Älä tule tänä iltana juhliin. Hänestä on ikävää, kun olet paikalla. Hän sanoi tuon minulle – minun tyttöystäväni – puhuessaan siitä miespuolisesta parhaasta ystävästään, samalla kun tarkasteli itseään peilistä. Sanoin vain: “Okei.
” Ja jäin kotiin. Sen sijaan pakkasin kaikki tavarani. Hän tuli kotiin kahdelta yöllä tyhjään asuntoon ja soitti paniikissa. Sanoin: “Älä huoli.
Nyt hänen ei enää koskaan tarvitse nähdä minua. ” Ja löin luurin korvaan. Olen aina ollut se perustus. Jotkut ihmiset ovat ilotulitteita – kirkkaita, äänekkäitä ja ohi silmänräpäyksessä.
Mutta minä olen se tyyppi, joka huolehtii, ettei talo kaadu. Neljä vuotta olin Mayan perustus. Kun hän halusi jättää yritysmaailman työnsä ja etsiä luovaa ääntään some-markkinoinnin parista, minä maksoin vuokran meidän keskustan kaksiostamme. Kun hänen autonsa hajosi, annoin hänelle omani ja aloin kulkea bussilla töihini vanhempana järjestelmäanalyytikkona.
En valittanut. Luulin, että se on kumppanuutta. Luulin, että jos rakennan tarpeeksi vakaan maailman, hän voi tuntea olonsa turvalliseksi ja kukoistaa siinä. Mutta perustuksena olemisessa on ongelma: ihmiset unohtavat, että olet siellä.
Ja sitten he alkavat valittaa, että olet liian jäykkä ja liikkumaton. Sitten tuli Julian. Julian oli kaikkea, mitä minä en ollut. Hän oli lifestyle-valokuvaaja, mikä oli koodaus sille, että hän oli työtön, hänellä oli kallis kamera ja trust fund – rahasto, josta hän eleli.
Hän oli spontaani. Hän käytti silkkihousuja napit auki napan alapuolelle, ja hänellä oli sellainen meininki, joka alkoi yhtäkkiä huumaavan Mayasta. Yhdessä yössä hänestä tuli Mayan miespuolinen paras ystävä. Aluksi yritin olla se cool poikaystävä.
Kutsuin Julianin päivälliselle. Yritin jutella hänen töistään. Mutta Julianilla oli tämä hienovarainen, terävä tapa saada minut tuntemaan oloni ulkopuoliseksi omassa kodissani. Muistan yhden tiistai-illan.
Olin viettänyt kymmenen tuntia palvelinmigraatioiden parissa. Tulin kotiin ja löysin heidät molemmat keittiöstä juomasta viinipulloa, jonka olin säästänyt meidän vuosipäiväämme varten. “Voi, Mark, olet kotona”, Maya sanoi vilkaisemattakaan puhelimestaan. “Julian kertoi juuri minulle tästä underground-gallerian avajaisista.
Mietimme, menisimmekö tiistaina. ”
Kysyin laskien salkkuni käsistäni: “Eikö sinulla ole huomenna aamuksi se asiakastapaaminen, Maya? ”
Julian päästi pienen, kevyen naurun. Hän pyöritteli viiniä lasissaan – minun lasissani – ja katsoi minua säälivä hymy huulillaan.
“Niin, siinä se ongelma on, Mark. Sinä ajattelet aina sitä tapaamista tai aikataulua. Maya on taiteilija. Taiteilijoiden täytyy seurata energiaansa.
Inspiraatiolle ei voi asettaa määräaikaa. ”
Maya nyökkäsi katsoen häntä kuin hän olisi lausunut pyhiä kirjoituksia. “Hän on oikeassa, Mark. Sinä olet niin jäykkä.
Joskus tuntuu, etten voi hengittää täällä, koska sinä murehdit aina kaiken logistiikasta. ”
“Minä murehdin logistiikasta, koska logistiikka on syy, miksi tässä asunnossa on sähköt”, sanoin yrittäen pitää ääneni vakaana. Hän pyöritteli silmiään. Siitä eleestä oli tullut hänen ensisijainen tapansa kommunikoida kanssani.
