On työpaikkoja, jotka puristavat viimeisenkin hengen, ja sitten on salaisuuksia, jotka tappavat ennen aikojaan. Minun mieheni kantoi mukanansa sellaista taakkaa, ettei hänen sydämensä kestänyt, kun menneisyys yhtäkkiä ilmestyi eteemme. Nimeni on Margaret, olen 78-vuotias, ja 20 vuotta elämästäni nukuin vieraan vieressä. Luulin tuntevani hänet.
Mutta totuus, kultaseni, se totuus oli niin julma, että kun se lopulta tavoitti minut, itkin päiväkausia. Itkin hukattua aikaa, valheita, ja kaikkein eniten sitä viatonta tyttöä, joka ei koskaan saanut tilaisuutta tuntea omaa isäänsä. Aloitan päivästä, jolloin kaikki alkoi murentua, vaikka en sitä silloin vielä tiennyt. Oli maaliskuun lauantai vuonna 1973.
Olin 31-vuotias ja ollut naimisissa Geraldin kanssa kahdeksan vuotta. Kahdeksan vuotta, joita pidin siunattuina, onnellisina, rauhallisina. Asuimme vaatimattomassa talossa Forest Hillsissä, Queensissä, New Yorkissa. Ei mitään hienoa, mutta se oli meidän pieni nurkkamme.
Gerald työskenteli kirjanpitäjänä toimistossa Manhattanilla. Hän lähti joka aamu kuudelta puku päällä ja palasi kuudelta illalla. Pisteellinen mies, ahkera, arvostettu työssään. Minä olin kotona hoitamassa kahta lastamme.
Paul oli kuusivuotias, Rita neljä. Kaksi vilkasta lasta täynnä energiaa, jotka täyttivät talomme ilolla. Minun päiväni kuluivat kattiloiden ja paistinpannujen, pyykin ja silitysraudan parissa, siinä äidin mukavassa kaaoksessa, joka ei pysähdy hetkeksikään. Mutta olin onnellinen, tai ainakin luulin olevani.
Gerald oli hiljainen mies, vähäs sanainen. Hän ei ollut niitä hellyydenosoituksia viljeleviä aviomiehiä, jotka aina kehuvat tai tuovat kukkia vaimolleen. Ei. Hän oli vakava, hieman sulkeutunut, mutta en koskaan epäillyt mitään.
Ajattelin, että se oli vain hänen tapansa. Hän hoiti velvollisuutensa kotona, toi palkkansa kuun lopussa, ei juonut, ei pelannut, ei antanut aihetta epäilyyn. Minulle se oli enemmän kuin tarpeeksi. Siihen aikaan me emme odottaneet paljoa romantiikalta, kultaseni.
Odotimme kunnioitusta, vastuullisuutta ja sitä, että mies elättää talon. Siinä Gerald oli moitteeton. Hän oli 40-vuotias vuonna 1973. Komea mies, täytyy sanoa, pitkä, mustat hiukset aina vaseliinilla suittuina, huoliteltu viikset.
Hänellä oli mustareunaiset lasit, niin neliömäiset lasit kuin silloin kaikilla oli. Hänellä oli vakava ilme kuin luotettavalla ihmisellä. Naapurit aina kommentoivat: “Margaret, kuinka onnekas oletkaan, kun sinulla on tuollainen vastuullinen ja kunnollinen mies. ” Ja minä myöntelin ylpeänä.
Mutta yksi asia hänessä jäi aina vähän askarruttamaan. Hän ei koskaan, ei ikinä, puhunut perheestään. Hän sanoi vanhempiensa kuolleen nuorena, että hänellä ei ole sisaruksia, että hän on kasvanut yksin. Kun menimme naimisiin vuonna 1965, hänen suvustaan ei ollut ketään häissä, vain minun vanhempani, sisarukseni, tätini ja setäni.
Hänen puolensa oli tyhjä. Se tuntui kummalliselta, mutta hän vaihtoi aina puheenaihetta, kun kysyin. Hän sanoi menneisyydestä puhumisen olevan liian tuskallista ja että hän haluaa katsoa eteenpäin perheeseemme. Ja minä, typerä, hyväksyin sen.
Tänään tiedän, että minun olisi pitänyt vaatia enemmän. Hänellä ei myöskään ollut vanhoja valokuvia itsestään, ei yhtäkään, ei lapsuudesta eikä nuoruudesta. Hän sanoi menettäneensä kaiken tulipalossa siinä täysihoitolassa, jossa hän asui ennen minuun tutustumista. Ja minä uskoin häntä.
Uskoin kaiken. Sinä maaliskuun lauantaina meidän piti mennä aamulla kauppahallille. Se oli tapamme. Joka lauantai aikaisin aamulla menimme lähitorille ostamaan vihanneksia, hedelmiä ja lihaa sunnuntaiksi.
Lapset jäivät äidilleni, ja ne kaksi tuntia torilla olivat melkein kuin retki minulle. Se oli hetki, jolloin pääsin pois kotoa, juttelin kauppiaiden kanssa ja näin erilaisia ihmisiä. Muistan heränneeni aikaisin sinä päivänä, keittäneeni kahvia, laittaneeni lapset valmiiksi ja vieneeni heidät äitini luo, joka asui kolmen korttelin päässä. Tulin takaisin.
Gerald oli jo valmiina siisteissä housuissa ja valkoisessa pitkähihaisessa paidassa. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät poistuneet kotoa edes viikonloppuna rennoissa vaatteissa, aina hyvin pukeutuneena. Kauppahalli oli ihana paikka. Tomaatti- ja salaattikojuja, banaaneja, appelsiineja, tuoreen kalan tuoksu sekoittuen uppopaistetun ruoan tuoksuun, ihmisiä huutamassa ja tarjoamassa tavaroitaan.
Kävelimme hitaasti. Minä valitsin tavaroita ja laitoin niitä kauppakassiin. Gerald käveli vierelläni hiljaa, kuten aina, kantaen painavampaa pussia. Ostimme kaiken tarvittavan: tomaatit, perunat, sipulit, salaatin, kaalin, banaanit, appelsiinit ja kokonaisen kanan sunnuntailounaaksi.
Kun olimme valmiit, kello oli melkein kaksitoista. Aurinko porotti, sitä New Yorkin maaliskuun kuumuutta, joka ei ole talvea eikä kevättä, mutta polttaa silti. Olimme matkalla kotiin Queens Boulevardia pitkin. Minä höpötin mitä sattuu, kommentoin, että banaanit olivat kallistuneet ja että vihanneskauppias oli ollut mukava.
Gerald käveli hiljaa, vain kuunnellen, kuten aina. Yhtäkkiä hän pysähtyi. Pysähtyi keskelle jalkakäytävää, aivan kuin salaman iskusta. Hänen kantamansa pussi meinasi pudota hänen kädestään.
Minäkin pysähdyin, katsoin häntä ja ajattelin hänen unohtaneen jotain torilta. “Gerald, unohditko jotain? ” Hän ei vastannut. Hän tuijotti suoraan eteenpäin, kadun toiselle puolelle, ilmeellä jota en ollut koskaan ennen hänen kasvoillaan nähnyt: pelkoa, hämmästystä, paniikkia.
Silmät lautasen kokoisina silmälasien takana, suu puoliksi auki. Valkoinen, kultaseni. Hän oli valkoinen kuin lakana. Seurasin hänen katsettaan, yritin nähdä, mitä hän näki.
