Silkkiside tuntui viileältä ja sileältä sormieni välissä. Keskityin yksinkertaiseen, harjoiteltuun liikkeeseen: yli, ali, läpi, kiristä. Pieni ankkuri illan miellyttävässä humussa. Kylpyhuoneesta kuulin Chloen hyräilevän, ääni katkeili välillä hajuvesipullojen kilahduksiin.
”Uskotko että tämä on ensimmäinen juhla fuusion jälkeen? ” hän huusi, ääni kirkkaana innostuksesta. ”Kaikki länsirannikon isot pojat ovat siellä. Tämä on minun tilaisuuteni, Mark.
Tulla nähdyksi. ”
”He olisivat idiootteja jos eivät näkisi sinua”, sanoin ja kiristin solmun viimeisen kerran käytävän peilin heijastuksessa. Näytin hyvältä. Tummansininen puku oli muutaman vuoden vanha, mutta istui vielä hyvin.
Tunsin tutun ylpeyden pilkahduksen, en itsestäni vaan hänestä, meistä. Olin ostanut matkalla kotiin hänen lempiprosekkonsa ja laittanut sen jääkaappiin juhlan jälkeistä purkua varten. Kävelin makuuhuoneen ovelle. Hän oli ilmestys, päämäärätietoisen energian pyörremyrsky mustassa, asiallisessa puvussa.
Hän tutki rajaukulmaansa peilissä, keskittyminen täydellistä. ”Tiedätkö”, sanoin nojaten ovenkarmiin, hymy äänessäni. ”Vanha Henderson kehui tänään uutta hyllykköä. Sanoi että lohenpyrstöliitokset ovat kadonnutta taitoa.
Luulen että hän melkein hymyili. ”
Chloe ei kääntynyt peilistä. ”Sepä kiva, kulta. ”
”On.
Se tarkoittaa että hän suosittelee minua siihen isoon kirjaston restaurointiprojektiin, siihen josta kerroin. ”
Hyräily oli loppunut. Hän levitti nyt toista kerrosta ripsiväriä, liikkeet tarkkoja ja lopullisia. Huoneen ilma oli muuttunut, latautunut hiljaisuudella jota ei ollut ollut aiemmin.
Työnnyin irti ovenkarmista, pieni levottomuus hiipi vatsaani. ”Selvä”, sanoin ja taputin käsiäni kevyesti yhteen. ”Ollaan heidän kauhuskenaationsa. ” Käännyin, nostin takkini sängyltä ja työnsin toisen käden hihaan.
Silloin hän puhui. Hänen äänensä oli erilainen, ei enää kirkas vaan matala, jännittynyt. ”Mark, odota. ”
Pysähdyin, toinen käsi takin hihassa, ja käännyin takaisin.
Hän oli vihdoin kääntynyt pois peilistä. Hän katsoi minua, mutta hänen ilmeensä oli mahdoton lukea. Kireä, kipeä naamio. ”Mikä on?
Unohdinko jotain? ” kysyin katsellen ympärilleni. Hän veti hitaasti henkeä, kuin valmistautuen vaikeaan esitykseen. ”Kuule, tämä on hankalaa, mutta on varmaan parempi jos et tule tänään.
”
Sanat leijuivat ilmassa eivätkä oikein uponneet. Päästin pienen, hämmentyneen naurun. ”Mitä? Miksi?
Olen odottanut tätä koko viikon. Haluan tavata tiimisi, ne ihmiset joista kerrot koko ajan. ”
”Se on vain”, hän elehti epämääräisesti, katse harhaillen pois minusta. ”Se on todella, todella tärkeä ilta minulle.
Siellä on paljon varatoimitusjohtajia ja senioriväkeä. Se on kiinni vaikutelmasta. ”
Kylmä solmu alkoi muodostua vatsaani. ”Vaikutelma mistä?
”
Hän katsoi minua silloin, ja hänen silmänsä olivat kovat kuin kvartsinpalat. Kaikki aiempi innostus oli kadonnut, tilalla kylmä kliininen arvio. Hänen äänensä laski, jokainen sana harkittu ja terävä kuin skalpelli. ”Minusta, Mark.