“Hyvä luoja, ei taas tätä raha-juttua. Sinä olet niin raskas, Mark. Tuot tämän painon huoneeseen. Julianilla ja minulla oli niin kevyt ja kaunis keskustelu, ja sekuntina kun astut sisään, tunnelma kuolee.
”
“Tunnelma kuolee, koska olen väsynyt. Ja haluaisin lasillisen viiniä, jonka ostin”, vastasin. Julian nousi seisomaan ja taputti minua olalle alentavalla otteella. “Rauhoitu, mies.
Jätetään sinut laskentataulukoiden pariin. Tule, Maya. Mennään sinne, missä energia on parempaa. ”
Kun ovi napsahti heidän takanaan, istuin hiljaisessa keittiössä ja tuijotin tyhjää viinipulloa.
Se oli ensimmäinen kerta, kun sana raskas käytettiin. Se ei ollut viimeinen. Seuraavien kolmen kuukauden aikana minusta tuli haamu omassa parisuhteessani. Olin se elättäjä, kun laskut erääntyivät, mutta se taakka, kun piti pitää hauskaa.
Maya lopetti kutsuni työpaikan mixereihinsä, niihin, joissa Julian aina kävi. Hän lopetti kertomasta minulle päivästään ja säästi ne tarinat Julianin kanssa pidetyille viiden tunnin aivoriihelle. Epäkunnioitus ei ollut äkillinen räjähdys. Se oli hidas, tuskallinen vuoto.
Hän alkoi jatkuvasti verrata meidän elämiämme. Jos puhuin ylennyksestäni, hän puhui visiotaulusta, jonka Julian oli auttanut häntä tekemään. Jos ehdotin rauhallista viikonloppua, hän valitti, että Julianin mielestä tukahdutin hänen kasvuaan. Viimeinen pisara ei tullut huutona.
Se tapahtui katseella peiliin. Tajusin maksavani elämästä, jota minun ei annettu elää. Maksoin siitä, että hän leikki sosiaalista nousukasta miehen kanssa, joka katsoi minua kuin palveluseläintä. Aloin tehdä omia suunnitelmiani.
En kertonut hänelle. En väitellyt. En edes korottanut ääntäni. Vuokrasin sopimuksen uudesta asunnosta.
Sitten jäin odottamaan. En joutunut odottamaan kauan. Tämä ei ollut mikään tavallinen juhla. Maya oli hehkuttanut sitä viikkokausia.
Hän oli ostanut 300 dollarin silkkimekon ja kengät, jotka maksoivat enemmän kuin kuukausittainen autolainani – kaikki meidän yhteisellä luottokortilla. Kävelin makuuhuoneeseen ja näin hänen seisovan peilin edessä säätämässä mekkonsa olkainta. Hän huokaisi raskaasti ja väsyneesti. “Luulen, että sinun on parempi jäädä kotiin.
”
“Anteeksi mitä? ”
“Älä ala tekemään tästä numeroa, Mark. Julian sanoo, että kun olet siellä, minun pitää koko ajan katsella olkapäideni yli ja miettiä, oletko tylsistynyt. ”
“Julian, joka on pariisilainen luova itsensä, mutta jonka luovuuden rahoittaa minun palkkani.
Se kaveri, joka ei ole maksanut yhtäkään juomaa kolmeen kuukauteen. ”
“Hyvä luoja, onko sinulla muuta, mitä tulee mieleen? Oletko sinä ajatellut, että ehkä Julian ymmärtää minua tavalla, jota sinä et koskaan tule ymmärtämään? ”
“Maya”, sanoin, ja ääneni oli oudon rauhallinen, “minä löysin tämän Julianin ymmärtäväisyyden sinun puhelimesi viesteistä.
Viime kuun toiselta viikolta. Kello 3 yöllä. ”
Se pysäytti hänet. Vain sekunniksi.
