Luulet tuntevasi ihmisen, johon luotat eniten maailmassa, sellaisen, jonka et ikinä uskoisi pettävän sinua. Minä ajattelin samoin. Nimeni on Mary Cla. Olen 72-vuotias.
Ja tänään kerron teille tarinan, jota olen pitänyt sydämessäni lukittuna 50 vuotta. Tarinan, joka muutti elämäni. Tarinan, joka edelleen koskee sydäntäni, mutta joka opetti minulle jotain arvokkuudesta. Minun on palattava ajassa taaksepäin, vuoteen 1967.
Olin 24-vuotias, asuin pienessä maalaiskaupungissa Kentuckyssa, Cedar Grovessa. Niin pienessä paikassa, että kaikki tunsivat kaikki. Emme lukinneet ovia. Lapset leikkivät vapaasti kaduilla, ja miehen sana painoi enemmän kuin mikään allekirjoitettu paperi.
Olin naimisissa Johnin kanssa. John David Miller. Mies, jota koko kaupunki kunnioitti. Kovakätinen, vakava, hyvätapainen.
Hän työskenteli rautatiellä veturinkuljettajana, heräsi joka aamu viideltä paitsi sunnuntaisin. Hän tienasi hyvin sen ajan mittapuulla. Emme olleet rikkaita, mutta meiltä ei puuttunut mitään. Olimme olleet naimisissa kolme vuotta.
Menin naimisiin 19-vuotiaana. Hän oli 26. Häät olivat kauniit, sellaiset, joista jokainen tyttö unelmoi. Valkoinen mekko, jonka äitini ja tätini ompelivat kuukausia.
Kirkko oli täynnä. Vastaanotto vanhempieni luona, live-bändi, paljon ruokaa, kaikki tanssivat auringonnousuun asti. Rakastin sitä miestä. Rakastin koko sielustani.
Sitä ensimmäistä rakkautta, viatonta ja puhdasta. Kun katsoin häntä, näin tulevaisuuteni. Näin lapset, jotka saisimme. Näin vanhuuden, jonka viettäisimme yhdessä, käsi kädessä kuistilla.
Ja vuonna 1967 olin raskaana ensimmäisestä lapsestamme. Seitsemännellä kuulla, vatsani jo valtava. Tuskin pystyin sitomaan kengän nauhojani. Kävelin hitaasti, aina toinen käsi selälläni painon vuoksi.
Mutta olin onnellinen, niin kovin onnellinen. Asuimme yksinkertaisessa pienessä talossa, mutta se oli meidän. Vain kolme huonetta: olohuone, keittiö ja makuuhuone. Ulkohuussi, kuten silloin oli yleistä.
Pieni takapiha, jossa kasvatin vihanneksia, tomaatteja, salaattia, kevätsipulia. Ja siellä oli omenapuu, joka tuotti hedelmää joka vuosi. Rakastin sitä taloa. Olin hoitanut jokaista nurkkaa niin suurella rakkaudella.
Rutiinini oli yksinkertainen. Heräsin aikaisin Johnin kanssa, tein hänelle kahvia, leipää ja voita, joskus palan maissileipää. Hän lähti töihin kuudelta. Minä jäin kotiin hoitamaan taloa, pesin pyykit pesuvadissa, silitin raskaalla hiiliraudalla, laitoin ruokaa, siivosin, ompelin.
Ompelin myös muille. Tein vaatteita kaupungin ihmisille, mekkoja, paitoja, housuja. Se oli lisätuloa, jonka säilytin pienessä purkissa keittiönkaapissa kätkettynä. John ei oikein tiennyt, kuinka paljon säästin.
Se raha oli salaisuuteni, itsenäisyyteni. Ja meidän talossamme oli rutiini. Joka keskiviikko John heräsi kuudelta ja sanoi: “Kulta, menen kauppaan hakemaan viikon ruokaostokset. ” Ja minä pidin sitä niin ihmeellisenä.
Mitä loistava mies minulla olikaan, eikö totta? Mies, joka huolehti ostoksista, kevensi taakkaani, varsinkin kun olin raskaana valtavan vatsani kanssa. Joka keskiviikko, poikkeuksetta, säässä kuin säässä. Kuudelta aamulla.
Hän heräsi, joi pikaisen kahvin, suuteli otsaani ja sanoi: “Palaan pian. Käyn hoitamassa viikon ostokset. ” Ja lähti hevosellaan, ruskealla hevosella nimeltä Thunder. Ja tiedättekö mitä minä tein?
Olin onnellinen ajatellessani: “Voi hyvänen aika, kuinka onnekas olen. Mitä hyvä mies. Mitä avulias aviomies. ” Hänen ollessaan poissa siivosin taloa hyräillen, valmistin lounasta, mietin mitä hän toisi.
Toisiko hän lihaa? Löytäisikö hän sen raikkaan juuston, jota rakastin? Muistaisiko hän ostaa pyykinsaippuaa? Hän oli poissa noin kaksi tuntia, joskus hieman kauemmin.
Ja palatessaan hän tuli kassien kanssa. Riisiä, papuja, pala lihaa, vihanneksia, sokeria, suolaa, öljyä, perustarvikkeita. Purin kassit, laitoin kaiken kaappiin, ja elämä jatkui. Mutta tiedättekö, kun jokin tuntuu oudolta, mutta et osaa selittää mitä?
Sellainen tunne minulla oli. En joka päivä. Ei se pitänyt minua hereillä öisin, mutta joskus ajattelin: kaksi tuntia ruokaostoksiin. Kauppa oli keskustassa, noin 20 minuutin ratsastuksen päässä kotoa.
Edestakainen matka 40 minuuttia plus puoli tuntia ostoksilla, enintään tunti ja kymmenen minuuttia. Mihin katosivat loput 50 minuuttia? Kerran kysyin. Oli keskiviikko, kun hän palasi kahden tunnin jälkeen.
Olin viimeistelemässä lounasta, kun hän saapui. Purin kassit ja sanoin ajattelematta: “Vau, sinulla kesti tänään melko kauan, kulta. ” Hän katsoi minua, hymyili ja sanoi: “Kauppa oli aivan täynnä, Mary. Valtava jono lihakauppiaalle.
Meni melkein tunti ennen kuin pääsin jonosta. Ja pysähdyin juttelemaan herra Johnsonin kanssa, sen rautatiellä työskentelevän. Juttelu venähti. ” Ja minä uskoin häntä.
Miksi en olisi? Se oli täydellinen selitys. Mutta oli jotain muutakin, mikä vaivasi minua. Joskus hän palasi vähempien tavaroiden kanssa kuin odotin.
Pyysin häntä ostamaan kaksi kanaa, jotta voisimme tehdä kanapataa ja säästää toisen seuraavalle viikolle. Hän palasi vain yhden kanssa. Kysyin: “Kulta, missä on toinen kana? ” Ja hän vastasi: “Kaikki oli tänään liian kallista, Mary.
Halusin säästää rahaa. ” Tai: “Lihakauppiaalla oli vain tämä yksi. Kaikki muu oli loppuunmyyty. ” Ja nielin sen, koska sekin kuulosti järkevältä.
Muuten hän oli hyvä aviomies. Hellä, auttavainen, keskusteli kanssani päivän päätteeksi työstään ja kaupungin tapahtumista. Kysyi vauvasta, pani kätensä vatsalleni tunteakseen potkut, sanoi odottavansa innolla lapsemme tapaamista. Kuinka olisin voinut epäillä sellaista miestä?
Miestä, joka joka keskiviikko heräsi aikaisin mennäkseen kauppaan helpottaakseen elämääni. En voinut. En halunnut. Rakastin ja luotin.
Keskiviikot muuttuivat osaksi rutiiniamme, yhtä luonnollisiksi kuin auringon nousu. Vitsailin jopa naapurien kanssa. Tapasin rouva Benedictin, seinänaapurini, ja sanoin: “Tänään on keskiviikko, Johnin kauppapäivä. ” Ja hän nauroi ja sanoi: “Olet onnekas, Mary Cla.
Minun mieheni ei nosta sormeaankaan auttaakseen. Olet löytänyt hyvän miehen. ” Ja olin samaa mieltä. Luulin olevani onnekas.
Hyvin onnekas. Kuukaudet kuluivat, vatsani kasvoi. Olin seitsemännellä kuulla, kun se keskiviikko tapahtui, joka muutti kaiken, joka tuhosi kaiken, joka osoitti minulle eläväni valheessa. Oli lokakuun alku 1967, sinitaivaspäivä, paahtava aurinko, tyypillinen keväthelle maaseutu-Kentuckyssa.
Heräsin tunteiden itseni oudoksi, en hyvinvoivaksi. Vatsani oli raskas, tavallista raskaampi. Tunsin teräviä kipuja, ei mitään kovin voimakasta, mutta se vaivasi minua. John heräsi sinä keskiviikkona kuten aina, joi kahvia, suuteli otsaani ja sanoi: “Kulta, menen kauppaan.
Tarvitsetko jotain erityistä tänään? ” Kerroin hänelle, että minusta tuntui oudolta, hieman huonolta. Hän kysyi, halusinko hänen jäävän. Sanoin, ettei tarvinnut, että se oli vain raskauden epämukavuutta, joka menisi ohi.
Hän vähän intti, mutta sanoin kaiken olevan hyvin, ja hän lähti. Kuudelta aamulla. Kuulin Thunderin kavioiden katoavan pois hiekkateitä pitkin. Jäin kotiin, yritin tehdä normaaleja askareitani, mutta epämukavuus paheni.
Kivut voimistuivat ja tihenivät. Aloin pelätä. Pelätä vauvan menettämistä. Seitsemältä kolmekymmentä en enää kestänyt.
