Kiitospäiväilta, kello 16. 34, ja minä seison anoppilani ovella Buckheadissa, kädessäni pieni paketoitu lahja, ja kuuntelen omaa hengitystäni. Paketissa on puinen lintu, jonka kaiversin seitsemänvuotiaalle tyttärelleni. Työstin sitä kolme viikonloppua.
Maali ei ole täydellinen. Siivet ovat hieman vinot. Se ei ole arvokas esine. Se on 43 tuntia elämästäni, jotka halusin asettaa tänä iltana hänen pieniin käsiinsä.
Luulin tuovani sen kiitospäiväpäivälliselle. En tuo. Ovi sulkeutui 12 sekuntia sitten. Kukaan ei aio avata sitä.
Minulla on ylläni khakihousut, jotka silitin iltapäivällä, nappipaita, jonka ostin 42 dollarilla Macy’silta kolme vuotta sitten, ja ruskeat loafersit, jotka ovat olleet minulla 26-vuotiaasta asti. Olen 35-vuotias. Olen julkisen koulun historianopettaja Decaturissa, Georgiassa. Olen opettanut yhdeksännen luokan Yhdysvaltain historiaa yhdeksän vuotta.
Tyttäreni Bertie on seitsemän. Hänen lempivärinsä on keltainen. Hän uskoo, että mehiläiset kuulevat nimensä, jos ne sanoo hellästi. Hän menetti ensimmäisen maitohampaansa kaksi viikkoa sitten ja pani sen pieneen purkkiin yöpöydälleen tyynyn alle panemisen sijaan, koska sanoi haluavansa säilyttää sen ikuisesti.
Hän on oven toisella puolella, jonka läpi minun ei enää sallita astua. Seison kuistilla puinen lintu kädessäni ja katson pienen lyijylasisen ikkunan läpi oven vieressä. Näen eteisaulan. Näen portaikon kaaren.
Näen Bertien seisovan alimmalla askelmalla lila juhlamekossaan katsomassa ovelle päin, kasvot hämillään, suu auki kuin hän olisi sanomassa jotain. Hänellä on yllään mekko, jonka vaimoni osti hänelle viime viikonloppuna. Minun ei sallita astua sisään taloon, jossa tyttäreni pitää yllään mekkoa, jonka vaimoni osti hänelle. Ääni, joka sulki oven, kuului Thurston Banksille, vaimoni isälle.
Thurston on 67-vuotias. Hän jäi eläkkeelle kolme vuotta sitten sijoitusyhtiöstä, jonka hänen isoisoisänsä perusti vuonna 1947. Hänellä on kahdeksannumeroinen omaisuus, rantatalo Sea Islandilla, metsästysmaja Pohjois-Georgiassa ja 43 vuotta naimisissa ollut vaimo, joka antaa hänen päättää, mitä kukin perheenjäsen on arvoltaan. Yksitoista sekuntia ennen oven sulkeutumista Thurston seisoi edessäni kädet ristissä ja sanoi: ”Booker, tämä pöytä on perheelle, ei epäonnistujille.
” Hänen poikansa, lankoni Brooks Banks, seisoi hänen takanaan eteisessä yllään laivastonsininen pikkutakki ja ruskeat loafersit, jotka olivat maksaneet 600 dollaria enemmän kuin minun. Brooks on 38-vuotias. Hän on hedge-rahastonhoitaja Midtownissa. Hän ajaa Range Roverilla, joka maksaa enemmän kuin minä tienaan vuodessa.
Hän on tuntenut minut yhdeksän vuotta. Brooks sanoi helpolla hymyllä, sellaisen miehen hymyllä, joka on odottanut yhdeksän vuotta sanoakseen sen: ”Älä viitsi, isä. Olet liian kiltti. Anna perheen kesytetyn koiran pysyä ulkona kuistilla, missä se kuuluu olla.
”
Silloin vaimoni Camille ilmestyi ovelle heidän taakseen. Camille on 33-vuotias. Hänellä on yllään vihreä samettimekko, jota en ole ennen nähnyt. Hänen hiuksensa on vedetty taakse samalla tavalla kuin hänen äitinsä aina pitää ne.
Hän katsoi minua. Hän ei puhunut. Odotin. Odotin hänen sanovan: ”Brooks, älä sano miestäni noin.
Isä, päästä hänet sisään. Birdie kysyy häntä. ” Hän ei sanonut mitään. Birdie juoksi ruokasalista hänen taakseen.
Birdie kantoi pientä puista runsaudensarvea, jonka oli koristellut koulussa eilen. Birdie sanoi: ”Isä, etkö sinä tule kiitospäiväpäivälliselle? ” Camille kyykistyi. Camille pani kätensä Birdien poskelle.
Camille sanoi hyvin hellästi: ”Kulta, isän pitää tehdä töitä tänä iltana. Näet hänet huomenna. ” Camille katsoi minuun sanoessaan sen. Hän sanoi sen minun nähden.
Hän valhehti tyttärellemme minun nähden, tyttäremme kädestä kiinni pitäen, kiitospäivänä, vanhempiensa talon ovella. Silloin ovi sulkeutui. Seison yhä kuistilla. Puinen lintu on yhä kädessäni.
En tiedä, kuinka kauan olen seisonut tässä. Katu on hiljainen. Tällä korttelilla on kuusi muuta isoa taloa. Caldwellit ovat tyttärensä luona Charlottessa loman vietossa.
Pendletonit ovat poikansa luona Roswellissa. Marlowet ovat poissa. Muut naapurit ovat omissa taloissaan omien perheidensä kanssa syömässä omaa kalkkunaansa, katsomatta ikkunoistaan miestä Banksien kuistilla pieni paketoitu lahja kädessään kuin idiootti. En murra ovea.
Haluan murtaa oven. Haluan lyödä nyrkkini lyijylasin läpi ja ylettyä kääntämään lukon ja kävellä sen talon läpi ja löytää Brooks Banksin ja murskata hänen leukansa kämmeneni tyvellä, niin kuin opin merijalkaväessä 15 vuotta sitten. Haluan kävellä Thurstonin ja hänen ristittyjen käsiensä ohi. Haluan ottaa Birdien kädestä.
Haluan viedä hänet ulos siitä talosta enkä koskaan palata. En tee mitään tästä. Jos murran sen oven, joudun tänä iltana vankilaan. Jos joudun tänä iltana vankilaan, en ole huomenna maanantaina huoltajuuskäsittelyssä.
