Seisoin siinä syntymäpäiväillallisella, ja kaikki katseet olivat kääntyneet minuun. Olin tiennyt, että jokin oli vialla jo kuukausia, mutta en ollut halunnut myöntää sitä itselleni. Olin vain toivonut, että asiat olisivat olleet toisin. Vanessa hymyili, mutta se hymy ei ollut minulle.
Se oli yleisölle. Hän kohotti lasiaan, katsoi ystäviään pitkään ja sanoi sitten nuo sanat, jotka repivät maton jalkojeni alta. “Älkää nyt käsittäkö väärin”, hän sanoi ja naurahti. “Älä innostu liikaa.
Sinä olet vain väliaikainen. ”
Jotkut nauroivat hermostuneesti. Toiset vaihtoivat katseita. Joku yritti keventää tunnelmaa, mutta en enää kuullut mitään muuta kuin sydämeni jysketyksen korvissani.
Tunsin kasvojeni kuumenevan, mutta en aikonut antaa kyyneleiden virrata enkä räjähtää. En enää. Laskin lautasliinani pöydälle, otin lompakkoni esiin ja laskin pöytään tasan oman osuuteni. Ruoat, juomat, reilu juomaraha.
En jättänyt mitään epäselväksi. Sitten nousin ja katsoin häntä suoraan silmiin, jotka väistivät minun katsettani. “Se väliaikainen osa loppui juuri nyt”, sanoin. Ja kävelin ulos.
En ollut varma, oliko kukaan muu ymmärtänyt, mitä juuri oli tapahtunut. Ehkä he luulivat, että se oli vain draamaa, jota he olivat odottaneetkin. Ehkä he luulivat, että minä palaisin takaisin. He eivät tunteneet minua, ja mikä pahempaa, he eivät olleet koskaan yrittäneetkään.
Puhelimeni alkoi soida, kun olin vielä hississä. Jätin sen vastaamatta. Se soi uudelleen kadulla. Ja sitten taas.
Jätin sen tärinään taskussani ja astuin yöhön. Vanessa soitti tunnin kuluttua. Itkien. En vastannut.
Se ei ollut todellinen hetki, jolloin ymmärsin, että kaikki oli ohi. Se hetki oli tullut jo paljon aikaisemmin, vaikka olinkin yrittänyt kieltää sen. Se oli tullut silloin, kun olin tavannut hänen ystävänsä ensimmäistä kertaa. Se tapahtui kolmen kuukauden seurustelun jälkeen.
Hän oli viimein suostunut esittelemään minut lähipiirilleen, ja olin ollut niin innoissani. Cocktailbaari, pullonjako, juomia, jotka maksoivat enemmän kuin viikon ruokakauppani. Olin pukeutunut parhaaseen bleiseriini. Siisti.
Puhdas. Sellainen, jonka olin ostanut Nordstromin alennusmyynnistä, ja joka oli ollut iso sijoitus. Kaikki muut näyttivät siltä kuin he olisivat astuneet suoraan lehden päältä. Brändit, muotitalot, harkitut yksityiskohdat.
Connor, Britneyn mies, oli ensimmäinen, joka avasi suunsa. “No niin, Nathan. Mitä teet työksesi? ”
“Arkkitehtuuria”, vastasin ja yritin hymyillä.
Kohteliaat nyökkäykset pöydän ympärillä. Mutta Connor ei lopettanut. “Kenen toimistossa? ”
Nimesin yrityksen.
Keskikokoinen, alalla arvostettu, hyvää työtä tekevä. Sitä paitsi rakastin työtäni. “Ai. ” Hänen hymynsä ei yltänyt hänen silmiinsä.
“Luulin, että tarkoitat jotain isompaa. ”
Ilmapiiri muuttui siltä istumalta. En ollut enää yksi heistä, vaan uteliaisuus, jota piti tutkia. Keskustelu jatkui, mutta en ollut enää läsnä.
