Aleksi Virtanen pyyhki rasvan käsistään punaisella korjaamoliinalla, kun moottoriöljyn ja metallin tuttu tuoksu täytti hänen keuhkonsa. Hänen korjaamonsa Tampereen Nekalan laidalla oli vaatimaton, mutta se antoi hänelle jotain, mitä hänen entisen ammattinsa miehet harvoin saivat: rauhan. Viisikymmentäkaksivuotiaana hän näytti graniitista veistetyltä, ja hänen arpiset kätensä liikkuivat tarkasti työn ääressä. Samat kädet olivat aikoinaan saaneet tunnustuksia terroristeilta kaukaisissa maissa, purkaneet pommiverkostoja ja tehneet asioita, joista useimpien miesten vatsa kääntyisi.
Mutta se oli toista elämää, toista miestä. Suojelupoliisi oli antanut hänelle uudet paperit, uuden historian. Aleksi Virtanen syntyi, ja Leonid Dimitriev katosi lopullisesti. “Isä, oletko vielä täällä?
”
Aleksi katsoi ylös ja näki poikansa Jeren nojaamassa ovenkarmiin. Kaksikymmentäkolmevuotias, äitinsä pehmeät kasvonpiirteet, isänsä teräksenharmaat silmät. Poika oli päässyt opiskelemaan tietojenkäsittelytiedettä Tampereen yliopistoon, ja joka kerta kun Aleksi ajatteli sitä, hänen rintansa paisui ylpeydestä. Hänen poikansa ei koskaan tarvitsisi tietää, miltä tuntuu riistää ihmiseltä henki.
“Viimeistelen juuri Petterin vaihdelaatikkoa”, Aleksi vastasi. “Mitä sinä täällä teet? Luulin sinulla olevan luentoja. ”
Jeren ilme muuttui, ja Aleksin vaistot syttyivät heti.
Vuosien koulutus oli opettanut hänet lukemaan mikroilmeitä, kehonkieltä, hienovaraisia vihjeitä. Hänen poikansa oli hermostunut. “Mun täytyy puhua sulle jostain”, Jere sanoi ja astui sisään. Aleksi laski työkalunsa.
“Mikä on hätänä? ”
“Muistatko kämppikseni Miika Salon, sen jonka vedonlyöntiongelma oli? ” Jere hengähti hitaasti. “Se paheni paljon pahemmaksi.
Se joutui velkaan tosi vakavien tyyppien kanssa. Niin kuin järjestäytynyttä rikollisuutta vakavien. Ne tulivat meidän kämpille kaksi viikkoa sitten ja uhkasivat sitä. Se oli kauhuissaan.
Yritin auttaa sitä. Allekirjoitin yhdessä lainan sen sedän kautta, jotta velka maksettaisiin pois. ”
Aleksin leuka kiristyi. “Kuinka paljon?
”
“Viisikymmentä tuhatta euroa. ”
Luku roikkui ilmassa kuin giljotiinin terä. Aleksi sulki silmänsä, vuosikymmenten kuri pitäen vihansa aisoissa. “Käytitkö oikeaa nimeäsi?
”
“Käytin oikeaa nimeäni, isä. Miikan setä sanoi, että se on laillista. Kuusi kuukautta aikaa maksaa takaisin kohtuullisella korolla. Mutta Miika katosi kolme päivää sitten.
Tyhjensi tavaransa ja hävisi. Sen setä soitti mulle eilen. Sanoi, että koko summa lankeaa nyt mulle. Kuusikymmentä tuhatta koron kanssa.
Mulla on kolmekymmentä päivää aikaa. ”
Aleksin mieli laski jo skenaarioita. “Tämä setä, mikä sen nimi on? ”
“Ville Rantanen.
”
Aleksi tunsi sen nimen. Jokainen Tampereen alamaailmassa tunsi sen. Ville Rantanen oli Kalliolan perheen etumies, Roope Kalliolan serkku ja päävälikäsi koronkiskonnassa ja perinnässä. He pyörittivät kaikkea huumekaupasta ihmiskauppaan, ja heillä oli yhteyksiä aina Baltiaan ja Pietariin asti.
“Kävelit ansaan”, Aleksi sanoi hiljaa. “Miika oli syötti. Heillä on se todennäköisesti jossain, tai se on jo kuollut. He kiristävät sinua erityisesti.
”
“Mutta miksi? En mä oo kukaan. ”
“Koska joku teki läksynsä. He tietävät, että mulla on säästöjä.
He tietävät, että tekisin mitä tahansa suojellakseni sinua. Tämä on ammattimaista kiristystä. ”
Jeren kasvot kalpenivat. “Isä, olen niin pahoillani.
”
” Ei se ole sinun syytäsi. ” Aleksi laski painavan kätensä poikansa olalle. “Yritit auttaa kaveria. Mutta meidän täytyy olla nyt fiksumpia.
