Hän julkaisi Instagramiin. Teksti kuvan alla oli: “Tyydyn vähempään, koska olen väsynyt olemaan yksin. ” Kuvassa olimme me kaksi. En lähettänyt viestiä, en soittanut.
Pakkasin vain tavarani ja lähdin. Kun hän tuli kotiin, asunto oli tyhjä. Pöydällä oli lappu: “Toivottavasti löydät enemmän. Nyt tyydyt yksin.
”
Alusta asti olin ollut täysillä mukana. Emmalla oli ollut vaikeaa. Hän oli menettänyt työnsä pandemian aikana ja painiskeli perheongelmien kanssa, kun hänen äitinsä sairastui. Minä astuin esiin.
Kun hän ei pystynyt maksamaan vuokraa pienestä yksiöstään, ehdotin, että muuttaisimme yhteen. Se oli järkevää. Minun asuntoni oli isompi ja lähempänä hänen uutta työpaikkaansa. Hoidin käytännön asiat, pakkasin hänen tavaransa, laitoin sähköt ja vedet molempien nimiin.
Jopa yllätin hänet pienellä kotitoimistokulmalla, koska hän haaveili omasta someurastaan. “Sä oot mun kallio”, hän sanoi ja kiertyi vierelleni sohvalle pitkän päivän jälkeen. Uhrasin meidän vuoksi miettimättä. Viime kesänä kieltäydyin ylennyksestä, joka olisi vaatinut muuton toiseen kaupunkiin.
Palkka olisi ollut huomattavasti isompi, mutta Emma oli vihdoin pääsemässä eteenpäin työssään, ja hän pyysi minua repimättä kaikkea juurineen. “Meillä on vihdoin vakautta”, hän sanoi kyyneleet silmissä. “Tarvitsen vakautta juuri nyt. ”
Jäin.
Tyydyin nykyiseen rooliini ja ajattelin, että rakennamme jotain isompaa yhdessä. Ehkä talon. Matkasuunnitelmia. Aloin säästää salaa Euroopan-matkaa varten, hänen unelmakohdettaan.
Lisäsin rahaa hiljaa tilille ja kuvittelin hänen ilmeensä, kun yllättäisin hänet lipuilla. Jälkikäteen ajateltuna halkeamia oli ollut jo pitkään. Emma vietti yhä enemmän aikaa puhelimellaan selaten Instagramia loputtomasti. Hän julkaisi huolella aseteltuja kuvia asuistaan, kahvihetkistään ja kuntosaliselfieistään.
Sitä en välittänyt. Se oli hänen intohimonsa. Mutta hän teki ohimeneviä kommentteja, jotka pistivät. “Taas perjantai-ilta kotona.
Mun feed on täynnä ihmisiä kattobileissä. ”
Tai: “Miksi me ei koskaan tehdä mitään spontaania niin kuin mun kaverit? ”
Häivytin ne mielestäni. Suunnittelin treffi-illan.
Illallisen uuteen italialaispaikkaan. Liput konserttiin. Hän vaikutti onnelliselta hetkessä, mutta sitten katse palasi ruutuun. Viime kuukausina asiat olivat kärjistyneet huomaamattomasti.
Hän viipyi myöhään verkostoitumistilaisuuksissa ja tyttöjen illoissa, tuli kotiin hieman huumassa ja etäisenä. Kysyin, miten ilta oli mennyt, ja hän heilautti kättään: “Ihan tylsää työpuhetta. ”
Luotin häneen. En udellut.
Mutta huomasin hänen tykkäävän jätkän nimeltä Jake päivityksistä. Hänen työkaverinsa, josta hän oli maininnut ohimennen. Karismaattinen myyntimies, jonka profiili oli täynnä seikkailukuvia. Laskuvarjohyppyjä, rantalomia, kaikkea.
En ajatellut siitä paljoakaan. Kateus ei ole minun juttuni. Sitten eräänä iltana, noin puoli vuotta sitten, olin rentoutumassa pitkän työpäivän jälkeen. Emma oli taas tyttöjen illassa.
Tartuin puhelimeen tilatakseni ruokaa ja avasin ajatuksissani Instagramin. Hänen tarinansa pomppasi ensimmäisenä esiin. Kuva meistä viimeisimmältä treffi-illalta. Minä hymyilin käsi hänen ympärillään viihtyisässä kahvilassa.