Kadun toisella puolella seisoi nainen, noin nelikymppinen, hoikka, tummatukkainen, hiukset nutturalla, yllään vaaleansininen mekko valkoisine pilkuineen. Hänkin seisoi paikallaan, katsoi meitä, tai oikeastaan häntä. Ja hänelläkin oli outo ilme kasvoillaan, hämmästynyt, pelästynyt. “Gerald”, huusin taas ja kosketin hänen käsivarttaan.
Hän alkoi hikoilla. Näin hien valuvan hänen otsaltaan poskille. Hän alkoi hengittää nopeasti, läähättää. Hän painoi käden rintaansa.
“Gerald, mikä sinun on? Tunnetko tuon naisen? ” Hän yritti puhua, mutta ääntä ei tullut. Vain vaimea voihkaisu, käsi painoi rintaa, rypistäen valkoista paitaa, katse yhä naisessa kadun toisella puolella.
Nainen ei liikkunut. Hän seisoi paikallaan ja katsoi käsi suullaan, kuin olisi nähnyt aaveen. Ja sitten Gerald horjahti. “Gerald!
” huusin, pudotin kassini ja yritin pidellä häntä, mutta hän oli minua paljon painavampi. Hän vaipui polvilleen jalkakäytävälle, käsi yhä rinnalla, kasvot tuskasta vääntyneinä. “Apua! Joku auttakaa!
” Aloin huutaa epätoivoisesti. Kadulla olleet ihmiset alkoivat tulla lähemmäksi. Mies juoksi paikalle, auttoi laskemaan Geraldin maahan ja avasi hänen solmionsa. “Näyttää sydänkohtaukselta”, mies sanoi.
“Joku soittakoon ambulanssin. ” Minä polvistuin hänen viereensä, pidin hänen kädestään ja itkin. “Gerald, kestä, kestä, rakas. Ambulanssi tulee.
” Hän avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän oli niin kalpea, niin heikko. Hän puristi kättäni voimalla, jota en tiennyt hänellä enää olevan, ja kuiskasi sitten hiljaa, tuskin kuulin sen kaiken ympärillä olevan metelin yli. “Tyttö, Margaret, tyttö oli oikeassa minusta.
” “Mikä tyttö, Gerald? Mistä tytöstä sinä puhut? ” Hän sulki silmänsä ja menetti tajuntansa. Katsoin kadun toiselle puolelle etsien siniseen mekkoon pukeutunutta naista.
Hän oli kadonnut. Hän oli lähtenyt. En edes tiennyt, kuka hän oli, en nähnyt hänen kasvojaan kunnolla kaiken sen sekasorron keskellä. Muistan vain sinisen mekon valkoisine pilkuineen.
Ambulanssi tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka aikaa kului varmaan vain vartti. Se saapui sireenit soiden. Kaksi lääkintämiestä juoksi paikalle, nostivat Geraldin paareille, laittoivat happinaamarin hänen kasvoilleen ja lastasivat hänet ambulanssiin. Menin mukaan, ymmärtämättä vielä mitään, shokissa.
Matkalla sairaalaan katsoin häntä, tajutonta, kytkettynä niihin koneisiin, enkä voinut lakata ajattelemasta: “Mikä tyttö? Mistä tytöstä hän oli oikeassa? ” Ja kuka oli se nainen sinisessä mekossa? He ottivat hänet sisään ja veivät suoraan ensiapuun.
Minä jäin odotushuoneeseen yksin, täristen ja rukoillen. Rukoilin kaikki rukoukset, jotka osasin, terve Marian, Isä meidän, jopa sen rukouksen, jonka olin oppinut isoäidiltäni enkä ollut koskaan sen jälkeen rukoillut. Odotin siellä tuntikausia yksin. En ollut edes soittanut äidilleni, en ollut ajatellut lapsia.
Olin täysin shokissa. Lääkäri tuli puhumaan kanssani. Kello oli jo noin viisi iltapäivällä. Nuori mies valkoisessa takissa, stetoskooppi kaulassa.
“Oletteko herra Gerald -nimisen potilaan vaimo? ” “Olen, tohtori. Miten hän voi? ” “Hän sai akuutin sydäninfarktin, vakavan sydänkohtauksen.
Saimme hänet vakautettua, mutta hän on hyvin heikko. Hän jää sairaalaan, todennäköisesti muutamaksi päiväksi teholle. ” “Tuleeko hän kuntoon, tohtori? ” “Teemme parhaamme, rouva, mutta se oli vakava sydänkohtaus.
Hän tarvitsee paljon lepoa ja hoitoa, ja vaikka hän pääseekin täältä pois, hän ei voi kokea voimakkaita tunteita, stressiä tai vastaavaa. Hänen sydämensä on ollut melko hauras. ” Kiitin häntä. Lääkäri lähti.
Jäin vielä hetkeksi, kunnes he päästivät minut katsomaan häntä. Hän makasi tehon sängyssä tajuttomana, täynnä johtoja ja piipittäviä koneita. Hän näytti niin hauraalta, niin pieneltä siinä sängyssä. Mieheni, joka oli aina ollut niin vahva ja turvallinen.
Lähdin kotiin aamuyöllä. Hain lapset äitini luota seuraavana päivänä. Yritin selittää, että isi on sairas, mutta että hän tulee kuntoon. He olivat pieniä eivätkä oikein ymmärtäneet vakavuutta.
Gerald oli 12 päivää sairaalassa. Kun hän heräsi kolmantena päivänä, kysyin naisesta sinisessä mekossa. Hän sanoi, ettei muista mitään, ettei nähnyt mitään naista, että viimeinen asia, jonka muisti, oli torilla olo kanssani. Hän sanoi, että sen on täytynyt olla jokin ruoka, joka aiheutti sydänkohtauksen.
Mutta minä tiesin, ettei se ollut totta. Olin nähnyt, miten hän oli katsonut tuota naista ja nainen häntä. Olin nähnyt pelon hänen kasvoillaan. Se ei ollut ruokaa.
Se oli pelkoa. Se oli shokki. Se oli jonkin tai jonkun tunnistamista, jota hän ei ollut koskaan halunnut enää nähdä elämässään. Ja se lause, “tyttö oli oikeassa minusta”, mikä tyttö?
Mistä hän oli oikeassa? Kun hänet kotiutettiin huhtikuun alussa, lääkäri antoi joukon suosituksia. Lääkkeitä, suolatonta ja rasvatonta ruokavaliota, ei rasitusta, ei voimakkaita tunteita. Gerald tuli kotiin, mutta ei palannut töihin.
Hän jäi sairauslomalle. Hän oli suurimman osan ajasta sängyssä. Ja huomasin hänessä outoja muutoksia. Hänestä oli tullut hermostunut ja ahdistunut.
Mikä tahansa auton ääni kadulla sai hänet hätkähtämään. Jos ovikello soi, hän jännittyi. Hän kysyi, kuka siellä oli, ennen kuin avasin oven. Hänelle alkoi tulla painajaisia.
Hän heräsi yöllä hiestä märkänä huutaen asioita, joita en ymmärtänyt. “En voi antaa sinun löytää minua”, hän huusi unissaan. “En voi. ” Hän osti riippulukon ja lukitsi työpöytänsä laatikon, jossa säilytti papereitaan.
Hän ei ollut koskaan tehnyt niin ennen. Eräänä päivänä tulin kotiin kaupasta ja näin hänen polttavan papereita takapihalla. Vanhoja, kellastuneita papereita. Kun kysyin, mitä ne olivat, hän sanoi niiden olevan vanhoja, merkityksettömiä asiakirjoja, joita hän siivosi pois.