Olin epäonnistunut kokeessa, jota en ollut edes tiennyt tekeväni. Uberissa kotiin olimme hiljaa. Katsoin ikkunasta ulos ja mietin, olisiko hän sanonut jotain minulle missä tahansa vaiheessa sitä iltaa. “Olit hiljaa tänään”, hän sanoi viimein.
“Minusta tuntui, että minua haastateltiin johonkin, mihin en ollut edes hakenut. ”
Hän siirsi asentoaan. “Mitä se tarkoittaa? ”
“Ystäväsi kyselivät koko illan.
Heillä oli jokin agenda. He halusivat selvittää, olinko tarpeeksi hyvä sinulle. ”
“He ovat vain suojelevia. He näkivät minun seurustelevan tyyppien kanssa, joilla oli yhteyksiä, joilla oli…
”
“Varat? Statuksia? ”
“Se ei ole reilua. ”
Katsoin häntä sivuun juuri, kun auto pysähtyi punaisiin valoihin.
“Välitätkö sinä mistään sellaisesta? ”
“En tietenkään. Pidän sinusta juuri sellaisena kuin olet. ”
“Harmi, koska se on kaikkeni, mitä minulla on tarjota.
”
Hän tarttui käteeni ja veti minut lähemmäs. “Ja se on kaikki, mitä haluan. ”
Uskoin häntä. Halusin uskoa.
Mutta valehtelin itselleni, koska en halunnut nähdä, mitä nenäni edessä oli. Kuukautta myöhemmin firmamme voitti pienen mutta arvostetun suunnittelupalkinnon. Olin ylpeä. Se oli tunnustusta työstä, jota olin tehnyt.
Kerroin hänelle innoissani. Hän toivotti onnea. Ja sitten väsyneesti. Myöhemmin samana iltana huomasin, että hän oli jakanut tarinani Instagramiin.
Mutta ei henkilökohtaiselle tililleen. Päätililleen. Ilman tagia. Ilman mainintaa.
Vain pieni uutinen, joka esitteli, mitä hänen “ystävänsä” oli tehnyt töissä. Kun kysyin miksi, hän kohautti olkiaan. “En halua sekoittaa henkilökohtaisia ja työasioita sosiaalisessa mediassa. ”
Se ei ollut henkilökohtainen jako.
Se oli minun työni. Ja sitten tuli hyväntekeväisyysgaala, jossa tapasimme hänen eksänsä Prestonin. Hän oli kaikkea, mitä minä en ollut. Rahoitusala, Philippin kello, tarinoita Hamptonsista.
Ja Vanessa loisti hänen seurassaan tavalla, jollaista en ollut nähnyt viikkoihin. Hänet valtasi hänen energiansa, hänen asemansa, koko se maailma, jota en voinut tarjota. Kotiin ajaessa hän oli hiljaa. Kun kysyin mikä on, hän sanoi, ettei mitään.
Älä valehtele minulle. kerroin itselleni. En ole sokea. En ole epävarma, mutta en ole tyhmä.
Kahtena viikkona ennen syntymäpäiväänsä hän kertoi suunnitelmistaan juhlia varten. En ollut mukana. Se ei ollut mikään suuri yllätys. Lauantain ja juhlavat naiset, jotka olivat valmiita sijoittamaan brändiinsä.
Sitten hän meni läpi vieraslistan. 16 henkilöä. Suurin osa minulle tuntemattomia. Ja sitten hän sanoi: “Ja sinä, kulta, minä haluan sinun olevan siellä.
En halua unohtaa ketään. ”
“Haluatko sinä minun olevan siellä? ” kysyin, mutta sanat tuntuivat raskailta. “Se on syntymäpäiväni, Nathan.
En sano, etteikö siitä tulisi siistiä. Siitä tulee spektaakkeli. ”
“En ymmärrä. Jos haluat juhlia, niin juhlitaan.
Meidän paikassa. Salaa ja helpommin. ”
“En ole kertonut, etten halua juhlia. Sanon vain, että haluan jotakin erityistä.