Menin rouva Benedictin talolle, koputin oveen. Hän avasi, näki hädän kasvoillani, kysyi mitä tapahtui. Selitin, että tunsin outoja kipuja, että olin huolissani vauvasta, että minun oli päästävä klinikalle. Rouva Benedict ei epäröinyt hetkeäkään.
Sanoi: “Odota tässä. Haen lankoni kärryt. Viemme sinut heti. ” Ja niin hän teki.
Palasi vartin kuluttua muulin vetämillä kärryillä. Auttoi minut ylös. Istuin puiselle penkille molemmat kädet vatsallani. Klinikka oli kaupungin toisella puolella.
Sinne pääsi ylittämällä keskustan ja sitten pienen hiekkatien, joka kulki puron rantaa pitkin. Reitti, jonka tunsin tuhannesti. Kärryt lähtivät liikkeelle hitaasti, puisten pyörien kolistessa tien kiviä vasten. Pidin kiinni lujasti, rukoilin hiljaa, että vauva olisi kunnossa.
Rouva Benedict vierelläni, piti kädestäni, yritti rauhoittaa. Ohitimme keskustan, kirkon, torin, kaupan. Sen kaupan, jossa Johnin olisi pitänyt olla ostoksilla sillä hetkellä. Katsoin sinne ohittaessamme.
Etsin Thunderia, etsin miestäni, en nähnyt niitä. Ajattelin hänen olevan sisällä ostoksilla. Kärryt jatkoivat. Otimme pienen hiekkatien, joka vei klinikalle, hieman syrjäisen tien.
Siellä oli hajallaan pieniä taloja, yksinkertaisia hökkeleitä. Menimme hitaasti tien kuoppien vuoksi, ja silloin näin sen. Vasemmalla puolella tietä, noin viidenkymmenen metrin päässä, oli hökkeli, yksinkertainen puurakennus pienen pihan kanssa. Ja puuhun sidottuna hökkelin vieressä seisoi Thunder, mieheni ruskea hevonen.
Erehtymätön. Sydämeni pysähtyi. Räpyttelin silmiäni. Ajattelin näkeväni harhoja, että kipu, epätoivo ja pelko vauvan puolesta saivat minut näkemään jotain, mitä ei ollut olemassa.
Mutta se oli Thunder. Tunsin sen hevosen kuin omat käteni. Valkoinen läiskä otsassa, tapa, jolla se pudisti päätään. Se oli hän.
Henkeäni salpasi. Tunsin koko kehoni menevän kylmäksi, huolimatta kuumasta auringosta kasvoillani. Käteni alkoivat täristä. Sydämeni jyskytti niin kovaa, että tuntui kuin se räjähtäisi ulos rinnastani.
Rouva Benedict ei ollut nähnyt. Hän katsoi eteenpäin keskittyneenä tiehen. Tartuin hänen käsivarteensa lujasti. Hän säikähti, katsoi minua.
En pystynyt puhumaan, osoitin vain. Osoitin hökkeliä, hevosta. Hän katsoi, rypisti kulmiaan, kysyi: “Eikö tuo hevonen ole Johnin? ” Pystyin vain nyökkäämään.
Kyllä, se oli Johnin. Ja sillä sekunnin murto-osalla tuhat ajatusta pyöri päässäni. Ehkä hevonen oli karannut. Ehkä joku oli varastanut sen.
Ehkä John oli sisällä pyytämässä apua. Mitä tahansa, mikä tahansa selitys paitsi se, jonka sydämeni jo huusi, mutta jota pääni kieltäytyi hyväksymästä. Katsoin rouva Benedictiä ja sanoin ääneni heikkona, täristen: “Pysäytä kärryt, pyydän. ” Hän epäröi, katsoi minua, katsoi vatsaani, katsoi hökkeliä, sanoi: “Mary Cla, sinun on päästävä lääkäriin.
Sinulla on kipuja. Meidän täytyy… ” Keskeytin hänet. Tartuin hänen käsivarteensa vielä lujemmin.
“Pysäytä kärryt. Pyydän. ” Hän näki tuskan silmissäni. Näki, ettei väittelystä ollut hyötyä, käski lankonsa pysäyttää.
Kärryt pysähtyivät nykäisten. Olin jo nousemassa alas. Raskas, kömpelö kehoni, valtava vatsa haittaamassa minua. Melkein kaaduin.
Rouva Benedict sai minut kiinni, yritti pysäyttää. “Mary, et voi. Olet raskaana. Jos jotain tapahtuu…
” Mutta en kuunnellut. En halunnut kuunnella. Jalkani astuivat jo hiekalle, kävelivät jo kohti sitä hökkeliä. Jokainen askel oli tuskaa.
Vatsa painoi tonnin, jalkani tärisivät, sydämeni jyskytti niin, että luulin pyörtyväni. Rouva Benedict tuli perässäni yrittäen pidätellä minua. Mutta jatkoin. Minun oli nähtävä.
Minun oli tiedettävä, vaikka se tappaisi minut sisältä. Kävelin ne viisikymmentä metriä, jotka tuntuivat viideltä maililta. Aurinko poltti ihoani, hiki valui kasvoilleni, käteni tärisivät niin, että tuskin pystyin pitämään niitä paikallaan. Hökkelissä oli pikkuruinen ikkuna haalistuneen verhon takana, joka oli vedetty puoliksi syrjään.
Lähestyin hitaasti, jokainen askel vaikeampi kuin edellinen. Nojasin hökkelin puuseinään. Tunsin karkeat laudat sormieni alla. Otin kerran, kahdesti syvään henkeä yrittäen valmistaa itseäni sille, mitä olin näkemässä.
Mutta mikään maailmassa ei olisi voinut valmistaa minua siihen. Katsoin ikkunasta, verhon ja puun välistä raosta, ja se, mitä näin, tuhosi sieluni. Sisällä, yksinkertaisen puupöydän ääressä, istui kaksi ihmistä: mieheni ja Lords. Lords Ferguson, leski, joka asui kaupungissa.
Tunsin hänet. Kaikki tunsivat hänet. Hänen miehensä oli kuollut kaksi vuotta aiemmin sahan onnettomuudessa. Hän oli jäänyt yksin, lapseton, asumaan yksin siihen hökkeliin.
Ihmiset säälivät häntä. Minä säälin häntä. Ja siinä hän istui vastapäätä miestäni. Molemmat joivat kahvia.
Näin höyryn nousevan kuppeja kohti. Näin kahvipannun pöydän keskellä. Näin lautasen leipää. Näin kauppakassit nojaamassa seinään.
Kassit, joiden olisi pitänyt päätyä minun talooni. Taloon, jota hän jakoi vaimonsa kanssa. Lapsen kanssa, joka oli syntymäisillään. Mutta pahin ei ollut kassit.
Pahin oli kohtaus, intiimiys, tapa, jolla he olivat. Tämä ei ollut pikainen vierailu, ei kohteliaisuuskeskustelu. Se oli tuttua, mukavaa. Hän oli rento.
Hän oli rento. Näin hänen nauravan sillä tavalla, jolla hän nauroi kanssani kun olimme yksin kotona. Näin hänen ojentavan kätensä pöydän yli. Näin hänen ottavan hänen kätensä, puristavan sitä, hyväilevän sitä.
Näköni sumeni. En tiedä olivatko ne kyyneleitä vai olinko pyörtymäisilläni. Tartuin seinään etten kaatuisi. Jalkani pettivät.
Tunsin rouva Benedictin pidättelevän minua takaa. Hän oli nähnyt myös. Kuulin hänen kuiskaavan: “Hyvä Jumala taivaassa. Hyvä Jumala taivaassa.
”
Jatkoin katsomista. En voinut kääntää katsettani pois. Olin kuin halvaantunut. Hypnotisoitunut kauheasta näystä.
Näin hänen nousevan. Näin hänen menevän hänen luokseen. Näin hänen kumartuvan. Näin hänen suutelevan hänen otsaansa täsmälleen samalla tavalla kuin hän suuteli minua joka aamu ennen lähtöään.
Se oli viimeinen pisara. Koko kehoni alkoi täristä hallitsemattomasti. Jalkani pettivät kokonaan. Kaaduin polvilleni likaiseen maahan.
En tuntenut kipua. En tuntenut mitään. Vain valtavan tyhjyyden, mustan aukon rinnassani, joka imi kaiken itseensä. Rouva Benedict nosti minut ylös väkisin, kuiski korvaani: “Lähdetään täältä, Mary Cla.
Lähdetään nyt. ” Hän oli epätoivoinen, pelkäsi hänen tulevan ulos ja näkevän meidät. Nousin ylös horjuen. Hän raahasi minut takaisin kärryille.
Heitti minut käytännössä ylös, käski lankonsa lähteä nopeasti. Kärryt lähtivät liikkeelle. Tärähdys ravisteli minua. Tunsin terävän kivun vatsassani, mutta en välittänyt.
Fyysinen kipu oli tyhjää verrattuna kipuun, joka repi sydäntäni. Katsoin taakseni sitä kirottua hökkeliä. Kyyneleet alkoivat viimein virrata, paksuina, kuumina, kastellen kasvoni, kaulani, mekkoni. Rouva Benedict halasi minua.
Romahdin hänen olkaansa vasten, aloin itkeä nyyhkyttäen, epätoivoisesti. Hän itki myös, silitti hiuksiani, toisteli: “Tiedän, lapseni. Tiedän. ” Kärryt jatkoivat, mutta en enää tuntenut kipuja vatsassani.