Sitten hän käänsi sen päälle – sen vanhan, takertuvan ja syyttävän naamion. “Minä en ole täydellinen, Mark. Mutta sinä et ole koskaan antanut minulle tuntea, että voin olla. Sinä teet itsestäsi uhrin aina.
Se on väsyttävää. ”
“Tiedätkö mitä? Olet oikeassa. On väsyttävää.
Joten en enää. ”
Menin vaatekaappiin ja otin matkalaukun, jonka olin sinne pakannut edellisenä iltana. Mayan ilme vaihtui hämmennykseen, sitten paniikkiin. “Mitä sinä teet?
”
“Lähden tästä juhlasta”, sanoin. “Voitko sinä vain olla hetken dramaattinen ja antaa minun selittää? ”
“Se on helppo jättää huomiotta rakas minä. ”
Astuin ulos makuuhuoneesta.
Hän seurasi minua käytävään. “Missä sinä olet menossa? ”
“Katsomaan entisen elämäni loppua”, sanoin. En pysähtynyt.
Hän huusi, mutta en enää kuullut. Astuin ulos ovesta ja olin vapaa. Seuraavana aamuna otin vapaapäivän ja soitin Julianille. Hän vastasi kolmannella soittokerralla, enkä antanut hänelle mahdollisuutta puhua.
“Kuuntele tarkkaan”, sanoin. “Asunnossa on muuttopäivä. Sinä olet siellä kello yhdeksän. ”
“Mikä?
En minä–”
Sinä velkaannut minulle, Julian. Sanoit olevasi kiitollinen. Tämä on hyvitys. Sinä menet sinne ja autat muuttamaan Mayan tavarat minun lähtöni jälkeen.
Ja vielä yksi asia. ”
“Mitä? ”
“Mukava elämä. ”
Lopetin puhelun.
Astuin takaisin sisään uuteen asuntooni ja soitin muuttoyritykselle. Sanoin heille, että kaikki mikä asunnossani oli, piti pakata ja viedä. He kysyivät osoitetta ja mainitsivat jotain vakuutuksista. “Ei tarvita”, sanoin.
“He tietävät mitä tekivät. ”
Tunnin kuluttua seisoin entisen asuntoni ulkopuolella – kaikki tavarat oli pakattu laatikoihin ja kasattu kadulle. Huonekalut seisoi jalkakäytävällä. Olin puhdistanut paikan todisteista olemassaolostani.
Olin maksanut kolme kuukautta etukäteen. En ollut jättänyt kirjettä. En ollut jättänyt mitään. Julian ilmestyi paikalle juuri kun olin nousemassa takaisin autoosi.
Hän tuijotti kalusteita kauhistuneena. “Mitä helvettiä olet tehnyt, Mark? ”
“En minä. Sinä.
Tämä on sinun taideteoksesi. Sinä halusit energian. Halusit tilan. Nyt sinulla on se kaikki.
”
“Ei tämä ollut minun tarkoitukseni–”
“En ymmärrä. Sinä sanoit, että Maya tarvitsi tilaa olla taiteilija. Sinä sanoit, että minä olin liian raskas. Joten nyt poistuin.
”
“Missä Maya on? ”
“Huomasin, että sinä tiedät missä hän on”, sanoin ja nousin autoon. “Voit kutsua häntä maksamaan vuokraasi. ”
Ajoin pois ennen kuin hän ehti sanoa mitään muuta.
Sitten alkoivat viestit. “Mitä teit? Kaikki tavarasi ovat poissa. ”
“Se ei ole ryöstö, Mark”, sanoin tyynesti.
“Et voi vain lopettaa neljän vuoden suhdetta, koska pyysin sinua olemaan tulematta yhteen juhlaan. ”
“En minä. ”
“Miksi sitten? ”
“Siksi, että olen vihdoin lakannut jäämästä jonkun takia, joka ei koskaan ollut jäädäkseen minun takiani.