Jos en ole huomenna maanantaina huoltajuuskäsittelyssä, menetän Birdien kokonaan. He ottavat hänet. He ovat suunnitelleet ottavansa hänet vähintään vuoden. Opin sanan kärsivällisyys merijalkaväen kouluttajaltani 18-vuotiaana.
Hän opetti sen minulle kylmässä sateessa Parris Islandilla. Hän sanoi: ”Driscoll, elämässäsi tulee hetki, jolloin joku satuttaa rakastamaasi ihmistä, ja sinä haluat toimia sillä hetkellä. Älä toimi. Sodat voittavat miehet, jotka pystyvät odottamaan 24 tuntia pidempään kuin ne, jotka aloittivat ne.
” En ole ajatellut sitä oppia 17 vuoteen. Ajattelen sitä nyt. Käännyn. Kävelen vuoden 2014 Honda Accordilleni, joka on pysäköity tien reunaan.
Avaan kuljettajan puoleisen oven. Nousen sisään. Suljen oven. Panen puisen linnun apukuljettajan istuimelle.
Panen käteni ohjauspyörälle. En käynnistä moottoria. Istun autossa kolme minuuttia. Hengitän niin kuin kouluttajani opetti.
Neljä sekuntia sisään. Pidätys neljä. Kuusi sekuntia ulos. Sellaista hengitystä, joka pitää veren poissa käsistä, kun kätesi haluavat tehdä jotain, mitä niiden ei pitäisi tehdä.
Hengitän vielä näin, kun näen hänet. Nainen mustassa taloudenhoitajan univormussa juoksee Banksien tontin sivunurmen yli. Hän on paljain jaloin. Hän on viisikymppinen.
Hänen hiuksensa on vedetty matalalle nutturalle. Hänellä on jotain pientä oikeassa kädessään. Hän juoksee nopeasti. Hänen ei pitäisi juosta.
Hän juoksee kuljettajan puoleiselle ikkunalleni. Hän koputtaa rystysillään. Hänen silmänsä ovat laajentuneet. Hänen kasvonsa ovat märät.
Hän on itkenyt tai itkee nyt tai aikoo itkeä. Lasken ikkunan alas. Hän sanoo: ”Herra Driscoll. ” Sanon: ”Carmela.
” Olen tuntenut hänen nimensä yhdeksän vuotta. Hän on työskennellyt Banksien perheelle 19 vuotta. Hän kasvatti Camillen 14-vuotiaasta 18-vuotiaaksi, kun Camillen äiti Phyllis kävi läpi – Camillen oman myöntämän mukaan – vaikeaa ajanjaksoa, jonka opin kolme vuotta avioliittomme jälkeen olevan kohtelias tapa sanoa, että Phyllis Banks oli sairaalahoidossa kuusi kuukautta alkoholiin liittyvän psykiatrisen romahduksen vuoksi, josta perhe ei koskaan puhunut. Carmela oli nainen, joka pakkasi Camillen eväät lukiossa.
Carmela oli nainen, joka istui Camillen kanssa tämän itkiessä. Carmela oli nainen, jota Camille kutsuu yhä Tiaksi, kun hän luulee, ettei kukaan tärkeä kuule. Carmela työntää kämmeniini jotain ikkunan läpi. Se on pieni musta USB-muistitikku.
Muovikuori on lämmin, koska se on ollut hänen taskussaan. Hän sanoo: ”Herra Driscoll, jos rakastatte tytärtänne, katsokaa tämä ennen keskiyötä. ” Hän sanoo: ”Älkää palatko tähän taloon tänä iltana. He soittavat poliisille, jos palaatte.
He ovat jo valmistelleet, mitä sanovat. ” Hän sanoo: ”Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt antaa tämä teille kuusi kuukautta sitten. Olin peloissani.
Olen yhä peloissani. Mutta herra Brooks teki eilen jotain, josta en voi enää vaieta. En voi puhua. ” Hän sanoo: ”Herra Driscoll, minun on mentävä.
Rouva Banks huomaa poissaoloni seuraavan 90 sekunnin sisällä. Olkaa hyvä, katsokaa se ja soittakaa sitten lakimiehellenne tänä iltana ennen keskiyötä. Maanantaina on käsittely. ” Hän kääntyy.
Hän juoksee takaisin nurmen yli. Hän on paljain jaloin marraskuun ruohikolla, joka on 48-asteista ja kosteaa. Hän juoksee talon sivun ohi ja katoaa palvelijoiden sisäänkäynnistä. Istun autossa muistitikku kädessäni 15 sekuntia.
Sitten käynnistän moottorin. Ajan 31 minuuttia Buckheadista yksiööni Decaturissa. Asunto on toisessa kerroksessa remontoidussa craftsman-talossa McDonough Streetillä. Olen asunut siellä 67 päivää.
Muutin sinne syyskuun toisella viikolla, kun Camille sanoi tarvitsevansa tilaa ajatella ja meni vanhempiensa luo Buckheadiin. Hän otti Bertien mukaansa. Hän sanoi, että Bertie palaisi kahden viikon kuluttua. Siitä on nyt yhdeksän viikkoa.
Pysäköin Hondani sorapihalle. Nousen puiset portaat toiseen kerrokseen. Avaan oven. En sytytä useimpia valoja.
Istun pienelle keittiönpöydälle, jossa yleensä tarkistan kokeita. Avaan läppärin. Kytken muistitikun. Tikku sisältää neljä kansiota.
Ne on nimetty järjestyksessä: yksi_ääni, kaksi_video, kolme_asiakirjat, neljä_lue_minut_ensin. Avaan neljännen kansion ensin. Kansio neljä sisältää yhden asiakirjan. Se on kolmesivuinen kirje, jonka on kirjoittanut Carmela Reyes.
Se on päivätty tiistaina, kolme päivää sitten. Se alkaa: Herra Driscoll, nimeni on Carmela Reyes. Olen työskennellyt herra ja rouva Banksille 19 vuotta. Autoin kasvattamaan vaimoanne tämän ollessa 14-vuotias.
Olen tuntenut tyttärenne Birdien siitä päivästä, kun hän tuli sairaalasta. Rakastin sitä pientä tyttöä kuin omaa lapsenlapsentani. Kirjoitan teille, koska en voi enää vaieta siitä, mitä olen nähnyt tässä talossa. Olen nauhoittanut tiettyjä keskusteluja ja tapahtumia Banksien kotitaloudessa viimeisen kuuden kuukauden ajan.
Aloitin nauhoittamisen toukokuussa, kun kuulin vahingossa rouva Banks vanhemman, Phyllisin, opettavan Birdielle, mitä sanoa lääkäritädille, joka oli tulossa haastattelemaan häntä. Lääkäritäti oli tuomioistuimen määräämä perheterapeutti. Selitän alla. Banksien perhe on suunnitellut vähintään vuoden ajan jättävänsä hakemuksen Birdien hätähuoltajuudesta ja vanhempainoikeuksienne poistamisesta.
