Kun tyttäreni ja vävyni voittivat lotossa 95 miljoonaa dollaria kahdeksan vuotta kestäneen yhteiselon jälkeen, vävyni katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Painu helvettiin tästä talosta. Tämä talo on nyt minun. ” Minä vain hymyilin. Sitten esitin hänelle yhden ainoan kysymyksen.
Se kysymys sai hänen kasvonsa kalpenemaan kuin ruumiilla. Minä saisin hänet menettämään kaiken. En siksi, että olisin julma, vaan koska hän oli liian ahne tajutakseen seisovansa romahduksen partaalla. Minun nimeni on Theodore Marsh.
Olen 72-vuotias ja työskentelin 38 vuotta tienrakennusinsinöörinä Oregonin liikennevirastossa. Rakensin siltoja – en vain sellaisia, jotka ylittävät jokia, vaan sellaisia, jotka yhdistävät ihmiset töihin, perheisiin ja tulevaisuuksiin. Insinöörinä oppii ajattelemaan perustuksia, sitä mikä kestää painetta ja mikä ei. Minun olisi pitänyt soveltaa samoja periaatteita omaan elämääni.
Asuin talossa osoitteessa 2847 Ponderosa Lane Bendissä, Oregonissa. Maryanne, vaimoni, ja minä rakensimme sen yhdessä vuonna 1988. Ja tarkoitan rakensimme – omin käsin. Tein rungot ja valoin perustuksen itse.
Maryanne valitsi jokaisen laatan, maalin ja kaapin saranan. Hän istutti kukkapenkit ja koivurivin ajotien varrelle. Vuosien myötä ne koivut kasvoivat korkeiksi ja suoriksi, ja Maryanne sanoi niiden olevan talon luut – se mikä pitää kauneuden pystyssä. Olimme naimisissa 41 vuotta.
Hän kuoli keväällä 2016 haimasyöpään. Se tapahtui nopeasti, liian nopeasti. Eräänä päivänä hän valitti selkäkipua, ja kuusi viikkoa myöhemmin hän oli poissa. Viimeisenä aamunaan hän puristi kättäni ja sanoi: ”Theodore, älä uskalla muuttua sellaiseksi vanhaksi mieheksi, joka lakkaa elämästä.
Lupaa minulle. ” Lupasin. Sinä syksynä tyttäreni Clare soitti. Hän oli silloin 30-vuotias ja naimisissa Connor Blake -nimisen miehen kanssa.
Connor oli menettänyt työnsä, ja heillä oli vaikeaa vuokran kanssa. Tein mitä kuka tahansa isä tekisi – pyysin heidät muuttamaan luokseni, kunnes he pääsevät jaloilleen. ”Vain muutamaksi kuukaudeksi, isä”, Clare sanoi. Uskoin häntä.
Aluksi oli hyvä, että talossa oli taas elämää. Mutta kuukaudet muuttuivat vuosiksi. Connor ei löytänyt töitä. Tai ehkä hän lopetti etsimisen.
Clare alkoi tehdä tuplavuoroja lääkäriasemalla. Ja hitaasti, niin hitaasti etten huomannutkaan, taloni lakkasi tuntumasta omaltani. Connor alkoi tehdä pieniä huomautuksia. ”Tämä keittiö todella kaipaisi uusimista, Theodore.
Nämä kaapit ovat 80-luvulta. ” Aluksi luulin hänen vain yrittävän auttaa. Sitten tajusin hänen mittailevan, suunnittelevan ja kartoittavan omaisuuttani. Vuosi kaksi vaihtui kolmanneksi, sitten neljänneksi, viidenneksi.
Connor siirteli huonekaluja kysymättä. Hän kutsui ystäviään ja minä vetäydyin makuuhuoneeseeni. Hän alkoi puhua ”meidän talostamme” sen sijaan että olisi sanonut ”sinun talosi”. Clare lakkasi tapaamasta katsettani.
Kun yritin puhua hänelle kahden kesken, Connor ilmestyi aina ovelle kuuntelemaan. Kunnes kolme kuukautta sitten ostin kaksi lottoarpaa Highway 97:n varrella olevasta kaupasta. Kaksi Powerball-arpaa, kaksi dollaria kappale. Annoin toisen Clarelille pieneksi lahjaksi.