Mutta tapa, jolla hän sanoi sen, hermostuneesti, piilottaen tärisevät kätensä, ei ollut normaalia. Yritin puhua, yritin ymmärtää, mutta hän ei avautunut. Hän sanoi kaiken olevan hyvin, että se oli vain sydänkohtauksen aiheuttama järkytys, että hän pelkäsi kuolemaa ja siksi käyttäytyi oudosti. Halusin uskoa häntä, mutta syvällä sisimmässäni tiesin, että siinä oli muutakin.
Kesäkuussa, kolme kuukautta sydänkohtauksen jälkeen, hän sai kauhean ahdistuskohtauksen. Hän istui olohuoneessa lukemassa sanomalehteä, kun hän yhtäkkiä alkoi täristä kauttaaltaan, hikoilla kylmää hikä ja sanoi saavansa uuden sydänkohtauksen. Soitin taas ambulanssin. He veivät hänet sairaalaan, mutta se ei ollut sydänkohtaus.
Se oli paniikki, ahdistus. Lääkäri määräsi hänelle lääkkeitä ja kehotti psykiatrilla käyntiä. Mutta silloin, vuonna 1973, miehet eivät käyneet psykiatreilla. Se oli mielisairaiden hommaa.
Gerald kieltäytyi. Hän jatkoi kotona yhä hiljaisempana ja etäisempänä. Lapset huomasivat sen. “Äiti, miksi isi ei enää leiki meidän kanssamme?
” Paul kysyi. Enkä tiennyt, mitä vastata. Elokuun lopussa, eräänä maanantaiaamuna, heräsin, eikä Gerald ollut sängyssä. Ajattelin hänen menneen vessaan, mutta hän ei ollut siellä.
Menin olohuoneeseen, keittiöön, ei häntä sielläkään. Menin takapihalle. Löysin hänet lyyhistyneenä pyykkitiskin vierestä. “Gerald!
” Juoksin hänen luokseen ja käänsin hänet selälleen. Hän oli kylmä, jääkylmä, silmät auki ja tyhjät, suu raollaan. Hän oli kuollut yksin keskellä yötä. Jälleen sydänkohtaus.
Kuoleman todennut lääkäri sanoi, että se oli todennäköisesti tapahtunut äkillisesti eikä hän ollut ehtinyt edes huutaa apua. Mieheni kuoli 42-vuotiaana jättäen minut leskeksi 31-vuotiaana kahden pienen lapsen kanssa. Hautajaisissa katsoin ympärilleni. Vain minun perheeni, muutama naapuri ja kollegoita hänen toimistostaan.
Ei ketään hänen suvustaan, koska hänellä ei ollut suvun jäseniä, tai niin hän oli aina sanonut. Sinä yönä hautajaisten jälkeen, lasten mentyä nukkumaan ja kaikkien osanottojen vastaanottamisen jälkeen, istuin sängyllä, joka oli ollut meidän kahdeksan vuotta, ja itkin. Itkin surusta, vihasta ja hämmennystä, koska olin täysin varma, että mieheni oli kuollut salaisuuden kanssa. Niin raskaan salaisuuden kanssa, että se kirjaimellisesti tappoi hänet.
Ja vannotin itselleni sinä yönä, että jonain päivänä saisin totuuden selville, vaikka se veisi loppuelämäni. En tiennyt, kultaseni, että siihen menisi tasan 20 vuotta. 20 vuotta, kunnes se nainen sinisessä mekossa koputtaisi oveeni ja paljastaisi, kuka Gerald todella oli. Ja kun hän kertoi, toivoin, etten olisi koskaan saanut tietää.
Geraldin kuoleman jälkeen elämäni meni täysin sekaisin. Kyse ei ollut vain mieheni menettämisen tuskasta. Ei. Kyse oli siitä, että jouduin selviytymään yksin kahden lapsen kanssa, ilman ammattia, ilman työkokemusta, aikana, jolloin leskirouva oli käytännössä unohdettu yhteiskunnasta.
Eläke, jonka sain, oli naurettava. Toimisto, jossa Gerald työskenteli, maksoi noin kolmen kuukauden palkan korvauksena. Ei sen enempää. Sosiaaliturva antoi eläkkeen, joka hädin tuskin kattoi vuokran.
Minun oli toimittava nopeasti, muuten meidän kävisi huonosti. Aloin tehdä ompelutöitä kotona. Äitini oli opettanut minut ompelemaan nuorena. Osaasin siis lyhentää housuja, ommella nappeja ja parsia rikkinäisiä vaatteita.
Levitin tietoa naapurustossa, että teen korjaustöitä. Aluksi ei tullut paljon asiakkaita, housunparsia täällä, mekko tuolla, mutta puskaradio toimi, ja pian minulla oli töitä joka päivä. Heräsin viideltä aamulla, laitoin lapset kouluun, juoksin kotiin, istuin ompelukoneen ääreen ja ompelin kunnes oli aika hakea heidät. Heidän mentyä nukkumaan palasin koneen ääreen ja tein töitä keskiyöhön, jopa yhteen asti aamuyöllä.
Sormeni olivat aina neulojen pistelemät, selkäni särki kumarassa istumisesta. Mutta se oli ainoa tapa selviytyä. Paul ja Rita kasvoivat nähdessään minun uurastavan kuin hullu. He kasvoivat ilman isää, ilman ylellisyyksiä, ilman mitään ylimääräistä.
Mutta yritin antaa heille hellyyttä ja huomiota, vaikka olin kuollut väsynyt. Sunnuntaisin, joka oli ainoa päivä, jolloin lepäsin hieman, kävimme aamulla messussa ja iltapäivällä vein heidät puistoon. Rahaa ei ollut elokuviin tai jäätelökioskeille, mutta puisto oli ilmainen. He leikkivät ja juoksivat, ja minä istuin penkillä katsomassa ja miettimässä elämää.
Ja arvaa mitä mietin? Sitä päivää, sitä naista sinisessä mekossa, noita sanoja: “tyttö oli oikeassa minusta. ” En saanut niitä päästäni. Se oli kuin ötökkä, joka kalvoi minua sisältä.
Noin kaksi kuukautta hautajaisten jälkeen, kun olin jo hieman toipunut shokista, päätin etsiä jonkin vihjeen. Aloitin siitä laatikosta, jonka hän oli lukinnut. Minun oli murrettava riippulukko ruuvitaltalla, koska hän oli vienyt avaimen taskussaan ja hänet oli haudattu vaatteet päällään. Kun avasin sen, löysin vain hänen työpapereitaan.
Vanhoja palkkakuitteja, kuitteja, kirjanpitomuistiinpanoja, ei mitään henkilökohtaista, ei mitään, mikä olisi selittänyt mitään. Etsin hänen vaatekaapistaan, vaatteistaan, taskuistaan. Löysin kaksi tyhjää Marlboron askia, rikkinäisen kamman ja kolikoita, ei muuta. Etsin patjan alta, huonekalujen takaa, keittiön laatikoista.
Katsoin jopa kattiloiden ja ruoka-astioiden sisään. Ei mitään. Gerald oli pyyhkinyt pois kaikki jäljet menneisyydestään, tai ei ollut koskaan tuonut mitään kotiin. Menin jopa hänen toimistoonsa puhumaan hänen pomolleen.
Herra Manuel, lyhyt, kaljamahainen portugalilainen mies, otti minut vastaan kohteliaasti. “Rouva Margaret, osanottoni. Gerald oli erinomainen työntekijä, hyvin pätevä ja vastuullinen. ” “Herra Manuel, kuinka kauan tunsit mieheni?
” “Katsohan nyt. Hän aloitti täällä vuonna 1967, eli noin kuusi vuotta. ” “Tiedätkö, mistä hän oli kotoisin ennen tänne tuloa? ” Herra Manuel raapi päätään.