He ovat rakentaneet väitteen, että käytätte fyysistä väkivaltaa häntä kohtaan. Väite on valheellinen. Olen ollut tässä talossa. Ette ole koskaan korottaneet ääntänne sille lapselle yhdeksään vuoteen.
Olette hänen suosikkihenkilönsä maailmassa. Hän puhuu teistä joka ikinen päivä. Huoltajuushakemus jätettiin tiistaina, kolme päivää sitten, päivää ennen kiitospäivää. Käsittely on maanantaina kello 9.
Banksien perheen asianajaja, mies nimeltä Rutherford Tate, on yksi Atlantan kalleimmista perheoikeuden asianajajista. Hän on valmistellut tätä tapausta kuusi kuukautta. Suunnitelmana on käyttää lomaviikonloppu Birdien viemiseen järvitalolle Highlandsiin, jotta hän on toisessa osavaltiossa, kun vastaanotatte hakemuksen perjantaina. Siihen mennessä kun löydätte asianajajan ja vastaatte, maanantain käsittely on jo alkanut ilman teitä, ja hätähuoltajuusmääräys on voimassa.
Kansio yksi sisältää neljä äänitallennetta, joissa rouva Banks vanhempi valmentaa Bertietä sanomaan teistä. Varhaisin on toukokuulta. Uusin on viime lauantailta. Kansio kaksi sisältää videon, jota eniten häpeän.
Se nauhoitettiin eilen iltapäivällä, keskiviikkona, kirjastossa. Se on syy, miksi kirjoitan tämän kirjeen tänä iltana enkä odota enää. Varautukaa ennen kuin katsotte sen. Olen pahoillani, herra Driscoll.
Minun olisi pitänyt pysäyttää hänet. Olin keittiössä. En nähnyt sen tapahtuvan. Minulla on se vain siksi, että kirjaston valvontakamera tallentaa palvelimelle, johon minulla on pääsy.
Kansio kolme sisältää oikeudelliset asiakirjat, huoltajuushakemuksen, perheen valaehtoiset todistukset, perheterapeutin alustavan lausunnon. Tarvitsette nämä omalle asianajajallenne. Annan tämän muistitikun kiitospäiväiltana, koska tämä on ainoa ilta, jolloin Banksien perhe on kaikki yhdessä juhlimassa ennen kuin lakimiehet ottavat vallan perjantaiaamuna. Tämän illan jälkeen minut erotetaan.
He tietävät, että se olin minä. En välitä enää. Olen elänyt tämän perheen pelossa liian kauan. Bertie ei ole turvassa tässä talossa.
Pelastakaa tyttärenne. Carmela Reyes. Luin kirjeen kahdesti, sitten avasin kansion yksi. Äänitallenteet on nimetty päivämäärän mukaan.
Ensimmäinen on 14. toukokuuta. Painan toistoa. Naisen ääni, Phyllis Banks, anoppini, puhuu lempeästi.
Hän käyttää ääntä, jota käyttää Bertien kanssa, kilttiä ääntä, isoäidin ääntä. Hän sanoo: ”Kulta, kun täti tulee huomenna, haluan, että harjoittelemme, mitä sanomme hänelle, okei? ” Pieni ääni, Bertie, sanoo: ”Okei, mummi. ” Phyllis sanoo: ”Täti kysyy sinulta isästä, siitä kun käyt isän luona.
Hän kysyy, onko isän kanssa koskaan tapahtunut mitään, mikä on pelottanut sinua. ” Bertie sanoo: ”Kuten mitä? ” Phyllis sanoo: ”Kuten jos isä on koskaan huutanut sinulle tai tarttunut käsivarteesi tai lyönyt sinua, sellaisia asioita. ” On tauko.
Bertie sanoo pienellä hämmästyneellä äänellä: ”Isä ei tee sellaista. ” Phyllis sanoo: ”Kulta, tiedän, että et halua sanoa pahoja asioita isästä, mutta joskus kun yritämme pitää jonkun turvassa, meidän on kerrottava tädille asioita, joita hänen täytyy kuulla, vaikka ne eivät olisikaan täysin totta. Ymmärrätkö? ” Bertie sanoo: ”En taida ymmärtää.
” Phyllis sanoo: ”Birdie, äiti on hyvin surullinen. Äiti tarvitsee, että asut täällä äidin ja minun kanssa ikuisesti. Ainoa tapa varmistaa, että niin tapahtuu, on se, että kerrot tädille, että isä satutti sinua. Haluatko asua äidin kanssa ikuisesti?
” Bertie sanoo hyvin hiljaa: ”Kyllä. ” Phyllis sanoo: ”Sitten meidän on harjoiteltava. Kun täti kysyy sinulta isästä, sanot: Isä lyö minua. Osaatko sanoa sen?
” On pitkä hiljaisuus. Sitten Bertien ääni, tukahdutettu, sanoo: ”Isä lyö minua. ” Phyllis sanoo: ”Hyvä tyttö. Sano nyt: Isä lyö minua, kun kukaan ei katso.
” En voi kuunnella enää. Keskeytän äänen. Istun keittiönpöydällä enkä liiku kahteen minuuttiin. Sitten painan toistoa seuraavalla tallenteella, sitten sitä seuraavalla, sitten viimeisellä.
Viimeisellä tallenteella, joka on päivätty 18. marraskuuta, viime lauantaina, kuusi päivää sitten, Birdie itkee. Hän sanoo: ”Mummi, en halua tehdä tätä enää. Isä on hyvä.
Isä on hyvä. En halua valehdella tädille. ” Phyllis sanoo: ”Birdie, ellet sano sitä, mitä harjoittelimme, sinun on asuttava isän kanssa. Haluatko asua isän kanssa hänen pienessä asunnossaan ilman uima-allasta?
” Birdie sanoo nyyhkien: ”Haluan asua molempien kanssa, mummi. ” Phyllis sanoo: ”Se ei ole vaihtoehto, kulta. Äiti ja isä ovat eroamassa. Voit joko asua äidin kanssa tässä isossa talossa omassa huoneessasi ja omalla uima-altaallasi ja mumin ja ukin kanssa, tai voit asua isän kanssa hänen asunnossaan.
Täti päättää. Ja täti päättää, että asut äidin kanssa, vain jos kerrot hänelle, mitä harjoittelimme. Haluatko asua äidin kanssa? ” Birdien ääni, särkynyt: ”Kyllä, mummi.