Kuvateksti iski kuin suoraan suolistoon. “Tyydyn vähempään, koska olen väsynyt olemaan yksin. ” Sydänkuva perässä. Kuin se olisi joku söpö samaistuttava juttu.
Tuijotin sitä tuntikausia. Tyydyn vähempään. Minä, se tyyppi, joka oli ollut hänen turvaverkkonsa ja kannustajansa. Päivitin sovelluksen ajatellen, että se oli virhe.
Ei. Se oli siinä, julkisena hänen kahdelle tuhannelle seuraajalleen. Kommentit alkoivat tulvia. Muutama naurava emoji tuntemattomilta.
Yksi yhteiseltä kaverilta: “Sä ansaitset koko maailman. ”
Rintaa puristi. Tämä ei ollut pelkkää tuuletusta. Se oli julkinen julistus siitä, että olin hänen lohdutuspalkintonsa.
Nöyryytys poltti. Meidän ystävämme näkisivät tämän. Hänen perheensä. Ehkä jopa työkaverit.
Miksi julkaista tuollaista? Jos hän tunsi niin, miksi ei puhunut minulle? Istuin hiljaisessa asunnossa, jonka olimme tehneet yhdessä, ja pyöritin suhdetta päässäni. Uhratut päivät.
Ne myöhäiset illat, kun kuuntelin hänen valituksiaan töistä. Tapa, jolla laitoin hänet aina ensimmäiseksi. Hämmennys pyöri. Olinko minä todella vähempi?
Olinko missannut merkit? Epäoikeudenmukaisuus laskeutui raskaana ja raakana. Mutta en ollut vihainen. Enemmänkin kylmä selkeys.
Tätä ei voinut korjata keskustelemalla. Hän oli ylittänyt rajan, tehnyt yksityiselämästämme vitsin tykkäysten toivossa. Ei huutamista. Ei paniikkiviestejä.
Nousin, otin urheilukassini ja aloin pakata. Sinä yönä, kun Emma oli ulkona, luultavasti nauramassa ystäviensä tai kenen tahansa kanssa, kävin järjestelmällisesti läpi asunnon. En ottanut mitään, mikä ei ollut minun. Vaatteet.
Läppäri. Muutama kirja hyllystä. Yhteiset tavarat jätin. Kahvinkeittimen, jonka olin ostanut meille muuton kunniaksi.
Hänen nyt. Jätin jopa kehyksissä olevan kuvan meistä takalle. Sen ensimmäiseltä yhteiseltä rantalomalta. Anna hänen tuijottaa sitä.
Vedetessäni kassin vetoketjua kiinni puhelimeni piippasi. Instagram-ilmoitus. Lisää tykkäyksiä hänen julkaisuunsa. En avannut sitä.
Sen sijaan istuin keittiönpöydän ääreen, sen jonka ääressä olimme jakaneet niin monta ateriaa, ja otin muistilehtiön. Käteni oli vakaa, kun kirjoitin: “Toivottavasti löydät enemmän. Nyt tyydyt yksin. ” Yksinkertaista.
Ei draamaa. Asetin lapun tiskille avaimeni viereen, katsoin vielä kerran ympärilleni. Kasvit, joita olin kastellut. Sohvan, jolla katsoimme sarjoja.
Ja lähdin. Lukitsin oven viimeisen kerran. Ajoin suoraan Markin luo. Hän oli ollut kämppikseni opiskeluaikoina, ja hänellä oli aina ylimääräinen huone.
“Mies, mitä on tapahtunut? ” hän kysyi, kun ilmestyin yllättäen. Kassi kädessä. Näytin hänelle julkaisun.
Hänen silmänsä laajenivat. “Tuo on raakaa. Aiotko soittaa hänelle? ”
“En”, sanoin ja lysähdin hänen sohvalleen.
“Olen valmis. Anna hänen tulla kotiin ja kohdata se. ”
Avasimme pari olutta ja purin hieman tuntojani. En raivonnut, prosessoin vain.
“Luovuin ylennyksestä hänen takiaan. Hylkäsin parempia tilaisuuksia, koska hän sanoi tarvitsevansa minua täällä. Ja tämänkö minä ansaitsen. Julkisen nöyryytyksen.
”
Mark nyökkäsi. “Hän on idiootti. Mutta sä hoidat tän kuin pomo. Ei kohtausta, vaan suoraan ulos.