”
“Mutta mitä minun pitäisi tehdä? ” hän vaati tietää. “En osaa sanoa, että tämä tapahtui pysähdyksissä, mutta niin kutsuttu ystäväsi Julian voi varmasti auttaa. ”
Hänen viestinsä muuttui vastausautomaattisen kelan perusteella vihaiseksi.
“Teit tämän minulle naurettavasta syystä, joka on ylireagoitu suhteeseen. ”
“Minä en tee tätä sinulle, Maya”, sanoin. “Teen tämän minulle. ”
Seuraavina viikkoina sain joukon viestejä: näennäisesti valittavia, joissa kerrottiin, kuinka paljon rahaa olin pilannut jonkun vaatekaapin kokoelman käyttöön, kuinka paljon asiantuntijat olivat joutuneet katsomaan hänen ilmeitään uuden markkinointikampanjansa suhteen, jossa hän ei ollut koskaan saanut jalan sijaa, koska hän piti minua “taakkana” ja “raskaimpana”, joka esti minua lopulta saamasta mitään järkevää aikaan.
En vastannut. Aloin ottaa käyttöön aikaa, jota en ollut koskaan ennen käyttänyt, ja aloitin oman hitaan projektini. “Miksi puhut siitä, että lähdet usein kotiin? ” kysyin itseltäni.
Koska tajusin, että olin piirtänyt kummituskuvia siitä, mitä nämä ihmiset halusivat, en itse asiassa käyttänyt mitään palkkoja minkään maksamiseen. Joten erosin. Seuraavan viikon sisällä otin vapaata töistä, aloin pakata kotona, käydä läpi kirjahyllyjä, lopettaa vuokrasopimukseni ja siististi rakensin erillisiä osia. En ollut ymmärtänyt, kuinka paljon tilaa minulla oli – taloudellisesti ja henkisesti – koska olin jakanut sen jonkun kanssa, joka ei koskaan maksanut minulle huomiota takaisin.
Se oli helpottavaa. Aloin taas harrastaa. Aloin nukkua seitsemän tuntia. Puhuin lyhyen muistion työpaikallani; sanoin, että tarvitsen rennompaa toimipaikkaa.
Pyysin siirtoa eri tiimiin – ja sain sen, koska tietojeni mukaan kukaan ei ollut tajunnut. alkoi opiskella. Ai että ne pääsivät vihdoin käsiksi. Tämä muutos huomattiin.
Tämä ei ollut itkua. Oli räjähtänyt. He olivat ystäviä, jotka toimivat siipiopastajina. He soittivat minulle yhä uudelleen ja uudelleen tekstiviestejä.
“Maya on täysin hajalla. ”
“Tiesitkö, mitä olet tehnyt? ”
“Meillä on täällä roskia. Ja nyt sinä teet samoin.
”
“Minä en tehnyt samaa”, sanoin. “Minä korjasin vuotavan kaapini. Minä en nimennyt ketään itselleni. ”
Lopetin.
Seuraava yritys oli Julian. “Sinä olet nyt kunnossa, mies? Jätit sen tytön. ”
“Julian”, vastasin ja ääneni oli kylmän rauhallinen.
“Se ei ollut mikään päätös. Lähdin. Ero on siinä, että tämä voidaan tehdä ilman sinua. ”
Sitten tuli väistämätön kutsu:
“Ystävät kokoontuvat ravintolaan juhlimaan.
Sinä tulet. Se on aivan ohi, kun saavut. ”
“Seitsemän aikaan. ”
En ollut menossa.
Mutta en heittäytynyt haavoittuvaiseksi. En ollut aikeissa olla taas miehen ja juhlan välinen huone. Viikkoja kului, ja sitten useita. Eräänä yönä, kello 11.
30, havahduin oveen koputukseen. Kun avasin sen, seisoi siellä Maya – laiha, väsyneen näköinen ja pieni sävelkorkeudella, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Voit tuntea avaimenperät hyppäävän pois – mies, jonka olin joskus rakastanut – ja se oli melkein villiä. Todellinen ystäväni.
