Puhelin kirkaisi pimeydessä kello 3. 17. Tartuin siihen haparoiden ja kaadoin yöpöydällä olleen vesilasin. Tuntematon numero poltti silmiäni.
Peukaloni lepäsi hylkäämispainikkeen päällä. Kukaan ei soita tähän aikaan hyviä uutisia. Kukaan. Vastasin silti.
”Herra Carter, täällä konstaapeli Reynolds Oregonin osavaltion poliisista. ” Ääni oli nuori, harjoiteltu ja anteeksipyytävällä tavalla ammattimainen. Se tarkoitti, että hän oli toimittanut tämän puheen ennenkin. ”Soitan pojastanne, Martin Carterista.
”
Sade ropisi makuuhuoneen ikkunaan tasaisesti, kuin kello laskisi aikaa. ”On tapahtunut onnettomuus I-5:llä etelään päin, lähellä kilometritolppaa 43. Rekka ylitti keskikaiteen. Poikanne ajoneuvo sai vastaantulevan törmäyksen.
” Tauko, liian pitkä. ”Olen hyvin pahoillani, herra Carter, mutta hän ei selvinnyt törmäyksestä. ”
En itkenyt. En pystynyt.
Kehoni meni kylmäksi, kuin joku olisi avannut kaikki ikkunat maaliskuussa ja päästänyt Portlandin kylmän sisään. Tuijotin kattoa ja vesiläikkää, joka muistutti Illinoisin osavaltiota ja jonka olin luvannut korjata jo vuosia sitten. En muista mitä vastasin. Muistan vain istuneeni pimeässä puhelin yhä korvallani, kuunnellen hiljaisuutta.
Martin. Ainoa lapseni. Kuollut I-5:llä, koska rekkakuski oli nukahtanut. Ensimmäinen ajatukseni oli: Tara pitää saada tietää.
Soitin miniälleni, joka oli ollut naimisissa Martinin kanssa kolme vuotta. En ollut koskaan oikein lämmennyt hänelle. Jokin hänen hymyssään, kun hän katsoi Martinia ja laski samalla silmiensä takana jotain. Mutta hän oli Martinin vaimo.
Hän ansaitsi kuulla tämän perheeltä, ei poliisilta. Puhelu meni vastaajaan kuusi kertaa. Sitten tuli tekstiviesti. ”Virgil, olen kiireinen.
Mitä tapahtui? ” Kiireinen. Aamulla viideltä. Kirjoitin: ”Martin joutui onnettomuuteen.
Hän ei selvinnyt. Olen pahoillani. ”
Vastaus tuli melkein heti. ”Soita kun testamentti luetaan, niin noudan miljoonani.
En pääse nyt tulemaan. ”
Istuin sängyn reunalle ja luin viestin uudelleen ja uudelleen. Ei ”mitä tapahtui”. Ei ”missä hän on”.
Ei ”tulen kotiin”. Vain miljoonat. Avasin läppärin vapisevin käsin ja kirjoitin hänen nimensä hakukenttään. Hänen profiilinsa oli julkinen.
Uusin päivitys, ladattu kaksi tuntia sitten, oli kuva Tarasta auringonlaskun rannalla, drinkki kädessä ja hymy kuin hän olisi juuri voittanut jotain. Tekstinä luki ”Paratiisi löytyi” ja palmun kuva. Paikkamerkintä: Maui, Havaiji. Ja hänen vierellään kuvassa oli mies.
Ei Martin. Nuorempi, ruskettunut, ilman paitaa. Hänen kätensä lepäsi omistavasti Taran vyötäröllä. Martinin kuolemasta oli kulunut alle neljä tuntia.
Suljin läppärin hitaasti. Käteni eivät enää vapisseet. Se kylmä ja terävä tunne rinnassani ei enää vääntänyt. Se oli asettunut joksikin kiinteäksi, joksikin minkä tunsin kolmenkymmenen vuoden oikeussalitaisteluista.
Avasin läppärin uudelleen ja aloin hakea. Oregonin perintölaki, puolison oikeudet, testamentin riitauttaminen petoksen perusteella. Martinin hautajaisia järjestellessä viikot kuluivat kuin sumussa. Tein kaiken yksin.
Hautajaispäivänä seisoin kappelin eteisessä säätämässä solmiota. Puku roikkui löysänä. Painoa oli lähtenyt enemmän kuin olisi ollut varaa menettää. Peilikuva näytti vanhemmalta kuin 63, ontolta.
Ihmiset alkoivat saapua kymmenen aikoihin. He tulivat yksi toisensa jälkeen, kättelyitä, kömpelöitä halauksia, latteuksia. Ja sitten väistämättä: ”Missä Tara? Eikö hänen pitäisi olla täällä?
”
Olin valmistellut vastaukseni ja harjoitellut sitä peilin edessä tusina kertaa. ”Hän ei voi hyvin. Hän halusi tulla, mutta ei päässyt. ” Vale maistui kuparille.
Mutta mitä muuta olisin voinut sanoa? Että miniäni oli Havaijilla poikaystävänsä kanssa ja postasi lomakuvia Martinin maatessa arkussa? Viesti levisi jo ennen tilaisuuden alkua. Kuiskauksia, joita he luulivat minun kuulematta jättävän.
”Näitkö hänen sometilinsä? Yhä rantakuvia? ” ”Martinia ei ole edes haudattu ja hän…” ”Joku sanoi, että hän kieltäytyi palaamasta Havaijilta. Onko se totta?
”
En sanonut mitään. Anna heidän kuiskia. Totuus tulisi esiin aikanaan, mutta ei täällä, ei tänään. Palvelus alkoi.
Istuin kuuntelematta pappia, joka puhui yleisellä myötätuntoisella äänellä ihmisestä, jota ei ollut koskaan tavannut. Skannasin sen sijaan väkeä. Silloin näin hänet. Nainen seisoi kappelin takaosassa, puoliksi pylvään takana.
Hänellä oli valkoinen mekko, sopimaton hautajaisiin, mutta jotenkin se ei tuntunut epäkunnioittavalta. Hän itki, ei siististi nenäliinaa hipellen kuin muut, vaan hartiat täristen, käsi suuta vasten pidätellen itkua. En tuntenut häntä. Hän oli nuorempi, ehkä kolmekymmentäviisi, tummat hiukset matalalla ponnarilla.