En enää ollut huolissani vauvasta. Mieleni oli täysin juuttunut siihen kuvaan. Häneen ja häneen yhdessä. Sillä välin minä, laillinen vaimo, hänen lapsensa äiti, olin kotona odottamassa, luottamassa, rakastamassa.
Kaikki kävi nyt järkeen. Kaikki. Kaksi tuntia poissa joka keskiviikko. Ruokaostokset, jotka joskus olivat epätäydellisiä.
Raha, jonka hän sanoi loppuneen. Hän jakoi sen. Hän vei tavaroita hänelle. Hän elätti kahta taloutta, eli kahta elämää.
Ja minä olin idiootti. Typerys. Nukke, joka uskoi kaiken. Joka piti kauniina, että hänen miehensä lähti ostoksille.
Joka kiitti Jumalaa avuliaasta miehestä, kun hän oli avulias toiselle, huolehti toisesta, rakasti toista. Kuinka kauan? Se kysymys alkoi jyskyttää päässäni. Kuinka kauan tämä oli jatkunut?
Mistä lähtien? Jo avioliittomme alusta? Kuukausia? Vuosia?
Muistin keskiviikot. Yritin laskea, kuinka monena keskiviikkona olin elänyt uskoen sitä valhetta. Kuinka monta kertaa hän oli lähtenyt kotoa, antanut suudelman otsalleni, katsonut silmiini ja valehdellut häpeilemättä. Kärryt pysähtyivät.
Katsoin ympärilleni. Emme olleet klinikalla. Olimme rouva Benedictin talon edessä, taloni edessä. Hän katsoi minua ja sanoi: “Sinun on levättävä, Mary Cla.
Mene sisään, makaa, rauhoitu, ajattele vauvaa. Menemme lääkäriin myöhemmin. ” Nousin kärryiltä koneellisesti, kuolleena sisältä. Astuin talooni, siihen pieneen taloon, jota olin niin rakastanut ja joka nyt tuntui vankilalta, farssilta, teatterin näyttämöltä, jolla olin esittänyt onnellista vaimoa tietämättäni sen olevan vain rooli.
Rouva Benedict auttoi minut vuoteeseen, riisui kenkäni, peitti jalkani lakanalla, toi lasin vettä, piti kädestäni, viipyi luonani hiljaa, koska sanoja ei ollut. Makasin katsoen kattoon, kyyneleet valuen silmäkulmistani kastellen tyynyä. Ajattelin kaikkea. Jokaista hetkeä avioliitostamme, jokaista hymyä, jokaista suudelmaa, jokaista rakkauslausetta.
Kaikki valhetta. Kaikki teeskentelyä. Vai olinko minä vain toinen valinta, velvollisuus? Se, joka odotti kotona, kun toinen oli hauskuus ja intohimo.
Kuinka kauan makasin siellä? En tiedä. Menetin ajantajun. Rouva Benedict lähti jossain vaiheessa, sanoi palaavansa.
En edes vastannut, jatkoin vain sitä haljenneen katon tuijottamista. Ja sitten kuulin hevosen kavioiden äänen. Hän oli tulossa takaisin. Oli melkein yhdeksän, kaksi tuntia lähdön jälkeen.
Normaali aika hänelle. Tavallinen rutiini, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ikään kuin hän ei olisi juuri viettänyt kahta tuntia toisen naisen kanssa. Kuulin hänen astuvan sisään, oven äänen, askeleet, hänen äänensä: “Mary, kulta, olen palannut. ” Sama ääni kuin aina, sama iloinen, arkinen sävy kuin kaikkina muina keskiviikkoina.
Kuulin hänen kävelevän keittiöön, purkavan kassit, säkkien äänen pöydällä. Hyräili hiljaa. Hyräili ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Makasin paikallani, liikkumatta.
En pystynyt liikkumaan, en nousemaan, en menemään kohtaamaan sitä miestä, jota en tuntenut. Sitä muukalaista, joka nukkui minun vuoteessani, joka pani kätensä vatsalleni, joka kutsui minua kultaseksi. Hän tuli makuuhuoneeseen. Näin hänen hahmonsa oviaukossa.
“Mary, oletko kunnossa? ” Huoli äänessä. Väärä huoli, koska jos hän todella olisi minusta välittänyt, hän ei tekisi mitä teki. Käänsin kasvoni seinään, en vastannut.
Hän lähestyi, istuutui sängyn reunalle, pani kätensä selälleni. Se kosketus, joka ennen rauhoitti minua, poltti nyt. Sai minut haluamaan huutaa, oksentaa. “Kulta, mikä on?
Onko sinulla kipuja? Onko se vauva? ” Oliko hän todella huolissaan vai oliko hän erittäin hyvä näyttelijä? Todennäköisesti molempia.
Hengitin syvään, yritin hallita ääntäni. Puhuin katsomatta häneen: “Olen vain väsynyt. Anna minun levätä. ” Ääni tuli heikkona, mutta riittävän lujana.
Hän viipyi muutaman sekunnin, käsi vielä selälläni, nousi sitten. “Okei, teen sitten lounaan. Lepää. ” Ja hän lähti tekemään lounasta.
Täydellinen aviomies. Mies, joka kävi kaupassa ja teki jopa lounasta raskaana olevalle vaimolleen pitäen samalla rakastajatarta kaupungin toisella puolella jakaen aikansa, rahansa, sydämensä. Makasin sängyssä loppuaamun. Kuulin hänet keittiössä.
Kattiloiden ääni, ruoan tuoksu. Jossain vaiheessa hän palasi, toi lautasen, pani sen sängyn vieressä olevalle pienelle pöydälle. Sanoi: “Sinun on syötävä vauvan takia. ” Hänen vauvansa takia.
Vauva, joka kasvaisi luullen isänsä olevan rehellinen mies, perheenisä, sanansa mittainen mies. Hän lähti töihin lounaan jälkeen, iltavuoroon rautatielle. Suuteli otsaani, samaa otsaa, jota hän oli suudellut tunteja aiemmin. Sanoi rakastavansa minua, palaavansa yöllä, käski levätä.
Ovi sulkeutui. Kuulin hänen askeleidensa katoavan. Kuulin hevosen lähtevän. Ja vasta sitten, yksin siinä tyhjässä talossa, päästin kaiken ulos.
Itkin kuin en ollut koskaan itkenyt elämässäni. Itkin kunnes kyyneleeni loppuivat, kunnes kurkkuani särki, kunnes koko kehoni tärisi uupumuksesta. Mutta kaiken sen itkun keskellä, kaiken sen kivun keskellä, jotain alkoi syntyä sisälläni. Se ei ollut viha.
Ei vielä. Se oli jotain muuta. Kylmää, laskevaa selkeyttä. Ehdottoman varmuuden siitä, etten voinut jäädä sinne.
En voinut elää siinä valheessa. En voinut kasvattaa lastani siinä farssissa. Nousin sängystä, kävelin keittiönkaapille, avasin alaoven, otin säästöpurkini, avasin sen, laskin rahat. Minulla oli tarpeeksi.
Tarpeeksi bussilippuun. Tarpeeksi aloittaakseni uudelleen kaukana. Hyvin kaukana. Ja sillä hetkellä, seitsemännellä kuulla raskaana, sydämeni tuhoutuneena tuhansiksi palasiksi, tein elämäni vaikeimman päätöksen.
Lähden. Mutta en voinut vain paeta. Ei sillä tavalla. En sillä hetkellä.
Minun oli ajateltava, suunniteltava, tehtävä se oikein. Koska jos tekisin virheen, jos hän huomaisi jotain, minulla ei olisi toista mahdollisuutta. Vietin loppukeskiviikon sängyssä teeskennellen sairasta, teeskennellen huolestunutta vauvan puolesta. Ja jollain tapaa olin todella.
Jokainen vatsan kipu muistutti minua siitä, etten ollut yksin tilanteessani. Sisälläni oli elämä, viaton elämä, joka oli täysin riippuvainen päätöksistäni. John palasi töistä kuudelta, astui huolestuneena sisään, tuli suoraan makuuhuoneeseen, kysyi vointiani, oliko kipu mennyt, olinko syönyt. Vastasin yksitavuisesti.
Kyllä. Ei. Parempi. Hän vaati että menisimme lääkäriin.
Sanoin ettei ollut tarpeen, että se oli mennyt ohi, että se oli vain raskausväsymystä. Hän teki illallisen, toi sen makuuhuoneeseen, istuutui sängyn reunalle katsomaan minua syödessäni. Kertoi työpäivästään, veturista joka oli hajonnut, kollegasta joka oli ollut poissa. Arkipäivän pikkuasioita, ikään kuin hänen elämänsä olisi vain sitä, ikään kuin valtava salaisuus ei mättäisi kaiken sen normaaliuden alla.
Söin hitaasti. Jokainen haarukallinen oli ponnistus. Ruoalla ei ollut makua. Tuntui hiekalta suussani, mutta nielin, koska tarvitsin voimaa.
Tarvitsin olla hyvässä kunnossa toteuttaakseni suunnitelmani. Sinä yönä kun kävimme makuulle, hän halasi minua takaa kuten aina. Hänen käsivartensa vyötäröni ympärillä, käsi vatsallani, tuntien vauvan, lapsemme liikkeet. Menin jäykäksi, jokainen kehoni kuitu hylki sitä kosketusta.
Mutta en näyttänyt sitä. Hengitin syvään. Annoin hänen, koska en voinut herättää epäilyksiä. Hän nukahti minuuteissa.
Raskas, tasainen hengitys. Sellaisen unta, jolla ei ole omallatunnollaan mitään. Tai sellaisen, joka oli niin tottunut valehtelemaan, että pystyi nukkumaan rauhassa silti. En nukkunut.
