Tyttäreni syntymäpäivänä hän kohotti lasinsa ja sanoi, että paras lahja olisi, jos minä katoaisin. Joten minä tein juuri niin. Sillä välin kun hän oli lomalla, myin talon ja lensin Eurooppaan matkustelemaan. Ja kirje, jonka lähetin, murskasi hänen elämänsä lopullisesti.
Ennen kuin jatkamme, tilaa kanava ja kerro kommenteissa, mistä kuuntelet. Kirjekuori tuntui painavammalta kuin sen olisi pitänyt, kun astuin ravintolan ovesta sisään. Nauru kimmelsi tiiliseiniä vasten, ja näin Ettan heti pitkän pöydän päässä, hänen ystävänsä kerääntyneenä hänen ympärilleen kuin linnut. Emäntä viittoili hajanaisesti seuruetta kohti, mutta minä epäröin ja etsin tyhjää tuolia.
Yhtään ei ollut lähellä Ettaa. Kävelin pöydän reunaa pitkin. Joku siirtyi ja teki tilaa kahden naisen väliin, joita en ollut koskaan tavannut. Liukenin paikalleni, kirjekuori yhä oikeassa kädessäni.
Etta katsoi ylös, hänen hymynsä välkähti nähdessään minut, mutta palasi sitten loistavana takaisin vieraidensa luo. “Isä on myös täällä”, hän ilmoitti, ei varsinaisesti minulle. “Kaikki, tässä on Alan. ” Kuoro kohteliaita tervehdyksiä.
Nyökkäsin ja asetin kirjekuoren lautaseni viereen pöydälle. Wallace istui Ettan vieressä, kätensä hänen tuolinsa selkänojalla. Hänellä oli liian kallis paita, jossa oli pieniä kuvioita, ja hänen kellonsa välähti, kun hän tarttui viinilasiin. Tilasimme, ja alkuruuat tulivat.
Odotin oikeaa hetkeä ja katselin, kuinka Etta oli keskipisteenä, hänen kätensä liikkuivat vilkkaasti, kun hän kertoi tarinaa asiakastapaamisesta. Hänen ystävänsä nauroivat kohdalle, kun tarinan vitsi osui. Kun tarjoilija tyhjensi lautaset, tartuin kirjekuoreen. “Etta”, sanoin ja nojauduin eteenpäin.
“Hyvää syntymäpäivää. ” Hän kääntyi, kulmat koholla. Työnsin kirjekuoren pöydän yli häntä kohti. Hän otti sen vastaan ja tutki kantta kuin odottaisi siinä olevan jotain vikaa.
Hänen takanaan Wallace seurasi katseellaan sillä puolihymyllä, jota hän aina kantoi kasvoillaan minun läsnä ollessani. Etta repi kuoren auki. Kaksi lentolippua lipui pöytäliinalle. Havaiji, 7 päivää, valtamerenrantaresortti, lennot sisältyivät.
Olin säästänyt ne 4200 dollaria kahden kuukauden ajan. Etta vilkaisi lippuja ja sitten minua. “Ai, Havaiji. Tiesin, että sanoit haluavasi sinne”, sanoin.
Ääneni kuulosti heikolta. “Joo, tietenkin. Kiitos, isä. ” Hän laski liput vesilasinsa viereen ja kääntyi jo takaisin vasemmalla puolella istuvan naisen puoleen.
“Joka tapauksessa, kuten sanoin siitä esityksestä… ” Tunsin hymyni jäätyvän. Muutamat vieraat pöydän ympärillä katsoivat lippuja, sitten minua, ja sitten he käänsivät katseensa pois. Wallace nosti yhden lipun ja vihelsi hiljaa.
“Hienoa, Alan. On varmasti maksanut omaisuuden. ” Hän sanoi sen kuin kommentoisi säätä. “Halusin tehdä jotain erityistä.
Ja niin myös tein. ” Etta otti pitkän kulauksen viiniä, laski lasin ja katsoi minua suoraan silmiin. Hänen äänensä kantautui selvästi keskustelun yli. “Tiedätkö, isä, paras lahja olisi, jos sinä katoaisit.