”
Ensimmäinen yö oli kova. Makasin hereillä ja pyöritin kuvatekstiä päässäni. Hiljaisuus lähdön jälkeen tuntui korviahuumaavalta. Ei mitään halua lähettää hänelle viestiä tai anella selitystä.
Vain ontto särky ja kysymys, kuinka kauan hän oli tuntenut niin. Epäreilu ei kuvannut sitä. Hän oli nöyryyttänyt minua varoittamatta kaiken sen jälkeen, mitä olin antanut. Mutta en romahtanut.
Seuraavana aamuna blokkasin hänet Instagramissa ja muissa someissa. Pidin puhelinlinjan auki ja mietin, ottaisiko hän yhteyttä. Sillä välin keskityin käytännön asioihin. Asuin Markin luona.
Päivitin osoitteeni töissä hiljaa. Ei isoja ilmoituksia. Irrottauduin vain. Seuraavat viikot olivat sumua ja hiljaista uudelleenrakentamista.
Otin muutaman päivän vapaata töistä selvittääkseni pääni. Kerroin esimiehelleni perheasiasta, mikä ei ollut täysin valhe. Mark antoi minun jäädä asumaan toistaiseksi, ja upposin rutiiniin vaimentaakseni melun. Aamuisin sali.
Päivisin työ. Illat lukemista tai yksin vaeltamista. Olin aina ollut se tyyppi, joka suunnitteli etukäteen, mutta nyt kanavoin sen itseeni. Ei enää muiden unelmien asettamista ensimmäiseksi.
Aluksi Emman hiljaisuus oli sinänsä korviahuumaavaa. Odotin heti hyökkäystä, mutta hänen tajunsa heräsi vasta noin kahdentoista tunnin kuluttua. Puhelimeni syttyi keskiyöllä. Vastaamattomia puheluita.
Sitten viestejä. “Mitä helvettiä? Missä sä olet? Ei tää oo hauskaa.
Tule kotiin. ”
En vastannut. Aamuun mennessä lisää. “Näin sun lapun.
Tosi kypsää. Meidän täytyy puhua kuin aikuiset. ”
Edelleen en vastannut. Blokkasin hänen numeronsa väliaikaisesti keskittyäkseni, mutta pidin yhteisiä tuttuja silmällä siltä varalta, että asiat kärjistyisivät.
Hämmennys oli kovinta niinä ensimmäisinä päivinä. Heräsin ja pyöritin julkaisua päässäni kyseenalaistaen kaiken. Olinko minä todella vähempi? Olinko ollut sokea hänen etääntymiselleen?
Mieleeni tulvi flashbackeja. Se kun yllätin hänet viikonloppuretkellä mökille pohjoiseen ja kokosin rahat ylitöistä. Hän oli silloin ylistänyt sitä sosiaalisessa mediassa. “Paras pakomatka ikinä mun tyypin kanssa.
” Nyt se tuntui saastutetulta. Tai kun hän menetti työnsä viime vuonna, ja minä maksoin vuokria kuukausia hänen selvitellessään asioitaan. Laitoin ruokaa, hieroin hänen hartioitaan ja vakuutin, että selviäisimme. Ja mitä varten?
Jotta olisin hänen turvaverkkonsa, kunnes jotain parempaa tulee vastaan. Istuin epäoikeudenmukaisuuden kanssa ja annoin sen kyteä kiehumatta yli. Ei humalaisia purkauksia kavereille. Ei some-päivityksiä.
Vain minä prosessoin. Mark kysyi: “Ootko kunnossa, mies? Tää on perseestä. ”
Nyökkäsin ja sanoin: “Joo, on.
Mutta mä en mene takaisin. ”
Hitaasti haavoittuvuus haihtui. Aloin käydä terapeutilla, etävastaanotolla, ei mitään dramaattista. Hän auttoi minua purkamaan, kuinka olin jättänyt huomiotta varoitusmerkit.
Esimerkiksi Emman jatkuvan vertailun some-elämään. “Sinä ansaitset jonkun, joka näkee sinut voittona”, terapeutti sanoi. Se jäi mieleen. Noin kuukauden kuluttua karma alkoi kurkottaa häntä.
Kuulin asioita puskaradion kautta. En etsinyt niitä, mutta piirimme oli pieni. Se julkaisu oli leimahtanut takaisin hänen naamaansa. Pari yhteistä kaveria laittoi minulle yksityisviestiä.