Pysyin koko yön silmät auki, tuijottaen pimeyteen, suunnitellen jokaista yksityiskohtaa, jokaista askelta. En voinut tehdä virhettä. Minulla ei ollut virhemarginaalia. Torstai valkeni.
Hän heräsi aikaisin kuten aina. Puoli kuudelta, kahvia. Nousin myös. Varmistin että nousisin näyttääkseni paremmalta, halukkaammalta.
Hän oli iloinen nähdessään minut pystyssä. Huomautti että näytin paremmalta. Suuteli otsaani. Lähti töihin.
Heti kun hän lähti, aloin toimia. Minulla oli kolme päivää. Vain kolme päivää seuraavaan keskiviikkoon, seuraavaan kertaan, kun hän lähtisi kauppaan. Se olisi tilaisuuteni.
Ainoa tilaisuuteni. Ensiksi minun oli oltava täysin varma, että minulla oli tarpeeksi rahaa. Menin kaapille, otin purkin, laskin uudelleen, laskin kolme kertaa ollakseni varma. Minulla oli 120 dollaria.
Se oli hyvä summa. Olin säästänyt sen kahdessa vuodessa ompelemalla, säästäen pennin penniltä. Nyt käyttäisin sen pakenemiseen. Bussilippu Chicagoon maksoi 40 dollaria.
Minulle jäisi 80 dollaria. 80 dollaria koko elämän aloittamiseen tuntemattomassa kaupungissa, seitsemännellä kuulla raskaana, tuntematta ketään. Se tuntui hullulta. Se oli hullua.
Mutta sinne jääminen oli suurempaa hulluutta. Toinen askel, minun oli selvitettävä bussiaikataulut. Kaupungissa oli pieni linja-autoasema. Kaksi bussia lähti Chicagoon päivittäin.
Yksi kuudelta aamulla, toinen keskipäivällä. En voinut ottaa kuuden bussia, liian aikainen. Joku saattaisi nähdä minut, kertoa hänelle. Sen oli oltava keskipäivän bussi.
Keskiviikkona keskipäivällä, kun hän olisi kiireinen. Sinä torstaina kävelin linja-autoasemalle. Vei melkein 40 minuuttia, kävelin hitaasti vatsani vuoksi. Pysähdyin silloin tällöin lepäämään.
Jotkut ihmiset tervehtivät, kysyivät kuinka voin, kuinka vauva voi. Hymyilin, vastasin kaiken olevan hyvin, että olin vain ottamassa kävelylenkkiä. Pääsin linja-autoasemalle. Se oli yksinkertainen rakennus, odotushuone puisine penkkeineen, lipunmyynti-ikkuna.
Menin ikkunalle, kysyin aikatauluja Chicagoon. Mies katsoi minua kummallisesti. “Rouva, aiotteko matkustaa tuossa kunnossa? ” Sanoin ettei, että se oli serkkuni puolesta, että hän halusi tietää aikataulut.
Hän uskoi tai teeskenteli uskovansa. Vahvisti. Keskipäivällä joka keskiviikko ja lauantai. Palaan kotiin väsyneenä, turvonnein jaloin, mutta tyytyväisenä.
Minulla oli tarvitsemani tiedot. Se yö oli kuin edellinen. Hän tuli töistä. Söimme illallista.
Puhuimme tyhjästä. Menimme vuoteeseen. Hän nukkui. Minä valvoin ajatellen, suunnitellen.
Perjantai, kolmas päivä. Minun oli päätettävä mitä ottaisin. En voinut ottaa matkalaukkua. Se herättäisi huomiota.
Sen oli oltava pieni, huomaamaton, laukku, iso käsilaukku, jotain mikä ei herättäisi epäilyksiä, jos joku näkisi minut kadulla. Aloin erotella tavaroita salaa sillä välin kun hän oli töissä. Kaksi vaatekertaa, alusvaatteet, pieni pyyhe, asiakirjat, syntymätodistus, vihitodistus, henkilötodistus. Pidin kaiken vaatekaapin nurkassa kankaaseen käärittynä, minne hän ei katsoisi.
Sitä kangaskassia, sellaisia joita käytimme torilla. Panin tavarat sisään, pidin sitä vaatekaapin perällä muiden tavaroiden takana. Hän ei näkisi sitä. Ei ollut syytä katsoa.
Sinä perjantai-iltana kun kävimme makuulle, hän oli tavallista hellämpi. Siliti hiuksiani. Sanoi rakastavansa minua. Sanoi olevansa innoissaan vauvan syntymästä, että hän tuskin malttoi odottaa isäksi tulemista, että olisimme niin onnellisia.
Jokainen sana oli veitsi, joka upposi ja kääntyi. Mutta en näyttänyt sitä. Hymyilin. Sanoin olevani innoissani myös.
Että olin myös onnellinen. Valehtelin. Valehtelin yhtä hyvin kuin hän valehteli. Lauantai, sunnuntai, elämäni pisimmät päivät, olin nuorallatanssija.
Mikä tahansa tavallisuudesta poikkeava asia, väärä sana, erilainen katse voisi paljastaa suunnitelmani. Pakotin itseni näyttämään normaalilta. Laitoin ruokaa, siivosin taloa, juttelin naapureiden kanssa, kävin sunnuntaina kirkossa, istuin hänen vieressään kirkonpenkissä, rukoilin, pyysin anteeksi suunnitelmastani jättää mieheni, mutta pyysin myös voimaa. Voimaa tehdä se mitä piti tehdä.
Maanantai, tiistai. Ahdistus tappoi minut. Tuskin pystyin syömään, vatsani kouristeli, sydämeni jyskytti. Joka kerta kun ajattelin mitä olin tekemässä, joka kerta kun näin mielessäni kohtauksen, minut lähdössä kotoa, kävelemässä linja-autoasemalle, ostamassa lipun, nousemassa bussiin, katoamassa ikuisesti.
Tiistai-ilta oli pahin. Tiesin sen olevan viimeinen yö, viimeinen kerta kun nukkuisin siinä sängyssä, siinä talossa. Viimeinen kerta kun näkisin sen miehen, lapseni isän, miehen jota olin rakastanut, jota rakastin vieläkin jollain vääntyneellä ja tuskallisella tavalla. Hän nukkui aikaisin, väsyneenä.
Minä valvoin, katsoin häntä pimeässä, yrittäen ymmärtää, yrittäen löytää vastauksen. Miten? Miten hän pystyi siihen? Miten hän pystyi elämään kahta elämää?
Miten hän pystyi katsomaan silmiini ja valehtelemaan niin helposti? Ajattelin herättää hänet, kertoa tietäväni, heittää sen hänen naamaansa, huutaa, itkeä, mutta en tehnyt, koska siitä ei olisi ollut apua. Hän kieltäisi tai pyytäisi anteeksi ja lupaisi ettei koskaan tekisi sitä uudelleen. Itkisi, kerjäisi, ja ehkä, ehkä olisin riittävän heikko uskoakseni, antaakseni anteeksi, jäädäkseni.
Ja en voinut jäädä. En sen jälkeen mitä olin nähnyt. En sen jälkeen kun tiesin, että joka keskiviikko minun odottaessani kotona luottaen, hän oli toisen naisen sylissä. Keskiviikko valkeni, päivä jonka olin merkinnyt.
Sydämeni jyskytti jo silmäni avatessani. Puoli kuudelta aamulla. Hän heräsi normaalisti kuin joka päivä. Meni suihkuun, palasi, pukeutui.
Nousin myös, menin tekemään kahvia, kädet täristen, yrittäen hallita itseäni, yrittäen näyttää normaalilta. Joimme kahvia yhdessä. Hän söi leipää ja voita, joi kahvia maidolla, puhui päivästä, työstä, säästä. Oli kuuma.
Siitä oli tulossa kuuma päivä. Nyökkäsin, tuskin kuulin mitä hän sanoi. Pääni oli siinä mitä oli tulossa. Kuudelta.
Hän nousi, meni hakemaan tavaransa, lompakon, hatun, tuli luokseni keittiöön, jossa pesin kuppeja, halasi minua takaa, suuteli niskaani, puhui korvaani. “Menen kauppaan tekemään ostokset. Tarvitsetko jotain erityistä? ” Kauppa.
Sama valhe kuin aina, kerrottuna niin luonnollisesti, niin vakuuttavasti, kuin se olisi totta. Käännyin hänen puoleensa, katsoin hänen silmiinsä, niihin ruskeisiin silmiin, joita olin niin rakastanut ja jotka nyt saivat minut voimaan pahoin. Hymyilin, elämäni teeskennellyin hymy. Sanoin: “Ei, kulta, vain tavalliset asiat.
” Hän hymyili takaisin, suuteli otsaani. Se kirottu suudelma, se suudelma jonka hän antoi myös hänelle. Sanoi: “Okei, palaan pian. ” Ja lähti.
Kuulin oven sulkeutuvan, kuulin askeleet, kuulin hevosen lähtevän. Seisoin paikallani, kuunnellen kavioiden ääntä, joka haihtui kauemmas ja kauemmas, kunnes se katosi kokonaan. Ja vasta sitten aloin liikkua. Juoksin makuuhuoneeseen.
No, en juossut. En voinut juosta vatsani kanssa, mutta liikuin niin nopeasti kuin pystyin. Otin laukun, jonka olin valmistanut. Panin viimeiset tavarat.
Hiusharja, saippuapala, hääkuvamme. Kyllä, otin sen kuvan. En tiedä miksi. Ehkä muistuttaakseni itseäni siitä, etten koskaan enää olisi niin typerä, niin viaton, niin sokea.