Pidin toisen itselläni. Kolme päivää myöhemmin toinen niistä arvoista voitti 95 miljoonaa dollaria. Ja silloin Connor päätti, että minun oli aika lähteä. Mutta Connor teki yhden virheen.
Kun ostin ne arvat, en ostanut vain yhtä. Kolme päivää voiton jälkeen Connor odotti minua keittiössä. Hänen olemuksensa oli muuttunut. Hän istui pöydän ääressä kädet ristissä, ja Claren seisoi tiskialtaan luona selkä minuun päin.
”Tilanteemme on muuttunut”, Connor sanoi. ”Me voitimme juuri 95 miljoonaa dollaria, eikä tämä talo enää sovi elämäntyyliimme. Luulisimme, että viihtyisit paremmin vanhusten palvelutalossa. Me katamme kaikki kulut.
Sinun tarvitsee vain luovuttaa tämä kiinteistö. ”
Katsoin Clarettia. ”Kultaseni, mikä tämä on? ” Hän ei kääntynyt.
Hän ei sanonut mitään. Connor nousi. ”Tehdään asia selväksi, Theodore. Me emme enää tarvitse sinun hyväntekeväisyyttäsi.
Emme tarvitse sinua. Jos teet tästä hankalaa, käytämme laillisia keinoja. Pätevyyskuulemisia, holhousmenettelyjä. Olet 72-vuotias, Theodore.
Hyvä lakimies voisi vakuuttaa tuomarin siitä, ettet enää kykene hoitamaan omia asioitasi. Olen jo alkanut dokumentoida asioita. Kuinka unohdat maksaa laskuja, kuinka vaikutat sekavalta, masentuneelta. ”
En voinut hengittää.
Connor oikaisi paitaansa. ”Mieti tätä yön yli. Puhumme huomenna. Tule, Clare.
” He lähtivät. Seisoin yksin omassa keittiössäni, siinä keittiössä jonka Maryanne ja minä olimme rakentaneet, ja tunsin olevani haamu. Menin makuuhuoneeseen. Istuin Maryannen puolelle sänkyä, kuten aina kun tarvitsin ajatella.
Sitten katseeni osui yöpöydän laatikkoon. Avasin sen. Sisällä oli kirjekuori, jossa säilytin tärkeitä asioita – Maryannen lukulasit, vanhoja kirjeitä, käteistä. Ja sen alla, taitettuna kaksin kerroin, oli lottoarpa.
Käteni tärisivät, kun otin sen esiin. Otin puhelimen ja hain Powerball-tulokset. Vertasin numeroita arpaan. Ne täsmäsivät joka ikinen.
Sitten otin lompakon. Kuitti oli vielä sisällä – todiste siitä, että olin ostanut molemmat arvat yhdessä ostoksessa. Connor ei tiennyt. Hän luuli, että ainoa voittava arpa oli se, jonka hän oli ottanut Clarelilta.
Hän oli väärässä. Istuin Maryannen puolella sänkyä ja tuijotin arpaa. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen tunsin muutakin kuin alistumista. Vihaa.
Ja sen alla jotain vahvempaa – toivoa. Ajattelin Maryannea, joka tapasi sanoa: ”Theodore, joskus pitää vain luottaa perustukseen. Jos se on luja, se kestää. ” Tämä oli minun perustukseni – tämä talo, tämä elämä, työ jonka olin tehnyt.
En aikonut antaa Connorin ottaa sitä. Nukuin arpa tyynyn alla. Aamulla soitin Bernardille, naapurilleni ja vanhalle ystävälleni, eläkkeellä olevalle postinkantajalle, joka oli ollut ystäväni yli kolmekymmentä vuotta. Hän oli se, joka oli alun perin houkutellut minut ostamaan arvan.
Kerroin hänelle kaiken. Sitten soitin Morenille, Bernardin vaimolle, joka tunsi lakimiehen – Rachel Kempin, Bernardin veljentyttären tyttären. Rachel tapasi minut samana päivänä Portlandissa. Rachel oli 42-vuotias, pitkä ja teräväkatseinen.
Hänen toimistonsa oli pieni mutta ammattimainen. Kuuntelin, kun hän selitti: ”Oregonin lain mukaan arvan ostaja omistaa arvan, ellei allekirjoitettua luovutussopimusta ole. Ostit molemmat arvat yhdessä ostoksessa. Sinulla on kuitti.
