Kaisa seisoi olohuoneeni seinän edessä joulupäivänä ja piti kädessään kolmea maalinäytettä. Hän nosti jokaisen vuorollaan seinää vasten, kallisti päätään tutkiakseen väriä iltapäivän valossa ja vaihtoi sitten seuraavaan. Hän teki sen niin luontevasti, että muutaman sekunnin ajan en ajatellut asiasta mitään, ennen kuin kysyin: “Kaisa, mitä sinä teet? ”
Hän ei edes kääntynyt.
“Ai, mietin vain, mikä väri sopisi tähän parhaiten. Äiti sanoi, että tämä talo on joskus minun, joten ajattelin, ettei haittaa katsoa väriä valmiiksi. ”
Muistan tarkalleen, miten hän sen sanoi. Ei salamyhkäisesti, ei epäröiden, ei myöskään vitsaillen.
Hän sanoi sen kuin se olisi maailman tavallisin asia, kuin jotain olisi päätetty kauan sitten ja minä olisin ainoa, jolle ei oltu kerrottu. Talossa oli sinä päivänä 22 ihmistä. Osa söi, osa jutteli viereisessä huoneessa. Lapset juoksivat kuistilla.
Mutta kun Kaisa sanoi tuon, kaikki tuntui hidastuvan. Katsoin vaimoani Leenaa. Hän ei katsonut minua takaisin. Muistan seisoneeni siinä muutaman sekunnin yrittäen ymmärtää, miten niin yksinkertainen lause saattoi jättää minut niin levottomaksi.
Elämässä on hetkiä, jolloin riittää, että katsoo toista muutaman sekunnin ja tajuaa jääneensä jostakin tärkeästä paitsi. Tämä oli yksi niistä hetkistä. Nimeni on Reino Mäkelä. Olen 59-vuotias.
Asun Ylöjärvellä, Pirkanmaalla, Aurinkorinteellä, vuonna 1954 rakennetussa tiilitalossa, jonka edessä kasvaa pihlaja ja joka pudottaa marjoja auton päälle. Olen pianonvirittäjä. 34 vuotta olen virittänyt, säätänyt ja entisöinyt pianoja. Käyn kirkoissa, kahdessa koulussa, konserttisalissa Tampereella ja noin 90 yksityisasiakkaan luona, joilla on kännykkänumeroni ja jotka soittavat minulle kellonaikoina, joista minulla on vahvoja mielipiteitä.
Mutta se, mitä työ oikeasti on, on tämän tarinan ydin. Pianossa on viritinlaatta, laminoitu kova puulevy, noin neljä senttiä paksu, piilossa siellä, missä sitä ei näe. Se pitää paikallaan 230 viritintappia noin 18 tonnin yhteisvedon alla. Viritinlaatta ei petä kerralla.
Se pettää noin 11 vuoden aikana, kun kosteusvaihtelut ja vuodenajat painavat puuta, joka antaa periksi sadasosamillimetrin kerrallaan. Ja kun viritinlaatta on kuolemassa, piano kuulostaa aivan moitteettomalta aina siihen asti, kunnes se ei enää pidä viritystä yhden viikonlopun yli. Minä kuulen sen tulevan noin kaksi vuotta ennen kuin asiakas sen kuulee. Siitä minulle oikeastaan maksetaan.
Ei virittämisestä, sen kuka tahansa voi oppia. Minulle maksetaan siitä, että kävelen huoneeseen ja kuulen, mikä on rikki. Ja silti istuin omassa olohuoneessani yhdeksän vuotta ja kerroin itselleni, että kaikki oli vain vuodenajasta. Palaan siihen.
Isäni oli Eino Mäkelä. Hän piti pianokauppaa Nokialla 40 vuoden ajan. Myyntiä, vuokrausta, soittotunteja takahuoneessa, verstas, jossa hän kunnosti pystypianoja niille, joilla ei ollut varaa uuteen. Hän kuoli vuonna 2000.
Olin silloin 37. Myin rakennuksen ja varaston, ja ostin talon aurinkorinteeltä keväällä 2001, 104 000 eurolla käteisellä, isäni 41 vuoden työn tuloksista. Pidin yhden asian sieltä kaupasta: vuoden 1911 Nordiska-merkkisen, mahonkisen pystypianon, jonka isäni osti vuonna 1959 kahdeksallakymmenellä eurolla ja kunnosti itse talvella 1961. Sitä ei koskaan myyty.
Se seisoi kaupan näyteikkunassa 42 vuotta, ja jokainen Nokialla kasvanut lapsi oppi sillä ensimmäiset sävelensä. Se on olohuoneessani. Se on se piano, jonka vieressä maalinäytteet olivat. Tapasin Leenan syksyllä 2006 Kangasalan kirkossa, jossa viritin flyygeliä ja hän riiteli urakoitsijan kanssa seurakuntasalin matosta.