Otin rahat, laskin ne uudelleen. 120 dollaria, kaikki mitä maailmassa oli. Panin ne laukun pohjalle nenäliinaan käärittynä. Katsoin ympärilleni sitä taloa, niitä huonekaluja, jotka olin valinnut niin huolellisesti, niitä verhoja, jotka olin ommellut itse, sitä vauvan kapaloa, joka roikkui narulla, pieniä vaatteita, jotka olin kirjaillut käsin, jokainen tikku rakkaudella, odotuksella, unelmilla tulevaisuudesta, jota ei koskaan tulisi.
Jätin kaiken. En voinut ottaa sitä mukaan. En tarvitsisi niitä asioita, niitä muistoja, sitä valheellista elämää. Menin pöydälle, otin paperin, kynän, istuuduin käteni täristen.
Kirjoitin vain yhden lyhyen suoran lauseen: “Lähdin etsimään sitä, mitä et koskaan tuonut kotiin. ” Jätin lapun keittiönpöydälle, mihin hän näkisi sen palatessaan. Kun hän palasi kauppakassien kanssa, valheensa kanssa ehjänä, luullen jälleen kerran huijanneensa minua, luullen minun odottavan täällä. Typerys.
Otin laukun, hengitin kerran syvään viimeisen kerran, katsoin taakseni sitä ovea, sitä taloa, sitä elämää, ja lähdin. Suljin oven hitaasti, äänettömästi, kuin olisin vain lähdössä kävelylle naapurin luo, kuin palaisin. Mutta en koskaan palaisi. Aloin kävellä.
Katu oli tyhjä. Oli 6:15 aamulla. Useimmat ihmiset nukkuivat tai joivat kahvia. Kävelin hitaasti, raskas vatsa, turvonneet jalat, laukku kädessä.
Jokainen askel vei minut kauemmas siitä talosta, siitä miehestä, siitä valheesta. Ohitin rouva Benedictin talon. Hän oli pihalla ripustamassa pyykkiä, näki minut, vilkutti. Vilkutin takaisin.
Hän huusi: “Hyvää huomenta, Mary Cla. Mihin olet menossa näin aikaisin? ” Vastasin: “Menemässä vain äitini luo. Nähdään myöhemmin.
” Hän vilkutti uudelleen, palasi pyykin pariin. Valehtelin. Äitini asui kaupungin toisella puolella, vastakkaiseen suuntaan kuin minne olin menossa. Mutta rouva Benedict ei tiennyt sitä tai ei huomannut.
Jatkoin kävelyä, ohittaen tuttuja taloja, leipomon, sekatavarakaupan, torin, kirkon. Paikkoja, jotka olin tuntenut lapsuudesta asti, jotka olivat osa elämääni, historiaani. Ja jokaisella askeleella sanoin hiljaa hyvästit katsomatta taakseni. Koska jos katsoisin, ehkä luovuttaisin, ehkä palaisin.
Enkä voinut palata. Linja-autoasema oli noin 20 minuutin kävelyn päässä kotoa. Kävelin hitaasti, raskaana, siihen meni melkein 40 minuuttia. Saavuin hengästyneenä, hikisenä, selkä kipeänä, jalat jyskyttäen.
Katsoin seinäkelloa. 7:30. Minulla oli vielä neljä ja puoli tuntia ennen bussin lähtöä. Neljä ja puoli tuntia odottamista, toivoa ettei kukaan näkisi minua, ettei kukaan kysyisi mitä teen siellä, ettei uutinen saavuttaisi häntä ennen keskipäivää.
Istuuduin penkille nurkkaan, niin kauas kuin mahdollista, selkä kadulle päin, laukku sylissäni, odottaen, laskien minuutteja. Ne neljä ja puoli tuntia olivat elämäni pisimmät. Jokainen minuutti tuntui ikuisuudelta. Linja-autoasema täyttyi vähitellen.
Ihmisiä saapui, ihmisiä lähti. Pidin pääni alhaalla katsoen lattiaa, turvonneita jalkojani vanhoissa kengissä. Silloin tällöin nostin katseeni vain nähdäkseni kellon. 7:45, 8:00, 8:15.
Nainen istuutui viereeni, vanhempi rouva. Hän katsoi minua, katsoi vatsaani, kysyi: “Aiotko matkustaa, kultaseni, tuossa kunnossa? ” Sydämeni melkein pysähtyi. Ajattelin nopeasti.
Vastasin meneväni tätini luo Chicagoon, että tätini oli sairas, että minun oli mentävä. Rouva pudisti päätään paheksuvasti, sanoi olevan hyvin riskialtista matkustaa raskaana tuolla tavalla, että minulla pitäisi olla joku mukana. Nyökkäsin. Pidin pääni taas alhaalla.
Hän ei sanonut enempää. Luojan kiitos. 8:30, 9:00. Lisää ihmisiä, liike lisääntyi.
Jatkoin siinä liikkumatta, yrittäen tehdä itsestäni näkymättömän. 9:30. Näin tutun, kaupanomistajan tyttären. Hän kulki linja-autoaseman ohi, katsoi sisään.
Silmämme kohtasivat sekunnin murto-osaksi. Vereni jäätyi. Hän vilkutti. Vilkutin takaisin, pakotetun hymyn kanssa.
Hän jatkoi matkaansa. Ei tullut sisään. Ei kysynyt mitään. Sydämeni alkoi taas lyödä hitaasti, raskaasti.
10:00, 10:30. Aloin olla epätoivoinen. Kuinka kauan oli jäljellä? Katsoin kelloa uudelleen.
10:40, vielä tunti ja 20 minuuttia. Miten aika saattoi kulua niin hitaasti? Aloin ajatella häntä, Johnia. Hän oli varmasti vielä siellä hökkelissä hänen kanssaan, juomassa kahvia, nauramassa, koskettamassa häntä, aavistamatta mitään siitä mitä kotona oli tapahtunut, mitä olin tehnyt, siitä lapusta joka odotti häntä keittiönpöydällä.
Milloin hän palaisi? Luultavasti yhdeksän aikoihin. Kuten aina, hän astuisi sisään, panisi kassit keittiöön, huutaisi: “Mary, kulta. ” Hän huomaisi hiljaisuuden, pitäisi sitä kummallisena.
Etsisi huoneet. Tyhjä makuuhuone, tyhjä keittiö, tyhjä piha. Palaisi keittiöön, näkisi lapun. Mikä hänen reaktionsa olisi?
Olisiko hän epätoivoinen, juoksisi ulos etsimään minua? Menisikö hän äitini luo, ystävieni luo? Etsisikö koko kaupungin? Vai tuntisiko helpotusta, ajattelisi olevansa nyt vapaa, voivansa olla hänen kanssaan ilman valehtelua?
En tiedä. Ja totuus on, etten halunnut tietää. En välittänyt enää. Halusin vain lähteä, kadota, häipyä siitä kaupungista, siitä elämästä, siitä miehestä.
11:00, 11:15, 11:30. Liike linja-autoasemalla oli nyt suurempaa. Ihmisiä ostamassa lippuja, odottamassa busseja, katukauppiaita tarjoamassa voileipiä, kahvia, kakkua. En ollut syönyt mitään aamiaisesta.
Vatsani kurni, mutta en voinut syödä. Ahdistus oli sulkenut kurkkuni. 11:40. Nousin, otin laukun, menin lipunmyynti-ikkunalle.
Jonossa oli kolme ihmistä. Odotin jalat täristen, sydän jyskyttäen. Edessäni oleva nainen viipyi ikuisuuden, kysellen aikatauluista, hinnoista, kohteista. Halusin huutaa hänelle että pitäisi kiirettä, mutta pysyin hiljaa.
Vihdoin oli minun vuoroni. Mies ikkunalla katsoi minua, sama mies joka oli palvellut minua torstaina. Hän tunnisti minut, rypisti kulmiaan. “Rouva, aiotteko todella matkustaa?
Luulin että kysyitte serkkunne puolesta. ” Sanoin että oli tullut kiire, että minun oli mentävä. Hän pudisti päätään, mutta ei väittänyt vastaan. Pyysi rahaa.
40 dollaria. Otin rahat laukusta käteni täristen niin, että kolikot melkein putosivat. Laskin, ojensin. Hän antoi minulle lipun, ohuen kellertävän paperin, johon kohde oli kirjoitettu käsin.
Chicago. Se sana, se valtava kaupunki, jonka tunsin vain kuulopuheista. Se oli kymmenen kertaa suurempi kuin meidän kaupunkimme, ja siellä en tuntenut ketään. Puristin sitä paperia kuin se olisi maailman arvokkain asia, koska se oli.
Se oli tiesulku, vapauteni, mahdollisuuteni aloittaa alusta. 11:50. Bussi saapui. Iso, punavalkoinen, meluisa, puhaltaen mustaa savua pakoputkesta.
Kuljettaja nousi, avasi matkatavaraosaston. Ihmiset alkoivat nousta kyytiin. Seisoin paikallani, katsellen, yhtäkkiä valtavan kauhun vallassa. Oliko tämä todella totta?
Oliko minä todella lähdössä, hylkäämässä kaiken? Taloni, kaupunkini, perheeni, kaiken minkä tunsin. Seitsemännellä kuulla raskaana, yksin, 80 dollaria taskussa, kaupunkiin jossa en edes tiennyt mistä aloittaisin. Se oli hulluutta.
Täydellistä hulluutta. Mutta sitten muistin. Muistin kohtauksen jonka olin nähnyt, hänen ja hänet käsien kosketuksen, suudelman otsalle, hymyn, keskiviikot, kaikki ne keskiviikot jotka olivat valhetta. Ja tiesin ettei minulla ollut valinnanvaraa.
