Metsäjärven tiellä, puolentoista kilometrin päässä Ahvenkosken tekojärvestä ylöspäin, on sorainen levike. Jos ajaisit sen ohi tänä iltapäivänä, et hidastaisi vauhtia. Kaide on uusi, kunta vaihtoi sen kaksi kesää sitten kiiltävään sinkittyyn malliin, jossa on vielä tarra pylväässä. Palojälki on nyt nurmea, hieman eri vihreää kuin ympärillä, tavalla, jolla laikku aina on.
Siinä on kyltti, jossa lukee näköalapaikka, ei yöpymistä. Se on kaikki, mitä kunta oli ikinä valmis kirjoittamaan siitä paikasta. Kysy keneltä tahansa Metsäjärvellä, ja he kertovat sinulle tarinan. He kertovat, kuka sen teki, ja he ovat puoliksi oikeassa.
Ja se väärä puoli on koko tarina. Ennen kuin pääsen alkuun, haluan sinun ymmärtävän jotain kuoleman kahdesta ensimmäisestä päivästä. Niinä kahtena päivänä yksi ihminen maan päällä päättää, mitä ruumiille tapahtuu. Ei poliisi, ei kunta, vaan lähiomainen.
Se on se saranakohta, jonka ympärillä tämä tarina pyörii. Eero Vainikka palasi Metsäjärven kuntaan 26 kuukautta ennen kuin mikään tästä tapahtui. Hän halusi eniten olla mies, jota kenenkään ei tarvinnut katsoa kahdesti. Häntä oli katsottu kaksikymmentä vuotta, eikä hän puhunut niistä vuosista.
Hän oli mennyt sisään ja täyttänyt paperit, ja kunta palkkasi hänet ajamaan tiehöylää. He kysyivät vain kaksi kysymystä: oliko hänellä ammattiajolupa ja pystyikö hän töihin talvella. Hän vastasi molempiin kyllä. Hänen vaimonsa Tuulikki Vainikka oli kuollut vuokrasairaalasängyssä talossa, jossa oli luiska, jonka hän oli rakentanut yhdessä viikonlopussa hätälomalla.
Sairaus vei ensin kädet ja lopuksi äänen. Loppua kohden, kun hän pystyi vielä sanomaan noin kuusi sanaa päivässä, hän käytti kolme niistä: “Älä enää lähde. ” Eero sanoi: “Selvä. ” Se oli ainoa lupaus, jonka hän antoi koskaan olematta varma siitä, ja hän piti sen silti.
He palasivat hänen isoäitinsä kotikuntaan, ostivat talon huonolla katolla kirkkotieltä ja kasvattivat tyttärensä. Iines Vainikka oli seitsemän sinä syksynä. Kaikki kutsuivat häntä Iikseksi. Hänellä oli äitinsä kädet ja isänsä tapa hiljentyä huoneessa, kunnes sai sen mitat.
Hän säästi kuorma-autoa varten. Ei henkilöautoa, vaan kuorma-autoa, koska hänellä oli mielipiteitä. Hänellä oli reilut neljätuhatta euroa osuuspankin tilillä ja kuva kuorma-autosta teipattuna vaatekaapin oveen. Hän oli monessa mielessä tyypillinen yksinhuoltajan kasvattama lapsi: vanhempi ikäisekseen joissain asioissa, nuorempi toisissa.
Hän osasi vaihtaa jarrupalat ja täyttää veroilmoituksen. Hän ei osannut sanoa ei parhaalle ystävälleen. Hänen parhaan ystävänsä nimi oli Kerttu Peltola, joka oli äänekäs, hauska ja antelias ja oli sinä syksynä löytänyt, että Kivilahden perheen järvimökissä oli laituri, venevaja, nuotiopaikka eikä yhtäkään aikuista useimpina viikonloppuina. En voi selittää Metsäjärveä ilman Kivilahden nimeä.
Gustav Kivilahti oli johtanut betoniyritystään neljäkymmentä vuotta ja istui nyt hoitokodissa peitto polvillaan. Hänen betoninsa oli Käräjäntalon portaiden alla, lukion alla, molempien siltojen alla, padon reunuksen alla ja noin kahdensadan pihatien alla. Sitä ihmiset tarkoittivat sanoessaan, että Kivilahti oli rakentanut tämän kunnan. He tarkoittivat sitä kirjaimellisesti, ja koska se oli kirjaimellisesti totta, he antoivat sen olla totta myös kaikessa muussa.
Gustavin vanhin poika Frans oli kunnanjohtajana kolme kautta. Hän ei ollut hirviö eikä ovela. Mutta kuudenkymmenenkahden vuoden aikana kukaan siinä kunnassa ei ollut koskaan sanonut hänelle ei. Lauri Kivilahti oli nuorempi veli, ja hän oli se, jota ihmiset todella kunnioittivat.
Hän oli kunnan pelastustoimen johtaja. Hän oli johtanut kuntaa tulvassa 2019, kuusikymmentä tuntia suoraan koulun liikuntasalissa laminoitu kartta ja radiopuhelin kädessä. Ihmiset kutsuivat häntä hyväksi Kivilahdeksi. Hän valmensi tyttärensä Nean koripallojoukkuetta.
Hän käytti kunnan poolopaitaa kirkossa. Ja sitten oli Santeri. Santeri Kivilahti oli kolmen auton ja kahden vuoden mies. Hän oli pudonnut opistosta yhdellä lukukaudella kertomatta koskaan äidilleen.
Hän oli viehättävä hyvin erityisellä tavalla: hän puhui ikään kuin olisi hätätiedotus. Hänen äitinsä Anneli kutsui häntä suloiseksi katastrofikseen. Frans kutsui häntä veroksi. Lauri ei kutsunut häntä miksikään, mikä oli tavallaan kolmesta pahin.
Kivilahden perheessä Santeri oli se yksi asia, josta he kaikki olivat samaa mieltä. Hän oli arvoton. Häntä rakastettiin ja hän oli arvoton. Ja kaikki tiesivät sen, hän itse mukaan lukien.
Syyskuun viimeisenä perjantaina Iines Vainikka työskenteli seitsemään asti. Sulki kassan Vaahteralan leipomossa, tuli kotiin, söi isänsä kanssa ja kertoi tälle, että Kerttu oli menossa Kivilahden mökille eikä lakannut viestittelemästä siitä. Eero sanoi sen, mitä isät sanovat: mieluummin hän ei menisi. Iines sanoi tunti.
Eero sanoi keskiyö. Iines sanoi puoli yksi, koska hänellä oli vuoro kello kuudelta. Kello 23. 04 hän viestitti isälleen olevansa tulossa kotiin kahdessakymmenessä minuutissa.