Leena oli silloin 38, kaksi vuotta eronnut, kaksi lasta: Kaisa, kahdeksan, ja Vesa, viisi. He asuivat kaksiossa Kalevan alueella. Huono lämmitys, ja entinen mies, Jarmo Virta, oli lähtenyt Ouluun eikä palannut eikä lähettänyt mitään. Menimme naimisiin kesäkuussa 2007, ja Leena lapsineen muutti tänne.
En ole koskaan sanonut tätä ääneen, mutta yksi syy siihen, miksi halusin heidät tänne, oli se, että olin asunut tässä talossa yksin kuusi vuotta ja aloin tuntea sen painon. Sitten tuli se joulu, jolloin Kaisa seisoi siinä seinän edessä. Hänellä oli silloin jo oma asunto, mutta jouluksi hän tuli kotiin. Se oli hänen tapansa: ilmestyä, olla läsnä, mutta pitää katse jossain kauempana.
Hänellä oli mukanaan poikaystävä, josta en koskaan oikein saanut otetta. He istuivat sohvalla, Kaisa selasi puhelintaan, ja poikaystävä söi kinkkua ja nyökkäili keskusteluihin, joihin ei osallistunut. Sitten Kaisa nousi, meni pianon luo ja alkoi katsella seinää. Maalinäytteet olivat hänen kädessään.
En ollut koskaan nähnyt niitä ennen. “Kaisa, mitä sinä teet? ” kysyin uudelleen, kun hän ei vastannut ensimmäisellä kerralla. “Katson väriä”, hän sanoi ja hymyili kuin se olisi itsestäänselvää.
“Äiti sanoi, että tämä talo on joskus minun. ”
Katsoin Leenaa. Hän istui pöydän päässä, nosti kahvikupin huulilleen ja laski sen alas. Ei sanonut mitään.
Ei katsonut minuun. “Milloin tästä on sovittu? ” kysyin ja yritin pitää ääneni kevyenä. “No”, Leena sanoi ja viittoi Kaisan suuntaan, “se on itsestään selvää, Reino.
Lapset asuvat täällä. Kun meistä aika jättää, talo on heidän. ”
En halunnut tehdä kohtausta. En joulupäivänä, en 22 ihmisen edessä, enkä varsinkaan Kaisan poikaystävän edessä, josta pidin ja jota en halunnut säikäyttää pois.
Joten nyökkäsin, otin kupin, join kahvia ja vaihdoin puheenaihetta. Mutta koko loppupäivän ajattelin sitä. Ja kun vieraat lähtivät ja Kaisa oli vienyt poikaystävänsä asemalle, istuin sohvalla ja odotin, että Leena tulisi viereeni. Hän ei tullut.
Hän siivosi keittiössä ja laittoi loput laatikot jääkaappiin. Kun lopulta tuli olohuoneeseen, hän sanoi vain: “Mä oon ihan poikki. Menen nukkumaan. ”
Seuraavana aamuna minä olin jo keittiössä, kun Leena heräsi.
Hän kaatoi kahvia, istui pöydän ääreen ja sanoi: “Sä oot hiljaa. ”
“Mietin sitä, mitä Kaisa sanoi. ”
“Mitä siitä on miettimistä? ”
“Me ollaan asuttu tässä talossa kohta kaksikymmentä vuotta, Leena.
Me ollaan maksettu tämä talo kahdesti. Kerran rahalla, kerran työllä. Ja sä kerrot Kaisalle, että se on hänen? ”
Leena huokaisi ja katsoi minua pitkään.
“Se on minun lapseni, Reino. Sinä et voi tietää, millaista on odottaa, että oma lapsi periisi jotain. Sä et tiedä, miltä tuntuu, kun mikään ei ole varmaa. ”
“Mitä tarkoitat, kun sanot, ettei mikään ole varmaa?
”
Hän laski kupin pöydälle. “Sitä, että tämä talo ei ole sinun nimiisi, Reino. Se on minun nimissäni. ”
En ymmärtänyt heti.
Katsoin häntä ja odotin, että hän olisi vitsaillut. Hän ei ollut. “Mitä sinä tarkoitat? ” sain sanottua.
“Kun muutettiin tänne, sä sanoit, että hoidetaan paperit kuntoon. Muistatko? Sä sanoit, että tehdään avioehto ja testamentit. Mutta sä et koskaan vienyt papereita mihinkään.
Sä unohdit. Ja minä en unohtanut. Tämä talo on minun nimissäni. Se on ollut minun nimissäni koko ajan.