Koko sinun vibasi. ” Hänen katseensa pyyhkäisi ylitse minun, liian konservatiivisesta solmiosta luotettaviin, mukaviin kenkiin. ”Ne iskävitsit joita väistämättä kerrot, nuo järkevät kengät. Puhut puutöistäsi ihmisille jotka vaihtavat startup-yrityksiä kuin pesäpallokortteja.
Minua hävettää olla nähdä sinun kanssasi. ”
Sanat eivät vain osuneet, ne purkivat minut. Kuin fyysinen isku joka imi ilman keuhkoistani. Huone tuntui kallistuvan akselillaan.
”Hävettää”, hän jatkoi. ”Se loitsu on nyt rikki. Et sovi siihen maailmaan. Et puhu sen kieltä.
Seisoisit vain siellä, jatkuva muistutus hiljaisesta, pienestä elämästä. Pitäisit minua takaisin. ”
Viisi vuotta. Viisi vuotta olin tukenut häntä myöhäisiin iltoihin, oikolukenut esityksiä, ollut hänen turvasatamansa yritysmaailman myrskyssä.
Ja minä olin taakka, häpeä. En huutanut. En väittänyt vastaan. Jokin minussa yksinkertaisesti sammui.
Se osa minusta joka rakasti häntä, joka oli ylpeä hänestä, joka näki tulevaisuuden. Se vain sulkeutui, tilalle jäi soiva, jäätikkömäinen hiljaisuus. Näin hänen suunsa liikkuvan, tarjoavan vielä jotain muita perusteluja, mutta en enää kuullut sanoja. Kaikki mitä kuulin oli oman kunnioitukseni kaikumassa sirpaleiksi.
Hitaasti, koneellisesti, pudotin takin olaltani ja annoin sen pudota takaisin sängylle. Silkkiside kaulassani tuntui yhtäkkiä hirttoköydeltä. Ääneni, kun löysin sen, oli hiljainen, ontto, vailla kaikkea tunnetta. ”Okei.
”
Hän räpäytti silmiään, yllättyneenä vastarinnan puutteesta. ”Okei, eli ymmärrät. ”
Katsoin suoraan häneen, mutta en enää nähnyt häntä. Näin muukalaisen joka oli juuri näyttänyt minulle todelliset, hirvittävät kasvonsa.
”Ymmärrän täydellisesti”, sanoin, sävy tasainen ja lopullinen. ”Mene. Et halua myöhästyä. ”
Helpottuneisuus valahti hänen kasvoilleen.
Hän jopa hymyili, pienen kireän hymyn, luullen että olin hyväksynyt asian. ”Okei, hyvä. Puhutaan myöhemmin. ” Hän tarttui clutch-laukkuunsa, antoi heijastukselleen viimeisen tyytyväisen katseen ja käveli ulos makuuhuoneesta.
Kuulin etuoven aukeavan ja sulkeutuvan pehmeällä, päättäväisellä napsahduksella. Hänen jälkeensä jäänyt hiljaisuus oli äänekkäämpää kuin mikään huuto. Seisoin keskellä huonetta jota jaoimme, kodissa jonka olin auttanut rakentamaan, ja tunsin elämäni seinien murenevan pölyksi ympärilläni. Etuoven napsahdus oli lähtölaukaus.
Järkytys joka oli jäädyttänyt minut makuuhuoneeseen suli heti, ei kuumuudeksi vaan kylmäksi, kristallinkirkkaaksi selkeydeksi. Kipua ei vielä ollut. Se tulisi myöhemmin. Nyt oli vain yksi yksiselitteinen päämäärä: poistuminen.
Kävelin vaatekaapille ja katsoin pukujani hänen mekkojensa vieressä. Jaettu elämä. En yltänyt vaatepussiin vaan vanhaan, kuluneeseen urheilukassiin, joka oli tungettu ylähyllylle. Se oli kaikki mitä tarvitsisin.
Liikkeeni eivät olleet kiireisiä. Ne olivat tarkkoja, tehokkaita. Olin haamu siivoamassa ennen siirtymistä seuraavaan maailmaan. Aloitin työpöydän laatikosta, siitä jossa säilytin passiani, henkilötunnustani ja autoni papereita.
Elämän perustavanlaatuiset dokumentit. Ne menivät kassiin. Seuraavaksi siirryin makuuhuoneeseen ja pakkasin vain ne vaatteet jotka olivat kiistatta minun. Farkut, t-paidat, mukavat neuleet joille hän oli aina pyöritellyt silmiään.