” Phyllis: ”Sano se sitten. ” Birdie: ”Isä lyö minua. ” Phyllis: ”Milloin? ” Birdie: ”Kun kukaan ei katso.
” Phyllis: ”Hyvä tyttö. ” Tallenne päättyy. Suljen kansion yksi. Istun keittiönpöydällä ja katson puista lintua, jonka olin tuonut annettavaksi Birdielle tänä iltana.
Se on pöydällä läppärini vieressä. Pienet siivet ovat vinot. Maali on epätasaista. Olin kaivertanut sen huonosti, koska en ole hyvä kaivertaja.
Olin yrittänyt tehdä sen hänelle syntymäpäiväksi keväällä. Olin päättänyt antaa sen hänelle aikaisin, koska ajattelin, että tänä iltana olisi kiitospäivä, ja hän hymyilisi sille, ja se olisi pieni hyvä hetki vaikeassa syksyssä. Nousen seisomaan. Kävelen keittiön altaalle.
Kumarruin sen yli. En oksennu, mutta haluan. Juon lasin vettä. Istun takaisin.
Avaan kansion kaksi. Kansiossa kaksi on yksi videotiedosto. Tiedosto on 57 sekuntia pitkä. Pikkukuva näyttää paneloidun kirjastohuoneen nahkatuoleineen ja vihreine nahkasohvineen.
Banksien kartanon kirjasto. Olen ollut siinä kirjastossa kahdesti yhdeksässä vuodessa. Painan toistoa. Kirjasto on tyhjä ensimmäiset kolme sekuntia.
Sitten Brooks Banks kävelee kuvaan vasemmalta. Hänellä on yllään harmaa kashmirneule ja tummat farkut. Hän johdattaa seitsemänvuotiasta tytärtäni, Bertietä, kädestä. Bertie pitää yllään vaaleanpunaista neuletta, farkkuja ja pieniä tennareita.
Hän pitää täytettyä elefanttia vapaassa kädessään. Brooks tuo hänet kirjaston keskelle. Hän kääntää hänet kasvokkain itseään vasten. Hän polvistuu silmien korkeudelle.
En kuule heitä vielä, koska kameran ääni on heikko tältä etäisyydeltä. Nojaudun lähemmäs läppärin ruutua. Brooks sanoo hellästi, niin kuin setä puhuu veljentyttärelleen: ”Bertie, minun täytyy puhua kanssasi jostain tärkeästä, okei? ” Bertie nyökkää.
Brooks sanoo: ”Bertie, isäsi on perheen lemmikki. Hänet on kesytetty. Hän tekee, mitä käsketään. Hän ei koskaan tule takaisin hakemaan sinua.
Hän tietää paikkansa. Ymmärrätkö, mitä sanon? ” Bertie sanoo hämmentyneenä: ”En, setä Brooks. ” Brooks sanoo: ”Sanon, että isä ei tule hakemaan sinua, kulta.
Isä luovutti. Isä ei rakasta sinua tarpeeksi taistellakseen. ” Bertien kasvot muuttuvat. Hänen alahuulensa vapisee.
Bertie sanoo: ”Se ei ole totta. Isä rakastaa minua. ” Brooks sanoo: ”Miksi sitten isä antoi äidin viedä sinut mumin taloon? Miksi isä ei ole käynyt katsomassa sinua kolmeen viikkoon?
Hmm? Osaatko vastata siihen, Bertie? ” Bertie ei vastaa. Brooks sanoo: ”Kuuntele nyt, kulta.
Setä Brooks aikoo tehdä jotain. Ja sitten tarvitsen sinun tekevän minulle jotain, okei? Ostan sinulle ponin, sen ison valkoisen, jonka näimme maatilalla. Muistatko ponin?
” Bertien kasvot kirkastuvat hetkeksi huolimatta kyyneleistä. Bertie sanoo: ”Sen valkoisen, jolla on kultainen harja? ” Brooks sanoo: ”Juuri sen. Se on sinun.
Jos teet tämän yhden asian minulle, ostan sen sinulle huomenna. Lupaan. ” Bertie sanoo: ”Mitä minun täytyy tehdä? ” Brooks sanoo: ”Aion napsauttaa kasvojasi.
Pieni napsautus vain. Se ei satu. Sitten menet itkemään äidille ja kerrot äidille, että isä teki sen. Isä löi sinua, kun hän tuli hakemaan sinua viime tiistaina.
Osaatko muistaa sen, kulta? Tiistaina iltapäivällä isä löi sinua. Sen kerrot äidille. ”
Birdie astuu taaksepäin.
Hän näyttää pelokkaalta. Birdie sanoo: ”En halua. ” Brooksin ääni muuttuu. Hellä setä-ääni on poissa.
Brooks sanoo: ”Birdie, kuuntele minua. Poni on mennyttä, ellet tee tätä, ja äiti on surullinen, eikä isä tule takaisin. Seiso siis paikallasi. Tämä on vain pieni napsautus, okei?
” Birdie sanoo: ”Setä Brooks. ” Brooksin oikea käsi heilahtaa auki hänen kasvojensa yli. Läimäys on kova. Birdien pää nytkähtää oikealle.
Hän päästää pienen tukehtuneen äänen. Täytetty elefantti putoaa hänen kädestään. Brooks sanoo: ”Mene nyt. Mene itkemään äidille.
Kerro hänelle, että isä teki tämän. ” Birdie itkee nyt. Hän pitää kiinni poskestaan. Hän poimii täytetyn elefantin.
Hän juoksee ulos kirjastosta vasemmalle. Video päättyy 57 sekunnin kohdalla. Suljen läppärin. Istun keittiönpöydällä.
En liiku neljään minuuttiin. En itke. En huuda. En riko mitään.
Istun. Hengitän niin kuin kouluttajani opetti. Neljä sekuntia sisään, pidätys neljä, kuusi ulos. Ajattelen ainoaa asiaa, jota minun on nyt sallittua ajatella.
Ajattelen sitä, kuinka olla vihaani fiksumpi. Jos ajan tänä iltana siihen taloon, tapan Brooks Banksin. En liioittele. Tapan hänet.
Olen tappanut miehiä ennenkin. Helmandin maakunnassa vuonna 2010 tapoin kolme heistä yhden iltapäivän aikana. Enkä ole nukkunut yhtään täyttä yötä 15 vuoteen sen takia. En halua tappaa enää.