Annoit toisen arvan tyttärellesi lahjaksi. Mitään sopimusta ei ollut. Arpa, jota vävyttäsi yrittää vaatia, kuuluu laillisesti sinulle. Me jätämme riitautusilmoituksen Oregonin lottohallintoon jo tänään.
”
Kello 14. 47 Rachel painoi lähetä-painiketta sähköisestä arkistosta. ”Valmis. Connor ei voi nyt vaatia sitä palkintoa ilman kuulemista.
”
Ajoin kotiin. Olo oli erilainen kuin lähtiessä. En tuntenut oloani lyödyksi. Tunsin olevani aseistettu.
Connor odotti minua eteisessä. Hänen kasvonsa olivat punaiset. ”Mitä helvettiä sinä olet tehnyt? Lakimiehemme sai ilmoituksen.
Sinä yrität varastaa rahamme. ” ”En varasta mitään”, sanoin rauhallisesti. ”Ostin molemmat arvat. Minulla on kuitti.
Annoin Clarelille arvan. En voittanut arpaa. ”
Connor astui lähemmäs. ”Luuletko että tuomari uskoo sinua?
Että vain sattumalta pidit voittavan arvan itselläsi? ” Kävelin hänen ohitseen olohuoneeseen ja istuin Maryannen vanhaan nojatuoliin – siihen jonka Connor oli vuosia sitten siirtänyt autotalliin ja jonka olin hiljattain tuonut takaisin. Hän seurasi minua. ”Sinä peruutat sen vaateen tänään, tai me teemme elämästäsi helvetin.
Meillä on nyt resursseja. Oikeita rahoja. Voimme venyttää tätä vuosia. Kuinka vanha sinä olet, Theodore?
72? Luuletko oikeasti eläväsi niin kauan, että näet tämän loppuvan? ”
En vastannut. Connor kumartui, kädet nojatuolin käsinojilla.
”Olen dokumentoinut asioita, Theodore. Huolestuttavaa käytöstä, muistikatkoksia, sen kun jätit hellan päälle. ” ”En ole ikinä jättänyt hellaa päälle. ” Connor hymyili.
”Oletko varma? Minulla on muistiinpanoja, jotka väittävät toisin. Päivämääriä, aikoja, todistajia. ”
Kuulin äänen oviaukosta.
Clare seisoi siinä, kädet kietoutuneina ympärilleen, kasvot kalpeat. ”Connor”, hän sanoi hiljaa. ”Pysy tämän ulkopuolella”, Connor sivalsi katsomatta häneen. Clare perääntyi, mutta ei lähtenyt.
Nousin hitaasti. ”Tämä keskustelu on ohi”, sanoin. Connorin hymy leveni. ”Menetät kaiken, Theodore.
Rahat, tyttäresi, arvokkuutesi. Kaiken. ” Kävelin ovea kohti. Ohittaessani Claren pysähdyin.
Hän katsoi minua, ja hetken ajan näin pikkutytön, joka oli pitänyt kädestäni Maryannen hautajaisissa. Sitten jatkoin matkaa. ”Arvokkuuteni on minun, Connor. Et voi ottaa sitä pois.
”
Seuraavana aamuna puhelin soi. Nainen esitteli itsensä Janet Pierceksi pankista. ”Herra Marsh, soitan valtakirjasta, jonka olemme vastaanottaneet. Nimenne on asiakirjassa, ja Connor Blake on nimetty edunvalvojaksesi.
” Lattia tuntui keinuvan. ”En ole koskaan tehnyt valtakirjaa. ” ”Niin arvelimmekin. Allekirjoitus ei täsmää.
Hylkäsimme hakemuksen ja merkitsimme tilisi. Joku yritti väärentää allekirjoituksenne, herra Marsh. Jos tämä asiakirja olisi hyväksytty, se olisi antanut Connor Blakelle täyden laillisen vallan kaikkiin tileihisi. ”
Connor ei ollut vain uhannut.
Hän oli yrittänyt varastaa kaiken – eläkkeeni, rahat jotka Maryanne ja minä olimme säästäneet neljäkymmentä vuotta. Soitin Rachelille. Sitten soitin poliisille ja tein rikosilmoituksen väärennöksestä. Etsivä Morrison otti asian käsittelyyn.