Kello 23. 41 hän viestitti uudelleen. Se ei ollut sanoja. Se oli valokuva.
Se oli pimeä ja huonosti rajattu ja se näytti venevajan suljetun oven, otettuna ehkä puolentoista metrin päästä kulmasta. Ikään kuin puhelinta olisi pidetty lantion korkeudella ja nappia painettu katsomatta. Eero Vainikka nukkui kello 23. 41.
Hän ei nähnyt kumpaakaan viestiä ennen kuin seuraavana aamuna kello 6. 20. Siihen mennessä puhelimessa oli myös seitsemäntoista vastaamatonta puhelua, eikä yksikään niistä ollut tyttäreltä. Hätäkeskukseen oli tullut kello 2 yöllä ilmoitus maitorekan kuljettajalta.
Hän sanoi, että näköalapaikalla oli auto täydessä liekissä, eikä hän uskonut, että hänen pitäisi pysähtyä. Metsäjärven vapaaehtoinen palokunta sai auton paikalle yhdeksässätoista minuutissa, mikä on hyvä aika sillä mäellä. Siihen mennessä ei ollut muuta tehtävää kuin kastella pusikkoa alarinteellä ja odottaa kunnan paloviranomaista. Auto oli vuoden 2009 Honda, jonka Iines oli ostanut 950 eurolla ja jonka jarrut hän oli itse uusinut isänsä pihalla isän istuessa ylösalaisin käännetyllä ämpärillä, vaieten ja ojentaen tarvikkeita.
Kalevi Haavisto, kunnan paloviranomainen, saapui paikalle kello 3. 40 aamulla. Hän oli 51-vuotias, käytti lukulaseja nauhalla kaulassa ja oli kunnan varovaisin mies. Tyttöä ei tunnistettu sinä yönä.
Hänet tunnistettiin seuraavana aamuna rannekorusta, litteästä hopeisesta rannekkeesta, jonka lukko oli huono, jota hänen äitinsä oli käyttänyt yhdeksäntoista vuotta ja jonka Iines oli alkanut käyttää oikeassa ranteessaan, koska se oli liian iso vasempaan. Se oli ainoa asia, joka ei palanut. Siihen mennessä video oli jo ollut netissä seitsemän tuntia ja poistettuna kolme. Santeri Kivilahti oli julkaissut sen kello 1 yöllä yksityiseen tarinaan, jonka 38 ihmistä pystyi näkemään.
Se oli 19 sekuntia pitkä. Se avautui autoon, joka paloi, pysyi siinä, meni hieman epätarkaksi. Sitten Santerin kasvot tulivat kuvan kulmaan oranssina hehkuvina nauraen niin kovaa, ettei saanut sanoja ulos. Ja sanat, kun hän lopulta sai ne ulos, olivat: “Se on ihan raivona.
”
Hän poisti sen kello 5 aamulla. Kolme ihmistä oli jo ottanut kuvakaappauksen. Kaksi heistä poisti sen puoleen päivään mennessä, koska kahdella heistä oli vanhemmat, jotka työskentelivät Kivilahdelle. Kolmas oli Kerttu Peltola.
Lauantai-iltapäivään mennessä Metsäjärvellä oli oma tarinansa. Se oli kauhea tarina ja helppo kertoa. Humalainen Santeri Kivilahti lukitsi Iines Vainikan omaan autoonsa kepposena ja sytytti sen tuleen ja seisoi kuvaamassa hänen kuollessaan. Siinä versiossa oli kaikkea: rikas poika, nauruvideo, tyttö, josta kaikki pitivät.
Sillä oli jopa moraali. Kukaan ei pidättänyt Santeria. Ei lauantaina, ei sunnuntaina, ei maanantaina. Maanantai-iltapäivänä Metsäjärven poliisipäällikkö Hemmo Ilves ajoi omalla pakullaan kirkkotielle ja istuutui Eero Vainikan keittiönpöytään pyytämättä ja laski lakkinsa polvelleen.
Ilves oli 57 ja ollut päällikkönä kolmetoista vuotta. Hän sanoi, että paloviranomaisen raportti tulisi olemaan määrittämätön, video oli poistettu, eikä ollut kuolinsyytä eikä palon syytä, vain yksi teini-ikäinen silminnäkijä, joka oli juonut. Sitten hän sanoi osan, jonka Eero toisti itselleen seuraavat yhdeksän kuukautta täsmälleen samassa järjestyksessä: “Kivilahti on rakentanut tämän kunnan. Santeri pääsee vapaaksi.
” Ja sitten, lempeästi, tavalla, jolla sanoisi sen miehelle, jota todella säälii: “Hauta tyttäresi ja pidä suusi kiinni. ”
Eero ei heittänyt häntä ulos eikä korottanut ääntään. Hän istui kädet pöydällä ja sanoi: “Selvä on. ”
Ilves lähti uskoen tehneensä vaikean kunniallisen teon.
Mutta samalla kun hän puhui, Eero ei kuunnellut häntä. Hän katsoi tämän olan yli latauksessa olevaa puhelinta pöydällä. Siinä puhelimessa oli valokuva, lähetetty kello 23. 41 perjantaina, venevajan suljetusta ovesta.
Hän oli avannut sen kolmekymmentä kertaa maanantaihin mennessä. Se oli pimeä, se oli vino. Se näytti oven, salvan, kaistaleen laituria, kulman pelastusliivihyllystä. Iines Vainikka autossa Metsäjärven tiellä kello 1 aamulla ei ota valokuvaa venevajan ovesta edellisenä iltana kello 23.
41, ellei hän ollut siellä juuri sillä hetkellä. Ja ellei hän ottanut sitä, koska hän halusi jonkun tietävän, että hän oli ollut siellä. Kunnassa ei ole omaa oikeuslääkäriä. Useimmissa maaseutukunnissa ei ole.
Kunnalla on valittu ruumiinavaajapäällikkö, joka sinä vuonna oli hautaustoimiston johtaja nimeltä Elsa Sconi, ja vakiosopimus patologiryhmän kanssa, joka tekee kunnan ruumiinavaukset kiinteällä hinnalla. Se ei ole korruptiota. Se on vain tapa, jolla yhdeksäntuhannen asukkaan kunta maksaa jostain, mitä se tarvitsee yksitoista kertaa vuodessa. Tiistaiaamuna Eero Vainikka ajoi Sconin hautaustoimistoon ja kysyi yhden kysymyksen: oliko tyttärensä ruumis jo vapautettu?
