”
Tarjoilijan katse kovin. Se oli mies, joka tunsi jotain tämän kaltaista. “No, isäsi kertoi minulle olevansa satu ja kutsuvansa minut aamulla. ” En vastannut.
“Mies, jota en ollut kohdannut aiemmin, oli luvannut lapsilleen, ettei hän suostuisi tekeytymään vieraaksi. Sitten eräs Reeta huokaisi, melkein itsekseen. Mutta sinä et näytä ollenkaan yllättyneeltä. En ollutkaan.
Se oli asia. “Perheeni”, sanoin. “En ole puhunut heille vielä tästä. Se on yllätys.
”
Millaista olisi huijata heitä, ajattelin, jotta heidän ei tarvitsisi kohdata tyhjää tuolia? Se ei olisi ollut viisasta. Joten pidin tauon, tavallisen ihmisen mittapuulla liian pitkän, ja sitten romahdin. “Halusin vain istua jonkun kanssa”, sanoin.
“Kuka vain, kaksikymmentä minuuttia, jotta joku kysyy minulta, kuinka voit. ”
Reeta oli hiljaa kauan. Yksinäinen tarjoilija näkee, ettei kukaan koskaan täysin yksin oikeasti tarkoita. “Kerro totta, niin autan”, hän sanoi.
“Haen kaksi kahvia. Hidas, ja sinä kerrot minulle näistä ikuisista yllätyksistä. ”
Aloitimme yksinkertaisesta, yli kolmenkymmenen vuoden aikana perheiltään hankkimistaan elämäkohuista. Kerroin hänelle pienistä yksityiskohdista, jotka satuttivat.
Kerroin Reetalle yksinäisyydestä, siitä, kuinka se oli ollut kuin tietty valo. Kerroin hänelle, kuinka eräänä aamuna heräsin talossa, jonka odotin alkavan kaikuvan omista askelistani. Usko pois, hän sanoi, kun olin lopettanut. “En ole koskaan sanonut tätä kenellekään, mutta osaan vihamiehen auttamisen.
Saan ihmiset kokoontumaan, joskus heille itselleen kuulumattomista syistä. ”
Hän oli kolmekymmentäviisivuotias, satavarma siitä, että hänen lajinsa on kuolema, ja kehitti tilaisuuksia juhlimiselle. Mutta minä tiesin, mitä merkitsi vanheta miehenä, joka on kulkenut toisten mukaan. Halusin antaa hänelle luvan muun muassa olla perheeni jakamaton sääli.
Istuin edelleen pisimpään. Kun hän meni kohti ovia. “Reeta. ”
Hän vilkaisi taakseen.
Tiesin, ettei minulla ollut oikeutta kutsua sinua elämäni tarjoilijaksi, sanoin. Ajattelin kertoa tyttärelleni olevasi työntekijä, joka työskentelee täällä. Vihaisit sinua. Mutta sinä et ole ainoa, joka täällä yksin päättää.
Hän nyökkäsi. Sitten hän teki ilman sanaakaan, kumartumalla ja pyyhkimällä sekunnin ajaksi kynttilän saman pöydän ääressä vierailevan pojan silmistä. Sitten hän oli poissa. Istuin siinä kauan.
tilasin toisen kahvin, sitten piirakan, jota en syönyt. Katselin ulos ikkunasta kohti katua, jota pitkin ihmiset kävelivät liikkeissä kuin he todella olisivat liikkeessä. Kokonaisia perheitä meni ohitse isän pitäessä lasten käsistä. Teini-ikäiset olivat hiljaa tietokoneittensa ääressä.
Ja minä ajattelin heitä: vaimoani Kaarinaa, kun hän eli. Sitä, kuinka hän istui aina minua vastapäätä, kutsui minua ulos hyväntekeväisyysillallisille ja oli saanut tuntemaan minut kutsuiksi jopa silloin, kun he eivät olleet vielä ilmestyneet. Kaikki se ystävällisyys, Kaarinan anteliaisuus, joka oli pitänyt perheen todellisena pyörimässä. Hetken ajan, vaaleanpunaisessa valossa, olisin voinut melkein nuuskia suklaakakun tuoksua ulkona.
Sitten totuus palasi kuin kylmä vesi. Olin olettanut, ettei kukaan soittaisi. Sitä paitsi olimme kutsuneet. Varjo lankesi pöydälleni.