Mutta jos ajan tänä iltana siihen taloon, tapan. Ja sitten joudun vankilaan. Ja sitten Birdien kasvattavat ihmiset, jotka opettivat hänet sanomaan: ”Lyön häntä. ” Jotka maksoivat hänen sedälleen, että tämä läimäisi häntä, jotta he voisivat todistaa sen.
En voi ajaa Banksien talolle tänä iltana. Minun on oltava vihaani fiksumpi. Avaan läppärin. Katson kelloa.
Se on 20. 14. Soitan asianajajani kotipuhelimeen. Olen ollut Roscoe Penhaligonin asiakas kaksi vuotta, siitä lähtien kun menin hänen luokseen erillisessä asiassa, kun Camillen vanhemmat alkoivat ensimmäistä kertaa ehdottaa, että harkitsisin antavani heille suuremman roolin Birdien elämässä.
Roscoe on 60-vuotias. Hän on ollut perheoikeuden asianajaja Atlantassa 34 vuotta. Hän on nähnyt kaiken, mitä varakkaat perheet tekevät ihmisille, joita he pitävät itseään alempiarvoisina. Hän otti minut asiakkaakseen dollarilla, koska, hän sanoi, oli odottanut kolme vuosikymmentä jonkun kaltaiseni kävelevän hänen toimistoonsa.
Hän vastaa toisella soittokerralla. Hän sanoo: ”Booker, on kiitospäivä. ” Sanon: ”Roscoe, minulla on muistitikku, joka sinun on nähtävä tänä iltana. Ajan talollesi.
Olen siellä 20 minuutissa. ” Hän sanoo: ”Mitä tikulla on? ” Sanon: ”Brooks Banks läimäisee seitsemänvuotiasta tytärtäni ja käskee häntä syyttämään siitä minua. Lisäksi kuusi kuukautta Phyllisin opettamista Birdietä valehtelemaan tuomioistuimen määräämälle perheterapeutille.
Lisäksi tiistaina jätetty huoltajuushakemus ja maanantain käsittely. ” On hiljaisuus. Sitten Roscoe sanoo: ”Aja. Nyt.
Olen ovella. ” Ajan 31 minuuttia takaisin kaupungin halki Roscoe Penhaligonin talolle Buckheadiin, kolmen mailin päähän Banksien kartanosta. Roscoe avaa oven ennen kuin ehdin koputtaa. Hänellä on lukulasit ja flanellikaapu kiitospäivähousujen päällä.
Hän vie minut kotitoimistoonsa. Kytken muistitikun. Hän katsoo videon ensin. Hän ei puhu 57 sekunnin aikana.
Kun se päättyy, hän riisuu lasinsa. Hän panee ne pöydälle. Hän panee kätensä suunsa päälle hetkeksi. Hän sanoo: ”Jeesus, Booker.
” Hän sanoo: ”Pysy täällä. Älä lähde tästä talosta. Soitan etsivä Lovell Marquettelle. Hän on ystäväni.
Hän työskentelee henkirikosten parissa. Hän tulee tänne tänä iltana. ”
Etsivä Marquette saapuu kello 23. 18.
Hän on 51-vuotias. Hän on ollut etsivä Atlantassa 26 vuotta. Hänellä on yllään farkut ja nahkatakki ja väsyneet kasvot miehestä, joka oli syömässä toista annostaan kurpitsapiirakkaa, kun hänen puhelimensa soi. Hän katsoo videon.
Hän sanoo, kun se on ohi: ”Minulla on riittävästi pidätykseen Brooks Banksista tänä iltana. Törkeä lapsen pahoinpitely, todistajan painostaminen, salaliitto valanrikkomukseen, voimme ottaa hänet kiinni keskiyöhön mennessä. ” Roscoe sanoo: ”Lovell, aion pyytää sinua odottamaan sunnuntaihin. ” Marquette katsoo häntä.
Roscoe sanoo: ”Jos pidätät Brooksin tänä iltana, perheen lakimiehet ovat viimeistään perjantaiaamuna kello 9. He aloittavat kunnianloukkausjutun. He haastavat huoltajuushakemuksen. He venyttävät tätä kahdeksi vuodeksi.
Birdie joutuu sijaisperheeseen käsittelyn ajaksi. Voitamme lopulta, mutta Birdie viettää kaksi vuotta helvetissä. ” Marquette sanoo: ”Mikä on vaihtoehto? ” Roscoe sanoo: ”Jätän hätämääräyshakemuksen perjantaiaamuna kello 6.
Saamme käsittelyn ennen maanantaita. Tuomme videon tuomarille. Saamme Birdien pois sunnuntai-iltapäivänä ennen kuin perhe edes tietää liikkeestämme. Brooks pidätetään oikeudessa, kun tuomari määrää sen.
Koko asia tapahtuu yhden iltapäivän aikana. Banksien perhe ei ehdi mobilisoida lakimiehiään. ” Marquette miettii tätä. Hän sanoo: ”Roscoe, jos istun tämän videon päällä 40 tuntia ja veli tekee jotain muuta sille pienelle tytölle näiden 40 tunnin aikana…” Roscoe sanoo: ”Carmela, taloudenhoitaja, on talossa.
Hän on nauhoittanut kuusi kuukautta. Hän tietää, mitä varoa. Voin soittaa hänelle nyt ja käskeä häntä pysymään Birdien lähellä sunnuntaihin asti. ” Marquette katsoo minua.
Hän sanoo: ”Herra Driscoll, tämä on teidän päätöksenne. Nopeampi tie on, että pidätän Brooksin tänä iltana. Fiksumpi tie on se, mitä Roscoe kuvailee. Kertokaa, mitä haluatte.
” Sanon: ”Roscoen tie. ” Sanon: ”Mutta haluan yhden asian. ” Sanon: ”Carmela on siirrettävä pois siitä talosta tänä iltana. He selvittävät, kuka antoi minulle tikun, 12 tunnin sisällä.
Hän ei voi olla yksin talossa Brooks Banksin kanssa huomisaamuna. ” Marquette nyökkää. Hän sanoo: ”Menen Banksien talolle keskiyöllä hyvinvointitarkastukseen taloudenhoitajaa varten. En sano mitään videosta.
Sanon, että naapuri ilmoitti perheriidasta ja tarkistan henkilökuntaa. Tarjoan Carmelalle kuljetuksen turvalliseen paikkaan. Hän hyväksyy. Hän on hotellissa viimeistään kello 1.
Hän on Roscoen toimistossa perjantaiaamuna kello 9 antamassa valaehtoisen todistuksen. ” Roscoe sanoo: ”Lovell, kiitos. ” Marquette sanoo: ”Roscoe, minulla on lapsenlapsi Birdien ikäinen. ” Hän nousee.