Ja hänen surunsa näytti aidolta, raa’alta, murskaavalta. Kun väki alkoi poistua, nainen käveli luokseni. Hän puristi käsissään valkoista kirjekuorta kuin se olisi hajota jos hän hellittäisi otteen. ”Herra Carter?
” Nyökkäsin. ”Nimeni on Sarah Nelson. Minä… minä tunsin Martinin. ” Tapa, jolla hän sanoi ”tunsin”, puristi rintaani.
”Martin halusi sinun saavan tämän. Hän halusi sinun tietävän totuuden… hänestä. ”
Ojensin käteni ja otin kirjekuoren. Se oli paksu, painava.
”Mitä tämä on? ”
Sarahin silmät kohtasivat minut. ”Todisteita. Kaikki mitä tarvitset varmistaaksesi, ettei hän pääse tästä kuin koira veräjästä.
”
”Pääse mistä? ”
”Esittämästään rakastavansa Martinia. Ottamasta kaikkea mitä hän työllään ansaitsi. Juhlimasta hänen…” Hänen äänensä murtui.
”Minä rakastin häntä, ja hän rakasti minua. Meidän piti olla yhdessä. Hän aikoi jättää hänet. Mutta aika loppui kesken.
” Hän astui taaksepäin. ”Lue mitä siellä on. Ja sitten saa hänet maksamaan siitä, mitä hän Martinille teki. ”
”Odota.
” Ojensin käteni, mutta Sarah oli jo kääntymässä pois. ”En voi jäädä. Anteeksi. Kaikki mitä tarvitset on tuossa kirjekuoressa.
”
Hän katosi kappelin ovista ennen kuin ehdin kysyä mitään muuta. Seison yksin Martinin arkun vieressä, kirjekuori kädessäni. En avannut sitä hautausmaalla enkä hautajaisten jälkeen. Vasta kotona, työhuoneessani, yksin.
Revin kuoren auki. Ensimmäisenä esiin tuli valokuvia. Levitin ne työpöydälleni. Tara ja mies, oletettavasti Bradley, ravintolassa, intiimisti, hänen kätensä hänen käsivarrellaan.
Metatiedot painettuina kuvan alareunaan: kaksi vuotta sitten, ennen kuin Martin ja Tara olivat edes kihloissa. Lisää kuvia. Tara ja Bradley menossa hotelliin. Tara ja Bradley samalla rannalla kuin hänen sometilillään.
Seuraavaksi tuli tulostettuja tekstiviestiketjuja. Luin ne järjestelmällisesti. Tara: ”Kolme vuotta on melkein täynnä. Sitten olen vapaa ja kaikki on minun.
” Bradley: ”Entä vanhus? Martinin isä? ” Tara: ”Hän ei ole ongelma. Hän on liian pehmeä.
Kun Martin on poissa, talo on minun, ja voimme tehdä mitä haluamme. ” Päiväys: kuusi kuukautta sitten. Kuusi kuukautta ennen onnettomuutta. Kirjekuoresta putosi myös muistitikku.
Laitoin sen läppäriin ja avasin ensimmäisen äänitiedoston. Taran ääni täytti työhuoneeni. ”Martin oikeasti luulee tämän olevan oikea avioliitto. Uskotko?
” ”Allekirjoitin sopimuksen, Bradley. Sopimuksen. 50 000 etukäteen, kolme vuotta emäntää leikkimässä, ja sitten kävelen pois kaiken kanssa. ” Bradleyn nauru rätisi kaiuttimista.
”Sinä olet nero. ” Tara: ”Hän on niin epätoivoinen saamaan jonkun rakastamaan häntä. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan nuori. Isä on ollut yksin aina.
Martin halusi vain tuntea olevansa normaali. Joten annoin hänelle normaaliuden, hintaan. ”
Seuraava asiakirja sai rintakehäni kiristymään. Yksityinen avioliittosopimus Martin Carterin ja Tara Mitchellin välillä, päivätty 15.
heinäkuuta 2022. Notaarivahvistettu, allekirjoitettu. Luin hitaasti. ”Tara suostuu naimaan Martin Carterin ja pysymään naimisissa vähintään kolme vuotta.
Martin suostuu maksamaan Taralle 50 000 dollaria avioliiton solmimisesta. Tara suostuu suorittamaan kaikki puolisolle kuuluvat velvollisuudet, mukaan lukien yhteisasumisen ja julkiset esiintymiset. Kolmen vuoden täytyttyä Tara saa täydet puolisolle kuuluvat oikeudet kaikkeen aviovarallisuuteen. Jos avioero tapahtuu ennen kolmea vuotta, Tara saa 400 000 dollaria.
Jos Martin kuolee ennen kolmea vuotta, normaalit perintölait ovat voimassa. ”
Poikani osti vaimon. Maksoi 50 000 dollaria siitä, että joku teeskenteli rakastavansa häntä. Pahinta: Martin tiesi.
Hän allekirjoitti tämän sopimuksen tietäen, ettei Tara rakastanut häntä. Viimeinen asiakirja oli käsin kirjoitettu kirje Martinin kirjepaperille, osoitettu Sarahille, päivätty viikko ennen hänen kuolemaansa. ”Sarah, olen lopettanut teeskentelyn. Olen lopettanut valheessa elämisen.
Allekirjoitin sopimuksen Taran kanssa kolme vuotta sitten, koska olin väsynyt yksinäisyyteen, väsynyt epäonnistuneisiin suhteisiin, väsynyt yrittämään. Luulin, että jos minulla vain olisi joku, joku joka näyttää vaimolta, se riittäisi. Olin väärässä. Tapaamisesi osoitti minulle, miltä oikea yhteys tuntuu.
Et halunnut rahojani. Et välittänyt talostani tai isäni omaisuudesta. Halusit vain minut. Jätän hakemuksen huhtikuussa.
Asianajajani sanoo, että sopimus voidaan riitauttaa. Se tulee olemaan sotkuista ja kallista. Tara taistelee joka dollarista, mutta en välitä enää. Rakastan sinua.
En siksi, että maksoin sinulle jäämisestä, vaan koska en voi kuvitella lähteväni. Martin. ”
Luettuani kirjeen kolme kertaa, järjestin todisteet pöydälle. Valokuvat, viestit, äänitiedostot, sopimus, kirje.