“Katsos, hän sanoi työskennelleensä Albanyssa paikallisessa kirjanpitotoimistossa, mutta en muista nimeä. Miksi kysyt, rouva Margaret? ” “Vain uteliaisuudesta”, valehtelin. En halunnut kenenkään ajattelevan, että epäilin omaa kuollutta miestäni.
Lähdin kotiin ilman vastauksia. Albany. Voisiko se olla totta? Oliko hän todella työskennellyt siellä?
Vai oliko se taas valhe? Kuukaudet kuluivat ja muuttuivat vuosiksi, Paul ja Rita kasvoivat, ompelurutiinini jatkui, laskuja maksettavana, pyykkiä pestävänä, ruokaa valmistettavana. Elämä ei pysähdy, eihän? Riippumatta siitä, kuinka paljon kärsimme, maailma pyörii eteenpäin, lapset tarvitsevat ruokaa ja vuokra on maksettava.
Joten nielaistaan kipu ja jatketaan. Vuonna 1975, kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, Paul pääsi ensimmäiselle ehtoolliselle. Rita oli kateellinen ja halusi myös, mutta oli vielä liian nuori. Ompelin Paulin valkoisen asun, järjestin vaatimattomat juhlat kotona, kutsuin perheeni ja katsoin poikaani valkoisessa puvussaan ja ajattelin: “Geraldin pitäisi olla tässä näkemässä tämän.
” Ja sen ajatuksen mukana tuli viha. Viha siitä, että hän kuoli niin nuorena. Viha siitä, että hänellä oli salaisuuksia. Viha siitä, että olin yksin.
Oli aika vuonna 1976, jolloin melkein luovutin kaiken selvittämisen suhteen. Ajattelin: “Miksi kaivaa menneisyyttä? Hän on kuollut. Se on ohi.
Anna olla. ” Mutta en voinut. Se oli minua vahvempi. Aina kun näin tummatukkaisen naisen sinisessä mekossa kadulla, sydämeni alkoi hakata.
Tuijotin, yrittäen nähdä, oliko se hän. Mutta se ei koskaan ollut. Kerran, vuonna 1977, olin bussissa tulossa keskustasta, jossa olin käynyt ostamassa ompelulankaa. Bussiin nousi tummatukkainen nainen, noin nelikymppinen, hiukset taaksepäin vedettyinä.
Hän istui lähelleni. Katsoin häntä sivusilmällä. Voisiko se olla hän? Neljän vuoden jälkeen, olisinko tunnistanut hänet?
Keräsin rohkeutta ja kysyin: “Anteeksi, että häiritsen, mutta oletteko koskaan asunut täällä Forest Hillsissä? ” Nainen katsoi minua hämmentyneenä. “En, rouva. Olen aina asunut Astoriassa.
Miksi? ” “Ai, ei mitään. Luulin tuntevani sinut jostakin. ” Hän piti minua outona, oli loppumatkan hiljaa, ja minä tunsin oloni naurettavaksi.
Etsin aavetta. 1980-luku koitti. Paulista tuli teini, ja hän alkoi aiheuttaa ongelmia, kuten kaikki sen ikäiset pojat. Hän halusi mennä ulos kavereiden kanssa, pelata palloa myöhään.
Hän alkoi kiinnittää huomiota tyttöihin. Ristasta oli tulossa nuori nainen, joka alkoi pukeutua ja huolehtia hiuksistaan ja vaatteistaan. Jatkoin ompelukoneeni ääressä, mutta nyt tein myös mekkoja tilauksesta, en vain korjauksia. Tulot kasvoivat hieman.
Vuonna 1982 onnistuin ostamaan television, käytetyn mustavalkotelevision, mutta se toimi hyvin. Lapset olivat niin onnellisia. Nyt he saattoivat katsoa saippuaoopperoita, jalkapalloa ja viihdeohjelmia. Minäkin pidin siitä, täytyy myöntää.
Kokonaisen työpäivän jälkeen sohvalla istuminen ja pienen saippuaoopperan katsominen oli minun lepohetkeni. Mutta arvaa mitä tapahtui? Joskus saippuaoopperassa oli kohtaus, jossa jollakin hahmolla oli salaisuus tai paljastus menneisyydestä, ja minä ajattelin Geraldia ja hänen salaisuuttaan. Ja se haava, jonka luulin parantuneen, aukeni uudelleen.
Oli vuosi, luulisin sen olleen 1984, jolloin menin väestörekisteriin yrittääkseni saada jonkin vanhan Geraldin todistuksen, syntymätodistuksen tai jotain. Virkailija etsi ja etsi, eikä löytänyt mitään New Yorkissa syntyneestä samannimisestä. Hän pyysi minua tulemaan toisena päivänä, että hän etsisi tarkemmin. Tulin kolme kertaa.
Ei mitään. Oli kuin Geraldia ei olisi ollut olemassa ennen vuotta 1965, ennen minuun tutustumista. Se sai kylmät väreet. Mitä tarkoittaa, ettei ole merkintää?
Jokaisella on syntymätodistus. Jokainen on syntynyt jossain. On olemassa merkintä, asiakirja. Missä hänen oli?
Aloin epäillä, ettei Gerald ollut hänen oikea nimensä. Aloin ajatella, että hän oli vaihtanut nimensä. Mutta miksi? Miksi mies vaihtaisi nimensä?
Vain jos hän pakeni jotain tai jotakuta. Tämä löytö vaivasi minua kuukausia. Katsoin hänen valokuvaansa, joka oli olohuoneen sivupöydällä, kuvaa häistämme, hänet tummassa puvussa, minut yksinkertaisessa valkoisessa mekossa, ja kysyin hiljaa: “Kuka olit, Gerald? Mikä oli oikea nimesi?
” Mutta elämä ei pysähtynyt, jotta olisin voinut jatkaa itseäni piinaamista. Paul valmistui lukiosta vuonna 1985. Hän alkoi työskennellä toimistopoikana lakitoimistossa. Rita oli lukiossa ja halusi opettajankoulutukseen.
Jatkoin ompelua, mutta nyt sormeni olivat täynnä känsiä. Näköni alkoi heiketä ohuen langan kanssa. Selkäni särki jatkuvasti. Muutimme vuonna 1986.
Talo, jossa asuimme, myytiin. Omistaja ei halunnut uusia vuokrasopimusta. Meidän oli etsittävä uusi paikka. Löysimme pienen asunnon Flushingista, kaksi makuuhuonetta, olohuone ja keittiö.
Se oli mitätön, mutta halvempi kuin talo, ja sen etuna oli, että se sijaitsi turvallisemmassa rakennuksessa. Siihen aikaan New York oli jo väkivaltainen, ryöstöjä oli kaikkialla. Meidän oli suojeltava itseämme. Muuton aikana, pakkaillessani tavaroita, löysin vanhan kenkälaatikon vaatekaapin päältä.
Se oli laatikko, joka oli kuulunut Geraldille. Tunnistin sen, koska kannessa oli kenkäkaupan nimi. Avasin sen odottaen löytäväni vanhoja kenkiä, mutta sisällä oli valokuvia, kolme mustavalkoista pientä valokuvaa. Sellaisia 3×4-kokoisia.
Nostin kuvat kädet täristen. Ne olivat kuvia nuoresta miehestä, noin 25-26-vuotiaasta, mustat hiukset, ei vielä viiksiä eikä laseja, mutta se oli hän. Se oli Gerald, tai kuka hän sitten olikin. Käänsin kuvat ympäri etsien merkintää takaa.
Ei mitään. Vain kuvat. Katsoin niitä ja itkin. Itkin, koska tuo nuori mies kuvassa oli ollut mieheni, nukkunut vieressäni kahdeksan vuotta, antanut minulle kaksi lasta, enkä tiennyt hänestä mitään.