“Mies, näin ton IG:n. Tää on perseestä. Ootko sä kunnossa? ”
Yksi jopa näytti kuvakaappauksia kommenteista, joissa häntä haukuttiin.
“Jos hän on vähempi, miksi edes julkaista hänet? Helvetin epäilyttävää. ”
Hänen tykkäyksensä laskivat. Muutama meidän porukasta lopetti seuraamisen.
Kävi ilmi, että hän oli purkanut tyttöystävilleen tunnetta jumiutuneisuudesta, mutta julkaisu teki siitä julkista ammusta. Sitten alkoi todellinen purkautuminen. Jake. Se työkaveri seikkailupäivityksineen.
Sen mukaan, mitä sain selville puolueettoman ystävän kautta, hän oli viestitellyt Jaken kanssa viikkoja ennen julkaisua. Tunteellista pettämistä. Keimailemista työviestien varjolla. Julkaisu oli ollut hänen tapansa testata tilannetta, ehkä oikeuttaa loikka.
Kun lähdin, hän sukelsi. Irtisanoutui työstään impulsiivisesti, muutti väliaikaisesti Jaken luo. Mutta Jake oli täysi kulissi. Hänen seikkailunsa olivat velkarahalla maksettuja.
Hän oli epävakaa, pomppi keikkatöiden välillä. Hän käytti Emmaa egon kohottamiseen, esitteli häntä tarinoissaan muusanaan ja häipyi, kun Emma kävi liian takertuvaksi. Jätti hänet riidan jälkeen, puolet vuokralaskusta maksettavaksi. Emma romahti.
Menetti asunnon. Olimme asuneet kuukausivuokralla, ja ilman minun tulojani hän ei pystynyt uusimaan sopimusta. Muutti takaisin myrkyllisen perheensä luo. Äidin, joka mahdollisti kaiken, ja siskon, joka oli aina kadehtinut meidän järjestelyämme.
Työnhaku kariutui. Hänen maineensa muotipiireissä kärsi, kun julkaisu levisi ryhmäkeskusteluissa. “Epäammattimaista”, he sanoivat. Hän yritti siirtyä täysipäiväiseksi vaikuttajaksi, mutta sisältö floppasi.
Epätoivoisia sponsoroituja julkaisuja, jotka huusivat “yrittää liikaa”. Ystävät etääntyivät. Ne, jotka olivat aluksi tykänneet julkaisusta, olivat nyt hiljaa. Sillä välin minä nousin.
Sairaan ironista, mutta sain sen ylennyksen, jonka olin aiemmin hylännyt. Se sisälsi matkustamista, mutta tartuin siihen. Kävin kovaa salilla, pudotin viisitoista kiloa, tunsin oloni terävämmäksi. Aloin seurustella kevyesti.
Ei mitään vakavaa, mutta se muistutti, etten ollut vähempi. Eräänä iltana, noin kolme kuukautta lähdön jälkeen, avasin hänen numeronsa eston. Lähinnä uteliaisuuttani. Tulva seurasi pian.
Se alkoi hienovaraisesti. Teksti kahdelta yöllä: “Hei, voitaisko puhua? Mä kaipaan sua. ” Ignoroin.
Sitten puheluita seuraavana päivänä. Vastaajaviestit: “Voiks sä vastata? Se julkaisu oli tyhmä. Mä olin humalassa ja tuulettein.
En tarkoittanut sitä noin. ”
Viikon kuluttua eskalaatio. Hän ilmestyi Markin oven taakse. Epäsiisti, silmät punaisina.
Mark laittoi minulle varoitusviestin. Olin kotona, mutta annoin hänen hoitaa ensin. “Käske häntä tulemaan ulos”, kuulin hänen sanovan oven läpi. “Tää on naurettavaa.
”
“Mark, hän ei ole kiinnostunut. Emma, sun pitää mennä. ”
Hän löi kerran. “Selvä, mutta käske hänen tietää, että olen pahoillani.
Jake oli virhe. Hän huusi mulle, määräili kaikkea. Vasta nyt tajuan, mitä mulla oli sun kanssa. ”
Astuin silloin ulos.
Rauhallisena kuin koskaan. Hän välähti hetken iloa, mutta sitten hänen ilmeensä lannistui. Katseeni oli etäinen, ei vanha tervetullut. “Emma”, sanoin tasaisesti.
“Mitä sä haluat? ”
Hänen äänensä särkyi. “Korjata tän. Musta tuntui, että olin yksin.