Hän pukee takin. Hän sanoo minulle: ”Herra Driscoll, teitte oikein, ettette ajanut tänä iltana siihen taloon. Olen nähnyt miehiä teidän asemassanne tekevän toisenlaisia valintoja. Olen pidättänyt miehiä teidän asemassanne.
Olette vahvempi mies kuin useimmat. Nukkukaa vähän. Sunnuntaista tulee kova päivä. ”
En nuku lainkaan.
Nukun Roscoen olohuoneen sohvalla 90 minuuttia aamuyöllä kello 4. Roscoe ajaa toimistolleen kello 5. 30. Hän jättää hätämääräyshakemuksen kello 6.
08. Fultonin piirikunnan perheoikeuden päivystävä tuomari, nainen nimeltä Tatiana Westbrook, allekirjoittaa määräyksen kello 7. 14, jossa määrätään hätäkäsittely sunnuntaiksi kello 13. Carmela saapuu Roscoen toimistolle perjantaiaamuna kello 9.
12. Hän on ollut hotellissa kello 0. 48 lähtien. Hänellä on yllään sama taloudenhoitajan univormu kuin kiitospäiväiltana.
Hän ei ole nukkunut. Hän antaa valaehtoisen lausunnon, joka kestää neljä tuntia. Hän tuottaa lopuksi kolme ylimääräistä muistitikkua. Ne sisältävät, hän sanoo, lisää tallenteita, joita hän ei ollut pannut ensimmäiselle tikulle, koska oli pelännyt antavansa minulle liikaa yhdessä yössä.
Lisätallenteet, Roscoe kertoo minulle myöhemmin iltapäivällä, ovat musertavia. Ne sisältävät nauhoitetun puhelun Phyllisin ja Camillen välillä, jossa keskustellaan huoltajuussuunnitelmasta. Ne sisältävät Camillen sanovan äidilleen neljä kuukautta sitten: ”Äiti, oletko varma, että meidän täytyy tehdä tämä? Hän on hyvä isä.
” Ja Phyllisin vastaavan: ”Camille, hän ei ole meikäläisiä. Hän ei tule koskaan olemaan meikäläisiä. Birdie ansaitsee kasvaa täällä omiensa joukossa. Allekirjoitit paperit yhdeksän vuotta sitten.
Älä menetä hermojasi nyt. ”
Istun Roscoen odotushuoneessa, kun Carmela antaa lausuntonsa. En syö. En nuku.
Perjantai-iltapäivällä kello 14. 45 Roscoe tulee ulos kokoushuoneesta. Hän panee käden olalleni. Hän sanoo: ”Booker, me voitamme.
” Sanon: ”Roscoe, haluan olla se, joka vie Birdien pois siitä talosta. ” Hän sanoo: ”Sinä olet. ” Lauantai on elämäni pisin päivä. Pysyn Roscoen luona.
En soita Camillelle. En soita omille vanhemmilleni Tennesseen. En soita veljelleni Houstoniin. En kerro kenellekään, mitä on tapahtumassa.
Asia on sinetöity. Etsivä Marquette on varoittanut minua, että jos Brooks saa tietää, mitä on tulossa, hän voi tehdä jotain hätiköityä. Hän voi lähteä maasta. Hän voi vahingoittaa Birdietä.
Hän voi tuhota todisteita talossa. Vietin lauantain Roscoen kanssa valmistautuen käsittelyyn. Lauantai-iltana kello 19 soitan Camillelle Roscoen kotipuhelimesta. Numero ei näy soittajan tunnistuksessa.
Hän vastaa kolmannella soittokerralla. Hän sanoo: ”Haloo. ” Sanon: ”Camille, täällä Booker. Kuuntele minua.
Älä katkaise puhelua. ” On hiljaisuus. Hän sanoo: ”Booker? ” Sanon: ”Minulla ei ole mitään sanottavaa sinulle.
Brooks sanoi, että perhe jättää hakemuksen. ” Sanon: ”Camille, tiedän, mitä maanantaina on tulossa. Olen jo jättänyt hätämääräyshakemuksen. Käsittely on sunnuntaina kello 13 Fultonin piirikunnan oikeustalolla.
Sinulle toimitetaan ilmoitus huomisaamuna kello 8. Samoin vanhemmillesi. Samoin Brooksille. ” Hän ei puhu pitkään hetkeen.
Hän sanoo: ”Booker, mitä sinä teit? ” Sanon: ”Aion kertoa sinulle yhden asian, Camille, vain yhden. Ja sitten aion lopettaa puhelun. Haluan sinun ajattelevan sitä tänä iltana.
” Hän sanoo: ”Mitä? ” Sanon: ”Brooks läimäisi Birdietä keskiviikkoiltapäivänä kirjastossa. Hän käski tytärtämme kertomaan sinulle, että isä teki sen. Siitä on video.
Sunnuntain käsittelyssä video esitetään oikeudessa. Ole siellä tai älä. Kerro vanhemmillesi sama. ” Lopetan puhelun.
En soita uudelleen. Sunnuntaiaamuna kello 9 etsivä Marquette soittaa Roscoelle. Hän sanoo: ”Brooks Banks lähti talosta kello 8. 14 kiireessä.
Brooks ei palannut omaan taloonsa. Brooks ajoi asianajajansa Rutherford Taten toimistolle ja on ollut sisällä 40 minuuttia. Camille soitti äidilleen kello 7. 30.
Äiti huusi hänelle puhelimessa 19 minuuttia. Carmelan korvaaja, joka palkattiin eilen, nauhoitti puhelun tietämättään talon sisäpuhelimen kautta. ” Sunnuntaina kello 13, Fultonin piirikunnan perheoikeus, oikeussali neljä B, tuomari Tatiana Westbrook istuu korokkeella. Hän on 48-vuotias, afroamerikkalainen, entinen Fultonin piirikunnan syyttäjä ennen tuomarinimitystään, tunnettu hätäratkaisujensa nopeudesta ja päättäväisyydestä.
Istun kantajan pöydässä Roscoen kanssa. Etsivä Marquette on galleriassa takanamme. Carmela on kaksi paikkaa hänen vieressään. Vastaajan pöytä on täynnä.
Thurston Banks, Phyllis Banks, Camille, Brooks, kolme asianajajaa mukaan lukien Rutherford Tate, joka tavoitettiin lauantaina ja jolla on ollut alle 30 tuntia aikaa valmistautua. Tuomari kutsuu käsittelyn järjestykseen. Roscoe nousee. Hän sanoo: ”Kunnianarvoisa tuomari, puhun lyhyesti.