”Herra Marsh, tämä on rikos. Väärennös, petoksen yritys. Jos voimme todistaa että herra Blake jätti tämän asiakirjan tietäen sen vääräksi, häntä voivat odottaa rikossyytteet. ”
Sinä iltana Connor tuli kukkien kanssa.
Halpoja markettikukkia sellofaaniin käärittynä. ”Haluan pyytää anteeksi. Olin ylikuormittunut. En tarkoittanut mitä sanoin.
Voimme sopia tämän. Jäät tänne. Tämä on edelleen sinun talosi. Annamme sinulle 5000 dollaria kuukaudessa.
Sinun tarvitsee vain peruuttaa riitautusvaateesi. ” Jäin katsomaan häntä. ”Sinä uhkasit minua. Yritit väärentää valtakirjan varastaaksesi rahani.
Ja nyt luulet että muutama kukka ja kuukausimaksu korjaavat tämän? ” Connorin hymy horjui. Sitten hän nojasi taaksepäin. ”Haluatko todella taistella meitä vastaan?
” ”En taistele ketään vastaan. Puolustan sitä mikä on minun. ” Connor nauroi katkerasti. ”Olet 72-vuotias, Theo.
Elät menneisyydessä. Maryanne on kuollut. Hän on ollut kuolleena kahdeksan vuotta. ” Nousin seisomaan.
”Painu ulos. ” Connor nousi myös. Hän oli minua pidempi ja tiesi sen. ”Olisit voinut elää helpon elämän.
Mutta mieluummin kuolet köyhänä ja yksin, ylpeytesi kanssa. ” ”Mieluummin kuolen arvokkuuteni kanssa. ” Hän katsoi minua pitkään. ”Menetät kaiken.
Ja kun menetät, älä sano etten yrittänyt auttaa. ” Hän heitti kukat roskiin lähtiessään. Seuraavaksi Connor käytti toista asetta. Ovelle ilmestyi nainen, joka esittäytyi Lisa Hernandeziksi piirikunnan aikuissuojelupalveluista.
”Saimme ilmoituksen koskien hyvinvointianne. Minun on tehtävä arvio siitä, pystyttekö huolehtimaan itsestänne. ” Connor oli tehnyt sen. Hän oli soittanut viranomaisille ja väittänyt minua epäpäteväksi.
Lisa kysyi minulta kysymyksiä, tarkasti talon, keittiön, makuuhuoneen, työpajani. Lopulta hän sanoi: ”Herra Marsh, olen tehnyt tätä työtä 12 vuotta. Näen eron sen välillä, kuka tarvitsee apua ja kuka on kohde. Et ole se henkilö, josta raportissa kerrottiin.
” Tapaus päätettiin. Mutta nöyryytys jäi. Olin joutunut todistamaan pätevyyteni omassa kodissani. Bernard ja Moren todistivat puolestani.
Pastori Joyce toi kymmenen käsin kirjoitettua kirjettä seurakunnan jäseniltä, jotka olivat valmiita todistamaan puolestani. ”Koska Maryannea rakastettiin – ja niin rakastetaan sinuakin”, hän sanoi. Sitten tuli sovittelupäivä. 2.
toukokuuta, kello 10, Oregonin lottohallinnon pääkonttorissa Salemissa. Käytävällä odottivat Connor, Clare ja heidän lakimiehensä. Connor oli pukeutunut uuteen, kalliiseen pukuun, istui jalka toisen päällä kuin olisi jo voittanut. Clare istui kaksi tuolia kauempana, katse puhelimessa.
Hän ei katsonut minua. Se sattui enemmän kuin mikään mitä Connor oli tehnyt. Medioija Howard Phillips selitti prosessin. Connorin lakimies väitti lahjaa: ”Herra Marsh antoi arvan tyttärelleen.
Oregonin lain mukaan se on lahja. Hän katui anteliaisuuttaan vasta kun arvo selvisi. ” Sitten Rachel nousi. ”Herra Morton on kuvannut osan totuudesta.
Sen mikä on olennaisinta, hän on jättänyt pois. ” Hän asetti pöydälle kuitin ja tiliotteen. ”Theodore Marsh osti molemmat arvat. Maksoi molemmista.
Oregonin lain mukaan hän on molempien arpojen laillinen omistaja. Kaksi dollaria maksava arpa ei ole satunnainen lahja. Arpa, joka on arvoltaan 95 miljoonaa dollaria, on huomattava omaisuus. Oregonin lottoasetus vaatii selvän dokumentaation omistajuuskiistoissa.