Tämä oli totuus, jonka Martin halusi minun tietävän. Tara ei rakastanut Martinia. Hän ei ollut koskaan rakastanut. Hän meni naimisiin rahan takia, laski päiviä kassakaapin avaamiseen ja juhli Martinin kuolemaa, koska se tarkoitti, että hän sai kaiken ilman avioeron vaivaa.
Mutta hän teki virheen. Hän oletti, että olin heikko, tietämätön, liian surun murtama taistellakseni. Hän oli väärässä. Valokuvasin jokaisen asiakirjan, kopioin muistitikun ja tallensin varmuuskopion tallelokerooni.
Sitten aloin kirjoittaa muistiinpanoja. Taran halutessa miljoonia hän saa tyhjät kädet. Bradley halutessaan asua Martinin talossa hän saa onnea, jos ei joudu vankilaan. Sarah rakasti poikaani.
Sarah ansaitsee sen, mitä Martin hänelle lupasi. Ja minä aion huolehtia siitä, että oikeus toteutuu. Seuraavana päivänä puhelimeni soi. Tuntematon numero.
”Virgil? Täällä Tara. Laskeudun Portlandiin huomenna aamulla. Meidän täytyy keskustella Martinin omaisuudesta.
Olen talolla puoleen päivään mennessä. Varmista, että olet siellä. ”
Hän löi luurin kiinni ennen kuin ehdin vastata. Katsoin pöydälle levitettyjä todisteita.
Hän tulee huomenna. Hyvä. Tulkoon. Tara saapui mustalla katumaasturilla.
Aurinkolasit, istuva jakku, korkokengät naputtaen asfalttia. Näytti kuin olisi palaamassa lomalta, ei hautaamasta miestään. Kuskin ovi aukesi. Mies astui ulos.
Pitkä, kolmekymmentäviisi, kallis kello, itsevarma kävely. Bradley. He näyttivät ihmisiltä, jotka tulevat muuttamaan sisään, eivät surevilta. ”Virgil.
” Ei tervehdys, vaan toteamus. ”Tämä on Bradley, ystäväni. Hän auttaa minua muuton kanssa. ”
”Muuton?
”
”Muutan kunnolla sisään. Nyt kun Martin on poissa, minun täytyy päästä käsiksi hänen tileihinsä ja asiakirjoihinsa. ”
”Et ollut hautajaisissa. ”
”Käsittelin suruani omalla tavallani.
Jokainen prosessoi eri tavalla. ”
”Olit Havaijilla. ”
Ärsytyksen välähdys hänen kasvoillaan. ”Tarvitsin tilaa.
Martin olisi ymmärtänyt. ”
”Olisiko? ”
Hän astui sisään, Bradley perässään. He katselivat olohuonetta, Martinin kotia, ja näin hänen silmissään mielikuvan sisustuksesta, jota hän oli jo suunnittelemassa.
”Tarvitsen avaimet Martinin makuuhuoneeseen ja hänen toimistoonsa. ”
”Hänen makuuhuoneensa on yläkerrassa, toinen ovi oikealla. Se ei ole lukossa. Eikä hänellä ollut erillistä toimistoa.
Hän käytti työhuonetta, jossa minä työskentelen. ”
Taran leuka kiristyi. ”Sitten tarvitsen pääsyn työhuoneeseen. Minun täytyy tarkistaa hänen tiedostonsa.
”
”Kaikki on kunnossa. ”
”Haluaisin varmistaa sen itse. ”
Katsoin häntä silmiin. ”Testamentin käsittely on ensi viikolla.
Siihen asti mikään ei ole jaossa. Mikään ei ole sinun. ”
”Minä olen hänen vaimonsa. Minulla on oikeuksia.
”
”Hänen leskensä”, korjasin. ”Ja kyllä, sinulla on rajoitetut oikeudet, kunnes omaisuus on selvitetty. ”
”Aiotko oikeasti taistella minua vastaan? ” Hänen äänensä kohosi.
”Martinin testamentti on selvä. Kaikki menee hänen puolisolleen. Sinulla ei ole asemaa. ”
Bradley puhui sohvalta televisiota tuijottaen.
”Anna sille vaan avaimet, vanhus. Älä tee tästä vaikeampaa kuin tarpeen. ”
Käännyin hitaasti Bradleyyn päin. ”Tämä on minun taloni.
Sinä olet vieras. Käyttäydy sen mukaan. ”
Bradley katsoi minua viimein ja virnisti. ”Ei kauaa.
Kun Tara perii, tämä paikka on hänen. ”
Tara otti puhelimensa esiin. ”Annan sinulle valinnan. Voit tehdä yhteistyötä, jatkaa asumista täällä vieraiden huoneessa.
Tai voit taistella minua vastaan, hävitä ja päätyä tyhjin käsin. ”
”Ellei avioliittoa riitauteta. ”
Taran ilme jäätyi. ”Mitä?
”
”Jos avioliitto osoitetaan petolliseksi, jos se on solmittu väärin perustein ilman aitoa aikomusta muodostaa aviosuhde, se voidaan mitätöidä. Jopa kuoleman jälkeen. ”
Ensimmäistä kertaa Tara näytti epävarmalta. ”Sinulla ei ole perusteita siihen.
”
”Olen ajatellut hyvin selvästi. ”
Tara astui lähemmäs ja laski äänensä kylmäksi ja teräväksi. ”Kuuntele tarkkaan, vanhus. Älä yritä taistella minua vastaan.
Sinä et voita. Minulla on lakimiehiä, asiakirjat ja laillinen oikeus kaikkeen mitä Martin omisti. Sinulla on suru ja epätoivo. Ne eivät kestä oikeudessa.
”
Pidin katseeni hänen silmissään. Ylhäällä työhuoneessani oli todisteita. Kaikki mitä Sarah oli minulle antanut. Kaikki mitä Tara ei tiennyt minun tietävän.
Mutta en maininnut sitä. Ei vielä. ”Testamentin käsittely on huhtikuun ensimmäinen päivä. Siihen asti tämä talo pysyy sellaisena kuin se on.
Sinä voit jäädä Martinin huoneeseen. Ystäväsi voi jäädä alakerran vierashuoneeseen. Mutta et kosketa Martinin asiakirjoihin. Et pääse hänen tileilleen.
Et muuta mitään. Onko selvä? ”
Tara tutkaili minua, yrittäen nähdä bluffasinko. Viimein hän nyökkäsi.
”Selvä. Viikko. Mutta sen jälkeen tämä paikka on minun, ja sinun on lähdettävä. ”
Hän pyyhkäisi ohitseni kohti portaita.