Sinne jääminen olisi suurempaa hulluutta. Nousin bussiin hitaasti, pitäen kiinni kaiteesta, valtava vatsa vaikeuttaen jokaista askelta. Kuljettaja auttoi minua, piti käsivarrestani. Kiitin.
Näytin lipun. Hän osoitti paikkaa keskellä. Kävelin kapeaa käytävää, ihmisten katsoessa minua, katsoessa vatsaani, tuomitsevan, luultavasti ajatellen minun olevan hullu. Raskaana oleva nainen matkustamassa yksin.
Istuuduin ikkunapaikalle, panin laukun syliini, nojasin pään lasia vasten. Bussi täyttyi vähitellen, ihmisiä astumassa sisään, etsimässä paikkojaan. Vanha mies istuutui viereeni, voimakas tupakan haju. Tervehti.
Nyökkäsin, en sanonut mitään. Keskipäivä. Moottori käynnistyi. Se kova ääni.
Koko bussi tärisi. Kuljettaja sulki oven, huusi jotain mitä en ymmärtänyt. Bussi lähti liikkeelle hitaasti, ensin pois linja-autoasemalta, sitten pääkadulle, läpi keskustan. Katsoin ikkunasta, nähden kaiken, kaivertaa sen muistiini, koska tiesin etten ehkä koskaan palaisi.
En koskaan enää näkisi niitä katuja, niitä taloja, niitä ihmisiä. Ohitimme kirkon jossa olin mennyt naimisiin, torin jossa olin leikkinyt lapsena, sekatavarakaupan josta ostin kankaita ommellakseni, sen kaupan, sen kirotun kaupan jossa hän ei koskaan keskiviikkoisin ollut. Ajoimme läheltä kotikatua, läheltä taloani. En nähnyt sitä mistä olin, mutta tiesin sen olevan siellä, vain muutaman korttelin päässä, nyt tyhjänä, odottamassa häntä palaamaan ja löytämään totuuden.
Bussi kiihdytti. Jätimme kaupungin. Maisema vaihtui. Talot antoivat tilaa viljelmille, maissipelloille, kahviplantaaseille, laitumille lehmineen.
Maaseutu-Kentucky, vihreä, kaunis, jäi taakse. Itkin hiljaa, kyyneleet valuen, kastellen kasvoni, tippuen syliini, kastellen laukun. Mies vieressäni teeskenteli olevansa näkemättä, katsoi eteenpäin tyhjyyteen antaen minulle yksityisyyttä kärsiä. Itkin kaikkea mitä jätin taakse.
Perhettäni, jolle en ollut edes sanonut hyvästejä, äitiäni joka jäisi ymmärtämättä. Veliäni, ystäviäni, rouva Benedictiä joka oli ollut minulle niin hyvä. Itkin taloa jota olin hoitanut niin rakkaudella, pihan pieniä kasveja, omenapuuta, verhoja jotka olin ommellut, vauvan kapaloa joka oli jäänyt narulle. Itkin sitä joka olin ollut.
Sitä Mary Claa, joka oli onnellinen, viaton, joka uskoi rakkauteen. Se Mary Cla oli kuollut, haudattu siihen kirottuun hökkeliin puron rannalle, kun näin mitä näin. Ja itkin myös hänen vuokseen. Sen Johnin vuoksi jonka luulin tuntevani.
Sen aviomiehen vuoksi jota rakastin. Lapseni isän vuoksi, jota ei koskaan todella ollut olemassa, joka oli vain illuusio, kaunis valhe johon olin uskonut. Bussi jatkoi tuntikausia, pysähtyen pienissä kaupungeissa matkan varrella. Ihmisiä nousi ja poistui.
Paahtava aurinko ikkunasta, sietämätön kuumuus, minä hikoillen, voipuneena, raskas vatsa, vauva liikkuen, potkien kuin tuntien tuskani. Pysähdyimme lounaalle kaupunkiin, jonka nimeä en edes tiedä. Kaikki nousivat. Nousin myös.
Menin vessaan, likaiseen, haisevaan vessaan jonka ovi ei sulkeutunut kunnolla. Pissin, pesin kasvoni, katsoin peiliin, en tunnistanut itseäni. Se nainen joka katsoi takaisin ei ollut minä. Punaiset, turvonneet silmät itkemisestä.
Kalpeat, väsyneet, pelokkaat kasvot. Ostin leivän kinkulla, 10 senttiä, söin seisten nojaten seinään, kuiva leipä tarttuen kurkkuuni. Mutta pakotin itseni, nielin koska tarvitsin sitä vauvan takia. Palasimme bussiin, jatkoimme matkaa, iltapäivän laskeutuessa, auringon laskiessa horisonttiin, oranssina, punaisena, kauniina.
Missä tahansa muussa tilanteessa olisin pitänyt sitä kauniina. Mutta sillä hetkellä en tuntenut mitään. Vain valtavan tyhjyyden. Alkoi hämärtää.
Bussin valot syttyivät, heikkoina, kellertävinä, ihmisten torkkuessa, päiden keinahdellessa liikkeen tahdissa. En voinut nukkua. Tuijotin ikkunasta pimeyteen, miettien minne olin menossa, mitä aioin tehdä. Minulla ei ollut suunnitelmaa.
Ei mitään. Vain 80 dollaria ja seitsemän kuukauden vatsa. Oli varmaan lähellä yhdeksää illalla, kun näin valot. Paljon valoja.
Tuhansia valoja valaisemassa horisonttia. Chicago. Valtava, pelottava kaupunki. Bussi ajoi kaupunkiin.
Valtavia katuja, korkeita rakennuksia, autoja kaikkialla, ihmisiä, niin paljon melua, niin paljon valoa, niin paljon ihmisiä. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Pieni maalaiskaupunkini mahtuisi yhden korttelin kokoon siinä kaupungissa. Olin kauhuissani.
Täysin kauhuissani. Miten selviäisin siellä? Miten? Bussi pysähtyi.
Greyhound-terminaali, kuljettaja ilmoitti. Kaikki nousivat, ottivat tavaransa, poistuivat. Jäin istumaan, halvaantuneena, kykenemättä liikkumaan. Mies vierelläni oli jo lähtenyt.
Olin yksin penkillä. Kuljettaja huusi: “Viimeinen pysäkki. Kaikki ulos. ” Nousin, otin laukun, poistuin, astuin sille maalle, Chicagon maalle.
Katsoin ympärilleni. Ihmisiä juoksemassa, ihmisiä huutamassa, busseja saapumassa, busseja lähtemässä, korvia huumaava melu, kirkkaat valot, koko kehoni täristen. En tiennyt minne mennä. En tiennyt mitä tehdä.
Seisoin siinä keskellä väkijoukkoa, raskaana oleva nainen yksin, eksyneenä, pelokkaana. Istuuduin penkille. Minulla ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Oli melkein kymmenen illalla.
Terminaali tupaten täynnä. Minä siinä yksin, täysin yksin. Näin perheitä jälleennäkemässä, halauksia, suudelmia, ihmisiä noutamassa sukulaisia, ystäviä. Jokaisella oli joku paitsi minulla.
Yö kului. Jäin sinne, ihmisten vähetessä. Keskiyö, 1:00, terminaali tyhjeni, vain muutama jäljellä. Kodittomia, ihmisiä nukkumassa penkeillä, ja minä.
2:00. Vartija lähestyi, kysyi voiko hyvin, odotinko jotakuta. Sanoin kyllä, että mieheni oli tulossa hakemaan minua, että hän oli myöhässä. Vartija katsoi minua epäluuloisesti, mutta ei sanonut mitään.
Jatkoi kierrostaan. 3:00. Olin uupunut, kuollut väsymyksestä, mutta en voinut nukkua. Pelkäsin.
Pelkäsin jonkun varastavan laukkuni, rahani, joka oli kaikki mitä minulla oli. 4:00. Alkoi valjeta, heikko kajastus, terminaali alkoi taas herätä, ihmisiä saapumassa ensimmäisille busseille. Jatkoin siinä, en tietäen mitä tehdä, minne mennä, miten selviytyä.
Ja silloin hän ilmestyi. Nainen noin 50-vuotias, lyhyt, pyylevä, harmaantuneet hiukset nutturalla. Hän pystytti kioskia myyden hedelmiä, omenoita, banaaneja, appelsiineja. Hän katsoi minua, katsoi uudelleen, lähestyi, pysähtyi eteeni, sanoi: “Tyttö, oletko kunnossa?
Olen nähnyt sinun istuvan siinä koko yön. ” Katsoin häntä, enkä tiedä miksi. Ehkä uupumuksesta, epätoivosta, aloin itkeä siinä tuntemattoman edessä. Romahdin.
Hän istuutui viereeni, halasi minua, ei kysynyt mitään, vain piti minusta kiinni kun itkin. Kun sain itseni hillittyä, hän kysyi: “Sinä karkasit kotoa, ethän? ” Nyökkäsin. Hän huokaisi.
“Onko sinulla paikkaa missä yöpyä? ” Pudistin päätäni. Ei. “Perhettä täällä?
” Ei. “Rahaa? ” Vähän. Hän oli hetken hiljaa, ajatellen.
Sitten hän sanoi: “Minulla on hyvin pieni huone taloni takana. Käytän sitä tavaroiden säilytykseen, mutta siellä on vanha pikkusänky. Voit asua siellä kunnes järjestäydyt, kunnes vauva syntyy. Sitten katsotaan.
” Katsoin häntä, sitä tuntematonta, sitä naista joka ei tuntenut minua mistään, joka ei ollut minulle mitään velkaa, mutta joka tarjosi minulle katon, paikan, toivoa. Itkin taas, mutta tenttä kertaa helpotuksesta. Kiitin häntä nyyhkytysten läpi. Hän hymyili, väsyneen hymyn.
