Kolme vuotta avioliittoa, eikä mieheni koskenut minuun koskaan, ei kertaakaan. Tänään olen 59-vuotias, mutta kun tämä tarina alkoi, olin vasta 24. Olen kertonut tämän tarinan nyt, koska toivon, että se voi auttaa jotakuta, joka käy läpi samankaltaista tilannetta. Ennen kuin aloitan, haluan sanoa: jos sinäkin olet kokenut yksinäisyyttä keskellä täyttä elämää, älä luovu toivosta.
Tarina ei ole helppo, mutta se on totta. Äitini Margaret oli harras evankelinen kristitty ja opetti minulle pienestä asti, että kunniallinen nuori nainen ei heittäydy miesten perään, että puhtaus piti säästää avioliittoon ja että intiimiys oli pyhää ja saattoi tapahtua vasta avioliitossa. Se oli kunnia-asia, ja minä uskoin siihen koko sydämestäni. En koskaan edes seurustellut nuorena, koska en halunnut tuottaa äidilleni pettymystä.
Odotin avioliittoa kuin pelastusta, joka toisi minulle sekä rakkauden että hyväksynnän. Tapasin Robertin kirkossa. Hän oli siisti, kohtelias ja huomaavainen. Hän oli hieman vanhempi, ja hänen seurassaan oli helppoa.
Hän kätteli minua ensimmäisen kerran, ja siinä oli jotakin niin rehellistä ja turvallista, että sydämeni suli. Seurustelumme alkoi helpoilla keskusteluilla. Kävelimme puistossa, istuimme kirkon penkeissä, jaoimme ajatuksiamme uskosta ja tulevaisuudesta. Hän ei koskaan yrittänyt mitään muuta kuin hyvän yön suudelman poskelle tai lyhyen halauksen.
Se oli kunnioittavaa, täsmälleen sitä mitä äitini olisi halunnut. Kuuden kuukauden kuluttua Robert kosi minua. Se tapahtui sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen koko seurakunnan edessä. Hän polvistui kirkon käytävällä, ja minä itkin onnesta.
Kaikki sanoivat, että olimme täydellinen pari, ja minä uskoin sen. Robert ei koskaan ylittänyt rajoja, ei koskaan yrittänyt mitään viattomia suudelmia enempää. Ajattelin, että se johtui siitä, että hän kunnioitti minua ja haluamme molemmat pidättäytyä avioliittoon asti. Hän sanoi kerran: “Meidän täytyy hillitä itseämme paljon, ettemme tekisi syntiä ennen avioliittoa.
” Ja minä ihailin häntä siitä. Nyt ymmärrän, että se ei ollut kunnioitusta. Se oli pidättyvyyttä, joka ei liittynyt hengellisyyteen. Mutta silloin en nähnyt sitä.
Hääyömme tuli ja meni. Robert ja minä palasimme pieneen asuntoomme. Kaikki oli täydellistä, valkoinen mekkoni oli riisuttu huolellisesti naulakkoon. Istuimme olohuoneessa katsellen toisiamme.
Sydämeni hakkasi niin lujaa, että pelkäsin sen puhkeavan rinnastani. Sanoin meneväni suihkuun ensin, ja kun tulin takaisin, hän oli jo peiton alla, aivan sängyn reunalla. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi: “Olet kaunis, Sarah. ” Sitten hän kääntyi pois.
“Oli pitkä päivä. Mennään nukkumaan. ” Makasin siinä jäykkänä, ymmällään. Sanoin hänelle varovasti: “Onko kaikki hyvin?
Tämä on meidän ensimmäinen yömme. ” Hän vastasi katsomatta minuun: “Olen vain väsynyt. Huomenna. ” Ja minä odotin huomista.
Ja huominen ei koskaan tullut. Se ensimmäinen yö muuttui viikoiksi, kuukausiksi ja lopulta vuosiksi. Robert siirtyi sängyn toiseen reunaan, käänsi selkänsä ja nukkui. Aluksi ajattelin, että se oli ohimenevää.
Ehkä hän oli stressaantunut töistä, ehkä kirkossa oli ollut jotakin, mikä painoi hänen mieltään. Yritin puhua asiasta, mutta hän aina käänsi keskustelun. Jos yritin sivellä hänen kättään tai suudella häntä, hän jännittyi. Kerran kun yritin olla vähän rohkeampi, hän vetäytyi pois ja sanoi, ettei jaksanut.
Minä häpesin itseäni. Ajattelin, että olin tehnyt jotain väärin, etten ollut tarpeeksi haluttava, tarpeeksi nainen. Äitini oli aina sanonut, että vaimon tehtävä oli pitää huolta miehestään. Ehkä en osannut olla oikeanlainen vaimo.