Ei mitään. Pidin kuvat mukanani. Laitoin ne Raamattuni sisään Psalmien kirjan väliin. Katselin niitä silloin tällöin, kuin katsomalla tuota kuvaa voisin selvittää, kuka hän oli.
Rita valmistui opettajaksi vuonna 1988. Hän alkoi opettaa julkisessa koulussa. Paulista oli tullut toimistoassistentti lakitoimistossa. Hän ansaitsi kohtuullisesti.
He alkoivat auttaa kotona, keventäen taakkaani. Ompelin vieläkin, mutta en sillä hurjuudella kuin ennen. Saisin levätä hieman enemmän. Vuonna 1989 saimme tietää, että Paulilla oli tyttöystävä.
Tyttö oli mukava, Helen, kaupanpitäjän tytär. Hän toi hänet kotiin tapaamaan meitä. He kihlautuivat seuraavana vuonna. He menivät naimisiin vuonna 1991.
Minusta tuli anoppi 49-vuotiaana. Rita löysi myös poikaystävän, Georgen, matematiikanopettajan koulusta, jossa hän työskenteli. He menivät naimisiin vuonna 1992. Alle kahdessa vuodessa molemmat lapseni olivat muuttaneet pois ja perustaneet perheet.
Jäin yksin Flushingin asuntoon. Yksin, mutta en yksinäiseksi. He kävivät luonani joka viikko. Helen tuli nopeasti raskaaksi ja antoi minulle ensimmäisen pojanpojan vuonna 1992, pienen Peterin.
Minusta tuli isoäiti. Voi sitä iloa, Jumala sentään. Kun pidin sitä pientä vauvaa sylissäni ja näin hänen avaavan pienet silmänsä, se oli kuin toinen mahdollisuus elämään. Mutta arvaa mitä ajattelin, kun pidin pojanpoikaani sylissä?
Ajattelin, että Gerald oli menettänyt kaiken tämän. Hän oli menettänyt mahdollisuuden nähdä lastensa kasvavan, menevän naimisiin ja saavan lapsia. Hän kuoli 42-vuotiaana salaisuus mukanansa, niin kauhea, että se tappoi hänet. Ja ajattelin: voisiko jossain olla toinen isoäiti pitämässä sylissään lastenlasta ja ajattelemassa poikaa, joka Geraldista olisi voinut tulla?
Voisiko olla olemassa perhe, jonka hän hylkäsi? Olin jo vuosien varrella päätynyt siihen johtopäätökseen. Geraldilla oli ollut toinen elämä ennen minua. Hän oli vaihtanut nimensä.
Hän oli paennut jotain. Ja se nainen sinisessä mekossa tiesi sen. Hän tunsi hänet menneisyydestä. Ja kun he näkivät toisensa sinä päivänä niin monen vuoden jälkeen, shokki oli niin suuri, ettei hänen sydämensä kestänyt.
Mutta kuka tuo nainen oli? Mitä Gerald oli tehnyt? Mikä se salaisuus oli? Vuonna 1993 olin jo 51-vuotias.
Minulla ei ollut enää sitä polttavaa toivoa totuuden selvittämisestä. Olin jollain tavalla hyväksynyt sen. Ajattelin kuolevani tietämättä, vieväni sen epäilyksen kanssani hautaan. Se oli syyskuun iltapäivä, torstai.
Muistan, koska olin käynyt aamulla supermarketissa ja olin laittamassa ostoksia pois, kun ovikello soi. Katsoin ovisilmästä. Siellä oli tummatukkainen nainen, harmaantuvat hiukset nutturalla, yksinkertainen ruskea mekko, noin 60-vuotias tai jotain sellaista. Avasin oven turvaketju vielä kiinni.
“Niin? ” Nainen katsoi minua, ja sillä hetkellä tiesin. En tiedä miten, mutta tiesin. 20 vuotta.
20 vuotta olin odottanut, ja nyt hän oli vihdoin tullut. “Oletko Margaret, Geraldin leski? ” Sydämeni hakkasi. “Olen.
Kuka olet, rouva? ” Hän otti syvän henkäyksen. Hän oli hermostunut, sen näki hänen täristävistä käsistään. “Nimeni on Clara.
Minun täytyy puhua kanssasi edesmenneestä miehestäsi, siitä kuka hän todella oli. ” Otin ketjun pois ja avasin oven. “Tule sisään. ” Hän tuli hitaasti sisään katsoen ympärilleen kuin etsien jotain tai peläten jotain.
Istuutui sohvalle, kun näytin paikkaa. Minä istuuduin nojatuoliin häntä vastapäätä, käteni kylmän hikisinä. “Haluatko lasin vettä? ” kysyin enemmän kohteliaisuudesta kuin siitä, että olisin välittänyt hänen janostaan.
Halusin hänen jo puhuvan. “Ei kiitos. ” Hän otti taas syvän henkäyksen. “Rouva Margaret, minulta kului 20 vuotta rohkeuden keräämiseen tullakseni tänne.
20 vuotta mietin, pitäisikö minun tulla vai ei. Mutta nyt, nyt minun on puhuttava. Tarvitsen jonkun tietävän totuuden. Ja sinulla on oikeus tietää, kuka mies, jonka kanssa menit naimisiin, oli.
” “Minä tiedän, kuka hän oli”, sanoin yrittäen pitää ääneni vakaana, vaikka sydän halusi hypätä suusta. “Hän oli mieheni, lasteni isä. ” “Ei, rouva Margaret. ” Hän katsoi minua silmiin, ja mitä näin niissä silmissä, oli kipua.
Vanhaa, syvää kipua, josta oli tullut arpi, mutta joka ei ollut koskaan oikeasti parantunut. “Sinä et tiedä. Kukaan ei tiennyt. Vain minä ja tyttäreni.
” Sitten hän alkoi kertoa, ja maailma romahti toisen kerran elämässäni. Clara tuijotti minua hiljaa muutaman sekunnin. Näin hänen käyvän sisäistä taistelua päättäessään, mistä aloittaa ja miten kertoa tarina, jota hän oli niin kauan vaalinut. Hänen kätensä tärisivät sylissä.
Hän lomitti sormensa ja puristi kuin pitääkseen itsensä kasassa, ettei hajoaisi. “Rouva Margaret, miehesi ei ollut nimeltään Gerald”, hän aloitti, ja ne sanat putosivat huoneeseen kuin pommi. “Hänen oikea nimensä oli Harold. Harold Ferguson.
Hän syntyi Rochesterissa, New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, vuonna 1931. ” Olin halvaantunut. Harold. Hänen oikea nimensä oli Harold.
Se, mitä olin jo epäillyt, vahvistettiin siinä, tuon tuntemattoman naisen suusta. “Mistä tiedät tämän? ” sain kysyttyä, ääneni heikkona. “Koska tapasin hänet vuonna 1954.
Olin 22-vuotias. Hän oli 23, ja me olimme… me olimme kihloissa, rouva Margaret. ” Lattia katosi jalkojeni alta.
Kihloissa. Se nainen oli ollut kihloissa mieheni kanssa ennen minua, kauan ennen minua. “Työskentelin myyjättärenä kangaskaupassa Rochesterin keskustassa”, hän jatkoi, ääni alkoi sortua. “Perheeni oli köyhä, hyvin köyhä.
Isäni oli tehdastyöläinen, äitini pesijä. Olin viidestä sisaruksesta vanhin. Aloitin työt 14-vuotiaana auttaakseni kotona. Täytettyäni 18 sain paikan kangaskaupasta.