Se ei ollut ilkeää kieltä. En tuntenut mitään. Ainoa asia oli uteliaisuus. Hänellä oli tyhjä katse, kun hän astui viereeni olohuoneeseen.
“Minä en tiedä, mitä sinä haluat, joten mitä sinä haluat? ” sanoin oviaukosta. “En näytä enää tuntevan itseäni”, hän sanoi. Hiljaisuus kasvoi pidemmäksi.
Hän avasi joitakin silmiä, jotka eivät osaa olla itkemättä. “Joskus kun olen hänen luonaan, hän sytyttää tuoksukynttilöitä. Se on kaikki. En ole oma itseni.
Ennen kuin hän tuli, olisin rellestänyt aurinkoa pussissa aurinkolasit päässä. ”
“Julianin kanssa olet saanut tämän. Terveisiä siitä häntä. Maya pyyhki silmäkulmat ja katsoi minua.
“Sanoit tämän asiat niin kuin minä en olisi koskaan sinulle mitään velkaa. Eikö se merkitse sinulle yhtään mitään? ”
“Se oli juuri se juttu”, sanoin. “Olin tyhmä, että kuvittelin sen hetken.
”
“Tarvitsen sinut”, hän sanoi ääni särkyen. “En pyydä sinua ottamaan minua takaisin. Mutta tarvitsen apuasi. ”
Katsoin häntä.
Vielä muutama kuukausi sitten olisin antanut hänelle kaiken, mitä minulla oli. Mutta en ollut enää sama mies. “En tiedä, mihin tämä asia jää, Maya. Mutta se maksaa.
Minä olen velkaa minulle oman rauhani. En avaa tätä ovea enää. ”
“Mutta mitä minun pitää sitten tehdä? ” hän kysyi.
“Kerro Julianille, että skenaario tuli todennetuksi. Ehkä hän voi valaista asiaa. ”
Suljin oven. Seuraavana iltapäivänä sain viestin numerosta, jota en tunnistanut.
“Kerroin Julianille, mitä sanoit. Ja sinä voit kertoa hänelle, että olet väärässä. Hän ei ole sinun kaltaisesi. Hän on työskennellyt kovasti.
Hän ei jätä mitään taakseen. ”
Katsoin numeroa. Sitten harmistuin. “En ymmärrä.
Kuka tämä on? ”
Vastaus tuli muutaman sekunnin kuluttua. “Julian. Ja sinä.
En aio enää olla sinulle mikään. ”
Toisella kerralla hän pyysi minua olemaan miehensä paras mies. Kieltäydyin. Ystävyys vahvistui.
Mies nimeltä Mark ei voinut mitenkään tulla ulos ja puhua minulle, koska olin kutsuttu tapahtumaan, jota hän kutsui “juhlakseen”. Tämä näytti olevan se asia, jota käytin ja joka ei näyttänyt unohtuvan. Hän myönsi lyhyen yhteydenottomme. Seurasin sormellani hänen käytösvaihtoehtojensa koko koodattua vihaa.
Maya kuulusteli minua hänen suunnitelmistaan. Minä sanoin: “Se liittyy. ”
Julian menetti loput painostaan. Samaan aikaan ulkopuolelta tuli ihmisiä, jotka Melissa tapasi joka kerta ja etenivät hitaasti.
Hmm. Ja kaasoni oli jostain syystä niin sanottu tyttöystävä. En tiennyt, että minulla sellaista oli. Hän otti tämän oudosti.
Sitten vuokran talo alkoi soittaa minulle ja sanoi: “Koska arvostan sitä, että olet kutsuttu lähtemään, saan lisää tilaa päälleni. ”
Jokainen askel tuntui oikealta. Kesti hetken, kunnes opin rakastamaan elämääni. Päiväni olivat jyrkkä kontrasti sille, kuinka olin olemassa.