”
“Ja se tarkoittaa yli 500 dollarin henkeä per henkilö vai sitä, että annat minun maksaa vuokravakuuteni? ”
Ymmärrän, ettei se ole varaa. Tässä on asia, jonka haluat: sinä haluat esiintyä. Et ole sinä.
”
Hän katsoi minua kuin olisi pyytänyt poliittista kantaa. “Ja mitä vikaa siinä on? Enkö minä saa haluta? ” “Oletko sinä se, jonka takia minun täytyy olla joku toinen?
”
Ne sanat eivät jättäneet minua. En silloin, enkä myöhemminkään. Viikkoa ennen hänen syntymäpäiväänsä viimeistelin lahjani. Arkkitehtoninen luonnos.
Piirustus siitä rakennuksesta, jossa olimme tavanneet. Gallerian avajaisissa, jossa olimme puhuneet kolme tuntia putkeen. Ihminen, jota hän oli sanonut arvostaneensa ihmisistä, jotka olivat “vain häntä”. Se oli kaunista.
Yksityiskohtia, ammattimaista, tuntien töitä. Kun kerroin siitä Sohvalla, ystävälleni, hän katsoi minua pitkään. “Sinä yrität kovasti. Ja olen varma, että se on kaunista.
Mutta se antaa hänelle jotakin. Hän tarvitsee jonkun, joka on jo valmis ennen kuin hän tekee itsestään kokonaisen. ”
“Sinä et tunne häntä kuten minä. ”
“En, mutta minäpä tunnen sinut.
” Sitten hän kohautti olkapäitään. “Ja tällä hetkellä näyttää siltä, että yrität kovasti tehdä onnelliseksi jonkun, joka ei vaivaudu näkemään, että sinä olet jo tarpeeksi. ”
“Sitten et tiennyt, kuka hän on. ”
“Ehkä näen hänet selkeämmin, koska en ole rakastunut häneen.
”
Minun ei pitänyt kuunnella. Mutta ehkä siellä oli totuutta. Ehkä en halunnut nähdä sitä. Sitten tuli syntymäpäivä.
Kävelin hänen rakennuksen ovelle, pidin kapsahtanutta laatikkoa kädessäni. Tunsin olevani juhlien tyylikäs. Sinun on oltava täällä. Oven avasi hänen ystävänsä ja katsoi minua ylös ja alas kuin olisin ollut jokin asia.
Vanessa oli sisällä enkä voinut nähdä häntä. Sitten kuulin hänen naurunsa, joka kaikui toisesta huoneesta. Kun hän vihdoin tuli esiin, olin yllättynyt nähdessäni hänet. Keskustelin hänen kanssaan enkä ollut varma, kuinka olla jatkossa.
“Vanessa, onnea syntymäpäiväksi. ”
Hän hymyili. “Hei, Nathaniel. ”
Hän otti lahjani ja katseli sitä kuin se olisi ollut jotakin, jota hänen piti kantaa.
“Voi, sinun ei olisi pitänyt. Anna se eteenpäin. ”
Hän asetti sen pöydälle ilman, että vilkaisikaan sitä. Hän suuteli minua poskelle, ei huulille, ja lähti.
Menin lahjahuoneeseen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin huomasin, että hän oli jättänyt minut sinne. Toin sen hänelle ja hän sanoi: “Voi, jalkapallo-ottelussa. ” Sitten katselin, kun hän palasi seuraamaan bileitään.
Pöytä oli pitkä. Vanessa oli toisessa päässä, minä kaukana. Hänen vieressään oli hänen ystävänsä Greg, joka oli jo humalassa ja vitsaili, että olin liian tylsistynyt ollakseni hauskaa. Ensimmäinen tunti oli kuin piinallinen.
Hänen ystävänsä kyselivät minulta, mitä tein, ja kun sanoin, he vaihtoivat katseita. Sitten tuli heidän suosikki aiheensa, joku, joka kysyi “että sinäkö se olet sinä, joka rakastat vanhempiasi”. “Mitä sinä ajat? ” “Viimeinen huuto”, sanoin lasista.