Herra Marshilla on dokumentaatio. Herra Blakella ei. ”
Sitten Rachel asetti pöydälle toisen asiakirjan. ”8.
huhtikuuta herra Blake jätti valtakirjan pankkiin, joka olisi antanut hänelle vallan herra Marshin tileihin. Pankki hylkäsi asiakirjan, koska allekirjoitus ei täsmännyt. He merkitsivät sen mahdolliseksi petokseksi. ” Ja vielä: ”Tämä on poliisiraportti, joka on tehty väärennöksen yrityksestä.
”
Huone hiljeni. Connor oli kalpea. Hänen lakimiehensä ei ollut tiennyt väärennöksestä. He poistuivat huoneesta.
Kun palasivat, Phillips kääntyi Claren puoleen. ”Rouva Marsh, mitä tapahtui kun isänne antoi teille arvan? ” Claren ääni oli hädin tuskin kuuluva. ”Hän sanoi ostaneensa arvan ja että se oli typerää.
Hän hymyili. Se oli ensimmäinen kerta kuukausiin kun näin hänen hymyilevän. ” ”Sanoiko hän, että voittorahat olisivat sinun? ” ”Ei.
Hän vain ojensi sen minulle. Sanoin kiitos, isä. Siinä kaikki. ” ”Kun arpa voitti, mitä tapahtui?
” ”Connor tarkisti numerot. Hän innoistui. Hän alkoi soittaa heti. ” ”Ja isäsi?
” ”Isä vain seisoi siinä. Hän näytti eksyneeltä. ”
Phillips katsoi häntä. ”Rouva Marsh, vastatkaa minulle suoraan.
Älkää katsoko ketään muuta. Kohteliko isänne teitä koskaan huonosti? Yrittikö hän koskaan satuttaa tai manipuloida teitä? ” Pitkä hiljaisuus.
Sitten kyyneleet alkoivat taas virrata. ”Ei. Isä ei koskaan. Hän ei tehnyt muuta kuin oli kiltti.
” Claren ääni kohosi. ”Connor kertoi minulle, että isä kaunaisi meitä. Että isä halusi meidät pois. Että isä puhui meistä pahaa selän takana.
Mutta isä ei koskaan sanonut niin. Connor sanoi, että isä sanoi. Ja minä uskoin häntä. ” Hän kääntyi Connorin puoleen.
”Sinä sanoit, että isä halusi meidät lähtevän. ” ”Minä yritin suojella sinua. ” ”Suojella minua? Minun isältäni, joka rakastaa minua ja joka otti meidät luokseen kun meillä ei ollut mitään?
” Hän kääntyi takaisin Phillipsin puoleen. ”Isä ei koskaan halunnut meitä pois. Connor halusi. Ja minä annoin hänen tehdä sen.
”
Connor nousi. ”Tämä on naurettavaa. Me lähdemme. ” Phillipsin ääni oli terävä.
”Herra Blake, istukaa. ” Clare sanoi: ”En lähde mukaasi. En enää. ” Connor jäätyi.
”Mitä? ” ”Olen ajatellut tätä viikkoja. Olen valmis. ” Ovi aukeni.
Connorin lakimies astui sisään, vilkaisi huonetta ja sanoi: ”Herra Phillips, minun on vetäydyttävä tästä asiasta. En voi eettisesti jatkaa. ” Sitten hän lähti. Connor raivosi ja marssi ulos.
Huone hiljeni. Clare istui itkien. Sitten hän nousi, käveli pöydän ympäri ja pysähtyi eteeni. ”Isä, olen pahoillani.
” Sanoin: ”Minä tiedän. ”
Menin kotiin. Connor oli poissa. Clare pysyi vielä jonkin aikaa.
Hän jätti minulle kirjeen. Kaksi sivua, käsin kirjoitettua. Siinä oli kaikki se, mitä hän ei voinut sanoa kasvokkain. Hän kirjoitti, että hän oli hakenut avioeroa ja vuokrannut oman asunnon.
”En odota anteeksiantoa. En odota että haluat minut elämääsi. Mutta haluan että tiedät rakastavani sinua. En ole koskaan lakannut.
Tulen takaisin kolmen päivän kuluttua. Koputan. Ymmärrän jos et avaa. ”
Kolme päivää myöhemmin hän tuli.