Okei, sen takia se postaus. Mutta se räjähti käsiin ja nyt kaikki hajoaa. Mun työ on menny. Jake heitti mut pois kuin roskan.
Äiti ajaa mut hulluksi. Voidaanko vaan puhua? Meillä oli hyvä yhdessä. ”
Nojasin ovenkarmiin.
“Sä sanoit tyytyväsi vähempään. Kuulostaa siltä, että sä löysit sun enemmän ja se ei pelannutkaan. Ei mun ongelma. ”
“Mä en tarkoittanut sua.
Se koski mun elämää, sitä rutiinia. Hei, sä tunnet mut. ”
“Tunneenko? Julkinen nöyryytys sanoo muuta.
”
Kyyneleet tulivat. “Mä anelen tässä. Anna mulle toinen mahdollisuus. Mä poistan sen postauksen.
Kaiken. ”
“En. ”
Silloin hänen todelliset värinsä pilkistivät. “Sä oot niin kylmä kaiken jälkeen.
Selvä, ole pikkuinen, mutta tulet katumaan tätä, kun oot itse yksin. ”
Suljin oven sanomatta sanaakaan. Blokkasin hänet taas, mutta hän ei lopettanut. Hänen perheensä ryhtyi hommaan.
Hänen äitinsä soitti tuntemattomasta numerosta. “Nuori mies, sä ylireagoit tyhmään postaukseen. Emma kärsii. Ole herrasmies ja kuuntele häntä.
” Löin luurin korvaan. Hänen siskonsa lähetti viestin LinkedInissä. Kaikista paikoista. “Kasva aikuiseksi.
Hän pärjää paremmin ilman sua, mutta hän haluaa sut takaisin. Älä saa häntä anelemaan. ”
Epätoivo kiihtyi. Vastaajaviestit muuttuivat paniikkimaisiksi.
“En pysty nukkumaan. En pysty syömään. Jake oli väkivaltainen. Heitti mun kamat ulos.
Oon mun äidin luona, mutta se on helvettiä. Muistatko kun autoit mua vaikeina aikoina? Auta mua nyt. ”
Sitten vihaisiksi.
“Sä ignoreeraat mut. Tosi kypsää. Luuletko olevasi parempi? Nauti tylsästä elämästäsi.
”
Yhteinen ystävä, jota hän oli painostanut, laittoi viestiä: “Hei, Emma on romuna. Ehkä kahvit selvittäisi ilmaa. ”
Vastasin: “Ei kiitos. Arvostan huolenpitoa.
”
Viidenteen kuukauteen mennessä hän oli pohjalla. Ilmestyi toimistoni aulaan. Turva soitti minulle. Menin alas lujana.
“Emma, lopeta tämä. ”
Hän rukoili nyt. Meikki valui. “Myönnän sen.
Mä olin manipuloiva ja tekopyhä. Ajattelin, että Jake oli jännittävä, mutta hän käytti mua. Nyt oon rahaton ja yksin. Sääli mua.
Mä näen mitä menetin. Me voidaan aloittaa alusta. ”
Hänen sanansa kaikuivat hänen postaustaan. Tyydyn.
Väsynyt olemaan yksin. Tekopyhyys oli silmiinpistävää. Pudistin päätäni. “Sun valinnat, sun seuraukset.
Hyvästi. ”
Välienselvittely tapahtui yhteisen ystävämme Sarahin syntymäpäivillä noin viisi kuukautta lähdön jälkeen. Sarah oli kutsunut minut viikkoja aikaisemmin. Neutraali maaperä.
Hän sanoi: “Ei draamaa, luvattu. ”
Meinasin jäädä väliin, mutta olin siihen mennessä alkanut tapailla Lylia, graafista suunnittelijaa, jonka olin tavannut töiden kautta. Hän oli aito, vähäeleinen, täysi vastakohta Emman kaaokselle. Päätimme mennä yhdessä.
Se tuntui askeleelta eteenpäin. Juhlat olivat kattobaarissa keskustassa. Valosarjoja, musiikki jytisi, vanha piirimme sekoittui. Olin keskellä juttua Markin kanssa, kun huomasin Emman huoneen toisella puolella.
Hän näytti rähjääntyneeltä. Hiukset epäsiistit, mekko huonosti istuva, istui yksin juoma kädessä. Ei Jakea näkyvissä. Katseemme kohtasivat.