“Anteeksi. Onko tämä paikka varattu? ”
Katsoin ylös. Nainen oli viisissäkymmenissä, harmaantunut tumma polkkatukka, ja piti pientä laatikkoa, joka oli kääritty paperiin jossa oli kultaisia tähtiä.
Heräsin. Tunsin kasvot: selvemmin nyt kuin kahvilassa muutamaa minuuttia aiemmin. “Sari? ” Tyttäreni oli viimeinen henkilö, jota odotin.
Hän kulki kauppakassin virnistyksen kanssa. Hän kumartui kevyesti ja asetti laatikon pöydälleni. “Isä. ”
“Mitä, mitä?
”
“En uskonut heidän tulevan takaisin. ” Yrittäen olla äänessä kevyt, hän laukaisi: “En uskonut, että pystyisit sanomaan mitään. Sitten viime yönä tajusin, että annoin sinun tehdä tämän meille. En aio olla tekemättäkään sitä.
Ihmiset, jotka emme tiedä mitä sanomme, aloitamme elokuvista ja lopetamme ja jatkamme sitten mistä miellyttävimmät osat lopettivat. ”
Hän liikehti ikään kuin tekisi tilaa liittyäkseen toinenkin. Ja sitten sanoin asian, jota en ollut koskaan sanonut ääneen: “Et koskaan tule. Et koskaan soita.
En edes tiedä, kuinka monta kertaa löysin sinut sanomasta kuinka hyvilläsi olet niin kuin olisit juuri joutunut paikalle sattumalta. Tiesitkö, että olen oppinut nauramaan, kun kävelen huoneeseen, jotta kukaan ei tajua, etten ole osa mitään? Sinä ja minä, olemme niin vieraita toisillemme. ”
Sarilla oli kyyneleet silmissä.
“Tiesin”, sanoi hän. “Tiesin koko ajan. Olin vain niin peloissani. En halunnut olla niin tytär, joka näytti tarvitsevan.
Ajattelin sitten meneväni naimisiin ja ryhtyväni töihin ja näyttäväni sinulle, ettei minun tarvinnut. Se oli niin tyhmää. ”
pakoitti sanat toimistotyön kautta: “Mutta sitten eräänä iltana kaupassa kävin, jossa kuulin jonkun laulavan syntymäpäivää. Ajattelin sinua, etkä pystynyt siihen.
Istuin autossa tunti. Lopulta soitin Petrille ja sanoin: “Me lopetamme tämän, ja muistot palaavat, lauloimme kaikki. Myös Kaarina. ”
“Mummisi ei ole täällä”, sanoin ja huomasin ääneni haurastuvan.
“Mutta sinä olet. ”
“Me olemme täällä, isä. ”
Ja sisälläni se muuttui rajusti. En tiennyt, milloin viimeksi kukaan sanoi rakkautta ja tarkoitti, että tarkoitan koko perhettä.
Hän työnsi laatikon pöydän yli. “Avaa se. Ennen kuin kukaan muu näkee. ”
Avasin kannen.
Siellä oli kuva, neljä tuumaa korkea, hopeakehyksinen otos. Mökki lumessa, ja jonkin teko, jossakin joka näytti siniseltä ja synkältä. käänsi sitä. “Sieltä sinä minut aina veit.
Järvi”, sanoin. “Katso taakse”, Sari sanoi. Käänsin. Kauniilla, allekirjoitetuilla käsialoilla luki: Kaarina & Veikko, kesä, 1978.
Aurinko laskee yli Valtijärven. Ei mitään erityistä, paitsi me. “Se oli mökkipöydän ääressä”, sanoin niin hiljaa, etten ollut varma kuulinko. “Mummi rakasti tuota kuvaa.
”
“Se oli silti olemassa”, hän sanoi. “Ja mielestäni sinä ja minä ansaitsisimme välimatkan, jossa emme kerro hänen suosikkijuttujaan selvemmin. ”
En vastannut. Työnsin kahvikupin sivuun, koska se oli siinä tiellä.
Se oli keinotekoista. Sitten hän liikkui ja tarttui minua kädestä koko pöydän poikki. “Varhain tänä aamuna, kun täytit kahdeksantoista”, sanoin. “En halunnut nousta.