Oikeasti. ” Pöydän ääressä hiljeni. Jonkun haarukka kilahti lautaselle. Wallace räjähti nauramaan ensimmäisenä, äänekkäästi ja vilpittömästi.
“Voi, tuota voisi sanoa ilkeäksi, kulta. ” Hän nauroi yhä ja pudisti päätään. Muutama vieras hymyili vaivautuneesti. Nainen, vaalea minua vastapäätä, tuijotti lautasliinaansa.
Jatkoin hymyilemistä. Kasvoni tuntuivat vahalta. Kotona sammutin keittiön valot ja katsoin olohuoneen ikkunasta pihalle. Wallace oli korjannut kastelujärjestelmän viime kuussa.
Hän oli hyvä sellaisessa, korjaamaan asioita katsomatta sinuun. Etta tuli keittiöön, avasi jääkaapin ja otti vesipullon. “Rajua tuo tänään”, sanoin. “Mitä?
” “Syntymäpäiväjuttu. Vitsailitko? ” Hän kohautti olkiaan avatessaan pullon. “En vitsaillut.
” “Etkö? ” “Isä, sinä vain ilmestyit sinne. Se oli outoa. Toit kalliita lahjoja ja katsoit minua kuin odottaisit jotain.
” “Odotin, että olisit onnellinen. ” “No, en ollut. Okei? Se oli noloa, kun sanoit sen noin koko pöydän edessä.
” “Sinä sanoit sen koko pöydän edessä. ” Hän naurahti, lyhyt ja kylmä ääni. “Joo. No, ehkä minun olisi pitänyt sanoa se aikaisemmin.
” Hän käveli olohuoneen ohi portaita ylös. Kuulin hänen askeleensa yläkerrassa, oven sulkeutumisen. Seisoin keittiössä pitkään ja katsoin pimeää ikkunaa. Seuraavana aamuna Etta oli jo mennyt töihin, kun tulin alakertaan.
Wallace istui keittiön pöydän ääressä puhelimellaan, ja hänen kahvikuppinsa oli tyhjä. Hän ei katsonut ylös. “Onko sinulla suunnitelmia tänään? ” kysyin.
“Tapaamisia. ” “Wallace, haluan puhua siitä, mitä eilen illalla sanottiin. ” Nyt hän katsoi ylös, kulmat koholla. “Mitä nyt?
” “Etta. Se mitä hän sanoi. Se oli aika julmaa. ” Hän huokaisi ja laski puhelimen pöydälle.
“Alan, se oli vitsi. Hän on nuori. Ihmiset sanovat asioita. ” “Se ei kuulostanut vitsiltä.
” “No, ehkä sinun pitäisi kuunnella tarkemmin. ” Hän nousi, vei kupin tiskialtaaseen ja käveli ulos huoneesta. Ovi naksahti hänen jälkeensä. Aloin kiinnittää huomiota pieniin asioihin.
Tapa, jolla Etta ei koskaan vastannut puhelimeen, kun soitin, mutta vastasi heti, kun Wallace soitti. Tapa, jolla hän puhui minulle ikään kuin olisin vuokralainen, kohtelias mutta etäinen. Tapa, jolla he katsoivat toisiaan kuin heillä olisi salaisuuksia, joihin minä en kuulunut. Eräänä iltana kuulin heidän puhuvan alakerrassa, kun luulin heidän nukkuneen.
Hiivin portaiden yläpäähän. “… hän ei koskaan lähde sinne”, Wallace sanoi. “Hän on kuin huonekalu.
Aina vain olemassa. ” “Tiedän”, Etta vastasi. “Mutta mitä minä teen? Hän on isäni.
” “Hän voisi muuttaa jonnekin. Florida. Arizona. Jonnekin.
” “Hän ei koskaan suostuisi. ” “Kutsuisin häntä. Sanoisin hänelle. ” Hiljaisuus.
Sitten Etta: “Kutsuisin hänet mieluummin hautajaisiinsa. ” Se oli vitsi. Sen piti olla vitsi. mutta se ei kuulostanut vitsiltä.