Bradley seurasi matkalaukkuineen. Seison yksin olohuoneessa. Ylhäältä kuului askeleita, ovien avaamista. Tara ottamassa tilaa, joka ei vielä ollut hänen.
Kävelin ikkunaan ja katsoin pihaan. Bradley sanoi sen. Kun Tara perii, tämä paikka on hänen. Mutta Tara ei tule perimään, koska minulla on todisteet siitä, että avioliitto oli petos.
Oregonissa petollinen avioliitto voidaan mitätöidä, jopa kuoleman jälkeen. Mikä tarkoittaa, että Tara ei ole Martinin leski. Hän ei ole mitään. Hän ei vain vielä tiedä sitä.
Viikko testamentin käsittelyyn. Viikko ensimmäiseen iskuun. Testamentin lukutilaisuus pidettiin huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Pukeuduin oikeussalipukuuni, samaan jota käytin urani tärkeimmissä jutuissa.
Jos tämä oli sota, pukeutuisin taisteluun. Toimistossa Richard Gonzales luki Martinin testamentin. ”Rakkaalle vaimolleni Tara Mitchell Carterille jätän seuraavan: pääasunnon osoitteessa 4521 SE Woodstock Boulevard, Portland, Oregon, arvoltaan noin 850 000 dollaria, kaikki pankki- ja sijoitustilit nimissäni, yhteensä noin 320 000 dollaria, sekä kaikki henkivakuutukseni tuotot Pacific Life Insurance Companyltä, arvoltaan 500 000 dollaria. ”
Taran huulet kaartuivat pieneen tyytyväiseen hymyyn.
”Isälleni Virgil Edward Carterille jätän henkilökohtaiset tavarani, kirjakokoelmani, kellokokoelmani ja autoni, vuoden 2022 Toyota Camryn. ”
Siinä se. Kirjat, kellot ja auto. Kaikki muu meni Taralle.
Kun lukeminen päättyi, nousin seisomaan. Kaikki kääntyivät katsomaan minua. ”Riitautan tämän testamentin. ”
Taran asianajaja vastasi ensimmäisenä.
”Millä perusteella? Testamentti on asianmukaisesti laadittu, todistettu ja yksiselitteinen. ”
”En riitauta testamentin pätevyyttä. Riitautan rouva Carterin kelpoisuuden periä sen nojalla.
”
Avasin kansioni ja asetin asiakirjan pöydälle. Avioliittosopimus. Katsoin Taraan. ”Minulla on todisteita siitä, että Martin Carterin ja Tara Mitchellin avioliitto oli petollinen alusta alkaen.
Avioliitto perustui rahasopimukseen, ei aitoon avioaikeeseen. Oregonin lain mukaan avioliitto, jolta puuttuu aito suostumus tai joka on solmittu muuhun kuin todellisen aviosuhteen luomiseen, voidaan mitätöidä. ”
Taran asianajaja poimi asiakirjan ja selasi sitä. Hänen ilmeensä muuttui varmasta huolestuneeksi.
”Mistä sait tämän? ” Taran ääni oli terävä. ”Sillä ei ole merkitystä. Oleellista on sen aitous.
Tämä asiakirja, jonka sekä sinä että Martin olette allekirjoittaneet, osoittaa selvästi, että avioliittonne oli kolmen vuoden sopimusjärjestely, jolla oli ennalta määrätyt taloudelliset ehdot. ”
Taran kasvot kalpenivat. ”Se… se oli vitsi, typerä paperi jonka allekirjoitimme seurusteluaikana. Se ei tarkoita mitään.
”
”Miksi se sitten on notaarivahvistettu? ”
Hiljaisuus. Jatkoin, ääneni vakaana, kolmenkymmenen vuoden oikeussalikokemus selkäytimessä. ”Minulla on myös pankkitiedot 50 000 dollarin maksusta Martinilta sinulle viikko ennen häitä.
Minulla on tekstiviestit sinun ja poikaystäväsi Bradley Lawrencen välillä suunnitelmastanne suorittaa kolme vuotta ja kerätä kaikki. Minulla on äänitteitä, joissa pilkkaat Martinia ja kutsut avioliittoa liiketoimeksi. Ja minulla on todistajia, jotka vahvistavat, ettet koskaan aikonut muodostaa aitoa aviosuhdetta. ”
Taran asianajaja toipui nopeasti.
”Tämä on naurettavaa. Rouva Carter ja Martin olivat naimisissa kolme vuotta. He asuivat yhdessä, esiintyivät avioparina ja täyttivät kaikki julkiset avioliiton vaatimukset. Yksityiset järjestelyt eivät kumoa avioliiton laillista pätevyyttä.
”
”Kumoavat, jos avioliitto oli petollinen alusta alkaen. Oregonin laki sallii jälkikäteisen mitätöinnin, kun on selvää näyttöä siitä, että avioliitolta puuttui aito suostumus tai se oli solmittu petollisiin tarkoituksiin. Jätän tänään hakemuksen Multnomahin piirikunnan käräjäoikeuteen avioliiton jälkikäteisestä mitätöimisestä. Jos se hyväksytään, Tara Mitchellillä ei ole laillista asemaa Martinin leskenä eikä siten perintöoikeutta.
”
Esitin myös hakemuksen omaisuuden jäädyttämisestä. Taran asianajaja luki asiakirjat ja hänen ilmeensä oli vakava. ”Tämä on hyökkäävää oikeudenkäyttöä kyseenalaisten todisteiden perusteella. Tulemme taistelemaan.
”
”Sitten katsotaan, mitä oikeus päättää. ”
Taran ääni kohosi, hallinta lipui. ”Teet tämän, koska olet kateellinen, koska Martin valitsi minut, rakasti minua, halusi minun saavan kaiken. Et voi hyväksyä sitä.
”
Katsoin häntä silmiin. ”Martin ei rakastanut sinua. Sinä et rakastanut häntä. Te molemmat tiesitte tarkalleen, mitä avioliittonne oli: kauppa.
Ja nyt tätä kauppaa tarkastetaan. ”
Tara tarttui laukkuunsa ja nousi. ”Tämä ei ole ohi. Asianajajani jättää vastakanteen.
Todistamme, että avioliitto oli laillinen. Sinä päädyt tyhjin käsin, juuri niin kuin Martin halusi. ”
”Martin halusi oikeutta. Minä huolehdin siitä, että hän sen saa.