Sitten istuin siellä ja hän sanoi: “Se on Voi, Luoja, oletko sinä se henkilö, joka ei päivitä mitään? ”
Ja sitten joku kysyi hänen tyttöystävältään. “Onko sinulla koskaan ollut joku, joka saa sinut tuntemaan olosi köyhemmäksi? ”
Hän sai kunnian, hän otti hänet kiinni ja suuteli häntä liian kauan.
Katsoessani häntä, hän ei katsonut minua takaisin kuten ennen. Kun viimein nousin joutumatta nousemaan, hän oli ollut vajoamaisillaan kaiken salaisuuden keskellä. Katsoin hänen suuntaansa, jo viimeisen tunnin ajan, olin ollut se tyyppi, jonka kanssa hän voisi ikinä ollakaan. Sitten eräs hänen tyttöystävistään nousi, kun hän seisoi juhlien keskellä ja nosti laseja.
“Haluan nyt sanoa onnea ja toivottaa syntymäpäivää parhaalle ystävälleni, upealle, menestyneelle ja liian hyvälle useimmalle tämän kaupungin miehelle. ”
Ja sitten hän katsoi minua. “Hän on upea”, hän sanoi ja nyökkäsi. “Tiedättehän.
”
Sitten koko pöytä kääntyi katsomaan minua kuin olisin ollut esillä. Joku piti kädessään asetta, jonka joku oli tuonut sinne ihailemaan. Vanessa ei kuitenkaan hymyillut. Hän katseli minua kuin olisi ollut osa sisustusta.
Britneyn ystävä oli jatkanut puhettaan, hänen sanansa vain niin närkästyttävät. “Koska älkää nyt ymmärtäkö väärin”, hän sanoi ja naurahti, ikään kuin se olisi ollut mikään totuus. “Hän on aivan ihana. Tarkoitin, katso häntä.
Mutta me kaikki ajattelimme, ja sitten on toinen ihminen. ”
Katsoin ympärilleni. Kukaan ei ollut katsomassa minua. He katselivat toisiaan, hymyillen kuin he olisivat osanneet odottaa tätä.
“Sinä olit alkuperäinen harjoitus”, Britneyn ystävä sanoi ja kyllä, sain osani. “Tiedätkö, sinä olit hänen potentiaalinsa, eikö niin? ” “Se on reilua. ”
Ja sitten koko pöytä nauroi.
Jotkut jopa kohottivat lasejaan. Katsoin Vanessaa. Hän katsoi lasiaan. Kun nauru vaimeni, nousin seisomaan.
Otin lautasliinani, pyyhin suuni ja laskin sen pöydälle. “Anteeksi”, sanoin, mutta siten, että vain Vanessa kuuli. “Voidaanko puhua toisella kertaa? ”
Kun nousin, tunsin olevani täysin rauhallinen.
Ei tärinää. Ei vihaa. Tunsin olevani tyhjä, mikä oli melkein pahempaa. Sitten pysähdyin ja katsoin häntä uudelleen.
“Yksi kysymys. ” “Vitsailitko silloin, kun sanoit, etten ole se loppu, vai sanoitko, että olen väliaikainen? ” “Vai oletko koskaan miettinyt ääneen, kuvitteleeko kukaan tässä pöydässä, että me koskaan menisimme naimisiin? ”
Hän avasi suunsa, mutta mitään ei tullut.
“Koska kysyin silloin. Vaikka olit jo antanut vastauksesi. Näitkö sinä sen täällä? Näkikö kukaan tässä sinut?
Vai näkivätkö he sinut vain miehenä, joka seisoo jonkun luona, jonka pitäisi olla onnekas, että hänet on otettu mukaan? ”
Huone oli täysin hiljaa. Jopa joku, joka oli soittanut musiikkia, pysäytti levyn. Ja sitten hän sanoi: “Se oli vitsi, Nathan.
Olet tekemässä tästä isompaa kuin se on. ”
“Katsoin tilannetta. ” Katsoin huonetta. “Mikään tässä ei ole vitsi, Vanessa.