Minun ei tarvinnut enää purkaa omaa elämääni saadakseni jonkun muun tuntumaan kokonaiselta. Heräsin kuudelta, söin rauhallisen aamiaisen ja juoksin kerrostalorappusia pitkin kuntosalille. Aloin kehittää pientä sisällöntekoprojektia – on myös jotain, johon olin uskaltanut alkaa tyytyä, mutta olin alkanut keskittyä kehitystyöhön siitä lähtien, kun olin vaihtanut alaa. Mutta tämä on erilaista.
Nyt olen tehnyt tätä vähän aikaa. Tarpeeksi aikaa päästäkseni lavalle ja saada palkinto. Muutama kuukausi myöhemmin seisoin tapahtuman ulkopuolella, ja joku kaunis nainen ojensi minulle lasillisen kuohuvaa. Sitten hymyili lämpimästi.
“Otin vapauden”, hän sanoi. “Toivottavasti et ole vihainen siitä, että yllätin sinut. Onnittelut palkinnostasi. ”
Katsoin häntä.
Kunpa olisin ottanut tämän miehen. Laskin lasillisen hänen kätensä vieressä olevalle pöydälle. “Hän, joka on hautaan asti pysynyt luotettuna – hän, joka ymmärtää. ”
“Tiedän ettet ole varma.
Mutta kukaan ei sinun kanssasi ole koskaan viettänyt loppuelämäänsä siten. ”
Ja se oli totta. Tarkalleen. Suutelimme ja meistä tuli loputtomia.
Aloin nauraa usein. Ja parasta oli, että kun lopetin nauramisen, hän oli nauraa vielä kolmeksi sekunniksi, koska hän ei voinut olla, ja se sai minut nauramaan enemmän. Se oli hidas ja suloinen ja hauska. Miksi?
Hän teki minulle tilaa juhliin. Ja hän antoi minun myös juhlia itseäni. Noin kuukautta myöhemmin istuin kotona ja työskentelin vielä kerran projektin parissa. En odottanut ketään sinä iltana, joten tunsin itseni todennäköisemmäksi avatessani oven riisuttuani paidan.
Julian ilmestyi sateen yllätykseksi. Noh, minä kerroin sinulle totuuden: “Sain paketin. ”
Hän ei sanonut mitään, vaan tuijotti vain sadevaatteitaan. Katsoin.
Vastasin hänelle, en tiedä sanomasta – en ole mikään kummisetä. “Miksi sinä olet täällä? ” kysyin. “Anna anteeksi”, hän sanoi.
“Minulla ei ole ketään muuta. ”
“Missä Maya on? ”
Hän pudisti päätään. “Se loppui.
Kuukausia sitten. Sanoit olevasi oikeassa, juuri ennen kuin hän lähti, ja nyt olen yksin. Minulla oli joku, joka halusi tietää, tunteeko hän kaipuuta, mitä tarkoittaa kutsua paikkaa kodiksi – enkä minä tiennyt. ”
“Se on sääli.
”
“En pyydä sinua antamaan anteeksi minulle. ”
“Hyvä. ”
Nousin ylös. “Haluatko jotain kylmää?
Sinä näytät siltä, että sellaista voitaisiin pitää. ”
Hän näytti olevan ristiriidassa ja epävarma siitä, oliko tämä oli ansa. Sitten nyökkäsi. Kaksi viikkoa myöhemmin tapasin Julianin lounaalla.
Puhuimme suvaitsevaisuudesta, vaikka tiesimme, ettei meistä koskaan tulisi ystäviä. Mutta olimme miehiä, jotka olivat joutuneet kohtaamaan toisillemme totuuden miehestä, jonka me molemmat olimme olleet kummallakin puolella. “Miksi teit sen? Miksi ojensit minulle?
” hän kysyi. “Koska olen muuttunut”, sanoin. “En usko vihaan, joka on niin luja, että se pakkaa minut sisään ja kutsun sitä vahvuudeksi. Se ei kestänyt maksaa sitä.