”
En muista, mitä vastasin. Muistan vain, että nousin pöydästä, menin takaisin olohuoneeseen ja istuin pianon ääreen. En koskenut koskettimiin. Istuin vain siinä ja katsoin seinää, jossa Kaisa oli edellisenä päivänä pidellyt maalinäytteitä.
Kului viikkoja. En puhunut asiasta. En voinut puhua, koska en tiennyt, mistä aloittaa. Mutta ajatus jäi kytemään.
Jokainen kerta, kun menin virittämään jonkun pianoa ja laitoin viritysraudan kiinni, mietin, mitkä asiat tässä talossa olivat todella minun. Olin elättänyt perheeni, olin maksanut ruuat, olin korjannut vesivahingon, olin vaihtanut ikkunat, olin hoitanut katon. Ja nyt minulle kerrottiin, ettei talo ollut minun. Sitten keväällä Leena sairastui.
Se ei tapahtunut yhdessä yössä. Se alkoi väsymyksenä, selkäkipuna, sellaisena mikä on helppo selittää pois. Mutta kun hän laihtui kymmenen kiloa ja alkoi yöllä hikoilla niin, että lakanat olivat litimärät, pakotin hänet lääkäriin. Diagnoosi oli selvä: haimasyöpä, levinnyt.
Me emme koskaan puhuneet talosta sen jälkeen. En kysynyt, en vaatinut, en maininnut. Hoitojen aikana istuin hänen vierellään sairaalassa, pidin häntä kädestä ja kerroin hänelle juttuja virityksistä, joissa olin käynyt. Nauroin hänen kanssaan, kun hän sanoi, että sairaalan kahvi on karmeaa, mutta miehensä tarjoama on vielä karmeampaa.
Meillä oli hyviä kuukausia, oikeasti hyviä. Ja sitten ei enää. Leena kuoli marraskuussa 2029. Hautajaisten jälkeen istuin tyhjässä talossa ja ajattelin, että nyt se on ohi.
Nyt talo on yksin minun. Kaisa oli auttanut arkkuasioissa, Vesa kantoi kukkia. He olivat käyttäytyneet hyvin. Mutta kun istuin olohuoneessa ensimmäistä kertaa yksin ja katsoin pianoa, tajusin, että en tiennyt yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Sitten tammikuussa tuli kirje. Se oli asianajajalta. Leena oli tehnyt testamentin, jonka hän oli allekirjoittanut kaksi kuukautta ennen kuolemaansa. Kirje oli lyhyt ja asiallinen.
Talo, jonka hän oli omistanut yksin, siirtyi kokonaisuudessaan hänen lapsilleen. Kaisalle ja Vesalle. Minä en saanut mitään muuta kuin käyttöoikeuden siihen asti, kunnes kuolen tai luovun. Ja jos yrittäisin myydä sen, myynti olisi mitätön.
Luettuani kirjeen istuin keittiönpöydän ääressä pitkään. En itkenyt. En ollut itkenyt sitten Leenan viimeisistä päivistä. Mutta jokin sisälläni hajosi, ei rytisten vaan hiljaa, kuin viritinlaatta, joka antaa periksi sadasosamillimetrin kerrallaan.
Olin kuvitellut, että olimme rakentaneet yhdessä jotakin. Mutta Leena oli nähnyt koko ajan jotakin muuta. En ollut koskaan ollut oikeasti hänen aviomiehensä. Olin ollut hänen vuokralaisensa.
Seuraavina viikkoina kävin talon läpi huone huoneelta. Kävin läpi hänen vaatekaappinsa, hänen paperinsa, hänen lipastonsa. Löysin vanhan valokuvan, jossa hän oli nuori, hymyilemässä Jarmo Virran vieressä, ja taakse oli kirjoitettu: “Oulussa, 2001. Odotan sinua.
” Leena oli silloin jo eronnut, mutta jokin siinä kuvassa kertoi minulle, ettei hän ollut koskaan oikeasti päästänyt irti. Hän oli muuttanut minun luokseni, mutta hänen ajatuksensa olivat olleet jossain muuallakin. En tehnyt asiasta numeroa. Kaisa alkoi jo keväällä puhua remontista.
Hän istui keittiössä, söi sitruunapiirakkaa ja sanoi: “Isäpuoli, mä ajattelin, että keväällä vois maalata olohuoneen. Mikä väri sun mielestä olis hyvä? Joku rauhallinen, mutta ei liian tylsä. Mitä sä tykkäisit?
”
Katsoin häntä ja ajattelin, että hänellä on isänsä hymy. Ja Leenan silmät. Ja hän oli aivan varma, että tämä talo oli hänen. “En mä tiedä”, sanoin.
“Sun kannattaa itse valita. Se on sun talo. ”
Hän hymyili ja jatkoi piirakan syömistä. “Joo, mut sä asut täällä.