Se ei ollut. Se oli kylmiössä ja kuljetus olisi seuraavana päivänä. Ja tässä kohtaa mies, jota oli opetettu kaksikymmentä vuotta, että ainoa etu, jonka koskaan saa, on se, jota kukaan ei ole huomannut ottaa pois, löysi omansa. Lähiomainen päättää ruumiin sijoituksesta.
Ei kunta, ei poliisi, ellei rikosjuttu aktiivisesti ohjaa toisin. Eikä rikosjuttua ollut, koska päällikkö oli varmistanut sen ja kertonut sen ylpeästi omassa keittiössään. Hemmo Ilves oli tappanut rikostutkinnan suojellakseen Kivilahtea. Tehdessään niin hän oli ojentanut Eerolle ainoan avaimen koko kunnassa, jota kukaan ei voinut ottaa takaisin.
Eero kieltäytyi luovuttamasta ruumista. Hän allekirjoitti lomakkeen, jolla kieltäytyi kunnan tutkimuksesta. Hän maksoi osuuspankin tililtä, joka oli tarkoitettu kuorma-autoon, yksityisen oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen. Sitten hän ajoi tyttärensä kolmesataaneljäkymmentä kilometriä itse vuokra-autolla oikeuslääkäri Ida Grönroosin luo.
Grönroos oli kuusikymmentäluvulla syntynyt. Hän oli viettänyt kaksikymmentäkuusi vuotta valtion oikeuslääketieteellisessä yksikössä ennen yksityiselle siirtymistä. Hänellä oli se erityinen kärsivällisyys, joka syntyy siitä, kun asianajajat ovat huutaneet päälle ammatikseen. Eero nukkui pakettiautossa parkkipaikalla molemmat yöt.
Torstaiaamuna Grönroos toi hänet ikkunalliseen toimistoon, istui vastapäätä eikä pitänyt häntä odottamassa. Hän sanoi: “Tyttäresi ei kuollut siinä palossa. ”
Se ei ollut monimutkainen. Kun ihminen palaa kuoliaaksi, hän hengittää.
Se on ruma yksinkertainen fakta. Hän hengittää savua ja kuumaa kaasua, ja se jättää jäljen. Noki laskeutuu äänihuulten ohi ja peittää henkitorven ja keuhkoputket. Hengitystiet saavat lämpövamman, punoittavat, turpoavat, ja veri täyttyy hiilimonoksidilla.
Tulikuolemassa se on rutiininomaisesti viisikymmentä, kuusikymmentä, seitsemänkymmentä prosenttia. Iines Vainikalla ei ollut nokea äänihuulten alapuolella. Ei lainkaan. Hänen henkitorvensa oli puhdas ja vaaleanpunainen.
Hänen hengitysteissään ei ollut lämpövammaa ollenkaan, ja hänen hiilimonoksidipitoisuutensa oli kolme prosenttia. Se on se, mitä mittaisit ihmisestä, joka on seissyt tuulen alapuolella grillistä. Hän ei ollut vetänyt yhtäkään henkäystä siinä autossa. Ja toinen puolisko oli pahempi.
Silmien sidekalvoissa oli pistemäisiä verenpurkaumia. Leuan sivulla ja syvissä lihaksissa oli mustelmia, karvaiset jäljet oikealla poskella ja ylähuulen yli. Yläselässä oli mustelmia molemmin puolin selkärankaa kahtena leveänä vyönä. Kuolinsyy oli mekaaninen tukehtuminen.
Joku oli laittanut käden hänen suunsa päälle ja pitänyt häntä jotain tasaista vasten kyynärvarrellaan tai rinnallaan. Ei hetkeä. Grönroos oli tarkka tästä: “Tämä ei ole tappelu, joka riistäytyy käsistä kymmenessä sekunnissa. Tällaiset asiat vievät aikaa.
Tämä on minuutti tai enemmän, jonkun päättäessä jatkaa pitämistä. ”
Tulipalo oli tapahtunut sen jälkeen. Kaikki lämpövamma hänen ruumiissaan oli tapahtunut kuoleman jälkeen. Kuolemantapa oli murha.
Ja auto Metsäjärven tiellä ei ollut rikos. Auto Metsäjärven tiellä oli hävittämistä. Eero istui siinä toimistossa liikkumattomana, mikä tuntui tunnilta. Sitten Grönroos kysyi kysymyksen, joka järjesti uudelleen hänen koko ymmärryksensä siitä, mitä hänen perheelleen oli tehty.
Hän laittoi valokuvan pöydälle, kaarevan jäljen poskella, mitta vieressä, ja sanoi: “Kenellä tahansa tämän teki, oli iso käsi. Aikuinen mies, ja iso sellainen. Se on leveä. Tämä ei ole pienen miehen käsi, eikä se todellakaan ole pojan käsi.
”
Ja Eero ajatteli sitä videota. Hän ei ollut koskaan katsonut sitä, mutta koko Metsäjärvi oli kuvaillut sen hänelle, ja Kerttu Peltola oli näyttänyt kuvakaappauksen. Siinä kuvassa Santerin kasvot olivat oranssina kuvan kulmassa ja yksi käsi oli ylhäällä leuan lähellä pitämässä puhelinta. Santeri Kivilahti oli 168 senttiä pitkä ja hänellä oli viisitoistavuotiaan kädet.
Eero ajoi takaisin torstai-iltapäivänä, seitsemänsivuinen raportti etupenkillä ja se rauhallinen, kauhea selkeys miehellä, joka on juuri saanut tietää, että se asia, jota kaikki vihaavat, ei ole se, mikä tapahtui. Hän ei mennyt poliisille. Hänelle oli jo kerrottu, mitä poliisi oli. Kalevi Haavisto oli ainoa mies ketjussa, jolta kukaan, joka tiesi vastauksen, ei vielä ollut kysynyt kysymystä.
Haaviston toimisto oli kaksi huonetta kunnan varikon yläpuolella ikkunapuhaltimineen ja harmaine kansioseinineen. Hän luki kaikki seitsemän sivua kahdesti hitaasti lukulasiensa läpi. Lopetettuaan hän otti ne pois, painoi nenänvarttaan ja sanoi totuudenmukaisimman lauseen, jonka kukaan sanoi koko tässä tarinassa: “Kirjoitin määrittämätön tiistaina. ”
Ja sitten, koska Eero ei tuntenut hiljaisuutta, hän selitti miksi.
Vuonna 2016 hän oli tutkinut varastopalon ja kirjoittanut varmalla kädellä, että syy oli tuhopoltto. Hän oli nimennyt miehen. Se mies oli viettänyt kymmenen kuukautta miehenä, joka poltti oman varastonsa vakuutusrahojen vuoksi. Ja kymmenentenä kuukautena laboratorio toisessa maakunnassa tutki uudelleen palan johdinta ja löysi vian.