Kun äitini alkoi kysellä lasten perään, puristuksissa. “Onko sinulla mitään kerrottavaa? Onko sinulla uutisia minulle? ” hän kysyi puhelimessa.
Hän halusi tietää, olinko raskaana. Ja minä, joka tiesin totuuden, valehtelin ja sanoin, ettei vielä mitään. “Ensimmäisinä kuukausina avioliitossa on tärkeää”, hän sanoi. “Sinun pitää olla täydellinen vaimo.
Ymmärrätkö? ” “En kieltäydy häneltä mistään, äiti”, vastasin. “Voi, se on hyvä. Anteeksi, että puutuin asiaan.
” Ja niin valehtelin, koska en osannut kertoa totuutta. En tiennyt edes itse, mikä oli vialla. Eräänä iltana, vuoden avioliiton jälkeen, olin päättäväisempi kuin koskaan. Olimme syöneet päivällistä, ja kun hän nousi, tartuin häntä kädestä.
“Robert, meidän täytyy puhua. ” Hän istui vastahakoisesti alas. “Vuosi. Olemme olleet naimisissa vuoden, emmekä ole vielä koskaan…
en ole vielä vaimosi kokonaan. ” “Meillä on ollut tämä keskustelu”, hän sanoi. “Ja minä olen sanonut sinulle, että painostaminen tekee siitä vain pahempaa. Sinä et ymmärrä, miten vaikeaa tämä on minulle, kuinka riittämättömäksi tunnen itseni.
Sinun vaatimuksesi saavat minut vain ahdistuneeksi. ” “Mutta minä vain haluan ymmärtää. Onko se jotain minussa? Työnnänkö sinut pois?
” Kyyneleet valuivat poskilleni. “Ei se ole sinä. Se ei ole koskaan ollut sinä. ” Ja sitten hän nousi ja meni toimistoon.
Minä jäin istumaan olohuoneeseen, yksin, kuunnellen seinäkellon tikitystä. Sen keskustelun jälkeen en enää nostanut asiaa esille. Teeskentelin, ettei väliä, että kaikki oli hyvin. Mutta sisälläni jokin kuoli hiljaa.
Sosiaaliset tilanteet olivat kaikkein pahimpia. Ystäväni alkoivat kysellä: “Milloin tulette kotiin kaksistaan? Vai onko siellä jo kolmaskin tulossa? ” Toiset nauroivat, ajattelivat että olin ujo.
Yksi rohkeampi kysyi: “Oletko sinä koskaan tehyt muuta kuin suudellut miestä? ” Nauroin ja vastasin, etten ollut koskaan kokenut mitään. He eivät tienneet, että nämä naurut viilsivät minua sisältä. Ehkä minussa oli jotain vikaa.
Ehkä olin rikki. Menin lääkäriin, toisaalta vain saadakseni äitini hiljaiseksi, toisaalta etsien selitystä. Kun gynekologi tutki minut, hän katsoi minua ihmeissään. “Olet ollut naimisissa yli vuoden ja yritätte raskautta?
” “Kyllä. ” “Mutta tarkastuksen mukaan immenkalvosi on täysin ehjä. Sarah, oletko sinä vielä neitsyt? ” Kysymys osui kuin veitsi.
“Mitä tarkoitat? ” “Oletko sinä vielä neitsyt? ” Katsoin häntä, ja koko kehoni alkoi täristä. “Minä…
en ymmärrä. Mieheni ei ole koskenut minuun. Hän sanoo, että haluaa odottaa, mutta… ” Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa selvästi: tämä ei ollut normaalia.
Tämä ei ollut sitä, mitä avioliiton piti olla. Mieleeni nousi outo ajatus, jota en uskaltanut sanoa ääneen. Ajattelin, että ehkä Robertilla oli terveysongelma, josta hän ei voinut puhua. Mutta lääkäri sanoi, ettei miehelläni ollut mitään fyysistä estettä.
Mitä sitten? Yritin ajatella: miksi hän karttaa intiimiyttä? Miksi hän väistää minua kuin vettä? Olin kysynyt häneltä, ja hän oli sanonut, ettei se ollut minun syyni.
Mutta jos ei se ollut minä eikä terveys, mitä se sitten oli? Eräänä iltapäivänä, kun odotin häntä töistä ja istuin parkkipaikan penkillä, näin hänen tulevan ulos rakennuksesta. Hän näytti aivan tavalliselta, mutta sitten hän pysähtyi puhelimeensa. Hän oli puhelimessa jollekin, ja hänen kasvonsa olivat erilaisia kuin kotona.
Ne olivat pehmeät, lämpimät. Hän hymyili ja nauroi. Sitten puhelu loppui, ja hänen katseensa kohtasi minut. Petyin: hänen ilmeensä muuttui välittömästi, kuin naamio olisi vaihtunut.