Kysyn sun mielipidettä. ”
Seuraavana päivänä otin puhelimen ja soitin asianajajalleni. “Haluan myydä pianon”, sanoin. “Sen vuoden 1911 Nordiskan.
”
Hän oli hiljaa hetken. “Se on kuulemma hyvin arvokas. Kunnostettu, hyvässä kunnossa. Se voisi tuoda kymmeniä tuhansia.
”
“En välitä hinnasta. Haluan, että se löytää kodin, jossa se on arvossaan. ”
Sitten soitin Kaisalle ja pyysin häntä tulemaan käymään. Hän tuli seuraavana iltapäivänä.
Istuimme olohuoneessa, ja minä kerroin hänelle, että talo oli hänen ja hänen veljensä. Että äiti oli hoitanut asian niin. En maininnut mitään siitä, että minut oli jätetty ulkopuolelle. En maininnut kirjettä.
Sanoin vain: “Tämä on teidän. Mä olen vaan täällä vielä jonkin aikaa, että saan pakattua tavarani. ”
Kaisa katsoi minua pitkään ja sanoi: “Mä en ymmärrä. ”
“Ei sun tarvitse ymmärtää.
Asiat on vaan näin. ”
Hän oli hiljaa, mutta en antanut tilaa kysymyksille. Autoin häntä valitsemaan maalivärin, ja kun hän kysyi, mikä olisi hyvä, sanoin: “Lämmin beige. Se sopii ilta-auringossa olevaan seinään.
”
Kun hän lähti, menin pianon luo ja istuin jakkaralle. Avasin kannen ja painoin koskettimia hiljaa, soittaen jotakin, mitä isäni oli minulle opettanut. En soittanut hyvin, en ollut koskaan oppinut soittamaan hyvin, mutta osasin sen kappaleen, jonka hän oli opettanut: pienen, yksinkertaisen valssin. Sitten suljin kannen, nousin ja soitin miehelle, joka oli vuosia sitten kysynyt, halusinkohan myydä pianon.
Sovimme hinnan. Se riitti siihen, että vuokrasin pienen kaksion Tampereen keskustasta, läheltä konserttitaloa. Olin sentään edelleen pianonvirittäjä. Ja minä ajattelin, että ehkä juuri nyt minun oli aika virittää itseni uudelleen.
En koskaan soittanut Kaisalle kertonut totuutta. Annoin hänen elää siinä uskossa, että olin vapaaehtoisesti luopunut talosta, koska halusin antaa tilaa uudelle elämälle. Mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, kun olin muuttamassa pois, pakkasin viimeisiä laatikoita ja löysin kirjeen, jonka Leena oli kirjoittanut minulle ja piilottanut lipaston pohjalle. En tiedä, oliko hän unohtanut sen vai halunnut minun löytävän sen.
Siinä luki:
“Reino. Tiedän, että olen ollut huono vaimo. Tiedän, että en ole aina ansainnut sinua. Mutta en osannut antaa sinulle taloa, koska en ole koskaan osannut antaa kenellekään koko sydäntäni.
Jarmo otti sen mukaansa Ouluun, enkä minä koskaan saanut sitä takaisin. Sinä annoit minulle kaiken, mitä sinulla oli. Minä en osannut ottaa sitä vastaan. Tämä on viimeinen itsekäs tekoni.
Toivottavasti ymmärrät jonakin päivänä. – Leena. ”
Luettuani sen istuin tyhjän olohuoneen lattialla, laatikot ympärilläni, ja itkin. En itkenyt talon takia.
En itkenyt edes Leenan takia. Itkin sen takia, että olin odottanut koko ikäni, että joku sanoisi minulle, että olen tarpeeksi. Ja kun se vihdoin tapahtui, se tuli kirjeessä, jonka hän oli kirjoittanut, koska ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. Nousin, pyyhin kasvoni ja laitoin kirjeen taskuun.
Sitten katsoin viimeisen kerran huonetta, jossa olin viettänyt 28 vuotta. Seinällä oli vielä reikä, siitä kohdasta, jossa Kaisa oli pidellyt maalinäytteitä joulupäivänä. Olin nähnyt sen koko ajan. En vain ollut halunnut myöntää, mitä se tarkoitti.
Ja niin lähdin. Otin mukaani vain matkalaukun, virityslaukkuni ja kirjeen. En katsonut taakseni. Koska kun viritinlaatta antaa periksi, se ei tapahdu äänekkäästi.
Se tapahtuu vuosien kuluessa, hiljaa, kunnes jonain aamuna soitat ja mikään ei enää kuulosta siltä, miltä sen pitäisi. Ja silloin sinä lopulta ymmärrät, että koko ajan se oli ollut rikki. Sinä vain olit halunnut niin kovasti uskoa, että se oli vielä ehjä.