Sinä seisot edessäsi, kerroit heille, että olet väliaikainen. Sinä sanoit, ettet ole vakava. ”
“Minä tarkoitan sitä. ”
Hänen ystävänsä pudotti lasinsa.
Joku sanoi “Voi luoja”. Mutta en pysähtynyt. “Minä olen se, joka vietti kahdeksan kuukautta yrittäen olla tarpeeksi hyvä sinulle. Kun tämän pöydän ihmiset päättävät, kuka sinä tulet olemaan.
” “Minä olen se, joka lopetti huomauttamasta, kun et koskaan jakanut kuvia meistä. Kun et ikinä kutsunut minua juhliisi. Kun olin aina se ystävä, jonka he tapasivat myöhemmin. ”
“Katsoit minua ympärilläsi olevien ihmisten takia.
” “Koska sinä näit minut sinuna. ”
“Ja sinä ymmärsit, että se ei ole se, mitä sinä haluat. ”
Hänen äänensä kirposi. “Lopeta.
”
“Minä olen täällä, koska rakastin sinua. Mutta en voi rakastaa sinua tarpeeksi puolestamme kummastakaan. Eikä minun tarvitse antaa sinulle anteeksi sitä, että paljastit minut juhlissasi. ”
Katsoin huonetta.
Loput katsoivat kengiään. Jotkut olivat jopa vetäneet puhelimensa esiin. “Minun lahjani on sinulle”, sanoin ja osoitin pöydällä olevaa laatikkoa. “Se on piirustus siitä rakennuksesta, josta valitsit minut silloin, kun valitsit minut, ennen kuin he antoivat sinun muuttaa mieltäsi siitä, minkä arvoinen olin.
”
Ja sitten kävelin pois. Taksissa soitin Marcukselle, parhaalleni. “Onko sinulla varaa siihen, että soitan? ”
“Kyllä.
Olen tulossa kotiin. ”
“Mikä on vialla? Miksi äänesi on tuollainen? ”
“Kerron kaiken, kun näen sinut.
Mutta olen ollut eksyksissä. ”
“Minäpä kerron sinulle kaiken, kun näen sinut. ”
Hän oli hiljaa hetken. “Kuinka pahaa se on?
”
“Se on sitä pahinta, mitä olen koskaan joutunut. ”
Hetken kuluttua hän sanoi: “Seuraavat minuutit voivat olla merkityksettömiä. Sano se, mitä sinun tarvitsee sanoa. ”
Tunsin kyyneleet päässäni, mutta nielin ne.
“En aio pyytää anteeksi. ”
“Minä en pyydä sinua pyytämään. ”
“Kerro minulle, missä olet. ”
Luettelin hänelle.
Sitten olin hiljaa. “Sinä et enää ole sen arvoinen, että hän näkee sinut. ”
“Tiedän. ”
Nousin hänen asunnolleen.
Ja sitten kerroin hänelle kaiken, sanasta sanaan. Sen, miten hänen ystävänsä olivat kohdelleet minua. Kuinka hän oli jättänyt minut. Hän ei katkaissut minua.
Kun olin valmis, hän nojautui eteenpäin ja hieroi kasvojaan. “Mutta mitä olet tekemässä? ” hän kysyi. “En tiedä vielä.
”
“Miksi et antaisi hänelle tilaisuutta, että hän voi selittää? ”
Käännyin katsomaan häntä. “Ei ole mitään, mitä selittää. Mutta hän ystävineen näyttää jo minulle, kenen minä olen.
Uskon hänelle. ”
Hän huokaisi. “Ei edes kuuntelematta häntä, Marcus. ”
Hän katsoi minua pitkään.
Sitten hän nyökkäsi. “Mitä tarvitset? ”
“Tarvitsen asunnon, jossa majoittua. ” “No, olet täällä.
”
Seuraavana aamuna heräsin puhelimeni tärinään. Kaksitoista viestiä, kaikki toimitettu. Seitsemän vastaamatta jäänyttä puhelua. Kaikki Vanessalta.