Se oli ollut sähköinen koko ajan. Siihen mennessä mies oli menettänyt vaimonsa ja toisen liiketoimintansa. Kalevi Haavisto ei ollut kirjoittanut varmaa syytä mihinkään yhdeksään vuoteen. Ei kertaakaan.
Hän kirjoitti määrittämätön kaikkeen. Määrittämätön ei voi olla väärässä. Määrittämätön ei nimeä miestä. Määrittämätöntä ei valiteta, koska siinä ei ole mitään valitettavaa.
Hän ei ollut Kivilahden palkkalistoilla eikä ollut koskaan ottanut euroakaan keneltäkään. Hän oli yksinkertaisesti kunnollinen, peloissaan oleva mies, joka oli rakentanut pienen turvallisen liikkumattoman menettelyn ympärilleen. Kivilahden ei tarvinnut ostaa häntä, koska hänen menettelynsä teki heidän työnsä ilmaiseksi. Haavisto katsoi ruumiinavausta pitkään ja sanoi sitten: “Tämä ei ole minun löydökseni muuttaa.
” Eero sanoi: “En pyydä sinua muuttamaan sitä. Kysyn, miltä ruumis, joka on jo kuollut ennen paloa, näyttää ulkopuolelta palavassa autossa. ”
Haavisto, jota ei voitu saada sanomaan, mikä aiheutti palon, voitiin saada kuvailemaan sitä, koska kuvaileminen oli turvallista. Hän sanoi: “Se näyttää tulipalolta, joka on sytytetty nähtäväksi.
Tyttäresi ajoneuvo oli levikkeellä tiellä, jolla kulkee maitorekka kello kaksi yöllä. Ovet lukitsemattomina, ikkunat auki, syttyvää ainetta kaadettuna istuimelle eikä auton alle, paikassa, jossa on kaide, jottei se voisi vieriä. Kuka tahansa sen teki, ei yrittänyt tuhota mitään. ”
Hän loi kuvan.
Hän ei laittaisi sitä raporttiin. Mutta se riitti. Eero vei raportin naiselle nimeltä Anni Mäkelä, joka harjoitti lakia ja oli haastanut kuntia ja urakoitsijoita yksitoista vuotta ja jolla oli se erityinen tyyni energia ihmisellä, joka on lakannut yllättymästä. Hän luki sen ja sanoi kaksi asiaa, jotka merkitsivät.
Ensinnäkin yksikään syyttäjä Metsäjärven kunnassa ei nostaisi murhasyytettä Kivilahtea vastaan kunnan ulkopuolisen oikeuslääkärin sanan perusteella. Eikä mikään valtion virasto puuttuisi asiaan ilman paikallista lähetettä, koska niin laki on rakennettu. Toiseksi siviilioikeudellinen vahingonkorvausjuttu ei tarvitse syyttäjää. Se tarvitsee todennäköisyyden ylityksen.
He nostivat kanteen maanantaina, ja siitä lähtien kunta lakkasi olemasta passiivinen. Keskiviikkona tiehoito järjesteltiin uudelleen. Kaksi höylänkuljettajaa siirrettiin kausityöhön. Eero oli toinen heistä.
Torstaina osuuspankki soitti asuntolainasta ja pyysi häntä tulemaan keskustelemaan tilistään. Perjantaina poliisi tuli Kertun kotiin etsintäluvalla hänen puhelimeensa. Puhelin palautettiin kahdentoista päivän kuluttua. Se oli nollattu tehdasasetuksiin.
Raportissa luki, että tiedonpalautusta oli yritetty ja se oli epäonnistunut. Kerttu istui makuuhuoneensa lattialla ja itki kaksi tuntia, koska ainoa kopio ainoasta todisteesta oli poissa. Sunnuntaina Eeron puhelin soi tuntemattomasta numerosta. Naisen ääni sanoi hänen nimensä kysymyksenä ja sanoi sitten: “Tämä ei tule minulta.
Olen huoltoaseman puhelinkopissa yhdeksäntien varrella, ja minulla on 90 sekuntia. ”
Hänen nimensä oli Sanna Ilves. Hän oli työskennellyt kunnan hätäkeskuksessa kahdeksan vuotta, ja hän oli Hemmo Ilveksen veljentytär. Hän kertoi, että sen perjantai-illan hätäkeskuksen lokissa oli merkintä, joka ei ollut kunnan tuottamassa aineistossa.
Kello 0. 58, kaksitoista minuuttia ennen kuin maitorekan kuljettaja soitti palosta ja seitsemäntoista minuuttia sen jälkeen kun Iines lähetti valokuvan, Lauri Kivilahti oli soittanut hätäkeskukseen omalla matkapuhelimellaan pyytääkseen kiireetöntä apua Kivilahden kiinteistölle rantatiellä. Puhelu kesti yhdeksän sekuntia, ja hän perui sen. Eero oli katsonut venevajan oven valokuvaa luultavasti kaksisataa kertaa siihen mennessä, tavalla, jolla murheellinen mies katsoo lapsensa viimeistä viestiä, mikä ei ole sama asia kuin katsominen.
Sinä sunnuntai-iltana hän teki sen eri tavalla. Hän laittoi sen television näytölle ja istui kolmen metrin päähän ja kävi sen läpi kaistaleina, vasemmalta oikealle ja sitten alas. Ovi salpariippulukolla suljettuna, kaistale laituria, kulma pelastusliivihyllystä, kaksi oranssia liiviä koukussa, kuvan alavasemmassa kulmassa epätarkkana kuorma-auton takavalo. Ja yläoikealla, venevajan oven neljässä pienessä lasiruudussa, heijastus: laiturin valo takana, muoto, joka oli olkapää ja kyynärvarsi.
Miehen kyynärvarsi, paljas kyynärpäähän asti, ja ranteessa kello, leveällä teräsrannekkeella. Ja käsivarsi ojentui, ei kohti kameraa, vaan sen ohi, kohti ovenkahvaa. Santeri Kivilahdella oli puhelin ranteessa kuin jokaisella toisella 19-vuotiaalla. Lauri Kivilahti oli käyttänyt samaa teräsranneketta, kunnan virkakelloa, jokaisessa valokuvassa, jonka Metsäjärven lehti oli painanut hänestä vuosikymmenen aikana, mukaan lukien se, joka oli pelastustoimen johtokeskuksen seinällä, mukaan lukien se tulvakuva, jossa hän seisoi liikuntasalissa laminoitu kartta kädessään.