Tiesin, ettei se ollut helppoa, ja ajattelin, että eläköön se jättää minut väliin. Mutta en jättäisi sitä. Valitsin sitten joka tapauksessa sen, joka pystyi. En saanut koko iltapäivää keitettyä sanomatta jotakin sellaista sovitusta onnesta.
En todellakaan saanut niitä pidettyä. Se sai. Hän avasi laukun ja otti esiin toisen paketin, liiteän, käärityn ruskeaan paperiin ja naruun. “Tämä on sinulle.
Alkuperäinen. En ole koskaan antanut sitä kenellekään. ”
Otin sen. Se oli kevyt, mutta jotenkin kiinteä.
“Onko se se? ” en tiennyt vielä, kuka tässä oli mitä. “Onko se se, mitä se näyttää? ”
“Se ei ole edes mikään uusi.
Se on meidän pakettimme. Kaikki omistamme on sinun ja minun. Siemenpaperi, mäyrän karvoja, kolikon osa. Tiesin, halusit tämän.
Aitous. ”
Sitten laskeuduin kyyneliin. En tiennyt että kyynelistä tuli tunne, ja se näkyi julkisuudessa. Sitten sanoin Pasiksen huulilla: “Ei sentään mitään tästä”.
“Mikä siinä vikaa? ” Sari sanoi kuunnellen itseään: “Paperi, joka jaksaa metsän. ”
“Se on nimenomaan tarkoitettu istutettavaksi. ”
Se oli jotain niin järjettömän tyhmää, että purskahdin nauruun.
Kesti silti miettiä, että se oli surullista. “Sitten istutamme sen mökille, jotta et ikinä unohda, että me toivoimme sinulle tätä”, hän sanoi. Hän löysi nenäliinan. “Pidä se.
Tarvitset sitä enemmän kuin minä. ”
Sitten sanoin asian, jonka olin halunnut sanoa nyt kaksikymmentä vuotta: “Olen ylpeä sinusta, Sari. En osaa sanoin ilmaista miten paljon. En ollut hyvä siinä.
Mutta olen. ”
“Sinä opit paljon”, hän sanoi hiljaa. “Ammattimaisuuden, menneen ajan, jopa tietokoneen. Mutta en tiedä kuka sinä olet.
”
“En minäkään”, hän sanoi. “Mutta olen valmis yrittämään tapaamista siitä lähtien. ”
“Se on enemmän kuin sain moneen vuoteen. ”
Silloin ovi kävi ja tapahtui se toinen asia.
“Toivottavasti lauloitte syntymäpäivää ilman minua? ” Mies astui ovesta sisään ja vetäisi takin päältä. Reeta, tarjoilija, oli hämmentyneen näköinen ja ohjasi häntä pöytääni kohti. Hänen takanaan nuori nainen ja kaksi lasta, kaksi pientä, ei yllätyksenä.
Peruuttelin katsomassa heidän tulevan esiin: Paula villi kihara ja Timo pitkä parta ja likaiset kengät. “Paul? ” pääsin ylös ja ääni sortui. “Hep, isä.
Yllätys. ”
“Mitä, miten? ” Seurasin häntä ympäri ja halasin häntä kuin hukkuva mies, joka pitää kiinni. “Luulin…
luulitko sinä… ”
“Luulin, että rankaiset minua siitä, etten soittanut. ”
“Sinä soitit. Muistatko, kuinka sarja oli aina puhelimessa, jotain tärkeää?
Kun tapahtui kuolema, istuin autossa tunnin yrittäen keksiä jotain oikeaa sanottavaa. Se kuulostaa typerältä, mutta mietin vieläkin, mitä olisit halunnut hänen sanovan. ”
Paul vapisi halaustani vasten. “Rehellisesti.
Jotain. Mitä tahansa. Mutten tiennyt, kuinka aloittaa se juttu. Sinä tarvitsit minua niin paljon, enkä pystynyt olemaan sinulle tyttö.
”
“Se olen minä, joka olen pahoillani, hänen kyyneleensä kostuivat paitaani vasten. Paula oli aina kovin kuori. Tiesin, että hän oli, minä kerroin. Olin kuitenkin yksin.
Siksi tulin. Aioin muuttaa tänne. ”
Hän otti askelen taaksepäin ja pudisti päätään. “Kysyitkö edes ketään?
”
“Se on turhaa. ”
“Istu alas, isä. ”
Katsoin ympärilleni; Sari nyökkäsi. “Hänen kanssaan ei ole helppoa.