“Vastaisitko mieluummin, Nathan. ”
Sitten ensimmäinen viesti. Nyt “No niin, voit olla täältä. Soita minulle.
Tämä on mennyt liian pitkälle. ”
Kaksi “En halunnut sanoa, mitä sanoin. Se oli vitsi. Olet ylireagoinut.
”
Joku “Tämän on oltava vitsi, eikö? ”
Kymmenen tuntia myöhemmin: “Minä olen ravintolan edessä, jossa olet. Tulen sisään. ”
En vastannut.
Katsoin vain ikkunasta. Hän seisoi katukivettyksen katukivettyksen alla. Puhelu. En vastannut.
Sitten hän lähetti minulle kuvan, jossa hän itki. “Vastaatko nyt? ” “Ei, sanoi Marcus, joka tuli katsomaan olkapääni yli. En ehkä ole ollut tämän kanssa pitkään, mutta en ole tyhmä.
”
“Pysy kotonasi. Älä katso alas. ”
Mutta katsoin ikkunasta, kun hän lopulta päätti nousta takaisin autoon ja ajoi pois. Seuraavina päivinä hän yritti kaikkensa.
Tekstejä pyytääkseen anteeksi. Tekstit vihaisina. Tekstit, joissa uhkasi ilmestyä paikalle töihin. Jopa yksi hänen ystävistään ilmestyi baariin, jossa istuin ja sanoi, että “hän itkee niin paljon, että hän on itkenyt.
”
“Kysyin minulta, mikä hänen on. ” “Minä kerroin sinulle, mitä tapahtui. ”
“Voi Luoja, sinä et edes vastaa hänelle. ” “En.
” “Oletko sitten sinä se tyyppi, joka rakastaa heitä ja antaa heidän mätää? ”
En vastannut. Mutta en vastannut hänelle. Sitten sisareni soitti.
“Katso, olen juuri puhunut Vanessan kanssa. Se on sääli, se mies itkee. ”
“Se koskee häntä. ”
“Juoja.
Sinä rakastit häntä. Hän rakastaa sinua. ”
“Hän rakasti minua kuin joku rakastaa itsestäänselvyyttä. Sellaisena, että sinä et ole koskaan oikea valinta, vain röyhkeä harjoitus.
Olen väsynyt siihen, että minut nähdään kokoonpantavana. ”
Hiljaisuus. “Oletko varma, ettet halua antaa hänelle mahdollisuutta? ”
“Jotkut asiat eivät ansaitse toista mahdollisuutta.
” “Käänsin itseni ja vaihdoin puheenaihetta. En koskaan maininnut hänen nimeään enää. ”
En tiedä, kuinka kauan että seuraava teksti tuli. Se oli myöhäisillan juhlista.
“Vannon, etten tiennyt, että olit ottanut tämän niin vakavasti. Se oli pieni harmiton kommentti. Et voi rikkoa jonkun kanssa kahdeksasta kuukaudesta tällaisen vuoksi. “Se ei ollut pieni kommentti, Vanessa.
Se oli sinun mielipiteesi, jonka olit säästänyt sinulle, kunnes sait tarpeeksi yleisöä kertomaan sen. ” “Se oli koko totuus. ”
“Mitä sitten? Anna minun selittää.
” “En välitä siitä, miten sinä selität. ” “Se, mitä sanoit, mitä teit, se oli sinun muistosi. Ja viisi vuotta myöhemmin, kun olet jossain tapaamassa jotakuta, jonka kanssa uskot olevasi onnellinen, se, miten olet puhunut minusta, se tulee olemaan hyvä. ” Harjoittelet henkilökohtaisia ongelmia jonkun kanssa, joka on sinun.
”
“Vastaa jotain, mikä ei ole sinun omaasi. ” “Mitä minun pitäisi sanoa? ”
“Mitä vain, mitä haluat keksiä. En pyydä sinua antamaan minulle anteeksi.
” “En ole. ”
“Miksi? ” “Koska anteeksipyyntö ei kumoa sitä, mitä sanoit. ”
Seuraava viesti tuli kaksi päivää myöhemmin.