Eerolta kesti viikko ja yksi siviilijutun haaste ja yksi keskustelu 12-vuotiaan kanssa, jota hän ei koskaan myöhemmin täysin antanut itselleen anteeksi, koota se, mitä oli todella tapahtunut niiden 90 minuutin aikana. Nea oli kaksitoista. Hän oli Laurin tytär. Hän oli mökillä sinä perjantai-iltana, koska isänsä oli tuonut hänet sulkemaan paikan kauden loppuun.
Hän oli istunut laiturin päässä limsapullo kädessä, kun juhlat alkoivat saapua, ja isä oli käskenyt hänet sisään. Iines oli mennyt venevajalle noin kello 23. 35 hakemaan Kertun laukkua kajakkikaapista. Hänellä oli puhelin kädessä ja leipomovuoro kello kuudelta.
Se, mihin hän törmäsi, oli 44-vuotias mies. Se hyvä Kivilahti. Se, joka johti kuntaa tulvassa. Lyömässä 12-vuotiasta tytärtään kämmenellä kasvoihin kolmatta kertaa venevajassa laiturin päässä kello 23.
39, kun juhla jatkui 80 metriä mäellä ylempänä. Siinä venevajassa ei ollut salaliittoa eikä suunnitelmaa. Oli mies, jonka temperamentin hänen perheensä oli kaksikymmentä vuotta kutsunut vaatimuksiksi, tekemässä sitä, mitä hän teki, kun kukaan ei nähnyt. Ja 17-vuotias tyttö, joka avasi väärän oven.
Iines sai Nean taakseen. Hän perääntyi laiturille. Hän otti valokuvan ovesta. Ja sitten Lauri Kivilahti tuli ulos venevajasta, tarttui hänen käsivarteensa, käänsi hänet ympäri ja painoi hänet oveen.
Hän laittoi oikean kätensä tämän suulle pysäyttääkseen äänen, koska mäellä oli kuusikymmentä ihmistä. Hän painoi kyynärvartensa tämän yläkropan yli pitääkseen hänet tasaisena, koska hän taisteli vastaan. Ja hän piti häntä siinä, tehden puhelusta mahdottoman. Jossain sen keskellä se, mitä hän teki, muuttui äänen pysäyttämisestä siihen, ettei tämä koskaan sanoisi sitä.
Hän ei päästänyt irti ennen kuin sillä ei enää ollut väliä. Hänen tyttärensä katsoi sitä venevajan nurkasta. Kello 0. 58 Lauri Kivilahti soitti hätäkeskukseen omalla puhelimellaan ja pyysi apua ja perui sen 90 sekuntia myöhemmin.
Mies, joka oli viettänyt koko aikuisikänsä olemalla se, jolle soitat, huomaten, että hän oli se, josta soitat, ja lopettaen puhelun. Sitten hän soitti veljelleen. Frans Kivilahti, kunnanjohtaja, kuusikymmentäkaksivuotias mies, joka ei ollut koskaan kuullut sanaa ei ja jolla ei siksi koskaan ollut ollut suunnitelmaa mitään varten, ajoi rantatielle kello yhdeltä yöllä ja seisoi venevajassa ja teki ainoan päätöksen, johon hän kykeni. Hän etsi perheenjäsenen, jolla oli vähiten menetettävää.
Hän herätti Santerin, joka oli humalaisen nukkumassa vierashuoneessa. Iines Vainikka oli ajanut humalassa ja kuollut Metsäjärven tiellä. Jos hänen ruumiinsa löydettäisiin Kivilahden mailta, perhe olisi valmis. Ja Santeri voisi ensimmäistä kertaa elämässään tehdä jotain, mikä todella auttaisi.
He antoivat hänelle viiden litran kanisterin venevajasta ja avaimet kuolleen tytön autoon ja kertoivat, missä levike oli. Ja Santeri, jolle kukaan siinä perheessä ei ollut koskaan antanut tehtävää, teki sen. Hän teki sen huonosti. Hän kaatoi syttyvän aineen istuimelle auton alle kaatamisen sijaan.
Hän jätti ovet lukitsematta ja ikkunan auki. Ja sitten hän jäi seisomaan ja kuvasi ja nauroi, koska hän oli humalassa ja 19 eikä tiennyt, mitä autossa oli. Santeri Kivilahti ei tiennyt. Hänen perheensä oli opettanut hänelle yhdeksäntoista vuotta, että hän oli arvoton.
Ja sitten sinä yhtenä yönä, kun sillä oli väliä, he olivat lunastaneet sen. He antoivat pahimman asian, mitä Metsäjärvellä oli koskaan tapahtunut, sille henkilölle, josta he kaikki olivat samaa mieltä olevan arvoton, koska siihen arvottomuus on tarkoitettu. Eero istui pimeässä keittiössään ja ajatteli naista vuokrasairaalasängyssä, joka käytti kolme kuudesta sanastaan päivittäin sanoen: “Älä enää lähde. ” Hän ymmärsi, että lähteminen voi tarkoittaa useampaa kuin yhtä asiaa.
Humalainen poika, joka oli tapettu kepposena. Kukaan ei tiennyt paremmin. Joten kengän, jonka Iines oli sitonut samalla väärällä tavalla kuin äitinsä, oli pudonnut laiturilta, eikä sitä koskaan löydetty. Auto oli tyhjä kuori romuttamolla, ja tuli oli vienyt kaiken, mitä sen oli tarkoitus viedä.
Mutta Kivilahden venevaja oli suljettu kaudeksi lokakuun toisena päivänä, kymmenen päivää myöhemmin, riippulukolla salvassa, eikä sitä ollut avattu sen jälkeen. Eero ajoi rantatielle sunnuntaiaamuna, kun järvitie oli tyhjä. Hän ei murtautunut sisään. Hän ryömi laiturin alle vedenrajassa märkäpuvussa joulukuussa ja katsoi ylös venevajan lattiaritilän läpi.
Kolmannen ja neljännen laudan välissä, sivuttain kiilautuneena rakoon, jossa ritilä kohtasi palkin, oli kenkä. Valkoinen kangaslenkkari, oikea jalka, koko 38, leipomon liukastumaton pohja, ja solmu, jonka Iines oli sitonut samalla väärällä tavalla kuin äitinsä. Hän ei koskenut siihen. Se on se kuri, joka voitti tämän.