Se kuulosti toiveelta. Seuraavana aamuna soitin välittäjälle. “Tarvitsen arvion talosta. ” Tauko linjalla.
“Oletko varma, Alan? ” “Olen. ”
Kesti kesäkuun alkuun, ennen kuin myynti eteni. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla välittäjäni soitti minulle töissä.
“Meillä on tarjous. Alle pyyntihinnan, mutta se on vakava. ” Kysyin kuinka paljon. Hän sanoi summan.
Tarpeeksi. “Ota se vastaan. ” “Oletko varma? Voisimme odottaa lisää.
” “Ota se vastaan. ”
Kesäkuun puolivälissä aloin pakata asioita. En kertonut Ettalle tai Wallacelle. Ei ollut mitään järkeä.
He eivät huomaisi ennen kuin olisi liian myöhäistä. Toin laatikot kellariin ja aloin täyttää niitä varovasti. Vanhat valokuvat. Kirjat, joita rakastin.
Isäni taskukello, jonka hän oli antanut minulle päivänä, jolloin synnyin. Katsoin sitä pitkään ja laitoin sen sitten laatikkoon. Etta tuli kotiin eräänä iltana, kun olin keskellä pakkaamista. “Mitä sinä teet?
” “Käyn läpi tavaroita. Vanhoja tavaroita. ” Hän katseli minua pitkään. “Näytät erilaiselta.
” “Olen vain väsynyt. ” Hän nyökkäsi, ei täysin vakuuttunut, mutta ei myöskään välittänyt tarpeeksi kysyäkseen lisää. Se oli se hetki, tajusin: hän ei halunnut tietää. Viimeisen kuukauden aikana töissä aloin suunnitella.
Olin odottanut eläkkeelle jäämistä vuosia. Olimme vaimoni Helenin kanssa puhuneet matkoista, joita tekisimme, kun jäisimme eläkkeelle. Eurooppa. Italia.
Espanja. Kaikki paikat, joista olimme lukeneet. Sitten Helen oli kuollut, ja suunnitelmat olivat kuolleet hänen mukanaan. En ollut palannut niihin sen jälkeen.
En nähnyt mitään järkeä. Mutta nyt, kun olin myymässä taloa, palasin niihin. Katsoin kuvia Firenzestä, Barcelonasta, Lissabonista. Kirjoitin vihkoon asioita, jotka halusin nähdä.
Duomo. Piazzale Michelangelo. Gaudín Sagrada Família. Kirjoitin ylös jopa joitakin lauseita, joita voisin sanoa.
Yksinkertaisia, selkeitä. “Tämä on minulle. ” “Minä teen tämän itse. ” Mutta kun istuin kirjoituspöydän ääressä, sanat loppuivat.
Heinäkuun alussa myynti oli virallinen. Asunnonvälittäjä soitti vahvistaakseen päivämäärän. “Kaikki on kunnossa. He haluavat muuttaa sisään elokuun ensimmäisenä.
” “Hyvä. ” “Alan, oletko varma, ettet halua kertoa Ettalle? Hän on tyttäresi. ” “Hän on jo valinnut puolensa.
”
Sinä yönä istuin keittiössä pitkään lasin kanssa ja katsoin tyhjää taloa. Olin asunut siinä kaksikymmentä vuotta. Helen oli kuollut siinä. Etta oli kasvanut siinä.
Nyt se ei ollut enää minun. Olin jo poissa, vain en ollut vielä poistunut. En nukkunut sinä yönä. En paljoa.
Joka tapauksessa oli aika alkaa suunnitella matkaa. Aloitin tutkimalla Firenzeä. Katsoin karttoja ja luin matkablogeja. Varasin pienen huoneen piazza della Signorian läheltä, toukokuun alkuun.
Tämä oli tapahtunut pääsiäisen jälkeen, kun Wallace ehdotti juhlia. Tiesin, että he viettäisivät sitä kotona pienellä porukalla, kuten aina. En asiaa, mutta olin jo suunnitellut pakkaavani silloin. Toukokuun neljäntenä Wallace alkoi puhua Havaijista ruoan aikana.
“Meidän pitäisi mennä. Vain me kaksi. Juhlimaan. ” Etta hymyili.