”
Tara marssi ulos, Bradley perässään. Hänen asianajajansa keräsi paperinsa ja katsoi minua. ”Teet virheen, herra Carter. Vaikka osa näistä todisteista olisi hyväksyttäviä, jälkikäteinen mitätöinti on lähes mahdotonta saavuttaa.
Todistustaakka on valtava. ”
”Tiedän. Vietin kolmekymmentä vuotta siviiliasianajajana. Tiedän tarkalleen, mitä olen vastassa.
”
Hän nyökkäsi lyhyesti ja lähti. Yksin Gonzalesin kanssa adrenaliini laski, ja väsymys vyöryi ylitseni. Mutta ensimmäinen isku oli annettu. Tara tiesi minun olevan tosissani.
Tiesi minulla olevan todisteita. Tiesi, ettei tämä olisi se helppo voitto, jota hän oli odottanut. Sota oli virallisesti alkanut. Kaksi viikkoa kului.
Oikeus määräsi alustavan käsittelyn toukokuun puoliväliin. Sillä välin Tara valmisteli vastahyökkäystään. Talo ei enää tuntunut kodilta. Tara oli muuttunut vastahakoisesta vieraasta valloittavaksi asukkaaksi.
He muuttivat asioita, siirsivät huonekaluja, ottivat tiloja haltuun. Bradleyn vaatteet roikkuivat päämakuuhuoneen kaapissa. Hänen autonsa seisoi pihassa siinä paikassa, missä Martinin auto oli aina seissyt. Eräänä iltapäivänä Taran asianajaja Robert Morrison saapui ovelle asiakirjat kädessään.
Vastakanteita, vaatimus siitä, että Tara saisi yksinoikeuden asumiseen, ja pyyntö siitä, että minut julistettaisiin tilapäisesti kykenemättömäksi hallinnoimaan omaisuutta. Heidän psykiatrinen asiantuntijansa todistaisi, että kärsin monimutkaisesta surusta, harhaluuloisesta ajattelusta ja mahdollisesta kognitiivisesta heikentymisestä. ”Olen eläkkeellä oleva asianajaja, jolla on kolmenkymmenen vuoden kokemus. En ole kykenemätön.
”
”Sen päättää oikeus. Asiantuntijamme arvioi sinut ensi viikolla. Se on oikeuden määräys. ”
Taran ja Bradleyn läsnäolo talossa muuttui yhä aggressiivisemmaksi.
He pitivät illalliskutsuja kovalla musiikilla. He vaihtoivat lukot Martinin entiseen makuuhuoneeseen ja työhuoneeseen. Yhtenä aamuna löysin heidät keittiöstä tekemässä aamiaista. ”Huomenta, Virgil.
Haluatko kahvia? Voi, odota. Ehkä sinun pitäisi ensin kysyä lupa. Tämä ei ole enää sinun keittiösi.
”
Tara nauroi. Oikeasti nauroi. Mutta en ollut passiivinen. Dokumentoin kaiken.
Piilotin äänittimen olohuoneen hyllylle kirjojen taakse. Nauhoitin keskusteluja, joissa he suunnittelivat talon myyntiä oikeusjutun jälkeen ja matkaa Eurooppaan vakuutusrahoilla. Valokuvasin juhlat, vieraat, epäjärjestyksen. Pidin yksityiskohtaista lokia.
Otin yhteyttä Martinin kollegoihin, ystäviin ja naapureihin. Useat vahvistivat, että Tara ja Martin nähtiin harvoin yhdessä julkisesti. Yksi naapuri myönsi nähneensä Taran toisen miehen kanssa talolla, kun Martin oli työmatkalla. Kokosin kaiken kansioon, lisää ammuksia käsittelyä varten.
Oikeuden määräämä psykiatrinen arviointi tapahtui torstaiaamuna. Keski-ikäinen nainen, lehtiö kädessä, ammattimaisen etäisesti. Hän kysyi kysymyksiä. Vastasin rehellisesti ja huolellisesti.
En ollut harhainen. En ollut vainoharhainen. Taistelin laillista taistelua dokumentoiduilla todisteilla. Yhdeksänkymmenen minuutin jälkeen hän sulki muistikirjansa.
”Kiitos, herra Carter. Toimitan raporttini oikeudelle. ”
”Ja johtopäätöksenne? ”
Hän epäröi.
”En voi keskustella siitä kanssasi. Mutta sanon sen verran, että vaikutat huomattavan selväjärkiseltä ihmiseltä, joka on sinun asemassasi. ”
Se ei ollut virallinen hyväksyntä, mutta se oli jotain. Eräänä iltana David Chen soitti.
”Olen käynyt läpi Morrisonin hakemukset. Ne ovat aggressiivisia, mutta lähinnä menettelyllistä asennetta. Hylkäyspyyntö on heikko. He luottavat tunnepuheisiin ilman aineellisia oikeusperusteita.
Psykiatrinen arviointi palautunee sinun hyväksesi. Mutta asumisoikeutta koskeva hakemus on huolestuttavampi. ”
”Voivatko he oikeasti häätää minut? ”
”Ennen omaisuuden selvittämistä?
Epätavallista, mutta ei mahdotonta. Jos tuomari katsoo, että Taralla on vahvemmat välittömät omistusoikeudet nimettynä perillisenä, he saattavat myöntää tilapäisen asumisoikeuden. Taistelemme sitä vastaan, mutta varaudu mahdollisuuteen. ”
Puhelun jälkeen istuin pimeässä.
Talo ympärilläni tuntui vihamieliseltä. Jokainen ääni, askeleet yläkerrasta, äänet käytävällä, ovien sulkeutuminen, muistutti siitä, että olin piiritetty omassa kodissani. Eräänä iltana löysin työhuoneeni oven alta työnnetyn lapun, Taran käsialaa. ”Sinun pitäisi luovuttaa.
Tulet häviämään, ja tulet näyttämään säälittävältä tehdessäsi sen. Paitsi että Martin valitsi minut, ei sinua. T. ”
Luettuani sen kerran, asetin sen todistekansiooni.
Vain yksi asiakirja lisää. Käsittelypäivä koitti toukokuun viidentenätoista. Multnomahin piirikunnan oikeustalo kohosi Portlandin keskustassa. Oikeussali 4B kolmannessa kerroksessa.