Hän valokuvasi sen paikallaan aikaleimalla ja mitalla kahdesti ja perääntyi. Sitten hän ajoi pakettiautoonsa ja istui täristen kaksikymmentä minuuttia. Sitten hän soitti Anni Mäkelälle, ja he kaksi rakensivat ainoan ansan, jonka mies ilman poliisia, syyttäjää tai kuntaa pystyi rakentamaan. Ensimmäinen askel: tiistaina siviilijutussa Mäkelä sai todisteiden säilyttämismääräyksen tuomarilta kunnan ulkopuolelta, kaikkien Kivilahti-nimisten ulottumattomissa, kattaen venevajan, laiturin ja sen sisällön sekä kunnan pelastusajoneuvojen automaattiset sijaintitiedot siltä perjantai-illalta.
Siinä luki selväsanaisesti, ettei mitään laiturilla saisi siirtää, puhdistaa, korjata tai hävittää. Toinen askel: he eivät kertoneet kenellekään, mitä venevajan alla oli. Kolmas askel: Eero ajoi rantatielle vielä kerran ja katkaisi riippulukon pulttileikkurilla venevajan ovesta ja ripusti sen takaisin salpaan suljettuna, niin että mäen päältä katsottuna se näytti täsmälleen lukitulta venevajalta ja kahden metrin päästä se näytti avoimelta. Sitten hän teki jotain täysin luonteensa vastaista.
Hän ajoi huoltoasemalle keskellä iltapäivää, jossa puolikymmentä miestä joi kahvia muovipöydässä joka päivä koko elämänsä. Hän seisoi tiskillä ja sanoi kenellekään erityisesti: “Olin kävelemässä tekojärven tietä, ja Kivilahden mökillä oli ollut kuorma-auto, ja joku oli käynyt laiturilla. ”
Se meni Hemmo Ilveksen korviin viideltä. Se meni Frans Kivilahden korviin kuudelta.
Neljäs askel: Mäkelä palkkasi yksityisen tutkijan, Orvo Riikosen, jolla oli 31 vuotta valtion poliisissa ja kameran objektiivi kuin kahvipurkki, ja asetti tämän mäelle salmen toisella puolella, termospullo ja tuomarin päätös taskussaan. Hän istui siellä kolme yötä. Kolmantena yönä, tiistaina kello 3 aamulla, valkoinen pakettiauto, jossa oli kunnan pelastustoimen tarra ovessa, tuli rantatietä alas valot sammutettuina, ja iso mies takissa astui ulos taskulampun ja sorkkaraudan kanssa ja käveli laiturin päähän ja avasi riippulukon, joka oli jo auki. Lauri Kivilahti polvistui ritilälle ja alkoi vetää lautoja irti.
Ja sitten viisitoista minuuttia myöhemmin toiset ajovalot tulivat järvitietä alas. Se oli musta pakettiauto rikkinäisellä puskurilla, ja se pysäköi vinoon mäen laelle. Santeri Kivilahti astui ulos taskulamppu omassa kädessään, koska Frans Kivilahti, joka ei ollut koskaan elämässään tehnyt suunnitelmaa, oli pelästynyt ja kertonut molemmille. Laiturilla oli kolme miestä kello puoli neljä yöllä, ja vain yksi heistä tiesi, mitä yö oli.
Orvo Riikonen mäellä kuvasi. Hänellä oli tuomarin päätös taskussaan ja objektiivi jalustalla ja infrapuna, jota hän ei edes tarvinnut, koska Lauri oli tuonut taskulampun ja käytti sitä. Laurilla oli kaksi lautaa auki ja hän kurotti sorkkaraudalla rakoon, kun hänen veljenpoikansa tuli mäkeä alas sanoen tämän nimeä liian kovaa. Keskustelu laiturilla kesti noin 90 sekuntia, eikä Riikosella ollut ääntä, eikä sillä ole väliä.
Koska kaksi kuukautta myöhemmin Santeri kuvaili sitä valan alla huoneessa valtion tutkijan ja nauhurin ja oman asianajajansa kanssa, joka käski hänen lopettaa. Hän sanoi: “Setä sanoi, että minun piti pitää valoa. ”
Ja sitten Eero käveli mäkeä alas. Hän oli istunut puissa yläpuolella kello 11 alkaen.
Hän ei ollut aseistautunut. Anni Mäkelä oli ollut erittäin selvä siitä, ja hän oli suostunut ja tarkoitti sitä. Hän pysähtyi noin viiden metrin päähän. Lauri Kivilahti nousi polviltaan sorkkarauta kädessään eikä sanonut mitään ollenkaan.
Eero ei puhunut Laurille. Ei koskaan sanonut yhtä ainoaa sanaa Laurille sinä yönä, eikä yhtenäkään yönä sen jälkeen. Hän kääntyi 19-vuotiaan puoleen, joka piti taskulamppua, ja sanoi seitsemän sanaa: “Setäsi tappoi hänet. Isäsi valehteli.
”
Santeri seisoi laiturilla sekunnin verran. Sitten hän sanoi: “Ei. Isä sanoi, että hän ajoi kolarin. ”
Ja Eero sanoi: “Hän oli kuollut ennen kuin ikinä kosketit autoa.
Kysy häneltä, mitä tämän lattian alla on. ”
Lauri tuli laiturilta kolmella askeleella, sorkkarauta ylhäällä. Ja Santeri laittoi kätensä litteänä setänsä rinnalle ja pysäytti hänet. Se on hetki, jolloin Kivilahden perhe päättyi.
Laiturilla kello 3. 20 yöllä, kun perheen vitsi laittoi kätensä hyvän Kivilahden rintaan eikä siirtänyt sitä. Riikonen soitti siitä mäeltä. Kunnan poliisi olisi ollut 40 minuutin päässä, ja Hemmo Ilveksen osasto 12 minuutin päässä.
Mäkelä oli suunnitellut juuri tätä varten. Valtion poliisin yksikkö oli istunut huoltoasemalla yhdeksäntiellä keskiyöstä lähtien mukanaan kopio säilyttämismääräyksestä ja tuomarin puhelinnumero. He keräsivät kengän kello 6. 40 aamulla päivänvalossa, kuvattuna paikallaan ylhäältä ja alhaalta valtion rikospaikkatutkijan toimesta.
Kalevi Haavisto seisoi rannalla, koska valtio oli soittanut hänelle ja pyytänyt häntä paikalle, ja hän tuli ja seisoi siellä lukulasit nauhalla ja katsoi jonkun toisen kirjoittavan sen varman löydöksen, jota hän ei ollut pystynyt kirjoittamaan yhdeksään vuoteen. Lenkkarissa oli Iines Vainikan verta kankaassa ja kreosoottia venevajan paalujen kohdalta pohjassa, eikä se ollut koskaan ollut lähelläkään Metsäjärven tietä. Santeri alkoi puhua kello 8 aamulla eikä lopettanut kahteen päivään. Hän antoi heille puhelun kello 23.