Olemme täällä hätämääräyshakemuksen johdosta alaikäisen lapsen, Bertie Driscollin, poistamiseksi isovanhempien kodista. Meillä on todisteita vakavasta lapsen pahoinpitelystä, todistajan painostamisesta ja salaliitosta vilpillisen huoltajuushakemuksen tekemiseksi. ” Hän sanoo: ”Kunnianarvoisa tuomari, oikeuden luvalla haluaisin aloittaa esittämällä 57 sekunnin videon, joka tallennettiin keskiviikkoiltapäivänä, päivää ennen kiitospäivää, Banksien perheen asunnon kirjastossa osoitteessa 1842 Habersham Road, Buckhead. Videon tallensi Banksien perheen itsensä asentama valvontakamera, ja se on palautettu heidän kotipalvelimeltaan.
” Tuomari nyökkää. Roscoe esittää videon. Oikeussali on hiljaa 57 sekuntia. Sitten Phyllis Banks, toisella rivillä, päästää pienen äänen, kuin ihminen, jota on potkaistu rintaan.
Hän panee käden suunsa päälle. Kyyneleet alkavat valua hänen kasvojaan pitkin. Hän sanoo ennen kuin asianajaja ehtii pysäyttää hänet: ”En tiennyt, että hän löi häntä. Käskin häntä vain sanomaan, mitä sanoa.
En tiennyt, että hän löi häntä. ” Rutherford Tate panee käden hänen käsivarrelleen. Hän sanoo: ”Rouva Banks, älkää sanoko enää mitään. ” Mutta hän on sanonut sen.
Hän on sanonut sen pöytäkirjaan. Hän on tunnustanut avoimessa oikeudessa valmentaneensa lapsenlastaan valehtelemaan valan alla huoltajuusasiassa. Brooks Banks yrittää poistua oikeussalista. Etsivä Marquette nousee.
Marquette sanoo: ”Herra Banks, istukaa. ” Brooks istuu. Tuomari Westbrook katsoo vastaajan pöytää pitkään. Hän sanoo: ”Herra Tate, onko teillä vastausta siihen, mitä olemme juuri nähneet?
” Rutherford Tate, joka on yksi Georgian kalleimmista perheoikeuden asianajajista, sanoo: ”Kunnianarvoisa tuomari, pyytäisin lykkäystä keskustellakseni asiakkaideni kanssa. ” Tuomari Westbrook sanoo: ”Hylätään. Herra Tate, asiakkaanne eivät saa lykkäystä. Annamme ratkaisut nyt.
Määrään alaikäisen lapsen, Birdie Driscollin, välittömän poistamisen Thurston ja Phyllis Banksin kodista. Myönnän väliaikaisen täyden fyysisen ja oikeudellisen huoltajuuden isälle, Booker Driscollille. Annan lähestymiskiellon Brooks Banksia vastaan. Annan lähestymiskiellon Phyllis ja Thurston Banksia vastaan.
Siirrän asian piirikunnan syyttäjänvirastolle rikostutkintaa varten. ” Hän katsoo Brooksiin. Hän sanoo: ”Herra Banks, nouskaa. ” Brooks nousee.
Hän sanoo: ”Etsivä, ottakaa herra Banks kiinni. ” Marquette kävelee vastaajan pöydälle. Hän laittaa käsiraudat Brooks Banksin ranteisiin hänen vanhempiensa ja sisarensa edessä. Hän lukee Brooksille tämän oikeudet.
Hän vie Brooksin ulos oikeussalista kello 14. 11 sunnuntai-iltapäivänä. Brooks ei katso minuun kävellessään tuolini ohi. En katso häntäkään.
Katson Camillea. Hän istuu vastaajan pöydässä kädet ojennettuina puuta vasten. Hän katsoo minua. Hänen kasvonsa ovat märät.
Hän ei ole se nainen, joka ei sanonut mitään kiitospäivänä. Hän on jotain muuta. Jotain, joka on juuri ymmärtänyt, ehkä ensimmäistä kertaa, olleensa osallinen johonkin, jonka kanssa hän ei tiedä, miten elää. Hän mutisee jotain oikeussalin poikki.
Hän mutisee: ”Booker, olen pahoillani. ” En vastaa. Nousen. Roscoe nousee vieressäni.
Kävelemme ulos oikeussalista. Ajomme Banksien kartanolle kello 15 sunnuntai-iltapäivänä. Kaksi sheriffin apulaista seuraa meitä. Etsivä Marquette tapaa meidät siellä oikeuden määräämän huoltajuussiirtoasiakirjan kanssa.
Camille avaa oven. Hänellä on yhä yllään oikeussalipuku. Hän on itkenyt. Hän pitää Birdien pientä yöpymislaukkua.
Birdie on eteisessä hänen takanaan. Birdie näkee minut. Birdien silmät laajenevat. Birdie sanoo: ”Isä.
” Hän juoksee luokseni. Laskeudun polvilleni. Hän rysähtää rintaani vasten. Pidän häntä.
Hän vapisee. Hänellä on yllään sama lila juhlamekko kuin kiitospäivänä. Näen, kun hän vetäytyy taaksepäin, että hänen vasemmalla poskellaan on pieni kellertävänvihreä mustelma. Mustelma on 48 tuntia vanha.
Se on haalistumassa. Mutta se on siinä. En sano mitään pitkään hetkeen. Sitten katson Camilleen.
En sano: ”Annoit veljesi lyödä häntä. ” En sano: ”Seisoit siinä ovella kiitospäivänä ja katselit, kun isäsi sulki oven kasvoiltani. ” En sano: ”Olet valehdellut tyttärellemme niin monta kertaa, etten tiedä, miten hän voi enää koskaan luottaa aikuiseen naiseen. ” Sanon: ”Nähdään perheoikeudessa tiistaina.
” Nostan Birdien. Nostan hänen yöpymislaukkunsa. Kannan molemmat autolleni. Carmela seisoo yläkerran parvekkeella.
Hän katsoo. Katson ylös häneen. Nyökkään. Hän nyökkää takaisin.
Panen Birdien Honda Accordini takapenkille. Kiinnitän hänet korokkeeseensa. Koroke on ollut tässä autossa yhdeksän viikkoa, koska hän ei ole istunut siinä yhdeksään viikkoon. Panen hänen yöpymislaukkunsa viereiselle istuimelle.
Suljen hänen ovensa. Kävelen kuljettajan puolelle. Katson taloon kerran taakseni. Phyllis Banks seisoo etuovella itkien.