Puupaneeliset seinät, korotettu tuomarin istuin. Saavuin neljäkymmentäviisi minuuttia aikaisin. Istuin käytävän penkillä ja kävin muistiinpanojani läpi. Yhdeksänviisikymmentäviisi: Tara saapui seurueensa kanssa.
Morrison, Bradley ja kaksi muuta. Tara oli pukeutunut konservatiivisesti, näytellen surevan lesken osaa. Ilme oli tyyni ja itsevarma. Hän ei katsonut minua.
Tuomari Patricia Hernandez astui sisään. Kuusikymppinen nainen, ankara ilme, maine siitä, ettei sietänyt teatraalisuutta. ”Tämä on alustava käsittely hakemuksesta Martin Carterin ja Tara Mitchell Carterin avioliiton jälkikäteiseksi mitätöimiseksi. Herra Carter, edustatte itseänne.
”
Nousin ja astuin puhujanpönttöön. Kolmenkymmenen vuoden oikeussalikokemus tulvahti takaisin. Asento, äänensävy, rytmi. ”Kunnianarvoisa tuomari, haen avioliiton mitätöimistä sillä perusteella, että se oli petollinen alusta alkaen.
Minulla on merkittävää näyttöä siitä, että tämä avioliitto ei perustunut aitoon avioaikeeseen, vaan rahalliseen järjestelyyn, jolla oli ennalta määrätyt ehdot. ”
Esitin ensimmäisen todistekappaleen, avioliittosopimuksen. Sitten pankkitiedot. Sitten tekstiviestit.
Sitten äänitteen. Taran ääni täytti oikeussalin. ”Martin luulee tämän olevan totta. On melkein surullista, kuinka epätoivoinen hän oli.
Mutta raha on totta, ja se on ainoa mikä merkitsee. ”
Oikeussali oli hiljainen. Taran ilme pysyi välinpitämättömänä, mutta huomasin hänen kätensä puristuvan nyrkkiin. Morrison nousi.
”Nämä niin kutsutut todisteet on otettu kontekstistaan ja esitetty vääristeltyinä. Kyllä, asiakkaallani ja Martinilla oli epätavallinen alku suhteelleen, mutta kolmen vuoden aikana kehittyi aitoa kiintymystä. He rakensivat yhteisen elämän. Laki tunnustaa, että avioliitot voivat kehittyä.
”
”Laki tunnustaa myös petolliset avioliitot. Missä petos on? Rouva Carter täytti jokaisen vaimon velvollisuuden kolmen vuoden ajan. Hän ei jättänyt avioliittoa.
Hän ei epäonnistunut velvollisuuksissaan. ”
Sitten kutsuttiin Sarah Nelson todistajaksi. Hän astui valaehtoisesti sisään ja istuutui todistajanaitioon. ”Kerro suhteenne Martin Carteriin.
”
”Olin hänen kumppaninsa. Meillä oli suhde viimeiset kaksi vuotta. ”
Taran ilme särkyi lopulta, järkytys ja sitten raivo. Sarah kertoi rauhallisesti kaiken: Martinin kertomuksen sopimuksesta, hänen aikomuksensa jättää Tara, heidän rakkautensa.
Esitin myös allekirjoittamattoman testamenttiluonnoksen, jossa Martin jätti kaiken Sarahille. Ja David Chen vahvisti, että Martin oli varannut ajan avioeroneuvotteluun huhtikuun viidenneksi päiväksi, kymmenen päivää kuolemansa jälkeen. Morrison ristiinuskosi Sarahia rajusti. Oliko hänellä ollut suhde naimisissa olevaan mieheen?
Hän kyllä. Mutta hänen äänensä pysyi vakaana. ”En ole täällä saadakseni mitään. Minulla ei ole vaatimuksia Martinin omaisuuteen.
Olen täällä kertoakseni totuuden siitä, mitä Martin halusi ja miten hän suhtautui avioliittoonsa Taran kanssa. ”
Tuomari Hernandez istui takakenossa ja kävi läpi muistiinpanojaan. Oikeussali oli hiljainen. Lopulta hän puhui: ”Tämä on yksi epätavallisimmista tapauksista, joita olen kohdannut.
Esitetty näyttö on huomattavaa ja huolestuttavaa. Jälkikäteinen mitätöinti on kuitenkin poikkeuksellinen toimenpide, joka vaatii poikkeuksellista näyttöä. Tarvitsen aikaa tutustuakseni koko asiakirja-aineistoon. Määrään jatkokäsittelyn kesäkuun viidenneksitoista.
Siihen asti kaikki omaisuuserät pysyvät jäädytettynä. Etuajassa. Tämä käsittely on päättynyt. ”
Määräaika: kuukausi.
Toinen kuukausi odottamista, jännitteissä elämistä. Mutta en tuhlannut aikaa. Aloin tutkia Bradley Lawrencea. Oregonin oikeuslaitoksen verkkosivuilta löysin mitä tarvitsin: Bradley Lawrence, tuomittu luottokorttipetoksesta vuonna 2019, ehdonalaiseen vapaudessa kaksi vuotta.
Ehdonalaisehdot: ei poistumista osavaltiosta ilman lupaa, kuukausittainen yhteydenotto valvojaan. Ristiviittasin tämän hänen sosiaaliseen mediaansa. Kuvia Nevadasta, Kaliforniasta, Havaijilta, kaikki julkaistu ehdonalaisen aikana, kaikki rikkomuksia. Soitin Portlandin poliisin ei-kiireelliseen linjaan.
”Haluan ilmoittaa ehdonalaisen rikkomisesta. ”
Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa Bradley Lawrence pidätettiin. Kuulin hälinän, poliisit etuovella, Taran huudon. Katselin yläkerran portaalta, kun poliisit saattoivat Bradleyn käsiraudoissa ulos.
Tara seurasi pihalle protestoiden. Kun hän palasi sisään, hänen kasvonsa olivat punaiset ja raivoisat. Hän näki minut. ”Sinä teit tämän.
”
”Ilmoitin ehdonalaisen rikkomuksesta. Loput oli lainvalvonnan asia. ”
Kaksi päivää myöhemmin otin yhteyttä ammattiarvioijaan. Hän tutki Martinin tavarat.
”Herra Carter, mainitsitte poikanne kellokokoelman? ”
”Kyllä, noin viisitoista kappaletta. Hän piti niitä näytekaapissa makuuhuoneessaan. ”
”En näe niitä.