” sitten he nauroivat kaikki. Vaikka se oli kiusallista, se oli ensimmäinen kerta moneen vuoteen. He istuivat alas ja toinen toisensa perään. Sari levitti kassista pienen kakun, jonka keskellä oli yksittäinen kynttilä: numero 6 ja 8.
“Meillä ei ollut aikaa hankkia sellaista, jossa olisi kaikki numerot”, hän sanoi. “Mutta se oli paras mitä saimme aikaiseksi. ”
“Se on täydellinen”, sanoin. “Odota”, sanoi Paula.
“Sinulla on papattavaa. ”
“Niinkö? ”
“Katso toiseksi. ”
Kävelin takaisin pöydälle, jossa laatikko oli vielä auki.
Käänsin sen ympäri. Siinä oli valokuva, jonka otin viimeisestä vierailustani. kaikki kolme lastani ja Kaarina hiton mökkikuistilla, samassa valossa samassa kesässä jota kutsuttiin viimeiseksi. Olinko lopulta koskaan ajatellut, että tätä kutsutaan sinisilmäiseksi?
Ei. “Hän ajatteli, että sinä olisit se jolla on tämä”, Sari sanoi pehmeästi. “Jouluna ennen kuin kuoli, istuimme katsomassa kuvia, ja sanoi: ‘Anna tämä isällesi, kun aika on oikea. ‘ Kun avasin laatikon, ajattelin: Sitä aikaa ei tule koskaan.
”
“Se on aikaa”, Sari sanoi. Heidän ympärillään ihmiset katsoivat. Reeta seisoi tiskillä, pyyhki jo kahvikuppia ja sylkäisi puhtaaksi, mutta katsoi hymyillen. Katsoin omaa perhettäni: niin anarkistisia ja levottomia kuin he olivatkin, he olivat täällä.
Kutsuin heidät istumaan kanssani. Teimme tilaa toisilleen ja kerroimme koko päivän, kuinka hullua tämä kaikki oli. Kunnes kahvila tyhjeni ja iltapäivä muuttui illaksi. Auttoi vain kaksi ihmistä: mykkä Tommy ja yksi tarjoilija.
Kerroin Sari kadun toisella puolella olevan kellon olevan valmis. “Kello on melkein kymmenen. ”
“Ei vielä, isä. Vielä yksi asia.
” Sitten hän avasi takkinsa ja otti esiin valokuvakehyksen, jonka olin nähnyt vain kerran, kauan sitten. “C? Mistä sinä sen löysit? ”
“Se oli mummilla koko ajan.
Hän antoi sen minulle kolme vuotta sitten. Sanoi: ‘Älä kerro isällesi, mutta tämä on hänen. ‘ Se on sinun nyt. ”
Käänsin kehystä käsissäni.
Sisällä ei ollut mikään perhekuva. Se oli mustavalkokuva vanhasta ravintolasta, jonka tunnistin välittömästi: ravintola 20, jossa istuimme Kaarinan kanssa hääpäivänä. Pöytä ikkunan vieressä. Kynttilä.
Pöytäliinan toisella puolella tuleva vaimoni, kuusikymppinen ja kaunis, kallisti päätään ollessaan nauramassa minulle jostakin. Kuvassa oli jotain, jonka tajusin ollessani vasta nyt selvillä: miehen käsi ojennettu pöydän poikki, peukalo hänen kihlasormuksensa päällä. Hiukset vaaleammat ja vatsa pienempi. En tiennytkään, että joku oli tallentanut hetken.
“Se oli miehesi”, toinen käsi kietoutui ikkunasta ja lepäsi hänen kätensä päällä. “En ole koskaan tiennyt, että joku otti tämän. ”
“Se oli minä”, sanoi Paula. “Tulin eräänä iltana tapaamaan sinua ja olin nähnyt sinut luovuttamassa ja sitten se.
Toivoin, että muistaisit kuinka istua pöytä toista henkilöä vastapäätä. ”
Sari ja Paula vaihtoivat katseen, joka sisälsi kokonaisia riitoja. Sitten Paula sanoi: “Viimeinen asia. Tämä on vaikeaa.
”
“Mitä? ” Kukaan ei puhunut. “En ole vain tullut syntymäpäivällesi. Meille tulee vauva.