“Voisimme todella. Sitä on mietitty. ” “Mitä mieltä olet, Alan? Mikset liittyisi seuraan?
Voisit lomailla sinäkin. ” He nauroivat. vitsi. Minä en sanonut mitään.
Tyhjensin vain lautaset ja täytin astianpesukoneen heidän keskustellessaan päivämääristä. Kun lähdimme liikkeelle, katsoin heidän menevän. Wallace avasi auton oven Ettalle. Hän kosketti hänen käsivarttaan.
He nauroivat jollekin, jonka toinen oli sanonut. Katsoin heitä ja näin heidät sellaisina kuin he olivat: kaksi ihmistä, jotka olivat rakentaneet elämän, johon minä en kuulunut. Ja minä ajattelin: minun ei tarvitse olla täällä. Minun ei tarvitse istua tässä talossa ja odottaa, että he muistavat, että olen olemassa.
Voin muuttaa asian. Voin tehdä valinnan. Joten tein. Kävelin yläkertaan ja aloin pakata.
Seuraavana aamuna soitin töihin ja kerroin heille, että lähtisin. “Milloin tulet takaisin? ” sihteeri kysyi. “En ole varma, että tulen.
” Tauko linjalla. “Mitä tarkoitat? ” “Tarkoitan, että olen kiitollinen kaikesta, mutta on aika jatkaa eteenpäin. ” En odottanut vastausta.
Löin luurin. Vietin seuraavat viikot viimeistellen asioita. Tapasin asianajajan ja allekirjoitin paperit, jotka siirsivät talon ja pankkitilit. Ja sitten kirjoitin kirjeen.
En tiennyt, mitä sanoisin. Yritin useita kertoja. Lopulta raapustin lyhyesti: “Minä olen poissa. Älä etsi minua.
Toivon, että löydät onnen. Isä. ” Se ei tuntunut minusta vielä valmiilta, mutta en tiennyt, miten sanoa enempää. Kävin postilaatikolla.
Suljin kirjekuoren ja pudotin sen laatikkoon. Sitten lähdin. Ensimmäinen pysähdyspaikkani oli Lissabon. Olin varannut pienen asunnon Alfaman alueelta.
Se oli kukkulan rinteeseen rakennettu labyrintti, jossa oli kapeita katuja ja maalattuja julkisivuja. Arvelin, että siellä olisi hyvä eksyä. Olin oikeassa. Ensimmäisenä aamuna heräsin ja kuulin aaltojen töykeän äänen kaukaa.
Seisoin parvekkeella ja katsoin yli punaisten kattojen ja laskeskelin, kenties, 43 puhelua sitten. Kirjeestä oli nyt kolme viikkoa. Oletin, että he olivat avanneet sen jo. Olisin voinut tarkistaa puhelimen, mutta en halunnut.
En ollut vielä valmis. Lopulta otin puhelimen ja avasin viestit. Etta soitti 37 kertaa. Wallace lähetti tekstiviestin.
Lue se. Siinä luki: “Voit soittaa, kun olet valmis. ” En soittanut. Lähdin kävelylle pitkin rantaa.
Katselin aaltoja ja ajattelin Heleniä. Toivoin, että hän olisi kanssani. Hän olisi rakastanut tätä. Toivoin, että hän näkisi minut nyt.
Ehkä hän näkee. En tiedä. Se on yksi niistä asioista, joita et koskaan saa tietää. Muutamaa päivää myöhemmin tapasin jonkun.
Olin kahvilassa, yksinkertainen paikka nurkkapöydän lähellä, ja jaoin pöydän. Hän oli ranskalainen, arkkitehti, ja hän oli tulossa takaisin Portugalista. Tuntui helpolta puhua, kun kumpikaan meistä ei jakanut elämäänsä. Hän kertoi minulle töistään.
Kerroin hänelle, että etsin jotain. “Mitä etsit? ” hän kysyi. “En tiedä.
Luulen, että aloittaa alusta. ” Hän nyökkäsi. “Se on hyvä syy matkustaa. ” Tapasimme toisena iltapäivänä ja kävelimme pitkin rantaa.