Se oli hyvä työ sellaiselle tytölle kuin minä, ymmärrätkö? Saan säännöllisesti palkan joka kuukausi. Työskentelin sisätiloissa, en kuumuudessa, en tehtaassa. ” Hän pysähtyi ja nielaisi.
En sanonut mitään, vain odotin. “Harold. Hän ilmestyi kauppaan kesäkuussa 1954. Hän tuli ostamaan kangasta äidilleen pöytäliinaa varten.
Hän oli komea nuori mies, hyvin pukeutunut, kohtelias. Hän oli käynyt lukion kolme ensimmäistä vuotta, mikä siihen aikaan oli paljon. Hän työskenteli kirjanpitotoimistossa, oli kirjanpidon harjoittelija. Juttelimme siinä tiskin ääressä.
Hän oli mukava. Hän tuli kauppaan uudelleen seuraavalla viikolla. Tällä kertaa hän ei ostanut mitään, tuli vain juttelemaan kanssani. ” Voin kuvitella tilanteen.
Nuori mies kiinnostunut kauniista tytöstä. Asiat olivat silloin sellaisia. Seurustelu alkoi hitaasti, kunnioittaen, keskusteluilla kaupan ovella ja talon portilla. “Hän alkoi hakea minua töistä”, Clara jatkoi.
“Joka päivä kello kuusi illalla hän odotti kaupan ovella. Juttelimme matkalla kotiini. Vanhempani pitivät hänestä. Ahkera nuori mies, jolla oli ammatti, kunnioittava.
Kolmen kuukauden jälkeen hän pyysi isältäni lupaa seurustella kanssani. Vakavaa seurustelua, sellaista, joka johtaa avioliittoon. Isäni suostui. ” Hän hymyili hieman, mutta se oli surullinen hymy, sellainen, joka sattuu enemmän kuin itku.
“Seurustelimme vuoden. Se oli onnellinen vuosi, rouva Margaret. Harold oli huomaavainen, omalla tavallaan hellä, hieman vakava, mutta hellä. Hän toi kukkia, vei minut kävelylle puistoon sunnuntaisin, puhui naimisiinmenosta, omasta talosta, lapsista.
Haaveilin siitä. Haaveilin olevani kotirouva, jolla on lapsia ja perhe. Se oli kaikki, mitä tyttö siihen aikaan halusi. ” Tiesin tarkalleen, miltä hänestä tuntui.
Minullakin oli ollut ne unelmat. Minäkin olin uskonut saavani onnellisen perheen ja rauhallisen elämän. “Elokuussa 1955 kihlauduimme virallisesti. Hän antoi minulle hopeasormuksen, jossa oli pieni punainen kivi.
Se ei ollut kultaa eikä timantti, mutta minulle se oli maailman kaunein sormus. ” Hän pysähtyi, silmät kostuivat. “Sovimme häät toukokuulle 1956. Ne olisivat olleet Pyhän Patrickin kirkossa Rochesterissa.
Vaatimattomat juhlat vanhempieni luona. Säästin jo rahaa ostaakseni kangasta ja ommellakseni hääpukuni. ” Hän otti syvän henkäyksen ja pyyhki kyyneleet kämmenselällään. “Mutta lokakuussa 1955, lokakuussa, sain tietää odottavani lasta.
” Ai, siinä se oli. Selitys alkoi muodostua päässäni. Raskaus ennen avioliittoa. Siihen aikaan se oli valtava skandaali.
“Olin kauhuissani, rouva Margaret, kauhuissani, koska meidän ei olisi pitänyt… meidän ei olisi pitänyt tehdä sitä ennen naimisiinmenoa. Mutta se tapahtui vain kerran, ja tulin raskaaksi. ” Hän itki nyt, kyyneleet valuivat hänen vanhenneilla kasvoillaan.
“Kerroin hänelle. Ajattelin hänen suuttuvan, huutavan minulle, mitä tahansa. Mutta ei. Hän vakavoitui, mietti hetken ja sanoi, että aikaistamme häitä.
Menisimme naimisiin joulukuussa, ennen kuin vatsani alkaisi näkyä. Kenenkään ei tarvitsisi tietää, että vauva oli tehty ennen häitä. ” “Entä vanhempasi? ” kysyin.
“En kertonut heille. Harold sanoi, ettei minun pitäisi kertoa. Hän sanoi, että kun olemme naimisissa, sitten voin kertoa. Sanoisin tulleeni raskaaksi heti häiden jälkeen, häämatkalla.
Siihen aikaan monet naiset tulivat nopeasti raskaaksi, joten kukaan ei epäilisi mitään. ” “Ja mitä tapahtui? ” Clara sulki silmänsä. Hänen kasvoillaan näkyvä kipu oli fyysistä, kuin jokainen sana maksaisi palan hänen sielustaan.
“Marraskuu. Marraskuun loppu. Olin kolmannella kuulla raskaana. Vatsani ei vielä näkynyt, mutta minulla oli jo pahoinvointia ja väsymystä.
Harold oli kadonnut kolmeksi päiväksi. Hän ei tullut hakemaan minua töistä, ei lähettänyt viestiä, ei mitään. Huolestuin. Ajattelin hänen sairastuneen.
Menin hänen luokseen, siihen täysihoitolaan, jossa hän asui. Hän ei ollut Rochesterista kotoisin. Hän oli tullut läheisestä pienemmästä kaupungista ja asui täysihoitolassa keskustassa. Emäntä sanoi, että hän oli lähtenyt maanantaiaamuna matkalaukun kanssa.
Hän sanoi hänen matkustaneen työn takia. Hän ei palannut tiistaina eikä keskiviikkona. Torstaina menin kirjanpitotoimistoon, jossa hän työskenteli. Pomoni kertoi, että Harold oli sanoutunut irti maanantaina, ihan noin vain.
Sanoi saaneensa paremman työn toisesta kaupungista ja lähtevänsä. ” Voi luoja. Hän oli paennut. Pakannut laukkunsa ja paennut.
“Odotin viikon”, Clara jatkoi, ääni yhä tukkoisempana. “Viikon ajattelin, että hän palaa, että hän lähettää kirjeen ja selittää, että hän tulee hakemaan minut. Mutta mitään ei tullut, ei mitään. Hän katosi, haihtui kuin ei olisi koskaan ollut olemassakaan.
Minun oli kerrottava vanhemmilleni. Äitini itki. Isäni halusi tappaa minut, kirjaimellisesti tappaa minut. Hän otti vyön ja pieksi minut verille asti.
Sanoi, että olin häpäissyt perheen, että olin häpeämätön ja turmeltunut nainen. Äitini pyysi häntä olemaan heittämättä minua pihalle, mutta hän heitti minut silti. Sanoi, ettei halua epäkunniassa olevaa tytärtään katonsa alla. ” Painoin käden rinnalleni.
Se tarina oli sydäntäsärkevä. 22-vuotias tyttö, raskaana, sulhasen hylkäämä, vanhempiensa pihalle heittämä. “Menin asumaan tädin luo, äitini sisaren luo, joka oli leski ja asui yksin hökkelissä Rochesterin laidalla. Hän otti minut vastaan, luojan kiitos, mutta minun oli lopetettava työni kaupassa, koska kun raskaus alkoi näkyä, kaupan omistaja erotti minut.
Hän sanoi, ettei halunnut naimatonta raskaana olevaa tyttöä töissä, että se oli huono esimerkki muille työntekijöille. Minulla ei ollut rahaa. Tätini ansaitsi pesemällä vaatteita toisille, ja minä autoin miten pystyin, mutta raskaana se oli vaikeaa. Kärsimme nälkää, rouva Margaret.