Mutta kestän kutsua sua luokseni. ”
Hän nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän kysyi viimeisen kerran: “Mitä sitten teet? Tarkoitan …
tässä ei ole kyse työstäsi tai tytöstä tai mistään siitä, mitä sinulla oli. ”
“Mitä sitten teen? ”
“Hait sinä koskaan Mayaa takaisin? ”
Katsoin häntä.
“En. Ja kun kerron sinulle että tämä ilta, on joitain ihmisiä, joille muut ovat muuttopäivän siirtymätaisteluja tai kilpailua, jotta heidän ei tarvitse katsoa itseään. Mutta minä en ole enää se maailma. ”
“Mitä sinä olet sitten?
”
Hymyilin. “Olen vihdoin se, joka pystyy katsomaan peiliin. ”
Julian katsoi minua tyhjänä ja sanoi: “En pidä sävystä. ”
“En pyytänyt sinua pitämään siitä”, sanoin.
Lähdimme, eikä kyse ollut yrityksestä palauttaa vahinkoa. Kyse oli puhtaasta, terveestä rajanvedosta, joka viipyi vihdoin. Noin vuosi myöhemmin, kun seisoin väkijoukon edessä vastaanottaessani alan innovaattori -palkintoa, huomasin ojentaessani jonkun – hän katsoi minua ja neljä vuotta sitten – Mayaa – jolla oli päällään viallinen silkkipuku, jota hän käytti sinä iltana, ja hän jakelee keräilylaukkuvaihtoehtoja. Hän käveli ohitseni ja tarttui käteeni.
Näin olemme nykyään, eleen ja hymyn ulkopuolella. Hän aloitti: “Amazing. ”
Katsoin häntä poisottamatta katsettani pois lavalta. “Kyllä”, sanoin.
Hiljaisuus kesti kuusi sekuntia, ns. kokoinen side. Sitten sanoin:
“Onko sinulla kaikki hyvin, Maya? Sinä näytät ansaitsevan, jos jotain sellaista tapahtuu.
”
Hänen ilmeensä vääntyi ja näytti loukkaantuneelta. Sitten säälin minua. “Et muutu koskaan, ethän sinä? Tiedätkö mikä olisi voinut olla?
Ehkä sinä saat palkintoja ja rahaa, mutta jäät yksin. Ja sinä ansaitset sen. ”
Katselin häntä, ja minulla ei ollut aavistustakaan tästä lähtien, miksi tunsin itseni koko ajan riittämättömäksi. En tuntenut rakkautta.
En vihaa. En sääliä. Sinä vain loppuisit. “Se oli hyvä aika”, sain sanottua ja käännyin.
“Mutta odota vain! Olen puhumassa sinulle! ” hän sanoi terävästi ja kimeästi. Tyydyin juomaan kulauksen ottamatta askeltakaan.
“Tiedätkö, mikä minusta on niin säälittävää, Mark? Luulen, että sinä luulet saaneesi voiton, koska seisot tuossa. Mutta sinä hävisit. Hävisit koska olit liian pelkuri käsittelemään miestä, jonka valehtelit minulle.
Sinä luulit olevasi meille joku palvelus, koska palkitsit meidät, mutta et ollut koskaan kohdellut ketään kuin ihmistä, joka olit. Emme ole enää sinun ongelmasi siitä lähtien kun sinä jätit minun elämäni, olet alkanut parantua. ”
“Ja sinä olet silti sama henkilö, joka naamioitui miehenä, joka ei ole jättänyt sinua, ja tästä kestävyyden uhrina tulen sitten elää kuin kaveri, jolla on kaikki hyvin. Mutta kukaan ei soita sinulle onnitellakseen sinua.
”
Hän lopetti hengästyneenä. Mitä hän tarvitsi? Ranskalainen yleisö ei ole joko. Hymyilin ja siirsin lasin takaisin tarjottimelle.