Sitten hänen täytyi lähteä Ranskaan töihin. Vaihdoimme puhelinnumeroita. En ollut varma, soittaisimmeko koskaan. Mutta se oli jotain.
Se oli osoitus siitä, että pystyisin silti tuntemaan yhteyden. Toisen ihmisen kanssa. Toiseen elämään. En ollut varma, että pystyisin.
Ei. Tämä oli hyvä. Tämä oli tervettä. Elokuun alussa otin junan Barcelonan keskustasta lentokentälle.
Barcelona oli ollut enemmän kuin odotin. Olin kävellyt tuntikausia, tutkinut vanhaa kaupunkia ja katsellut värejä, arkkitehtuuria. Mutta tiedätkö mitä? Pidin Lissabonista enemmän.
Olin ajatellut, että valitsisin vuoden. Lopulta valitsin kaksi kuukautta sinne. Mutta joka tapauksessa, jatkuva jatkuva. Joten kun saavuin Barcelonaan, päätin jatkaa matkaa.
Seuraava kohde: Rooma. Sitten Napoli. Halusin nähdä Välimerta. Halusin nähdä jotain rannikkoa.
Ja sitten ehkä Firenze. Oma aikataulu. Oma tahti. Lensin Barcelonaan eräänä iltapäivänä.
Kun nousin koneesta, tunsin oloni erilaiseksi, kevyemmäksi. En tiennyt silloin, että tämä oli edelleen sama nainen. Kesti hetken ennen kuin tunnistin. Hän oli pöydässä reunalla, pitkä, tumma tukka.
Ja sitten hän katsoi ylös ja näki minut. “Miksi sinä seuraat minua? ” sanoin. Ja sitten hän nauroi.
“En minä seuraa. Minä täällä asun. ” Ja minä ajattelin: selvä. Onnea.
Kaksi kertaa niin paljon. Se ei ollut sattumaa. Se oli jonkinlaista. Tarkoitettu.
Ehkä tämä tarkoittaa jotain. Ehkä minun pitäisi selvittää mitä. Lopulta vietin siis viikon Barcelonassa. Sitten lähdin Firenzeen.
“Se on aikainen. Se on kaunis. Mutta jotain siinä kiehtoo. ” Se oli paikka.
Joten menin. Ja sitten rakastuin. Kaupunkiin. En toiseen ihmiseen.
En sinne. Tietysti. Mutta. Katselin, kuinka hän vihdoin katosi väkijoukkoon, ja tunsin jotain.
Kävin läpi oppaan, jossa kuvattiin kerroksia. Ajattelin: vietän yhden viikon. Sitten minun on tehtävä päätöksiä. Käytin rahaa.
Säästin. Järjestin asiat uudelleen. Sitten lopulta päätin. Jatkoa.
Tulin jäämään Roomaan. Yritän olla onnellinen. Ehkä tämä on parempi. Ehkä tämä on mitä minun piti tehdä.
Mikään ei ole pohjimmiltaan vialla. Ei muuta kuin tapa mennä, jatkaa. Astun tuntemattomaan. Kuvittelen, että Helen kurkottaisi katsomassa ja sanoisi: “Mene.
” Joten menen. Mikään ei ole vialla. Tämä on toivo. Ja junat ajavat ajallaan.
Ajattelen hänen kasvojaan, ja kuinka vihdoin näin hänen kasvonsa. Ei, en tarkoita sitä. Se on vain valoni. Nautin siitä, kun voin tehdä tämän.
Me selviämme. Alan tuntea oloni kevyemmäksi. Tämä on toivo. Ja tämä on vain osa minua.
Se on yksinkertainen. Se on mitä se on. Hmm. Kun olen vain vähän yksin.
Ja minä ajattelen, että ehkä minäkin olen matkalla jonnekin. Ja sitten löysin itseni kävelevän ilman mitään paikkaa, minne mennä. Hetken ajan pysähdyin katsomaan. Katsoin ympärilleni ja ajattelin:
Tämä on minun varsin usein.
Olin matkalla kotiin. Ja kuitenkin. En tiennyt, missä koti oli.
Ja sitten kaikki alkoi olla hyvin.