Söimme kerran päivässä, joskus emme sitäkään. Anelin äitiäni auttamaan. Hän kävi salaa isältäni tuomassa vähän ruokaa ja vanhoja vaatteita, mutta se oli vähän, hyvin vähän. ” Hän nyyhkytti.
Nousin nyt ylös, menin keittiöön, otin lasin vettä ja annoin sen hänelle. Hän joi, kiitti ja yritti rauhoittua. “Vauva syntyi toukokuussa 1956, täsmälleen sinä kuukautena, jolloin minun olisi pitänyt mennä naimisiin. Tätini kutsui kätilön, koska minulla ei ollut rahaa sairaalaan.
Se oli vaikea, pitkä synnytys. Vauva syntyi aamunkoitteessa, pieni, laiha tyttö, mutta elävänä syntynyt. Hän itki. Nimesin hänet Sarahiksi, koska pidin nimestä.
Ajattelin sen olevan kaunis, ja myös siksi, että se oli sellaisen hahmon nimi, joka kärsi paljon, aivan kuten minäkin. ” Sarah, se tyttö, jonka Gerald, Harold, oli maininnut ennen pyörtymistään. “Tyttö oli oikeassa minusta. ” “Mutta pian huomasin, että Sarahissa oli jotain vialla”, Clara jatkoi.
“Hän ei liikuttanut pieniä jalkojaan oikein, ei liikuttanut pieniä käsiään, oli hyvin veltto ja hiljaa. Kätilö sanoi sen olevan normaalia, että vastasyntyneet ovat sellaisia, mutta minusta se ei tuntunut normaalilta. Kahden kuukauden ikäisenä vein hänet terveyskeskukseen. Lääkäri tutki hänet, teki testejä ja antoi minulle uutisen.
Sarahilla oli vaikea CP-oireyhtymä, aivovaurio. Hän ei koskaan kävelisi, ei koskaan puhuisi kunnolla, tarvitsisi erityishoitoa koko loppuelämänsä. ” Painoin käden suulleni. CP-vammainen lapsi silloin, ilman varoja, ilman rahaa, ilman turvaverkkoa, se oli kärsimystuomio.
“Rouva Margaret, en valehdele sinulle. Oli päiviä, jolloin halusin kuolla, halusin heittäytyä jokeen Sarah sylissäni ja lopettaa sen kärsimyksen. Mutta minulla ei ollut rohkeutta. Katsoin hänen pieniä kasvojaan, niitä pieniä silmiä, jotka katsoivat minua, vaikka eivät ymmärtäneet mitään, enkä voinut.
Hän oli tyttäreni. Minun oli huolehdittava hänestä. Ja minä huolehdin. Huolehdin hänestä 20 vuotta.
Työskentelin pesijänä, siivoojana, ihan missä vain sattui olemaan töitä. Kannoin Sarahia selässäni, sidottuna riepuun, kun pesin vaatteita pesulassa. Nukuin 3-4 tuntia yössä, koska hän ei nukkunut kunnolla. Hän oli levoton ja itki.
Tätini auttoi minua, kunnes hän kuoli vuonna 1963. Sen jälkeen olin todella yksin. Sarah kasvoi, mutta pysyi lapsen kokoisena, laihana ja heikkona. Hän ei puhunut, tuotti vain ääniä, ei kävellyt.
Minun oli kannettava häntä kaikkialle, syötettävä suusta, vaihdettava vaipat, pestävä hänet, kaikki, koko hänen elämänsä. ” Clara lopetti puhumisen ja tuijotti omia käsiään, niitä kulumisen merkkejä täynnä olevia käsiä. “Ja sitten se päivä koitti, maaliskuu 1973. Olin asunut New Yorkissa noin kaksi vuotta.
Olin tullut tänne, koska Rochesterissa ei ollut enää töitä. Tilanne oli vaikea. Tulin kokeilemaan onneani kaupungissa. Sain pienen huoneen vuokratalosta Forest Hillsistä, läheltä Queens Boulevardia.
Työskentelin päivätyöläisenä perheiden kodeissa. Jätin Sarahin lukittuun huoneeseen, kun menin töihin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Sinä lauantaina olin käynyt serkkuni luona, joka asui muutaman korttelin päässä.
Olin kävelemässä kotiin. Kun ylitin Queens Boulevardia, katsoin kadun toiselle puolelle ja näin hänet. Harold, 18 vuoden jälkeen, vanhempana, lasit päässä, viikset, mutta se oli hän. Tunnistin heti ne kasvot, ne silmät, sen kävelytavan.
Se oli hän. Hän oli naisen kanssa, jonka myöhemmin sain tietää olleen sinä, ja kumpikin kantoi kauppakasseja. Hän näki minut myös. Katseemme kohtasivat, ja näin…
näin tunnistamisen, näin paniikin, näin pelon. Hän kalpeni, pysähtyi, ja sitten… sitten hän kaatui. Olin halvaantunut, rouva Margaret.
Seison siinä liikkumatta ja näin syntyneen sekasorron. Sinä huusit, ihmiset juoksivat, ambulanssi tuli. Minun olisi pitänyt mennä sinne, puhua kanssasi, kertoa kaikki siinä paikassa, mutta en voinut. Olin peloissani.
Mitä pelkäsin? En edes tiedä. Tiedän vain kääntyneeni ympäri ja lähteneeni. Sain myöhemmin tietää naapurilta, joka tunsi ihmisiä teidän naapurustostanne, että Harold oli selvinnyt, mutta oli hyvin sairas.
Ja kuukausia myöhemmin sain tietää hänen kuolleen. Ja arvaa mitä tunsin? En mitään. En tuntenut sääliä enkä surua.
Tunsin helpotusta. Helpotusta siitä, että hän oli kuollut tuntematta koskaan Sarahia, joutumatta koskaan kohtaamaan tekojaan, ottamatta koskaan vastuuta. ” Clara katsoi minua silmiin, ja mitä näin siellä, oli niin vanhaa ja syvää kipua, että se ei näyttänyt loppuvan koskaan. “Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1975, Sarah kuoli, keuhkokuumeeseen.
Hän oli aina heikko. Mikä tahansa sairaus iski häneen kovaa. Vein hänet sairaalaan. He ottivat hänet sisään ja tekivät voitavansa, mutta se ei auttanut.
Hän oli 19-vuotias kuollessaan. Hän vietti 19 vuotta tässä maailmassa kärsien, eikä hänen isänsä koskaan, ei koskaan, halunnut tietää hänestä mitään. Rouva Margaret, tiedän, ettet ole syyllinen tähän mihinkään. Tiedän, että sinua petettiin aivan kuten minuakin, mutta minun oli kerrottava.
Tarvitsin jonkun tietävän totuuden. Että Harold, tai Gerald, tai millä nimellä hän vain kulki, oli pelkuri. Pelkuri, joka hylkäsi raskaana olevan tytön, joka pakeni vastuuta, joka jätti puolustuskyvyttömän lapsen kärsimään koko elämänsä ilman isää, ilman apua, ilman mitään. Se lause, jonka hän sanoi ennen pyörtymistään, jonka kerroit minulle vuosia myöhemmin, kun tapasimme uudelleen, ‘tyttö oli oikeassa minusta’, se koski Sarahia.
Hän oli oikeassa. Oikeassa siitä, että hänen isänsä oli pelkuri, mies vailla luonnetta, mies, joka oli arvoton. ”
Huoneeseen laskeutunut hiljaisuus oli raskas ja tukahduttava. En tiennyt, mitä sanoa enkä mitä tuntea.