Thurston Banks seisoo hänen takanaan kädet yhä ristissä. Camille on eteisessä molemmat kädet kasvoillaan. Brooks on Fultonin piirikunnan sheriffin ajoneuvossa, joka on pysäköity kiertotielle, käsiraudoissa tumman ikkunalasin takana. Istun kuljettajan istuimelle.
Panen avaimet virtalukkoon. Käynnistän moottorin. Birdie sanoo takapenkiltä: ”Isä. ” Sanon: ”Niin, kultaseni.
” Hän sanoo: ”Mennäänkö kotiin? ” Sanon: ”Kyllä, Birdie. Mennään kotiin. ” Ajan pois talosta, johon minun ei ollut sallittu astua kiitospäiväpäivälliselle.
Tyttäreni on takapenkillä. Puinen lintu, jonka olin kaivertanut hänelle ja jonka olin tuonut hänen isovanhempiensa ovelle kolme yötä sitten, on yhä heidän kirjastonsa lattialla, minne Phyllis oli heittänyt sen lähdettyäni. Kaiverran hänelle toisen. Seuraavasta tulee hänen ikuisesti.
Brooks Banks otti syytesopimuksen kuusi viikkoa myöhemmin. Hän tunnusti syyllisyytensä törkeään lapsen pahoinpitelyyn, todistajan painostamiseen ja salaliittoon valanrikkomukseen. Hän sai neljä vuotta Georgian osavaltion vankilassa. Hän istuu niistä vähintään kolme.
Hänet on erotettu kaikesta luottamustehtäviä vaativasta työstä, mikä tarkoittaa, että hänen hedge-rahastouransa on ohi. Rahastoa itseään tutkitaan liittymättömistä SEC-rikkomuksista, jotka ilmoitettiin sääntelijöille nimettömänä lähteenä kolme päivää Brooksin pidätyksen jälkeen. Nimetön lähde oli Carmela Reyes, joka oli kerännyt asiakirjoja Brooksin ammatillisesta toiminnasta kaksi vuotta kaiken muun lisäksi. Phyllis Banks tunnusti syyllisyytensä todistajan painostamiseen ja salaliittoon.
Hän sai 18 kuukauden ehdollisen tuomion, pakollisen psykiatrisen hoidon ja oikeuden määräämän kiellon olla valvomatta Birdietä, kunnes tämä täyttää 18. Thurston Banks tunnusti syyllisyytensä yhteen salaliittosyytteeseen. Hän sai ehdollista, 200 000 dollarin sakot ja pysyvän lähestymiskiellon minua ja tytärtäni kohtaan, rikkomisesta seuraa välitön pidätys. Camillea ei syytetty rikoksesta.
Hän ei ollut suoraan valmentanut Birdietä. Huoltajuushakemus peruutettiin. Hänelle myönnettiin valvottu tapaamisoikeus Birdieen kaksi tuntia viikossa edellyttäen, että hän suorittaa oikeuden määräämän vanhemmuusohjelman. Hän on suorittanut sen.
Birdie tapaa hänet lauantaisin valvotussa tapaamiskeskuksessa Decaturissa. Camille jätti avioerohakemuksen helmikuussa. En vastustanut sitä. Sovinto oli yksinkertainen.
Hän sai yhteisen säästötilin. Sain Birdien täyden huoltajuuden. Mitään muuta ei ollut, jonka vuoksi kannatti taistella. Olimme olleet naimisissa yhdeksän vuotta.
Nyt emme ole. Carmela Reyesia ei erotettu Banksien perheen toimesta. Hänet kuitenkin hyvin päättäväisesti kutsuttiin pois sieltä. Hän menetti 19 vuotta työtä ja ainoan kodin, jonka oli Amerikassa tuntenut.
Hän oli 54-vuotias. Hänellä ei ollut säästöjä. Roscoe Penhaligon auttoi minua kirjoittamaan suosituskirjeen, jonka jokainen vanhan rahan perhe Buckheadissa ja Sandy Springsissä, joka etsi pitkäaikaista taloudenhoitajaa, luki. Carmelalla oli valinnanvaraa.
Hän valitsi nuoren pariskunnan Druid Hillsissä, jolla on kaksostytöt 5- ja 7-vuotiaat. Hän on ollut heillä neljä kuukautta. Hän käy Birdien luona joka toinen sunnuntai. Birdie kutsuu häntä nyt Tia Carmelaksi.
Birdien kahdeksas syntymäpäiväjuhla oli viime viikonloppuna. Pidimme sen takapihallani Decaturissa. Vuokrasin pienen yksiön 67 päiväksi ja vuokrasin sitten pienen kaksimakuuhuoneisen craftsman-talon takapihan kanssa maaliskuussa, kun tiesin saavani täyden huoltajuuden. Birdie on saanut oman huoneensa.
Hänellä on keltainen päiväpeitto, koska keltainen on hänen lempivärinsä. Carmela tuli syntymäpäiväjuhlille. Niin myös Roscoe Penhaligon, jota Birdie kutsuu nyt herra Roscoeksi. Niin myös 14 Birdien ystävää Decaturin peruskoulusta, jonne hän siirtyi tammikuussa.
Niin myös etsivä Lovell Marquette, joka toi lapsenlapsensa Arian, joka on kuusivuotias ja on nyt Birdien paras ystävä. Olin kaivertanut Birdielle uuden puisen linnun. Työstin sitä kuusi viikonloppua. Siivet ovat yhä vinot.
Maalaus on yhä amatöörimäistä. En ole hyvä kaivertaja, mutta lintu on hänen. Hän nimesi sen Carmelaksi. Se on hänen yöpöydällään pienen purkin vieressä, jossa hän yhä säilyttää ensimmäistä maitohammastaan.
Minulle oli kerrottu yhdeksän avioliittovuoden ajan, että olin perheen epäonnistuja. Minulle oli kerrottu se aluksi hellästi, sitten vähemmän hellästi, sitten eräänä marraskuisena kiitospäivänä minulle oli kerrottu se suljetun oven läpi, seitsemänvuotias tyttäreni oven toisella puolella. Olin lopulta todistanut heidät vääriksi. Epäonnistujia olivat ihmiset, jotka tarvitsivat seitsemänvuotiaan tytön valehtelemaan puolestaan, jotka tarvitsivat hänen setänsä läimäisemään hänen kasvojaan kameroille, jotka tarvitsivat huoltajuusoikeuden ottamaan hänet isältään, koska he eivät kestäneet ajatusta, että hän kasvaisi tietämään, millainen mies hänen isänsä todella oli.
Olin ollut kesytetty koira, jota he olivat yrittäneet potkia yhdeksän vuotta. Kesytetystä koirasta käy ilmi, että se tietää, milloin purra.