Hän suunnisti suoraan luokseni, kurottaen väkijoukon läpi kuin nainen, jolla on missio. “Hei”, hän sanoi ääni väristen mutta vaativana. Lily jännittyi vieressäni, mutta pysyin tyynenä ja esittelin hänet ohimennen. “Tässä on Lily.
”
Emma jätti sen huomiotta, katse lukittuna minuun. “Voitaisko puhua kahden kesken? Ole kiltti, tää on tärkeää. ”
Pudistin päätäni.
“Tässä käy hyvin. ”
“Häh? ” Hän vilkaisi Lylia ja syöksyi sitten sisään. “Mä tiedän, että oon pommittanut sun puhelinta, mutta mä olen tosissani.
Mä mokasin isosti. Se postaus oli tyhmin juttu mitä oon ikinä tehnyt. Musta tuntui, että olin loukussa siinä rutiinissa, ja Jake vaikutti pakotieltä, mutta hän oli painajainen. Määräili, valehteli kaikesta, jätti mut tyhjälle.
Oon nyt äidin luona. Työnhaku on katastrofi, enkä voi lopettaa ajattelemasta meitä. Sä olit vakaa, kiltti, kaikki mitä mä tarvitsen. Yritetään uudelleen.
Mä muutun. Poistan tilini. Ihan mitä vaatii. ”
Hänen sanat roikkuivat ilmassa, epätoivoisina ja raakoina.
Tekopyhyys iski. Anoi sitä vähempää, jota hän oli pilkannut. En tuntenut mitään. Ei sääliä, ei vetoa.
Vain selkeyttä. “Sä sanoit tyytyväsi vähempään, koska olit väsynyt olemaan yksin”, vastasin tasaisesti. “Näyttää siltä, että sait mitä halusit. Enemmän jännitystä, eikö?
Mutta nyt sä oot silti yksin. Sun valinnat johti tähän, Emma. Mä oon rakentanut jotain parempaa ilman draamaa. ”
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
“Tuo on julmaa. Kolmen vuoden jälkeen mä luulin, että välität. ”
“Välitin. Menneessä aikamuodossa.
Sä oot nyt epäolennainen mun elämässeni. ”
Hän punastui, ja viha välähti. “Epäolennainen. Sä päivitit parempaan.
” Hän elehti kohti Lyliaa. “Selvä. Nauti tylsästä päivityksestä. Mutta tulet kaipaamaan mitä meillä oli.
Sitä kipinää. Sitä hauskuutta. ”
“En”, sanoin lujasti. “En tuu.
”
Käännyin takaisin Lylian ja Markin puoleen, mikä lopetti asian. Emma marssi pois mutisten jotain sydämettömyydestäni. Muutama kaveri heitti hänelle katseita. Totuus oli levinnyt siihen mennessä.
Kukaan ei puolustanut häntä. Se ilta vahvisti asetelman. Valta oli vaihtunut. Hän näki minun kukoistavan ja onnellisena, kun hän itse hajosi.
Sen jälkeen ei enää yhteydenottoja. Ehkä hän vihdoin ymmärsi. Kaksi viikkoa myöhemmin asiat olivat rauhoittuneet. Blokkasin hänet pysyvästi kaikkialla, mukaan lukien hänen perheensä numerot.
Työ sujuu hyvin. Matkustin sen ylennyksen tiimoilta ja sain ison asiakassopimuksen. Lily ja minä olemme virallisesti yhdessä. Hän on tavannut vanhempani, ja kaikki on vaivatonta.
Ei pelejä, vain molemminpuolista kunnioitusta. Mitä Emmaan tulee, kuulin Sarahin kautta, että hänellä on edelleen vaikeaa. Julkaisi epämääräisen tarinan virheistä oppimisesta, mutta en itse katsonut. Blokattu ja unohdettu.
Puoli vuotta erosin Redditissä. Jos mietit, olinko väärässä. En ollut. Se postaus oli herätys, jota tarvitsin.
Minulla on nyt uusi asunto keskustassa. Teen ennätyksiä salilla. Jopa suunnittelin Euroopan-matkan Lylian kanssa. Karma on ironista.
Emmasta tuli todellisuus se, että hän tyytyy yksin. Sillä välin minä lopetin tyytymisen kokonaan. Jos hän näkee tämän, toivottavasti löysit enemmän.
Pärjään hyvin ilmankin.