“Hei rakas”, hän sanoi tullessaan luokseni. “Odotitko kauan? ” “En. ” Mutta sisälläni jokin napsahti.
Tämä oli outoa. Eikä hän ollut koskaan hymyillyt minulle sillä tavalla. Eräänä iltana hän meni suihkuun ja jätti puhelimensa keittiön pöydälle. En ollut koskaan koskenut hänen puhelimeensa.
En koskaan. Mutta sillä hetkellä tunsin pakottavaa tarvetta. Tartuin siihen ja avasin viestit. Ensimmäinen viesti oli mieheltä nimeltä “Jay”.
Siinä luki: “Rakas, ikävöin sinua. Milloin nähdään taas? ” Luin lisää. “Ajattelen sinua koko ajan.
Hän ei aavista mitään. ” “Hän” tarkoitti minua. Minä en voinut hengittää. Mutta sitten luin tarkemmin.
Viestit olivat välillämme, mutta kukaan ei käyttänyt nimiä. Kunnes näin allekirjoituksen: “Jay”. Ja sitten minä tajusin. Jokainen viesti oli allekirjoitettu “Jay”, mutta ne kaikki oli lähetetty Robertille.
Ja sitten minä näin toisen henkilön nimen. Se ei ollut nainen. Se oli mies. Maailmani pysähtyi.
Luin viestit uudestaan ja uudestaan. “Rakastan sinua. En malta odottaa, että pääsen sinun luoksesi. ” “Hän ei ymmärrä minua kuten sinä.
” “Olen aina sinun. ” Jokainen sana tuntui puukoniskulta. Kun Robert tuli suihkusta ja näki minut puhelin kädessäni, hän kalpeni. “Sarah, minä voin selittää.
” “Kuka on Jay? ” Ääneni oli vain kuiskaus. “Kuka on Jay, Robert? ” Hänen kasvonsa vääntyivät.
“Se on… se on minun serkkuni. Se on vain lempinimi. ” “Älä valehtele.
” Sanoin, ja kyyneleet valuivat. “Luin kaiken. Sinä olet ollut hänen kanssaan koko avioliitomme ajan. Sinä et ole koskaan koskenut minuun, koska et halua koskea naisiin.
Vai pitäisikö minun sanoa, etkä halua koskea minuun, koska sinä olet… ” En voinut sanoa sanaa loppuun. Hän istui sängyn reunalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Pitkä hiljaisuus.
Sitten hän alkoi puhua. “Minä olen yrittänyt. Lupaan, että olen yrittänyt. Olen tiennyt sen itsestäni jo kauan, mutta ajattelin, että jos menisin naimisiin, jos tekisin kaiken oikein, se menisi ohi.
Mutta se ei mene. En voi muuttaa sitä, mitä olen. ” “Ja minä? Mitä minä olen sitten?
Olin minä sinulle vain kulissi? Vain keino näyttää normaalilta kirkon ja perheen silmissä? ” “Kyllä”, hän kuiskasi. “Se oli väärin.
Minä tiesin sen. Mutta en tiennyt, miten päästä irti. Olin peloissani. ” “Ja minä?
” huusin. “Entä minun pelkoni? Kun minä itkin öisin ja ihmettelin, mikä minussa oli vikana, kun sinä käänsit selkäsi? Sinä annoit minun syyttää itseäni.
Sinä annoit minun kuvitella, että olin ruma ja toivotonta, jotta sinun salaisuutesi pysyisi piilossa. ” “Se ei ole totta”, hän sanoi. “En halunnut satuttaa sinua. Se ei ole koskaan ollut sinun syysi.
” “Mutta minä olen kärsinyt tämän kaiken yksin. En ole koskaan ollut kenenkään kanssa, en edes oman mieheni. Minä olen yhä neitsyt, Robert. Kolme vuotta.
Ja sinä olet tiennyt koko ajan. ”
Kun sanat lopulta tulivat ulos, tunsin oudon helpotuksen. Se ei ollut helpotus siitä, että olin saanut tietää, vaan helpotus siitä, että en ollut hullu. En ollut epäonnistunut nainen.
Jokin oli ollut vialla koko ajan, mutta se ei ollut minussa. Se oli ollut meissä, avioliitossamme, joka ei ollut koskaan ollut avioliitto. Muutin takaisin äitini luokse. Kun astuin sisään, hän näki kasvoni ja tajusi heti, että jotain oli pahasti vialla.
“Sarah? Mikä hätänä? Oletko sairas? ” “Äiti, minun täytyy kertoa sinulle jotain.
” Itkin niin kovaa, että tuskin sain sanoja ulos. Kerroin hänelle kaiken. Joka ikisen yksityiskohdan. Alusta loppuun.