”
Menin Martinin huoneeseen, joka oli nyt Taran huone, ja etsin. Näytekaappi oli kadonnut. Kellot olivat kadonneet. Kohtasin Taran samana iltana.
”Missä Martinin kellot ovat? ”
”Mitä kelloja? ”
”Hänen kokoelmansa, viisitoista kelloa, arvoltaan noin 45 000 dollaria. ”
”En tiedä mistä puhut.
”
”Myit ne. ”
Hänen hiljaisuutensa oli tunnustus. ”Ne kellot ovat omaisuutta. Sinulla ei ole valtuuksia myydä niitä.
Se on varkaus. ”
”Tarvitsin rahaa. Lakimieskulut ovat kalliita. Sinä pakotit minut tähän.
”
”Sinä varastit omaisuudelta. ”
”Todista se. ”
Mutta todistaminen oli helpompaa kuin hän luuli. Otin yhteyttä korkealuokkaisiin kellokauppiaisiin Portlandissa ja toimitin kuvaukset ja sarjanumerot.
Viikon sisällä löysin kauppiaan, joka oli ostanut kokoelman. Hänellä oli kuitit, Taran allekirjoittamat, kaksi viikkoa sitten. Jätin lisävalituksen oikeudelle: omaisuuden luvaton myynti. Kesäkuun puolivälissä Sarah soitti.
”Löysin jotain. Martinin lääkärin potilastiedot. ”
Tapasimme kahvilassa. Sarah työnsi kansion pöydän yli.
Sisällä oli varausmerkintä Martinin lääkäriltä. Martin oli varannut ajan maaliskuun viidenneksi. Muistiinpanot: ”Potilas pyytää sukupuolitautiseulontaa ennen kuin kertoo puolisolleen avioerosuunnitelmistaan. Kertoo olleensa avioliiton ulkopuolisessa suhteessa kaksi vuotta.
”
Maaliskuun viides. Kolme päivää ennen Martinin kuolemaa. Hän aikoi kertoa Taralle. Tämä todiste oli ratkaiseva.
Se osoitti, että Martinin aikomus oli välitön. Hän oli ottanut konkreettisia askelia avioliiton lopettamiseksi päiviä ennen kuolemaansa. Kesäkuun edetessä Tara hajosi. Ilman Bradleyä, ilman oletettua voittoaan, hänestä tuli yhä arvaamattomampi.
Kuulin puheluita, joissa hän riiteli Morrisonin kanssa. ”Mitä tarkoitat, että minun pitäisi sopia? En suostu. Talo on minun.
” Morrisonin ääni kaiuttimesta: ”Todisteet sinua vastaan ovat merkittäviä. Jos sovit nyt, voit kävellä pois jonkin kanssa. Jos häviämme, et saa mitään. ”
Toisen puhelun Bradleylle vankilaan.
”Miksi et kertonut minulle ehdonalaisestasi? Pilasit kaiken. ” Bradleyn vastaus kantautui: ”Minäkö pilasin? Sinä olet se, joka jäi kiinni.
Lupasit, että tämä olisi helppoa rahaa. Sen sijaan minä olen vankilassa, ja sinä olet häviämäisilläsi kaiken. Tämä on sinun epäonnistumisesi, ei minun. ”
Puhelu päättyi.
Tara heitti puhelimensa poikki huoneen. Eräänä yönä kuulin nyyhkytystä. Astuin käytävään. Tara istui portailla, pää käsissä, itkien.
Hetken ajan, vain hetken, tunsin melkein myötätuntoa. Sitten muistin hänen tekstinsä: ”Noudan miljoonani. ” Muistin hänet Havaijin rannalla, kun Martinin ruumista tunnistettiin. Muistin äänitteen: ”Martin luulee tämän olevan totta.
On melkein surullista, kuinka epätoivoinen hän oli. ”
Myötätunto haihtui. Palasin työhuoneeseeni sanomatta sanaakaan. Kesäkuun viidestoista koitti poikkeuksellisen kirkkaana.
Ei pilviä, ei sadetta, vain terävää kesäauringonvaloa. Käsittely oli kymmeneltä. Saavuin tuntia aikaisemmin. Istuin samalla penkillä oikeussalin 4B ulkopuolella, missä tämä matka oli alkanut kolme kuukautta sitten.
Yhdeksänviisikymmentäviisi: Tara saapui yksin. Ei Bradleytä, joka oli edelleen vankilassa. Vain Tara, yksinkertainen musta mekko, hänen itsevarmuutensa selvästi särkynyt. Näytti laihemmalta, kalpeammalta, pienemmältä.
Tuomari Hernandez astui sisään ja istuutui. Oikeussali oli hiljainen. Hän katsoi ylös, katseli molempia osapuolia. ”Olemme koolla antamaan ratkaisuni hakemuksesta Martin Carterin ja Tara Mitchell Carterin avioliiton jälkikäteiseksi mitätöimiseksi.
Olen käyttänyt kuluneen kuukauden kaiken näytön tutkimiseen ja sovellettavan oikeuskäytännön tarkasteluun. Tämä on päätökseni. ”
Sydämeni hakkasi, mutta ilmeeni pysyi tyynenä. ”Oregonin laki sallii jälkikäteisen mitätöinnin, kun selvä ja vakuuttava näyttö osoittaa, että avioliitto on solmittu ilman aitoa avioaikomusta, petoksen kautta tai muussa kuin aidon aviosuhteen luomistarkoituksessa.
” Hän pysähtyi ja kävi muistiinpanojaan. ”Hakijan esittämä näyttö on poikkeuksellista. Notaarivahvistettu sopimus Martin Carterin ja rouva Mitchellin välillä määrittelee nimenomaisesti taloudelliset ehdot kolmen vuoden avioliittojärjestelylle. Pankkitiedot vahvistavat maksun suoritetun.
Tekstiviestit ja äänitteet osoittavat, että rouva Mitchell piti tätä avioliittoa liiketoimena, ei aitona avioliittona. ”
Taran kädet puristuivat pöydän reunaan. ”Edelleen Sarah Nelsonin todistus, jota vahvistavat potilastiedot ja asianajaja Chenin todistus, osoittaa, että Martin Carter aikoi erota rouva Mitchellistä päivien kuluttua kuolemastaan. Hän oli varannut aikoja, kääntynyt asianajajan puoleen ja ottanut konkreettisia askelia avioliiton purkamiseksi.