Se oli pitkä. Luin sen kahdesti, ja jokaisella lauseella se tuntui enemmän samalta. Hän sanoi saaneensa aikaa ajatella. Että hän oli töykeä.
Että hän oli sekaisin. Että hän oli sekaisin hänen perheensä suhteen. Ja sitten se, joka sai minut pysähtymään. “Ja kyllä, ehkä halusin sinun olevan erilainen.
En sanokaan sitä. ”
Katsoin puhelinta kauan. Sitten kirjoitin raskaalla sydämellä. “Kiitos, että kerroit minulle tuon.
Se auttaa. ” “Se ei auta minua. Se auttaa sinua. ”
“Se heitetään minun kasvoilleni tapaamistamme, kunnes huomaat, mikä minä olin.
” “Se on lasku. ”
Hän soitti. En vastannut. Sitten hän lähestyi asuntoani.
Sitten portin piippaus soi, ja vahtimestari ilmoitti minulle, että hän oli aulassa. “Kerro hänelle, etten ole kotona. ”
“Mutta hän sanoo tietävänsä, että sinä olet täällä. ”
“Kerro hänelle, että soitan, jos haluan tavata.
Ellei hän lähde, soita rakennuksen turvallisuuteen. ”
En koskaan tullut alas. Sillä välin jatkoin työtä. Kappaleeni oli tarkoitus olla näyttelyssä.
Kolme kuukautta myöhemmin palasin taidemuseon uuteen siiven. Se tehtiin sen jälkeen, kun olin aloittanut. Se näkyi tammikuussa. Tunsin jotakin unohtamani tunnetta, jota en ollut tuntenut kuukausiin, kun seisoin siinä.
Sitten vietin pienen juhlan vanhempieni ensimmäisessä asunnossa. Pystyin estämään sen. Se tapahtui vihdoin. Mutta viikkoa myöhemmin sain sähköpostin, joka sai sydämeni pysähtymään.
“Kutsu: Museum of Contemporary Art. Pysyvä kokoelma. ” Se varastettiin. Ja sitten minua pyydettiin valmistelemaan puhe pankin avajaisiin.
Puhuisin suunnittelun risteyksestä. Istuin ja katsoin nimeäni, taiteilijan nimeä. Ja mietin, olisiko se riittänyt hänelle. Sitten hänen ystävänsä Britney tapasi minut eräässä tapahtumassa kaksi viikkoa myöhemmin.
Hän tuli luokseni, katsoi minua ylös ja alas ja sanoi: “Sinä näytät erilaiselta. ”
“Voin sen. ”
“Kuulin, että sinulla on jotain museossa. Onnittelut.
”
“Kiitos. ”
Hän katseli minua pitkään. “Vanessa ei voi hyvin. ”
“Se on kurjaa.
”
“Puhutko sinä hänelle? ”
“Mitä järkeä siinä on? ”
Hän huokasi. “Tämä on sinun tietysti.
Mutta hän toistaa edelleen, kun hän on humalassa. Sinua. ”
Katsoin häntä. “Hänen vaikein tunteensa ei ole minun ongelmani.
En ole pystynyt tekemään parannusta. ”
Se oli ensimmäinen rehellinen asia, jonka olin koskaan kuullut. Varhain eräänä aamuna, kun olin vielä Mummon asunnossa, heräsin, koska puhelimeni soi. Hän.
Katsoin tunnistamattoman numeron. Sitten muistin. “T-paita. ” Se ei ole selviö.
Se oli puhelin, jota olin pitänyt kuukausia. En välittänyt siitä. Loppujen lopuksi tärkeintä oli kuitenkin se, että hän halusi kuulla ääneni, vaikka se olisi vain viimeisen kerran. Ja kuulin hänen äänensä.
Itkevän. Hän oli naisen vaikein asia, jonka olin koskaan kohdannut. Jos olisin ollut vähemmän kokenut, se olisi voinut hajottaa minut. Mutta en ollut enää se mies.