41, kanisterin ja sen, että se tuli venevajasta eikä huoltoasemalta. Hän antoi heille lauseen, jonka isänsä oli sanonut vierashuoneessa: “Tämä on se yksi asia, jonka voit tehdä tälle perheelle. ” Hän antoi heille sen miehen nimen, joka oli kertonut hänelle, missä levike oli, ja se mies oli hänen isänsä. Ja sitten hän antoi heille sen, mikä lopetti kaiken, mitä kukaan ei ollut häneltä pyytänyt.
Hän kertoi, että hautajaisissa kirkon parkkipaikalla setänsä Lauri oli tarttunut häneen niskasta, valmentajan tapaan, ja sanonut: “Hoidit hyvin, poika. ”
Nea ei koskaan todistanut. Eero oli asettanut yhden ehdon, kun hän luovutti kaiken keräämänsä valtiolle, ja Anni Mäkelä taisteli sen puolesta kovemmin kuin minkään muun jutussa, ja se piti. Kaksitoistavuotiasta ei kutsuttu.
Hän antoi yhden oikeuslääketieteellisen haastattelun kerran, tukihenkilön kanssa huoneessa, ja se meni suljettuun todisteaineistoon eikä sitä koskaan luettu ääneen. Valtio rakensi loput jutusta sen ympärille, jottei sitä tarvitsisi. Eräs toimittaja kysyi Eerolta myöhemmin, miksi hän kertoi tämän tarinan toisen sijaan. Hän sanoi: “Yksi mies siinä perheessä sai jo yhden tytön kantamaan sen.
En ole toinen. ”
Lauri Kivilahti syytettiin toisen asteen murhasta, todisteiden vääristelystä ja säilyttämismääräyksen rikkomisesta. Häntä käräjöitiin 14 kuukautta myöhemmin oikeuspaikassa, joka siirrettiin pois Metsäjärven kunnasta valtion omasta aloitteesta. Tohtori Ida Grönroos selitti nokea ja hiilimonoksidia valamiehistölle kolme tuntia kielellä, jota valamiehistö pystyi pitämään kiinni, ja puolustuksen oma asiantuntija myönsi ristikuulustelussa, ettei ihminen, joka ei hengitä palossa, ollut elossa palossa.
Lauri sai 20 vuoden tuomion. Frans Kivilahti syytettiin salaliitosta, todisteiden vääristelystä ja ruumiin häpäisystä. Hän erosi kunnanjohtajan tehtävästä tiedotteella, teki myöntävän sopimuksen ja sai seitsemän vuoden tuomion. Santeri myönsi ruumiin häpäisyn ja toisen asteen tuhotyön ja sai seitsemän vuotta ehdonalaisen mahdollisuudella kolmen jälkeen.
Älä erehdy pitämään häntä uhrina, koska tyttö, jonka hän oli tuntenut alakoulusta lähtien, oli siinä autossa, ja hän kaatoi kanisterin istuimelle ja kuvasi nauraen. Hän on täsmälleen yhtä syyllinen kuin se, mitä hän teki. Hemmo Ilvestä ei koskaan syytetty mistään. Ei ollut mitään syytettä.
Hän ei ollut väärentänyt asiakirjaa eikä tuhonnut todisteita. Hän oli istunut keittiön pöydässä ja kertonut murheelliselle miehelle, että vastaus oli jo päätetty, mikä ei ole rikos missään osavaltiossa. Hän jäi eläkkeelle maaliskuussa kunniakirjan kanssa. Hän ja Eero eivät ole puhuneet sen jälkeen.
Sanna Ilves ei puhu sedälleen ollenkaan ja työskentelee hätäkeskuksessa toisessa kunnassa. Kalevi Haavisto muutti raporttiaan. Siihen meni yhdeksän vuotta ja jonkun muun tytär, ja hän kirjoitti varman syyn alkuperästä. Sitten hän jäi eläkkeelle kahdeksan kuukautta myöhemmin.
Siviilijuttu oli jo mennyt rikosjutun ohi. Kivilahti ja Pojat Betoni todettiin vastuulliseksi ja tuomittiin maksamaan 2,4 miljoonaa euroa. Mutta se, mikä tuhosi heidät, ei ollut raha. Valtion urakoitsijaesikarsintalautakunta ei hyväksy yritystä, jonka pääosakkailla on kuolemaan liittyvä rikostuomio.
Kivilahti ja Pojat menetti esikarsintansa keväällä. Se ei voinut enää tarjota yhteenkään julkiseen työhön. Se lakkautettiin kymmenessä kuukaudessa. Gustav Kivilahti allekirjoitti varikon myynnin hoitokodista, peitto polvillaan, 81-vuotiaana.
Mies, joka osti varikon, otti kyltin alas kesäkuussa ja laittoi omansa tilalle, eikä yhtäkään Kivilahtea ole enää tänään Metsäjärven kunnassa. Ei yhtäkään. Anneli muutti sisarensa luo Ruotsiin. Nea meni äitinsä suvun mukana toiseen kuntaan eri sukunimellä.
Eero ei ole koskaan yrittänyt selvittää minne, mikä on koko tämän tarinan kunniallisin asia. Sukuhaara ei loppunut siksi, että joku tappoi jonkun. Se loppui siksi, että perhe, joka oli vuosikymmenet ollut samaa mieltä siitä, että yksi heistä on arvoton, antoi hänelle pahimman tehtävän, mikä sillä koskaan oli. Ja hän oli ainoa siinä talossa, jolla ei ollut enää mitään suojeltavaa.
Hän on se, joka puhui. Tietenkin hän oli. Eero palasi tiehoitotöihin. Kunta järjesteli sen pois ja sitten, kun pidätykset olivat lehdessä, järjesteli sen hiljaa takaisin ja soitti hänelle.
Hän sanoi ei. Hän otti työtä Ahon romuttamolla lajittelemassa ja pinoamassa kahdella eurolla vähemmän tunnilta, koska Aho oli kuusikymmentävuotias. Hän oli hinannut palaneen Hondan pois Metsäjärven tieltä kello neljältä aamulla ja oli sitten kieltäytynyt seitsemän kuukautta luovuttamasta sitä kunnalle hävitettäväksi sillä perusteella, että hänen paperinsa olivat sekaisin ja hän oli vanha mies ja nämä asiat vievät aikaa. Se oli valhe.