Se oli vihaa, surua, pettymystä, kaikkea yhtä aikaa. Olin rakastanut tuota miestä, nukkunut hänen vieressään kahdeksan vuotta, tehnyt hänen kanssaan kaksi lasta, ja hän oli valehtelija, karkuri, pelkuri, joka oli hylännyt raskaana olevan naisen ja sairaan tyttären. “Miksi odotit 20 vuotta kertoaksesi tämän minulle? ” kysyin lopulta.
“Koska pelkäsin”, Clara vastasi. “Pelkäsin eläväni tuon kaiken uudelleen, pelkäsin, ettet uskoisi minua, pelkäsin, että syyttäisit minua, en tiedä. Ja myös siksi, että… koska niin kauan kuin Sarah oli elossa, minun oli keskityttävä häneen.
Minulla ei ollut aikaa eikä energiaa kaivella menneisyyttä. Mutta hänen kuolemansa jälkeen tämä taakka jäi minuun. Tämä taakka siitä, että olin ainoa ihminen maailmassa, joka tiesi totuuden. Ja muutama kuukausi sitten päätin, että minun on jaettava tämä taakka.
Tarvitsin jonkun muun tietävän. Etsin sinut. Se kesti hetken, mutta sain lopulta selvitettyä, missä asut. Ja tulin, koska sinulla oli oikeus tietää, kenen kanssa menit naimisiin.
Sinulla oli oikeus tietää, että lapsillasi on sisar, joka kuoli tuntematta heitä koskaan. Sinulla oli oikeus tietää totuus. ” Istuin siinä, katsoin tuota naista ja yritin käsitellä kaikkea. 20 vuotta kysymyksiä, 20 vuotta epäilyksiä, ja nyt kaikki vastaukset kerralla.
Ja jokainen vastaus oli pahempi kuin epäily. Gerald ei ollut se, joka luulin hänen olevan, ei koskaan ollut. Hän oli Harold, mies, joka oli paennut menneisyyttään, vaihtanut nimensä, rakentanut uuden elämän valheiden päälle. Ja kun menneisyys löysi hänet, shokki oli niin suuri, että se tappoi hänet.
“Onko sinulla… onko sinulla kuvaa hänestä? ” kysyin, ääneni kuiskauksena. “Sarahista?
” Clara penkoi käsilaukkuaan, otti esiin vanhan, kuluneen nahkalompakon, avasi sen ja otti esiin pienen, kellastuneen valokuvan ja ojensi sen minulle. Katsoin kuvaa. Siinä oli noin 10-12-vuotias tyttö, laiha, lyhyet hiukset, istumassa epämääräisessä pyörätuolissa, katsoen kameraan suurilla, syvillä silmillä. Hän ei hymyillyt, vain katsoi.
Ja noissa silmissä näin kärsimyksen, viattomuuden, elämän, jolla ei ollut koskaan ollut mahdollisuutta. Se oli lasteni sisarpuoli. Sillä tytöllä oli sama isä kuin Paulilla ja Ritalla, enkä minä koskaan tiennyt. He eivät koskaan tienneet.
Kukaan ei koskaan tiennyt. Aloin itkeä. Itkin sen tytön puolesta, joka oli kärsinyt koko elämänsä. Itkin Claran puolesta, joka oli kantanut taakkaa yksin vuosikymmeniä.
Itkin itseni puolesta, että olin rakastanut miestä, joka ei ansainnut sitä. Itkin lasteni puolesta, joilla oli sisar, jota he eivät koskaan voineet tavata. Clara itki kanssani. Kaksi naista istui pienessä asunnossa itkien saman miehen takia.
Toisen hän oli hylännyt, toista hän oli pettänyt, molemmat hänen pelkuruutensa uhreja. Kun Clara lähti asunnostani sinä iltapäivänä, istuin sohvalla tuntikausia. En liikkunut, en sytyttänyt valoja, kun tuli pimeää. Istuin yksin pimeässä pidellen Sarahin kuvaa ja yrittäen ymmärtää, miten elämäni oli kääntynyt ylösalaisin minuuteissa.
Kaikki, mitä luulin tietäväni avioliitostani, oli valhetta. Jokainen onnelliseksi luulemani hetki, jokainen hyvä muisto, jokainen kerta, kun olin puolustanut Geraldin muistoa lapsilleni sanoen heidän isänsä olleen hyvä, ahkera ja rehellinen mies, kaikki oli rakennettu farssin päälle. Olin nukkunut valehtelijan vieressä kahdeksan vuotta. Olin tehnyt lapsia miehen kanssa, joka oli jo hylännyt toisen tyttären.
Olin itkenyt hänen kuolemaansa. Olin surrut häntä. Olin puolustanut hänen muistoaan, eikä hän ansainnut mitään siitä, ei mitään. Kun katsoin kelloa, se oli jo melkein keskiyö.
Nousin sohvalta, menin makuuhuoneeseen ja laskeuduin sängylle riisumatta vaatteita. Makasin tuijottaen kattoa, pimeyttä, tuhansien ajatusten pyöriessä päässäni. Pitäisikö minun kertoa lapsilleni? Pitäisikö minun tuhota heidän mielikuvansa isästään?
Paul oli 26-vuotias. Rita oli 24. Molemmat olivat aikuisia, heillä oli omat elämänsä ja perheensä. Miksi heittää tämä pommi heidän päälleen?
Miksi saada heidät kärsimään jostakin, mikä tapahtui ennen heidän syntymäänsä? Mutta samalla heillä oli oikeus tietää totuus. Heillä oli oikeus tietää, että heillä oli sisar, joka kuoli ja kärsi. Heillä oli oikeus tietää, kuka heidän isänsä todella oli.
Olin koko yön hereillä, heittelin puolelta toiselle, nuo kysymykset vaivasivat minua. Kun aurinko nousi, minulla ei vieläkään ollut vastausta. Lauantaina Paul tuli käymään luonani Helenin ja pienen Peterin kanssa. He saapuivat aamupäivällä iloisina, tuoden tuoretta leipää leipomosta kahvipöytään.
Peter, vuoden ikäinen, otti ensimmäisiä askeleitaan tukeutuen huonekaluihin. Pidin häntä sylissäni, haistoin vauvan tuoksua, sitä pehmeää ihoa, ja ajattelin: “Sarah ei voinut koskaan tehdä tätä, ei koskaan ottanut ensimmäisiä askeleitaan, ei koskaan leikkinyt, ei koskaan saanut normaalia lapsuutta. ” “Äiti, oletko kunnossa? Näytät väsyneeltä”, Helen kommentoi huolestuneena.
“En nukkunut kovin hyvin, ei muuta”, valehtelin. Minusta oli jo tullut hyvä valehtelija. Olinhan oppinut parhaalta. “Sinun on pidettävä huolta terveydestäsi, äiti.
Et voi tehdä töitä itseäsi hengiltä”, Paul sanoi sillä suojelevalla tavallaan, joka hänelle oli kehittynyt isäksi tultuaan. Katsoin poikaani, tuota 26-vuotiasta miestä, pitkää, vahvaa, ahkeraa, joka muistutti isäänsä kasvonpiirteiltään ja vakavalta olemukseltaan. Oliko hänellä oikeus tietää, että isä, jota hän niin ihaili, oli pelkuri? Että hän oli hylännyt raskaana olevan naisen?
Että hänellä oli tytär, joka kuoli tuntematta häntä koskaan? En kertonut sinä päivänä. Minulla ei ollut rohkeutta. Rita tuli sunnuntaina Georgen kanssa.
Hän oli alkanut hieman pyöristyä. Luulin sen olevan vain ruokaa, mutta hän kertoi uutisen. Hän oli kolmannella kuulla raskaana. Hän antaisi minulle toisen lapsenlapsen.
Olin onnellinen hänen puolestaan. Halasin häntä ja onnittelin.