“Miksi soitit tähän aikaan, Vanessa? ”
“En minä tiennyt kenelle muulle soittaisin. ”
“Tämä ei ole minun autoni. ”
“Minä en ole.
voi olla. Ja minä olen. ”
“On sinun. ”
Hiljaisuus.
“Etkö voi antaa minulle uutta mahdollisuutta? ”
“En. ”
“Miksi? ”
“Koska se ei ole nyt se, mitä tarvitsen.
Ja mielestäni sinä olet pahoillasi. ”
“Sinä et voi olla päättänyt, miltä minusta tuntuu. ”
“En yritä. Mutta sanat, jotka valitsit, kertovat jo.
Sinä päästit irti minusta ulkopuolisten vieressä. Katsoin sinua väkijoukon takaa. ”
“Se ei ollut sinun kanssasi. Se oli minä.
”
“Se oli se kohta. Sinä olet ollut nolostunut minusta, koska minä en ole sinun maailmasi. Ja teit selväksi, ettet aikonut koskaan pitää minua. ” “Se on okei.
” “Se on rehellistä. ” “Mutta ansaitsen jonkun, joka on ylpeä siitä, että on kanssani. ”
Hän alkoi itkeä. “Minä rakastan sinua.
Tarkoitan, että sinä kuulut minulle. ”
“Minä tiedän, että rakastit minua sillä tavalla kuin osasit. Eikä se riittänyt. ”
“Minä voin muuttua.
”
“Se ei kuulu minulle enää. ”
Hiljaisuus. Sitten lämmin ääni, vaimea. “Mitä minun pitäisi tehdä?
”
“Sinä jatkat elämääsi. Sinä opit kuuntelemaan. Ja sinä toivot, ettet koskaan toista tätä toistasi. ”
Hän sanoi lopulta “Moi, Nathan.
”
“Hyvästi, Vanessa. ” Laitoimme puhelimen kiinni. En itkenyt. Tunsin itsevarmuuden tunteen, jonka olin unohtanut.
Tunsin olevani surullinen ja samalla tyyni. Katsoin ympärilleni ja ajattelin hänen asuntoaan, jonka olin jättänyt toiselle miehelle. Ja ajattelin ensimmäistä kertaa ajatellessani itsestäni ilman häntä. En halunnut jäädä lapsen syliin.
Jätin sen sillä viikolla. Anna hänen olla omassa tilassaan. Minun täytyy löytää paikkani. Kuukausia vierähti.
Tulin itsekseni kokonaiseksi. En ollut edes ymmärtänyt, kuinka lopulliselta tunsin myöntäessäni sen. Se ei tullut uutena, ei parantuneena, ei täydellisenä. Tulin takaisin kotiin.
Ja se yksin riitti. Mutta toisinaan yöllä istuessani ikkunan ääressä luonnosten kanssa, ajattelin häntä. Ei ikävöiden, kuten nainen, jota hän olisi voinut olla, vaan kuten joku ajattelee asiaa, jonka hän huomasi, että sinä, hän, sinä, pudotit. Ja kuitenkin jatkoin.
Koska elämä jatkuu. Ja illuusio oli se, joka jatkoi. Viisi kuukautta syntymäpäiväillallisen jälkeen sain sähköpostin. Hänen taiteensa, jota olin valmistellut, esiteltäisiin julkisesti.
Juhla oli pieni mutta täynnä ihmisiä, jotka kunnioittivat työtä. Katsoin ympärilleni jonkun, joka keskusteli hänen kanssaan, kun hän seisoi siinä minä hetkenä jonka hän oli kuin hän olisi lopulta sinut itsensä kanssa. Ja kun katsoin häntä, en tuntenut vihaa. En edes surua.
Tunsin rauhaa. Minusta tuntui, että joku kosketti kyynärpäätäni. Käännyin ympäri. Ja katselin kun mies hymyili.
“Anteeksi, jäit kiinni. ” “Se on upeaa. ” “Me tunsimmeko toisemme? ” hän kysyi.
Katsoin lasta. Ja sanoin hänelle. “En vielä”, vastasin. “En vielä.
“