Jätin jälkeeni kalliit kalvosinnapit jotka hän oli ostanut minulle syntymäpäiväkseni, yhä samettilaatikossaan. Jätin sen suunnittelijapaidan jonka hän oli vaatinut, sanoen että se nosti lookkiani. Ne olivat asuja näytelmästä jota en enää näytellyt. Mieleeni välähti kutsumaton muisto.
Me maalaamassa tätä makuuhuonetta kaksi vuotta sitten. Hän oli saanut harmaata maalipilkun nenäänsä ja minä olin suudellut sen pois. Olimme kaatuneet nauraen maalauspellille, unelmoiden tulevaisuudesta tässä huoneessa. Tulevaisuus jonka hän juuri kertoi olevan häpeällinen.
Sammutin muiston. Se oli artefakti kuolleesta sivilisaatiosta. Siirryin kylpyhuoneeseen. Hammasharja, partaterä, hajustamaton deodorantti jota hän vihasi.
Kassiin. Jätin hienon Kölninveden ja aikuismaiset ihonhoitotuotteet jotka hän oli kuratoinut minulle. Keittiöstä otin vain yhden asian: isäni minulle antaman monitoimityökalun. Sen paino oli tuttu ja lohdullinen kämmenessäni.
Viimeinen pysäkki oli varahuone jota käytin työpajana. Sahapölyn ja pellavaöljyn tuoksu oli pommi. Tämä olin minä, oikea minä, se joka ei sopinut hänen maailmaansa. Katsoin keskeneräistä kirsikkapuista korurasiaa penkillä.
Olin työstänyt sitä hänelle joululahjaksi, kaivertanut herkkää viiniköynnöskuviointia reunoihin. Sormeni hipaisivat sileää puuta viimeisen kerran. Sitten nostin työkalupakkini, raskaan metallikotelon joka sisälsi taltani, höyläni ja merkintätyökaluni. Tästä ei neuvoteltu.
Urheilukassi ja työkalupakki. Siinä oli kaikki mitä ottaisin viidestä vuodesta. Oli hämmästyttävää, kuinka vähän meistä oli oikeasti minua. Sitten viesti.
En antaisi hänelle romaania. En antaisi hänelle kyyneleitäni tai raivoani purettavaksi ystäviensä kanssa. Hän ansaitsi vain kuitin. Löysin keittiön tiskiltä yksittäisen paperiarkin ja kynän.
Samalta tiskiltä jonne olin jättänyt proseccon jäähtymään turhaan. En istunut. Seison ja kirjoitin vakaalla kädellä kaksi lausetta. Ne eivät olleet tunteiden ilmaus.
Ne olivat toteamus syystä ja seurauksesta, tilin päättäminen. Ongelma ratkaistu. Nyt sinun ei enää tarvitse tulla nähdyksi kanssani. Asetin sen tiskin keskelle, sinne missä hän väistämättä näkisi sen.
Proseccopullo seisoi vieressä kuin monumentti entiselle elämällemme. En koskenut siihen. Heitin kassin olalleni, nostin työkalupakin toiseen käteen ja otin viimeisen katseen ympärilleni. Asunto oli täydellisen siisti, täydellisen järjestyksessä.
Se näytti täsmälleen samalta kuin silloin kun hän lähti, paitsi että perustavanlaatuinen tosiasia oli muuttunut: minä en ollut enää siinä. Olin pyyhkinyt itseni pois kirurgisella tehokkuudella. Kävelin etuovelle, avasin sen ja astuin käytävään. Vedin oven kiinni takanani.
En pamauttanut sitä. En epäröinyt. Suljin sen pehmeällä, lopullisella napsahduksella joka kaikui hiljaisessa käytävässä, ääni joka oli päättäväisempi kuin mikään lukko. Ensimmäinen yö oli vaikein.
En siksi että olisin kaivannut häntä, vaan koska minun oli muistettava kuka olin ennen kuin minusta tuli Chloen nolottava poikaystävä. Majoituin halpaan anonyymiin motelliin kaupungin laidalle. Huone haisi vanhalta tupakalta ja teollisuuspuhdistusaineelta, mutta hiljaisuus oli minun. Ei hänen odotuksiaan, ei hänen hajuvesiään, ei hänen ääniään.