”
Se osui minuun kuin bussi. Se tapahtui kaksi eri paikkaa. Huomasin, että Petrillä ja Vaimolla oli myös uutisia. Joten annoin pyöriä: “Vauva?
Kuka – sinä ja Timo, te? ”
“Aion todellakin”, Timo sanoi, ottaen Paulin kädestä. “Vaikka emme olisi juhlineet. Mutta äiti on se, joka on kertonut minulle kaiken, joka on auttanut meitä päättämään tämän.
”
“Katso, isä. Siksi, miksi olen vältellyt sinua. ” Paulilla oli kyyneleet silmissä. “En tiennyt kuinka kertoa.
Olen ollut niin peloissani. Entä jos sinusta ei pidä? ”
“En pidä siitä? Rakastan sinua, sinä typerys”, sanoin, ääneni särkyi kätkeytyneenä.
“Sinä teit minusta isoisän aiemmin. Tarvitset vain sen, että joku seisoo kanssasi. ”
“Mikä kestää? ” hän sanoi.
“Isät saavat olla peloissaan. mutta he eivät koskaan karkaa. ”
Siihen mennessä kaikki itkivät. Jopa Petri, joka oli vannonut, ettei.
Katselin ympärilleen: he olivat olleet täällä alle tunnin, ja he olivat jo oikaisseet hänet. Siinä se nauraen sen läpi. Kävelimme ulos tuntia myöhemmin, ehkä enemmän. Sari auttoi minua vetämään takin toista hihaa varten taisteltuaan ja sanoi hiljaa: “Isä, seuraaviin viikkoihin.
Tulemme tapaamaan. En voi luvata joka viikko. Mutta en katoa enää. ”
“Minä en kysy joka kerta.
”
“Tiedän, ettet sinä. ”
Sitten kaikki halasivat minua. Yllätyksekseni myös Paula. Pidin häntä hetken pidempään, ja annoin hänelle pienen päiväleiman: “Sinä tulet olemaan isä.
” Onnellinen loppu syntymäpäivä itselleni. Olin seitsemänkymmentäkuusi vuotta vanha. Mukana olen tarjonnut jopa hiivaista marjapiirakkaa. En tajunnut, kuinka paljon kaipasin häntä, ennen kuin väsymys löi.
Olinko valmis päästämään irti oletuksesta, että perhe on lopulta muuta kuin mikään ainoa tapa helliä toisiaan rikkinäisyyksineen? Se oli oma valintani. Ja se oli ollut koko ajan. Kerroin heille.
Koko yön. Seiltä on kun sinä heräät, en yksin. vaimoni ei ollut siellä joka aamu, ja se palaisi. Mutta jotenkin tieto siitä, että kenelläkään arkipäivän yksinäisyydellä ei ollut mahdollisuutta.
Kävellessään pysäköintialueen poikki Paula kääntyi. “Voi, ja isä? Reeta, tarjoilija? ”
“Mitä?
”
Hymyili hänen äänessään. “Se ei ole sääliä. ”
“Ei. Kutsuin hänet.
Teidän kanssanne syötäväksi niin monta halkeamaa: Sitten Sanoin hänelle, että tarjoan sitä mitä hän tarvitsee. Ja hän on tulossa meille joka sunnuntai. ”
“Vaikka miten tekisit. ”
Sitten hän meni autoon, jossa vaimo työnteli vauvaa, joka oli tullut aiemmin kuin kukaan odotti.
Surun sijasta tunsin liikkeen pysähtyvän. Katselin kuinka siskoni ja teltty pari liittyvät heihin. Järven ulkopuolella, tuli, jota kohti minäkin käännyin. Pysyin siinä, tuulessa tuoksuva kahvi, näin, katselin kuinka se pieni puinen numero “6” ja “8” palaa kirkkaasti joka kerta kun ne hengittävät.
Nuori pari oli poissa, mutta kahvilan ikkunassa paloi vielä yksi ainoa kynttilä. Se jonka Reeta oli sytyttänyt minulle. Se oli vielä pystyssä. Hymyilin itsekseni.
Päästin sitten hitusen, vain hitusen. Laitoin käteni taskuun, lähdin kohti autoa ja päätin, että ehkä voisin viettää vielä yhden syntymäpäivän. Kuka tietää.
Ehkä seuraava olisi vielä parempi.