Hänen paperinsa olivat moitteettomat. Hän piti sitä autoa takarivissä peitteen alla, koska mies, joka hinaa elääkseen, tietää, mikä ajoneuvo on. Ja se oli ainoa syy siihen, että kuljettajan istuin oli vielä olemassa, kun valtio lopulta pyysi näytettä. Kukaan ei ole antanut Aholle mitään siitä.
Hän ärsyyntyisi, jos yrittäisit. Talo kirkkotiellä piti huonon kattonsa vielä kaksi vuotta. Osuuspankki lopetti soittamisen tilistä viikko sen jälkeen, kun valtion poliisi ajoi rantatietä alas, eikä koskaan selittänyt miksi. Metsäjärvi teki sen, mitä kunnat tekevät, mikä ei ole sitä, mitä ihmiset odottavat.
Kukaan ei pyytänyt anteeksi. Ei ole versiota, jossa kokonainen kunta koputtaa ovelle ja sanoo: “Olimme väärässä kaikesta. ” Se, mitä tapahtui sen sijaan, oli pienempi ja oudompi ja rehellisempi. Ihmiset lakkasivat puhumasta siitä ollenkaan.
Huoltoasema hiljeni aiheesta noin vuodeksi, ja sitten hitaasti tarina, jota siellä muovipöydässä kerrottiin, muuttui, ei ilmoituksella, vain tavalla, jolla joki muuttaa rantaa. Kun toinen kesä tuli, versio, jonka siellä kuulisit, oli totuudenmukainen, kerrottuna ikään kuin kaikki olisivat aina tienneet sen. Niin se menee. Kukaan pienessä kunnassa ei koskaan myönnä uskoneensa ensimmäistä versiota.
He vain lakkaavat kertomasta sitä. Leipomo laittoi pienen messinkilaatan tiskin päähän siihen kohtaan, jossa Iines työskenteli perjantaisin. Eikä siinä lue mitään tulesta tai Kivilahdesta tai oikeudesta. Siinä lukee hänen nimensä ja vuodet ja alla, pienemmällä, se asia, jonka hän sanoi jokaiselle asiakkaalle, joka tuli kello viiden jälkeen: “Haen sinulle sen parhaan.
”
Eero käy siellä lauantaiaamuisin. Hän tilaa kahvia eikä tilaa leivonnaista. Ja jokainen siellä työskentelevä tietää miksi, eikä kukaan sano siitä mitään, mikä on sellaista armoa, jossa pienet kunnat ovat itse asiassa hyvin taitavia. Hän osti kuorma-auton.
Sinisen, täsmälleen sen kuorma-auton siitä kuvasta, joka oli teipattuna vaatekaapin oveen kirkkotiellä, valkoisen ohjaamon ja penkkiratkaisun, ja antoi sen Kertulle sinä viikkona, kun tämä valmistui. Kerttu oli saanut puhelimensa nollattua tehdasasetuksiin viranomaisen toimesta totuuden kertomisesta. Hän pääsi valtion oppilaitokseen kahden tunnin päähän. Hän tulee takaisin lomilla.
Hän pysäköi sen kirkkotien talon eteen ja tööttää kahdesti, ja mies tulee ulos kuistille. Santeri Kivilahti istuu valtionlaitoksessa noin sadan kilometrin päässä Metsäjärveltä. Matalan turvaluokan yksikkö, muutettu jostain muusta 90-luvulla, pitkä keskuskäytävä sillisellä laatalla, joka näyttää joka jäljen. Tiistaiaamuna noin kymmentä vaille kymmenen, nyt 21-vuotias, hän tulee ulos varastokaapista mopin ja pyörällisen keltaisen ämpärin kanssa.
Vartija, joka on työskennellyt siellä vuosikymmenen, kertoo hänelle, että käytävä on raidoittunut ja se täytyy tehdä uudelleen kauimmaisesta päästä asti. Ja Santeri sanoo: “Selvä”, ja kääntää ämpärin ja aloittaa alusta. Kukaan siinä rakennuksessa ei tiedä, kuka hänen isänsä oli. Kukaan ei ole koskaan kuullut Kivilahti ja Pojat Betonista tai Käräjäntalon portaista tai padon reunuksesta.
Kivilahti-nimestä ei ole versiota siinä käytävässä. Vartija ei pidä häntä huonona. Hän on hiljainen vanki hyvällä rekisterillä ja tulevalla kuulemisella. Hän on kaikkien tietojen mukaan erittäin kohtelias.
Hän tekee käytävän kahdesti. Hän tekee sen hyvin toisella kerralla. Joku sanoo sen hänelle, ja hän sanoo kiitos. Eero istuu pimeässä keittiössään joulukuussa, valot sammutettuina.
Se mitä hän halusi sinä yönä, oli, että Kivilahdet olisivat poissa ja että ne olisivat poissa. Jokainen ainoa heistä, ei yhtäkään jäljellä siinä kunnassa. Kyltti on alhaalla ja muotokuva on poissa käytävältä. Betoni on yhä Käräjäntalon portaiden alla, eikä kukaan siellä elossa osaa kertoa, kuka sen valoi.
Jokaisella tuollaisella perheellä on henkilö, josta se on samaa mieltä olevan arvoton. Joskus se sanotaan ääneen pöydässä, joskus kukaan ei koskaan lopeta hänen lauseitaan. Kivilahdet eivät antaneet Santerille bensakanisteria puoli kolmelta yöllä, koska he luottivat häneen. He antoivat sen hänelle, koska he olivat yhtä mieltä siitä, ettei millään, mitä hän tekisi, ollut väliä.
Ja henkilö, joka ei laske mihinkään, on halvin asia talossa. Ja sitten kävi ilmi, että mies, jolla ei ollut mitään suojeltavaa, oli ainoa ihminen sellaisessa huoneessa, jolla ei ole syytä pitää linjaa. Hän oli ainoa Kivilahti laiturilla, jolle ei ollut koskaan annettu mitään, minkä puolesta valehdella. Joten hän puhui.
Tietenkin hän puhui. He tekivät hänestä sellaisen. Perheet, jotka hajoavat, eivät melkein koskaan hajoa ulkopuolelta. Jonkun ulkopuolisen täytyy vain olla tarpeeksi kärsivällinen, tarpeeksi kurinalainen seisomaan mäen alla kädet tyhjinä ja sanomaan seitsemän totta sanaa sille henkilölle, jonka perhe on jo heittänyt pois.
Käy joskus katsomassa sitä soraista levikettä Metsäjärven tiellä, uudella kaiteella ja väärän vihreällä nurmella. Siellä ei ole mitään. Kaikki, mikä todella tapahtui, tapahtui kahdeksantoista kilometrin päässä, laiturilla venevajan päässä, jonka alle kukaan ei ajatellut katsoa.