Vain ilmastointilaitteen hurina ja ontto kaiku omassa rinnassani. Istuin sängyn reunalla, urheilukassi ja työkalupakki jaloissani kuin pakolaisen omaisuus, ja annoin epäoikeudenmukaisuuden painaa päälleni. En taistellut sitä vastaan. Vain istuin siinä, annoin nöyryytyksen ja petoksen huuhdella ylitseni kunnes ne olivat vain tunteita muiden joukossa.
Tuskallisia, mutta eivät tappavia. Puhelimeni, näyttö alaspäin yöpöydällä, syttyi. Ruudulla luki Chloe. Katselin sitä kunnes se siirtyi vastaajaan.
Hetken kuluttua se teki sen uudelleen ja uudelleen. En estänyt häntä. En vielä. Minun piti kuulla se.
Minun piti kuulla hänen sanojensa seuraukset. Viidennen soiton jälkeen nostin puhelimen. Menin vastaajiini, laitoin kaiuttimen päälle ja laskin sen takaisin. Aloin purkaa vähäisiä tavaroitani motellin halpaan lipastoon.
Ensimmäinen viesti toistui. Hänen äänensä oli hämmentynyt, vapiseva kuiska, niin erilainen kuin tuntia aiemmin kuultu terävä, itsevarma sävy. ”Mark, missä olet? Talo on niin tyhjä.
Mitä tämä lappu tarkoittaa? Tämä ei ole hauskaa. Soita takaisin. Meidän täytyy puhua.
”
Taitoin t-paidan ja asetin sen laatikkoon. Meidän täytyy puhua. Klassinen aloitus sille että hän selittää miksi vain hänen tunteillaan oli merkitystä. Poistin viestin.
Seuraava tuli kaksikymmentä minuuttia myöhemmin. Hämmennys oli kiteytynyt vihaksi. ”Eli aiot vain haamuksi minulle viiden vuoden jälkeen? Se on niin kypsää.
Sinä todistat pointtini. Et kestä vahvaa naista. Sinun pitää tulla takaisin ja kohdata tämä kuin aikuinen. ”
Melkein hymyilin.
Ironia oli täydellinen. Hän heittää minut pois kuin vanhentuneen huonekalun, ja minun kieltäytymiseni olla mukana on minun epäonnistumistani aikuisuudessa. Olin aikuisempi kuin koskaan. Poistin viestin.
Puhelut jatkuivat, mutta lopetin niiden kuuntelemisen reaaliajassa. Annoin niiden kasautua digitaaliseksi kaaritunnelmaksi jonka hän oli itse rakentanut. Seuraavan viikon keskityin selviytymisen mekaniikkaan. Löysin kuukausivuokra-asunnon, pienen yksiön hiljaisen autotallin yläpuolelta.
Ei mitään hienoa, mutta siellä oli tilaa työpöydälle. Kaivoin esiin vanhan asiakaslistani ja aloin soitella. Vanha Henderson oli sanansa mittainen mies. Kirjaston restaurointiprojekti oli minun.
Tein töitä. Hioin vanhoja lattioita kunnes lihakset huusivat ja mieli oli tyhjä. Mittasin. Leikkasin.
Liitin. Työn fyysisyys oli puhdistautumista. Jokainen vasaran heilahdus työnsi hänen äänensä kauemmas päästäni. Eräänä iltana, pitkän kirjastopäivän jälkeen, istuin vihdoin uuden, karun olohuoneeni sohvalla oluen kanssa.
Hiljaisuus ei ollut enää ontto. Se oli rauhallinen. Nostin puhelimen ja selasin vastaajaluetteloa. 53 viestiä.
Otin pitkän kulauksen olutta ja painoin toistoa. Ne olivat purkautumisen sinfonia. ”Mark, ole kiltti. Näin lapun.
Ongelma ratkaistu. Mitä se tarkoittaa? Tämä on hullua. Soita vain.
Äitini kysyy missä olet. Mitä minä sanon hänelle? Että sinulla oli kiukuttelu ja lähdit? Tämä on niin nöyryyttävää.
”
”Okei, olin ankara. Olin stressaantunut. Mutta et voi vain kadota. Meillä on elämä yhdessä.
Laskut. Vuokrasopimus. Olet niin vastuuton. ”
Sitten sävy vaihtui taas.