Sanoi: “Nimeni on Celia. Voit kutsua minua Ceceksi. ” Ja siellä, siinä valtavassa terminaalissa Chicagossa, löysin pelastukseni. Neiti Cece sai kioskkinsa pystyyn terminaaliin.
Järjesteli hedelmät, pani hinta kyltit esiin, myi kymmeneen asti. Jäin sinne lähistölle penkille istumaan, katsomaan, vieläkään puoliksi uskomatta että olin löytänyt jonkun joka auttaisi minua siinä valtavassa ja pelottavassa kaupungissa. Kun hän sulki kioskin, pani kaiken isoon puulaatikkoon, hän kutsui minua: “Tule, tyttö. Sinun on levättävä.
Syötävä jotain kunnollista. ” Otin laukun, seurasin häntä. Menimme bussiin. Täyteen ahdettu bussi, väkeä, joka työntyi minua vasten valtavan vatsani kanssa.
Neiti Cece suojeli minua miten pystyi, pitäen käsivarrestani, tehden tilaa. Poistuimme kaupunginosassa, jota hän kutsui Uptowniksi. Hiekkakatuja, yksinkertaisia taloja, hökkeleitä, köyhiä ihmisiä kuten minä. Hänen talonsa oli pikkuruinen, kolme huonetta, mutta se oli hänen.
Hän asui yksin. Miehensä oli kuollut vuosia sitten. Lapset olivat menneet naimisiin, muuttaneet pois. Hänet oli jätetty yksin, työskentelemään, myymään hedelmiä selviytyäkseen.
Hän vei minut taakse. Siellä oli erillinen pieni huone, todella hyvin pieni, noin yhdeksän kertaa yhdeksän jalkaa. Pieni ikkuna, vanha sänky, rikkinäinen kaappi, ummehtunut haju, mutta siinä oli katto, neljä seinää, ja sillä hetkellä se oli minulle palatsi. Hän antoi minulle puhtaan lakanan, tyynyn, pyyhkeen, sanoi että voin käyttää talon kylpyhuonetta, että voin laittaa ruokaa jos tarvitsen, että voin tuntea itseni kotoisaksi.
Kysyin kuinka paljon vuokra oli. Hän pudisti päätään, sanoi ettei halunnut mitään, että kun saan töitä ja ansaitsen rahaa, katsotaan. Mutta toistaiseksi minun pitäisi olla hiljaa, levätä, huolehtia siitä vauvasta. Itkin taas.
Näytti siltä, että se oli ainoa mitä tein. Itkin. Hän halasi minua, sanoi että olin hyvin nuori, että elämä paranisi, että näkisin. Olin 24-vuotias.
Hän piti minua nuorena. Tunsin itseni vanhaksi, vanhaksi ja väsyneeksi, kuin olisin elänyt 100 vuotta. Jäin siihen pieneen huoneeseen. Nukuin koko päivän, koko yön.
Heräsin seuraavana päivänä, edelleen väsyneenä, mutta hieman parempana. Neiti Cece koputti ovelle, toi kahvia, leipää ja voita, istuutui sängyn reunalle, puhui kanssani, kysyi tarinani, mistä olin, mitä oli tapahtunut. Kerroin kaiken. Miehen, petoksen, paon.
Hän kuunteli hiljaa, nyökytellen päätään. Lopuksi hän sanoi: “Teit oikein, tyttö. Teit aivan oikein. Mies joka pettää ei ole hyvä.
Ei ansaitse vaimoa. Ei ansaitse perhettä. ”
Viivyin pienessä huoneessa kolme viikkoa leväten, yrittäen kerätä voimia, yrittäen valmistautua tulevaan. Neiti Cece ei veloittanut minulta mitään, antoi ruokaa, kohteli minua kuin tytärtä.
Autoin mitä pystyin. Siivosin taloa, pesin pyykit, laitoin ruokaa. Se oli vähintä mitä pystyin tekemään, mutta tiesin etten voinut olla hänestä riippuvainen ikuisesti. Minun oli saatava työtä, ansaittava omaa rahaa, varsinkin koska vauva syntyisi alle kahdessa kuukaudessa.
Ja vauvat tarvitsevat tavaroita. Vaippoja, vaatteita, ruokaa. Aloin etsiä työtä, mutta kuka palkkaisi raskaana olevan naisen kahdeksannella kuulla? Ei kukaan.
Koputin niin moneen oveen. Kaupat, ravintolat, perheiden kodit, kysyen piian paikkaa. Kaikki hylkäsivät minut heti nähdessään vatsani. Se oli Neiti Cece, jolla oli idea.
Hän sanoi: “Miksi et myy jotain kanssani terminaalissa? On ihmisiä jotka myyvät kukkia, myyvät hyvin, varsinkin hautausmaan portilla. Ihmisiä ostamassa viedäkseen kuolleille. ” Hautausmaan kukkia.
Se ei ollut mitä olin unelmoinut elämälleni, mutta se oli mitä minulla oli. Hän lainasi minulle rahaa, 20 dollaria ensimmäisten kukkien ostoon, ruusuja, neilikoita, päivänkakkaroita. Menin kukkatorille aamunkoitteessa, ostin mitä pystyin, tein yksinkertaisia kimppuja, sidoin ne narulla, ja menin hautausmaalle. Gracelandin hautausmaa oli noin 20 minuutin kävelyn päässä Neiti Ceen talosta.
Saavuin aikaisin, kuudelta aamulla. Siellä oli jo muita kukkia myyviä ihmisiä, mutta tilaa oli. Istuuduin jalkakäytävälle, panin kukat eteeni, odotin. Ihmiset tulivat vierailemaan haudoilla.
Äitienpäivänä, kuolinpäivinä, tai vain koska halusivat nähdä sukulaisiaan. Monet ostivat kukkia minulta, muilta myyjiltä. Myin halvemmalla, halvemmalla kuin muut, koska minun oli myytävä, tarvitsin sitä rahaa. Päivän päätteeksi olin myynyt melkein kaiken.
Tein 12 dollaria voittoa. 12 dollaria, joka tuntui omaisuudelta. Menin kotiin uupuneena, jalat turvonneina, selkä kipeänä, mutta onnellisena, koska olin tehnyt sen. Olin työskennellyt.
Olin ansainnut omaa rahaa. Tein tätä joka päivä. Heräsin aikaisin, ostin kukkia, menin hautausmaalle, myin, palasin. Vähitellen rakensin asiakaskunnan.
Ihmisiä jotka ostivat aina minulta, jotka tiesivät minun olevan raskaana, yksin, taistelevan, ja joilla oli sääliä tai ihailua, en tiedä. Mutta he ostivat. Säästin rahaa. Vähän, mutta säästin.
Pidin sitä vanhassa keksipurkissa sängyn alla vauvan syntymää varten, tavaroita joita tarvitsisin. Olin kahdeksannella ja puolella kuulla, kun se tapahtui. Oli joulukuun iltapäivä, kuuma, hyvin kuuma. Olin hautausmaalla myymässä, tunsin kevyitä kipuja selässäni.
Ajattelin sen olevan väsymystä. Jatkoin siinä, mutta kivut voimistuivat, tihenivät. Tajusin ettei se ollut väsymystä. Se oli vauva tulossa, kaksi viikkoa aikaisin, mutta tulossa.
Kokosin loput kukat, panin ne laukkuun, aloin kävellä hitaasti, pysähtyen kun kipu tuli, pitäen kiinni seinästä, hengittäen syvään, ihmisten katsoessa minua, kysyen olenko kunnossa. Sanoin kyllä, että olin menossa kotiin, mutta en ollut kunnossa. En päässyt kotiin. Kipu kävi liian voimakkaaksi, sietämättömäksi.
Istuuduin jalkakäytävälle keskelle katua. En pystynyt kävelemään enää. Ihmisiä kerääntyi ympärilleni. Joku soitti ambulanssin tai paloauton.
En muista tarkalleen. Muistan vain kivun, valtavan kivun repimässä kehoani. He veivät minut sairaalaan, julkiseen sairaalaan, isoon, täyteen ahdettuun, meluisaan. Panevat minut paareille, veivät huoneeseen, riisuivat vaatteeni, panivat haalistuneen vihreän kaavun.
Sairaanhoitajia tuli ja meni, lääkäri tutki, sanoi asioita joita en ymmärtänyt. Kipu oli niin kovaa, että luulin kuolevani. Huusin, itkin, tartuin lakanoihin, kerjäsin että joku saisi kivun loppumaan, mutta kukaan ei voinut. Minun oli kestettävä se yksin, ilman että kukaan piti kädestäni.
Ilman äitiä, ilman miestä, yksin. Se kesti tunteja, tuntikausia tuskaa, kipua, epätoivoa, kunnes lopulta, vihdoin kuulin itkun, sen terävän, läpitunkevan pienen itkun. Poikani, vauvani, oli syntynyt. Sairaanhoitaja toi hänet valkoiseen kankaaseen käärittynä, pani hänet syliini.
Katsoin sitä pikkuruista kasvoa, punaista, ryppyistä, silmät kiinni, pieni suu liikkuen. Ja kaikesta huolimatta, kaikesta kivusta, kaikesta kärsimyksestä, kaikesta tragediasta, hymyilin. Hymyilin kuin en ollut hymyillyt kuukausiin. Hän oli täydellinen.
Seitsemän paunaa, 20 tuumaa, terve, vahva, itkien hyvillä keuhkoilla. Lääkäri sanoi kaiken olevan hyvin, että hän oli syntynyt hyvin, että minulla oli ollut onnea. Onnea? Oliko se onnea?