Kaiken näytön perusteella totean, että Martin Carterin ja Tara Mitchell Carterin avioliitto oli petollinen alusta alkaen. Avioliitto mitätöidään jälkikäteen, ikään kuin sitä ei olisi koskaan laillisesti ollut olemassa. ”
Hengitin hitaasti ulos. ”Tämän mitätöinnin seurauksena rouva Mitchellillä ei ole laillista asemaa Martin Carterin leskenä eikä siten puolisolle kuuluvia perintöoikeuksia.
Oregonin perimyssääntöjen mukaisesti omaisuus siirtyy vainajan isälle, Virgil Edward Carterille. ”
Taran kasvot murenivat. Tuomari jatkoi: ”Rouva Mitchell määrätään poistumaan kiinteistöstä 30 päivän kuluessa. Kaikki Martin Carterin henkilökohtaiset tavarat on palautettava omaisuudelle.
Lisäksi koskien omaisuuden luvatonta myyntiä, kellokokoelmaa, jonka arvo oli 45 000 dollaria, rouva Mitchell määrätään korvaamaan omaisuudelle täysi arvioitu arvo. Henkivakuutuksen tuotot, 500 000 dollaria, ohjataan Virgil Carterille ainoana edunsaajana. Myös pankki- ja sijoitustilit, yhteensä 320 000 dollaria, siirtyvät herra Carterille. ”
Tara nousi äkillisesti.
”Kunnianarvoisa tuomari, tämä ei ole…”
”Rouva Mitchell, istukaa. ”
Morrison veti hänet takaisin istuimelleen. ”Onko muuta, herra Carter? ” Nousin.
”Ei, kunnianarvoisa tuomari. Kiitos. ”
”Sitten tämä asia on loppuun käsitelty. Mitätöinti on myönnetty.
Omaisuus on myönnetty Virgil Carterille. Tämä oikeusistuin on päättynyt. ”
Nuija kolahti. Oikeussalin ulkopuolella Sarah odotti.
”Voitimme”, hän sanoi hiljaa. ”Oikeus voitti. ”
Tara ilmestyi oikeussalista Morrisonin kanssa. Hän näki minut ja pysähtyi.
Hetken silmämme kohtasivat. Näin raivoa, tappiota, epätoivoa. Hän käveli ohitseni sanomatta sanaakaan ja katosi käytävään. Morrison viipyi.
”Herra Carter, en ole koskaan nähnyt jälkikäteisen mitätöinnin onnistuvan. Tapauksenne oli poikkeuksellinen. ”
”Kiitos. ”
”Sen arvoista, mitä se on: asiakkaani ei tule valittamaan.
Hänellä ei ole siihen varaa. ”
Nyökkäsin. Se oli ohi. Syyskuu saapui viileänä ja kultaisena.
Seison pihassa, talossani, joka oli taas minun, ja katselin, kun muuttomiehet kantoivat ulos Taran viimeisiä tavaroita. Hän oli lähtenyt Portlandista kaksi viikkoa sitten. Bradley seurasi. En välittänyt minne he menivät.
He olivat poissa. Se riitti. Henkivakuutuksen rahat ja säästötilit olivat nyt minun. Mutta Martin halusi Sarahin saavan talon, ja aioin kunnioittaa sitä.
Tapasin Sarahin piirikunnan rekisteritoimistossa. Paperityö oli yksinkertaista. Kiinteistön kauppa Virgil Carterilta Sarah Nelsonille yhdellä dollarilla, symbolinen, laillinen, täsmälleen mitä Martin olisi halunnut. Sarah allekirjoitti, käsi vapisten.
”Oletko varma? ”
”Olen varma. Martin halusi sinun saavan tämän talon. Sinun pitäisi rakentaa elämäsi tänne, se elämä jonka sinä ja Martin suunnittelitte.
”
Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. ”Kiitos. ”
”Kiitos, että rakastit poikaani. Kiitos, että taistelit hänen puolestaan.
”
Samana iltana ajoin Multnomahin puistohautausmaalle. Martinin hauta oli merkitty yksinkertaisella hautakivellä. Martin James Carter, 1990–2025. Rakastettu poika.
Seison sen edessä, kädet taskuissa, katsellen auringonlaskun maalaavan taivaan oranssiksi ja vaaleanpunaiseksi. ”Tein sen”, sanoin hiljaa. ”Oikeus toteutui. Talo menee Sarahille, niin kuin halusit.
Rahat tekevät hyvää. Perustan stipendirahaston sinun nimeesi, apurahoja insinööriopiskelijoille. ”
Hautausmaa oli hiljainen, vain tuuli liikkui puissa. ”Tara on poissa.
Bradley on poissa. He eivät saaneet mitään. ” Pysähdyin. ”Toivon, että olisit kertonut minulle totuuden silloin kun olit elossa.
Toivon, että olisit antanut minun auttaa. Mutta ymmärrän, miksi et. Yritit korjata virheesi itse. ”
Kyykistyin ja kosketin hautakiveä.
”Sinä ansaitsit parempaa. Ansaitsit oikean rakkauden, oikean kumppanuuden. Löysit sen Sarahin kanssa. Olen iloinen, että tiesit miltä se tuntui.
” Ääneni murtui. Pysähdyin ja kokosin itseni. ”Rakastan sinua, poika. Rakastin aina.
Tulen aina rakastamaan. ”
Nousin, katsoin vielä kerran ja kävelin takaisin autolleni. Ajaessani kotiin ajattelin oikeutta, kostoa ja niiden välistä eroa. Kosto on henkilökohtaista.
Oikeus on periaate. En tuhonnut Taraa, koska vihasin häntä. Tuhosin hänen asemansa, koska hän ansaitsi menettää kaiken, mitä hän yritti varastaa. Martinin perintö oli turvattu.
Sarahilla oli kotinsa. Totuus oli tullut julki. Se oli ainoa mikä merkitsi. Pysäköin pihaan, joka oli nyt Sarahin, ja tajusin, että minun oli löydettävä oma paikkani.
Talo kuului Sarahille. Auttaisin häntä muuttamaan sisään, auttaisin asettumaan, ja sitten löytäisin itselleni jotain pienempää ja hiljaisempaa. Mutta tänä iltana istuin työhuoneessani viimeistä kertaa, Martinin kirjojen, Martinin muistojen, Martinin elämän ympäröimänä. Huomenna alkaisin uuden luvun.
Tänä iltana sallin itseni vain muistaa ja tietää, että lopulta oikeus voitti.