Viha oli valunut pois, tilalle hiipivä pelko. ”Asunto on niin hiljainen. Vihaan sitä. En saa unta.
Menin siihen gaalaan yksin. Se oli kamalaa. Kaikki kysyivät missä olet. Tunsin itseni niin tyhmäksi.
”
Ja sitten tuli se jonka tiesin tulevan, se johon otsikko viittasi. Hänen äänensä oli raaka, rikki, riisuttu kaikesta kiillotetusta ylimielisyydestä. Se oli puhtaan, paniikinomaisen katumuksen ääni. Nykyinen nyyhkäytys, sitten rikki kuiskaava ääni.
”Mark, ole kiltti. Olen pahoillani. En tarkoittanut sitä. Olin vain stressaantunut töistä.
Ole kiltti, en voi olla täällä yksin. On niin hiljaista. Kaipaan sinua. Soita vain takaisin.
Ole kiltti. ”
Istuin siellä, puhelin kädessäni, anomus leijuen rauhallisen asuntoni ilmassa. Tunsin ei mitään. Ei voiton aaltoa, ei sympatian kouristusta.
Se oli vain dataa, todisteita ongelmasta joka ei ollut enää minun ratkaistavani. Sen perusteella mitä viestit kertoivat, hän kaipasi häpeää. Tai ehkä hän vain kaipasi yleisöään draamalleen, sitä luotettavaa kalustetta elämänsä taustalla jota hänen ei koskaan tarvinnut ajatella ennen kuin se oli poissa. Valitsin kaikki vastaajaviestit ja painoin poista.
Sitten menin yhteystietoihini, löysin Chloen, ja rauhallisella, päättäväisellä sormenpainalluksella estin hänen numeronsa. Asuntoni hiljaisuus oli täydellinen. Se ei ollut enää poissaolo. Se oli läsnäolo.
Se oli minun. Kuusi kuukautta on pitkä aika kun rakentaa jotain uutta. Vanhan elämän pöly oli laskeutunut, ja olin käyttänyt sitä uuden laastin sekoittamiseen. Yksiöni ei ollut enää karu.
Se oli pyhäkkö, täynnä setripuun tuoksua ja oman tekemiseni hiljaista tyydytystä. Kirjaston restaurointi oli valmis, se oli paikallislehdessä, ja uudet asiakkaat etsivät minua mittatilaustöiden takia. En ollut enää Mark, Chloen häpeä. Olin Mark, käsityöläinen.
Olin tavannut Sarahin kirjastossa, kaikista paikoista. Hän oli graafinen suunnittelija, tutkimassa kirjapainotaidetta kirjaprojektia varten. Aloimme puhua restauroimani tammipaneelin syystä ja päädyimme jotenkin puhumaan kaksi tuntia kahvikupin äärellä. Hän oli terävä, hauska, ja hänen silmänsä syttyivät kun selitin pöydän liitoksia joita olin rakentamassa.
Hän näki taiteen siinä. Hän sopi maailmaani täydellisesti. Olimme The Grindissa, kahvilassa jossa kävin nykyään usein, lämpimässä puisessa nurkkauksessa. Kerroin hänelle viimeisimmän asiakkaani järjettömyydestä, miehestä joka halusi pähkinäpuisen työpöydän helmiäiskoristein mutta valitti pähkinän hinnasta.
Sarah nauroi, hänen kätensä lepäsi kevyesti kyynärvarrellani. Ääni oli vaivatonta, luonnollista. Sen ei tarvinnut kilpailla tilasta. Oven kello kilahti.
En kiinnittänyt siihen huomiota ennen kuin tunsin läsnäolon leijuvan pöytämme reunalla. Katsoin ylös. Se oli Chloe. Hän näytti pienentyneeltä.
Hänen terävä voimapukunsa oli vaihtunut rypistyneeseen neuleeseen ja farkkuihin. Hiukset oli vedetty yksinkertaiselle ponnarille. Ei hienostuneita muotoiluja. Silmien alla oli varjoja joita ei meikkivoidekaan pystynyt peittämään.
Hän näytti väsyneeltä. Inhimilliseltä. ”Mark”, hän sanoi, ääni epävarma, melkein nöyrä. En noussut seisomaan.
Nyökkäsin vain, ilmeeni neutraali. ”Chloe. ”
Sarah vilkaisi meitä, utelias mutta ei uhattuna. Hän aisti ilmapiirin muutoksen.