En tiedä. Mutta katsoessani sitä vauvaa, sitä ihmettä, ajattelin että kyllä, että kaikesta huolimatta minulla oli ollut onnea, koska minulla oli hänet. Nimesin hänet Peteriksi. Peter Michael.
Koska olin aina pitänyt siitä nimestä, ja koska halusin hänen olevan vahva, soturi kuin Pyhä Mikael. Olin sairaalassa kolme päivää osastolla, jossa oli 10 muuta naista, kaikki vauvojensa kanssa. Joillakin oli vieraita, aviomiehiä, äitejä, anoppeja, tuomassa kukkia, lahjoja, ruokaa. Minulla ei ollut ketään.
Vain Peter, ja hän riitti. Neiti Cece ilmestyi toisena päivänä, toi pieniä vaatteita joita hän oli ostanut, käytettyjä mutta puhtaita, peiton, kankaisia vaippoja. Hän piti Peteriä sylissään, katsoi häntä, hymyili, sanoi: “Hän on kaunis, Mary Cla. Hyvin kaunis.
Hänestä tulee hyvä mies. Saat nähdä. ”
Palaamme pieneen huoneeseen. Minä, Peter, uusi elämämme.
Kaikki oli hyvin vaikeaa, hyvin väsyttävää. Vastasyntyneet vauvat itkevät paljon, imettävät koko ajan, eivät nuku kunnolla, ja minä olin yksin tehden kaiken yksin. Mutta tein sen, selvisin jotenkin. Imetin, vaihdoin, tuuditin, nukuin kun hän nukkui, mikä oli vähän, hyvin vähän.
Kun Peter oli kuukauden ikäinen, palasin töihin. Minun oli pakko. Säästämäni rahat olivat loppumassa. Otin hänet mukaan hautausmaalle.
Jätin hänet puulaatikkoon vuoratulla peitolla aivan viereeni, kun myin kukkia. Hän nukkui tai pysyi hereillä katsoen taivasta. Ihmiset tunsivat entistä enemmän sääliä. Nainen yksin vauvan kanssa myymässä kukkia, ostivat enemmän, antoivat tippejä, joskus pieniä vaatteita, vaippoja, ruokaa.
Elämä jatkui vaikeana, raskaana, mutta se jatkui. Peter kasvoi kauniiksi, terveeksi, älykkääksi. Yksivuotiaana hän konttasi. Kaksivuotiaana käveli, puhui, kutsui äitiä.
Myin kukkia vuosia, monta vuotta. Kun Peter oli viisi, sain parempaa työtä ruokakaupasta, vihannesten myyjänä, kiinteät tunnit, kiinteä palkka. Lopetin kukkien ja hautausmaan. Ansaitulla rahalla, säästäen pennin penniltä, pystyin maksamaan Peterin opinnot.
Yksityiskoulu, yksinkertainen mutta yksityinen. Hän oli älykäs, hyvin älykäs, sai hyviä arvosanoja. Opettajat pitivät hänestä. Kannustin, painostin, vaadin, sanoin aina: “Opiskele, poikani.
Opiskele kovasti. Se on ainoa tapa saada parempi elämä, erilainen kuin minun. ” Ja hän opiskeli. Todella opiskeli.
Pääsi yliopistoon. Insinööriopintoihin julkiseen yliopistoon. Itkin kun hän kertoi. Itkin ylpeydestä, onnesta, helpotuksesta, koska tiesin hänen onnistuvan.
Hänellä olisi hyvä, arvokas elämä. Hän valmistui, sai työtä, hyvän työn, meni naimisiin, antoi minulle lapsenlapsia. Nykyään hän on rakennusinsinööri, työskentelee isossa yrityksessä, ansaitsee hyvin, omistaa talon, auton, perheen. Jäin eläkkeelle.
Myin lounasrasioita vuosia ruokakaupan jälkeen, säästin rahaa, ostin pienen ruokalaitoksen, työskentelin siellä kunnes en enää pystynyt, myin sen. Nykyään elän eläkkeellä, joka on pieni mutta riittää. En mennyt koskaan uudelleen naimisiin. En halunnut.
En koskaan luottanut mieheen sillä tavalla uudelleen. Minulla oli muutamia lyhyitä suhteita, ei mitään vakavaa, ei mitään mikä olisi saanut minut haluamaan jakaa elämäni uudelleen. Ja John, mitä hänelle tapahtui? Pitkään en tiennyt, en halunnut tietää.
Olin katkaissut kaiken yhteyden kaupunkiini, perheeseeni, kadonnut kokonaan. Noin 15 vuotta sitten, kun olin 50-vuotias, serkkuni löysi minut, otti selvää missä asuin, tuli käymään. Puhuimme. Hän kertoi asioista kotikaupungistani, ihmisistä, ja hän kertoi minulle hänestä.
Hän sanoi, että kun pakenin ja John tuli kotiin sinä keskiviikkona ja löysi lapun, hän tuli täysin hulluksi. Juoksi kaupungin läpi etsien minua. Meni äitini luo, veljieni, ystävieni. Kukaan ei tiennyt mitään.
En ollut kertonut kenellekään. Hän meni poliisiasemalle, teki katoamisilmoituksen. Poliisi etsi mutta ei löytänyt minua, koska en halunnut tulla löydetyksi. Hän päätti suhteensa Lordsiin, sen hökkelin naiseen, lähetti hänet pois.
He sanovat että hän huusi hänelle, syytti häntä, sanoi menettäneensä kaiken hänen takiaan. Hän vietti vuodet etsien minua, yksin, juoden, työskennellen, mutta tyhjänä. Syyllisyys söi häntä sisältäpäin. Kun Peter syntyi, joku oli varmasti kertonut hänelle.
En tiedä kuka, mutta hän sai tietää että hänellä oli poika, että se oli poika, että hän oli elossa, että minä olin elossa. Hän yritti löytää minut Chicagosta, mutta Chicago on valtava. Hänellä ei ollut sukunimeä, ei osoitetta, ei mitään. Hän ei löytänyt minua.
40-vuotiaana hän sai sydänkohtauksen. Massiivisen sydänkohtauksen töissä. Kaatui kuolleena kollegoidensa eteen. Hautajaisissa Lords ilmestyi itkien, sanoen ettei hän ollut koskaan päässyt siitä yli.
Että hän puhui minusta loppuun asti, että katui joka päivä, että olisi halunnut tehdä asiat toisin. Serkkuni kertoi minulle tämän odottaen minun tuntevan jotain. Sääliä, ehkä, katumusta. Mutta tiedättekö mitä?
En tuntenut mitään. En yhtään mitään. Se mies oli minulle muukalainen. Siitä oli niin kauan.
Toinen elämä. Toinen Mary Cla. Tunsin vain helpotusta. Helpotusta siitä, ettei hän enää etsisi minua.
Ei yrittäisi enää ilmestyä. Ei häiritsisi elämää, jonka olin rakentanut tyhjästä yksin poikani kanssa. Serkkuni kysyi, katuvatko päätöstäni paeta, kasvattaa Peteriä yksin, kieltää häneltä hänen isänsä. Katsoin häntä lujasti, varmasti, ja sanoin: “Valitsin arvokkuuteni.
Valitsin poikani. Ja jos voisin palata ajassa, tekisin kaiken uudelleen. Kaiken. Koska opin, että joskus suurin hulluus ei ole pakeneminen.
Se on jääminen. On tyytyminen muruihin. On elää valheessa. ”
Ja siinä se on.
Se on mitä halusin kertoa teille. Naisille jotka kuuntelevat minua, niille jotka käyvät läpi jotain samanlaista, jotka kärsivät, joita petetään, jotka ovat nöyryytettyjä. Kipu menee ohi. Ette usko sitä nyt, mutta se menee ohi.
Nöyryytys menee ohi, kärsimys menee ohi, mutta itsekunnioitus, arvokkuus, ne säilyvät ikuisesti. Ja se on arvokkaampaa kuin yksikään mies, yksikään avioliitto, yksikään kaunis valhe. Selvisin yksin, raskaana, tyhjätaskuna valtavassa kaupungissa. Enkä vain selvinnyt.
Voitin. Kasvatin poikani, annoin hänelle koulutuksen, annoin hänelle rakkauden, annoin hänelle esimerkin. Näytin, että nainen ei tarvitse miestä ollakseen vahva, voittaakseen. Nykyään olen 72-vuotias.
Minulla on ihana poika. Minulla on lapsenlapsia. Minulla on yksinkertainen pieni elämäni, eläkkeeni, rauhani. Ja kun katson taakseni kaikkea mitä kävin läpi, en tunne vihaa.
En tunne vihaa. Tunnen ylpeyttä. Ylpeyttä itsestäni, naisesta joksi tulin, rohkeudesta joka minulla oli. Joten tässä on viestini teille jotka kärsitte, jotka harkitsette luovuttamista, jotka luulette ettette selviä.
Te selviätte. Te selviätte, koska olette vahvempia kuin kuvittelette, rohkeampia kuin luulette, ja te ansaitsette sen. Te ansaitsette olla onnellisia. Te ansaitsette tulla kunnioitetuiksi.
Te ansaitsette elää arvokkaasti. Ja jos on tarpeen, jos teidän on aloitettava alusta yksin, tehkää se. Älkää pelätkö. Koska lopussa, kaiken lopussa, katsotte taaksenne ja tiedätte.
Tiedätte että se oli sen arvoista. Jokainen kyynel, jokainen kipu, jokainen uhraus, se oli sen arvoista. Se oli hyvin sen arvoista.