Kun pääsin loppuun, hän oli hiljaa pitkän aikaa. Sitten hän sanoi: “Kiitos Jumalalle, että sait tietää nyt etkä kymmenen vuoden kuluttua lasten kanssa. ” “Mitä minä teen? ” “Ensin sinun täytyy puhua papin kanssa.
Tämä on vaikeaa aikaa sinulle. ” Mutta pappi, kun kuuli tarinani, ei ollut yllättynyt. “Valitettavasti tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näen tämän tapahtuvan”, hän sanoi. “Se on valheellista elämää, joka satuttaa molempia osapuolia.
Mutta sinä voit aloittaa alusta. Sinä ansaitset oikean rakkauden. ”
Soitin Robertille ja sanoin, että halusin erota. Hän ei vastustellut.
Ei lainkaan. Se sattui vielä enemmän. Mutta se oli myös kuin sinetti: se vahvisti, ettei hän ollut koskaan rakastanut minua sellaisella tavalla, jota avioliitto vaatii. Kävin läpi avioeron.
Se oli raskasta. Ystäväni ja sisareni olivat tukenani. Nuorempi sisareni oli lohduttava, vanhempi sisareni auttoi papereissa. Mutta se, mitä kävin läpi, ei ollut pelkästään paperisotaa.
Minun piti käsitellä surua. Vihan tunteita. Häpeää, jota olin kantanut niin kauan. Minun piti antaa itselleni lupa tuntea ja päästää irti vihasta, joka oli niin pitkään kalvanut minua.
Eräänä iltana siskoni sanoi minulle: “Et ole rikki, Sarah. Sinä olet selviytyjä. ” Ja nuo sanat vapauttivat minut tavalla, jota en odottanut. Vuosia kului.
Keskityin työhöni, uskooni ja ystäviini. Opettelin uudelleen nauramaan. Lähdin ulos ihmisten kanssa. Tapasin toisia miehiä, mutta aina kun joku yritti tulla liian lähelle, sydämeni sulkeutui.
En tiennyt, oliko minulla enää tilaa toiselle. Sitten tapasin Paulin. Hän oli eronnut kahden lapsen isä. Hän oli lämmin ja kärsivällinen, ja hän kuunteli minua.
Kerroin hänelle kaiken. Kaiken. Ja hän ei tuominnut minua. Hän ei väheksynyt minua.
Hän sanoi: “Sinä olet ollut naimisissa ja yhä neitsyt. Se ei ole mikään häpeä. Se on vahvuus. Sinä et antanut kenenkään ottaa sinulta tätä väkisin.
” Ja kun hän lopulta kosketti minua, tunsin jotain, jota en ollut koskaan kokenut: turvallisuutta. Olin 29-vuotias, 7 vuotta ensimmäisen avioliiton jälkeen, kun rakastelin ensimmäistä kertaa. Se ei ollut täydellistä tai romanttista elokuvien tavoin. Se oli kömpelöä, herkkää ja epätäydellistä.
Mutta se oli aitoa. Ja se oli minun. Itkin onnesta, koska tunsin viimein olevani kokonainen. Vuosia myöhemmin näin Robertin sattumalta kadulla.
Hän näytti hyvältä, mutta myös väsyneeltä. Hän näki minut ja jäi epäröimään, eikä tiennyt, olisiko hänen pitänyt tulla lähemmäs vai ei. Yllätyksekseni en tuntenut vihaa enkä kaunaa. Tunsin vain rauhaa.
Kävelin hänen luokseen ja sanoin: “Hei, Robert. ” “Hei, Sarah. Sinä näytät hyvältä. ” “Kiitos.
Sinä myös. ” “Kuulen, että sinä olet onnellinen”, hän sanoi. “Kyllä. Olen.
” “Hyvä. Olen iloinen puolestasi. ” Ja kun hän sanoi sen, huomasin, että tarkoitin sitä. Olin aidosti onnellinen hänen puolestaan.
Emme halailleet, emme vaihtaneet numeroita. Mutta kättelimme, ja kun hän kääntyi ja käveli pois, tunsin pienen haikeuden. Ei rakkautta, vaan muisto siitä, millaista oli elää valheessa. Mutta se oli ohi.
Se oli osa minua, mutta se ei enää määrittänyt minua. Se mikä määrittää minut nyt, on se, että nousin ylös. Minä en ollut koskaan rikki. Minä olin selviytyjä.
Elämä liian lyhyt elettäväksi valheissa. Jokainen ansaitsee rakkauden. Jokainen ansaitsee olla oma itsensä. Ja jokainen ansaitsee totuuden, vaikka se aluksi kirvelisi, koska vain totuudessa on oikea vapaus.
Toivon, että tarinani auttaa jotakuta löytämään rohkeutta etsiä totuutta, vaatia kunnioitusta ja aloittaa alusta, kun se on tarpeen. Koska toisella puolella myrskyä paistaa aina aurinko.