Seisoimme ovella. ”Hei, isä. ” ”Hei, kultaseni. ” Istuimme olohuoneessa.
Sanoin: ”Clare, minä annan sinulle anteeksi. Mutta anteeksianto ei tarkoita, että kaikki palaa ennalleen. Meidän on aloitettava alusta. Kahden ihmisinä, jotka rakastavat toisiaan ja yrittävät oppia luottamaan uudelleen.
” Hän nyyhkäytti. ”Haluan sen. ” Hän purskahti itkuun, ja minä otin hänet syliini. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen pidin tytärtäni sylissä.
Rahat saapuivat tililleni 18. kesäkuuta. 47,5 miljoonaa dollaria verojen jälkeen. Tapasin talousneuvoja Caroline Fischerin.
Hän kysyi: ”Mitä haluat rahojesi tekevän? ” ”Haluan turvaa. Haluan auttaa tytärtäni. Ja haluan kunnioittaa vaimoani.
” Ja sitten sain idean. Perustin Marshin vanhussuojelurahaston, 20 miljoonalla dollarilla, auttaakseni iäkkäitä ihmisiä, joiden perheet yrittävät hyväksikäyttää heitä. Rachelista tuli sen lakiasiainjohtaja, Lisasta konsultti. Vuoden loppuun mennessä rahasto oli auttanut 47 ihmistä.
Maryanne olisi rakastanut sitä. Myin Ponderosa Lanen talon. Se oli täynnä muistoja, mutta myös tahroja, joita en voinut pestä pois. Ostin talon Canon Beachilta, rannikolta.
Moderni, lasia ja puuta, ikkunat Tyynellemerelle. Bernard ja Moren kävivät usein. Clare ajoi joka toinen sunnuntai kolmen tunnin matkan Bendistä. Me kokkasimme yhdessä, istuimme kannella ja katselimme auringonlaskua.
Hänen avioeronsa vahvistui syyskuussa. Lokakuussa hän sai työpaikan Bendin yhteisökeskuksesta. ”Se ei ole paljon”, hän sanoi. ”Mutta minä ansaitsin sen.
En ole ansainnut mitään kahdeksaan vuoteen. ” ”Olen ylpeä sinusta”, sanoin. Keväällä istutin kukkia puutarhaan. Clare tuli puutarhakäsineiden kanssa.
”Ajattelin että voisit käyttää apua. ” Istuimme vierekkäin ja istutimme narsisseja, Maryannen lempikukkia. Clare sanoi: ”Kiitos, kun et luovuttanut minusta. ” ”En voisi koskaan luovuttaa sinusta.
” Kun olimme valmiit, istuimme kannen portailla ja katsoimme merta. Sanoin: ”Minä luulin ennen, että talo on vain seinät ja katto. Lautaa ja nauloja, jotain mitä voi mitata. Mutta se ei ole.
Talo on muistoja. Ihmisiä jotka täyttivät sen. Äitisi nauru. Sinun ensimmäiset askeleesi.
Riidat, anteeksianto, rakkaus. ” Clare nojasi päänsä olkapäälleni. ”Sinä voitit, isä. Me molemmat voitimme.
”
Istuimme siinä, Tyynimeri avautuen horisonttiin. Lottoarpa, petos, taistelu, voitto. Rahasto, joka auttoi 47 ihmistä. Clare vapaa ja parantumassa.
Maryannen muisto kunnioitettuna. Olin onnellinen. Ensimmäistä kertaa sitten Maryannen kuoleman, olin aidosti onnellinen. Ihmiset sanovat että perhe on kaikki.
Uskon sen. Mutta perhe ei ole vain ne, jotka jakavat katon tai veren. Perhe on ne, jotka näkevät sinut, seisovat rinnallasi ja puhuvat totta, vaikka se sattuu. Connor ja Clare asuivat talossani kahdeksan vuotta.
Mutta Bernard, Moren, pastori Joyce ja Rachel olivat perhettä silloin kun sillä oli merkitystä. Ja Clare löysi tiensä takaisin. Rikkain asia mitä minulla on, on sunnuntai-ateriat tyttäreni kanssa ja puutarhassa työskentely, tietäen että nousin silloin kun sillä oli merkitystä. Se on enemmän kuin 95 miljoonaa dollaria.
Se on kaikki.