”Voimmeko puhua hetken, ole kiltti? ” Chloen silmät olivat anovat, epätoivoiset. En katsonut Sarahilta lupaa. Annoin vain hänelle pienen, rauhoittavan hymyn ennen kuin käänsin katseeni takaisin Chloehen.
En myöntäisi hänelle yksityisen keskustelun etuoikeutta. Se oli etuoikeus ihmisille joilla oli merkitystä. ”Voimme puhua täällä”, sanoin, ääni rauhallinen ja tasainen. Hän säpsähti, katse harhaillen Sarahiin ja takaisin.
Tämä ei ollut se käsikirjoitus jonka hän oli kirjoittanut. Hän oli odottanut yksityistä, dramaattista kohtausta jossa hän voisi esittää katumustaan. ”Minä… minä tein valtavan virheen”, hän änkytti punastuen. ”Elämäni suurimman virheen.
” Sanat vyöryivät ulos, harjoiteltuina ja kiireisinä. ”Kaikki meni pieleen kun lähdit. Työ on ollut helvettiä. He ohittivat minut ylennyksessä.
Ystäväni, he ovat kaikki niin teennäisiä. Näen nyt mitä minulla oli. Mitä heitin pois. ”
En sanonut mitään.
Vain odotin, antaen hänen sanojensa välisen hiljaisuuden vahvistaa niiden tyhjyyttä. ”Sinä olit minun kallioni”, hän kuiskasi, ääni särkyen. ”Olin tyhmä ja stressaantunut, ja purin sen sinuun. En välitä enää mistään siitä vaikutelmahömpästä.
Se on kaikki valhetta. Juhlat, vaatteet, se on tyhjää. Haluan vain sinut takaisin. Haluan meidät takaisin.
”
Hän itki nyt. Aitoja kyyneleitä, jotka piirtivät jälkiä hänen haaleaan meikkiinsä. Suurin mahdollinen esitys. Ennen sellainen näky olisi murskannut minut.
Nyt se oli vain säätä. Otin hitaan, harkitun kulauksen kahvistani, laskin kupin aluslautaselle pehmeällä kilahduksella ja katsoin häntä. Lopulliset sanani eivät olleet kovaäänisiä, mutta ne olivat lujat, päättäväiset ja kantoivat totuuden absoluuttisen painon. ”Uskon sinua, Chloe.
”
Toivon pilkahdus syttyi hänen märissä silmissään. ”Uskon että luulet tehneesi virheen”, jatkoin. ”Mutta minulle se oli ratkaisu. Se lappu jonka jätin, se ei ollut kirjoitettu vihassa.
Se oli tosiasioiden toteamus. Olit oikeassa. En sopinut sinun maailmaasi. Ja tajusin istuessani siinä motellihuoneessa, että sinä et koskaan sopinut minun maailmaani.
Olit vain vieras joka ylitti vieraanvaraisuutensa. ”
Elehdin kevyesti, kohteliaasti Sarahia kohti, joka katseli minua hiljaa syvällä ymmärryksellä. ”Tämä on elämäni nyt”, sanoin, ääneni pehmentyen, ei Chloelle vaan aidossa tyytyväisyydessä. ”Ja se on hyvä elämä.
Toivon että löydät mitä etsit, mutta sinun täytyy ymmärtää että et löydä sitä minun luotani. Me olemme valmiit. Hyvää päivänjatkoa. ”
Käännyin takaisin Sarahin puoleen ja tartuin taas kahviini.
”Eli, kuten sanoin, asiakas itse asiassa kysyi voisiko hän käyttää vain pähkinäviilua. ”
Keskustelu jatkui. Se ei ollut esitys Chloen hyväksi. Se oli yksinkertainen, voimakas osoitus siitä että hänen lukunsa elämässäni ei ollut vain suljettu, vaan kirja oli arkistoitu.
Silmäkulmastani näin hänen seisovan siellä vielä hetken, täysin voimattomana. Haamu juhlissa jota hän ei enää nähnyt, saati maistanut. Sitten hän kääntyi ja käveli pois, hänen askeltensa ääni nieltynä kahvilan taustahälyyn. En katsonut takaisin.
Ei ollut tyydytystä, ei voitonriemua. Oli vain rauha. Ongelma oli todellakin ratkaistu.