“Tämä oli ainoa mitä teit, mutta olet ollut täysin motivoitunut olemaan minulle yhtä paljon hyödyttömiä omia kokonaisuuksia kuin sinä. Minä vietin neljä vuotta polttaakseni itseni, jotta sinä voisit loistaa. Sinä vietit neljä vuotta katsellessasi minua ikään kuin olisin säilytysastia, jonka mittaisen juoman vielä pystyisit hakemaan. ”
“Jos se sai sinut tuntemaan väärinymmärretyltä kuulostava taiteilija, olit sinä.
”
Julian ilmeisesti piti peukaloistaan itseään, koska jatkoin. “Sinä kuulit väärin. Sitä ei tyhjennetty. Sanoin vain, että jos sinusta tuntuu, että menetit, se johtuu siitä, ettei kukaan voi varastaa jotakuta, jonka piti olla sinun elämäsi.
Se vie sinut yli viikkoja sitten. Tämä on vain ensimmäinen kerta, kun olen tiennyt, etten koskaan halunnut sinua, kun lopetin. ”
Hän nykäisi päätään. “Ansaitset kaiken tämän”, hän onnistui minulle ja käveli pois.
En päästänyt häntä. Viimeinen katseeni oli nähdä hänen tarttuvan kimaltelevaan Daily -juhlaan, jonka jotkut miehet, joilla oli taskut, antoivat hänelle. Käännyin pois ja kävelin ohi viileään iltaan. En tuntenut tarvetta katsoa taakseni.
Kuukausia kului ja sitten vuosia. Toistaiseksi. Tapasin sitoutuneen miehen, jolla oli tytär jonkun aiemman suhteen jälkeen, ja huomasin olevani onnellisempi. En tuntenut olevani täydellinen.
Mutta en myöskään etsinyt. Eräänä yöllä tyttö kysyi minulta: “Mitä tapahtui sitten, Miehen kanssa ennen äitiä? ” otin sinut huomioon. Otin taidon haltuuni ja sylkäisin.
“Noh, hän ei ollut sinun isäsi. Mutta hän kesti minut neljä vuotta. Ajattelin, että olimme rakastuneita – vaikka olinkin enemmän rakastunut ahdistukseen siitä, että olen ihminen, jonka luulin minun pitäisi olla. Yksi kaveri ei tullut Peter Paniksi, jotta hän olisi voinut lähteä Peter Panina.
Kun ryhmittäydyimme, yritin sitten parhaani mukaan tukea häntä. Mutta … lopulta hän katsoi minua eräänä yönä ja sanoi, että olin se paino, jota hän kantoi. ”
“Että hänen toiveensa olivat minun ja minun olivat minun.
Olin vain tylsä, sanoin – että olimme ristiriitaisia. Mutta todellisuudessa minä muutin hänet tuoksi, koska toin liian paljon historian taakkaa mukanani suhteeseemme. En uskonut omaan arvooni. ”
Hän nauroi taas ja taputti häntä poskelle.
“Miksi kysyt näistä asioista? Olet liian nuori, jotta sinun olisi kannettava tuota. ”
“Koska kun olen kasvanut, olen nähnyt kuinka paljon arvostatte toisianne toisin kuin monet muut vanhemmat. Ja ymmärrän, että sinun piti päästää jotain pois saadaksesi tämän.
” Tule takaisin meille. Nielee palan. Sitten peukalolla siveli hänen kätensä valtavaa tatuointia. “Kerroin sinulle, olenko koskaan kertonut sinulle, kuinka tapasin Michaelin?
”
Odotin ja katsoin häntä. “Se ei ole sellainen juttu”, sanoin. No niin, tarina on ohi. Mutta olen istunut täällä vain muutaman minuutin ajan, jotta sanomme, että tämä on toisenlainen maailma.
Jos olet joku, joka ymmärtää vastaavan kokemuksen: olet surullinen ja selviät siitä. Olet rikkoutunut ja jatkat eteenpäin – mutta kuvittele vain mitä tekisit itsellesi, jos lopettaisit jonkun toisen ongelman. Minulle tapahtui tämä.
Kiitos kun katsoit.