”
Kolme päivää myöhemmin Aleksi seisoi kotinsa olohuoneessa Kalevassa tutkien kansiota, jonka oli koonnut Ville Rantasesta ja Kalliolan järjestöstä. Vanhat taidot eivät katoa, ja hän oli viettänyt viimeiset seitsemänkymmentäkaksi tuntia tekemällä tiedustelua sillä tavalla, johon hänet oli koulutettu: järjestelmällisesti, perusteellisesti, näkymättömästi. Hän oli tunnistanut kaksitoista samankaltaista kiristystapausta viimeisen puolentoista vuoden aikana. Useimmat perheet maksoivat.
Ne jotka eivät maksaneet, näkivät lastensa päätyvän sairaalaan luunmurtumien kanssa. Hänen puhelimensa soi. Tuntematon numero. “Herra Virtanen.
” Ville Rantasen ääni oli sileä, melkein ystävällinen. “Toivottavasti olet ehtinyt miettiä poikasi tilannetta. ”
“Työstän rahaa”, Aleksi vastasi pitäen äänensä tasaisena. “Hyvä kuulla.
Mutta Roope alkaa kärsiä. Hän on sitä mieltä, ettet ehkä ota tätä tarpeeksi vakavasti, joten päätimme antaa vähän motivaatiota. ”
Aleksin veri hyytyi. “Mitä te teitte?
”
“Emme mitään vielä. Mutta Jerellä on niin valoisa tulevaisuus edessä. Olisi sääli, jos jotain sattuisi. Me tiedetään sen aikataulu, joka luento, jokainen reitti.
Se pysähtyy sillä kahvilalla Hämeenkadulla joka tiistai ja torstai. Me tiedetään kaikki. ”
“Jos kosket poikaani—”
Ville nauroi. “Sä oot mekaanikko Virtanen.
Ei kukaan. Sä maksat mitä oot velkaa, plus koron, joka on nyt seitsemänkymmentäviisi tuhatta, ja tiedät sen kahden viikon sisällä. Tai otat maksun muilla tavoin. Ropella on juttu esimerkkien suhteen.
”
Puhelu katkesi. Aleksi seisoi liikkumatta pitkän hetken, käveli sitten kellariinsa. Väliseinän takana, piilossa kaksikymmentä vuotta, oli pakopakkaus: väärennettyjä passeja, käteistä useissa valuutoissa, muistitikkuja ja satelliittipuhelin, joka yhdistyi verkkoon, jota teknisesti ei ollut olemassa. Hän soitti yhden puhelun.
Siihen vastattiin ensimmäisellä soittoäänellä. “Tämä on haamuprotokolla. Tunnistuskoodi. Jukov seitsemän seitsemän purppura.
”
Tauko. “Tuo koodi on ollut käyttämättömänä yhdeksäntoista vuotta. ”
“Lehto. Tarvitsen tietoja.
Kohdepaketti Roope Kalliolasta. Kiinteistöt, rutiinit, turvajärjestelyt, perhe, heikkoudet. Kaikki. ”
“Se on nykyisen toiminta-alueemme ulkopuolella.
”
“Tämä on henkilökohtaista. He uhkasivat poikaani. ”
Toinen tauko. “Olit yksi parhaista.
Tietopaketti on turvapalvelimella kuuden tunnin kuluttua. Sen jälkeen olet omillasi. Tämä yhteys palaa tuhkaksi tämän puhelun jälkeen. ”
“Ymmärretty.
”
Aleksi lopetti puhelun ja kiipesi portaat. Hänellä oli kuusi tuntia valmistautua. Kuusi tuntia ennen kuin hän lakkaisi olemasta Aleksi Virtanen, mekaanikko ja isä, ja muuttuisi joksikin paljon vaarallisemmaksi. Jere heräsi jyskyttävään päänsärkyyn ja kuparin makuun suussaan.
Hänen kätensä oli sidottu nippusiteillä metalliseen tuoliin. Huone oli pimeä lukuun ottamatta yhtä yläpuolella roikkuvaa lamppua, ja homeen ja ruosteen haju täytti sieraimet. Paniikki iski heti, kun hän veti vastaan sidontaa ja tunsi siteiden leikkaavan syvemmälle ranteisiin. “Se on hereillä”, ääni sanoi varjoista.
Ville Rantanen astui valoon kahden isokokoisen miehen kanssa. Heidän takanaan ilmestyi mies, jonka rento itsevarmuus omisti kaiken näkemänsä. Roope Kalliola oli nuorempi kuin Jere oli odottanut, ehkä kolmenkymmenen puolivälissä, moitteettomasti pukeutunut hiilenharmaaseen pukuun. Mutta hänen silmänsä olivat kuolleet, hain silmät.
Kun hän hymyili, se ei koskaan yltänyt niihin. “Jere Virtanen”, Roope sanoi. “Isäsi on välttänyt puheluitamme. Se on tosi epäkohteliasta.
”
“Se hoitaa rahaa”, Jere änkytti. “Se tarvitsee vain aikaa. ”
“Aikaa? ” Roope nauroi, ääni kuin särkyvää lasia.
“Kaikki tarvitsevat aikaa. Mutta aika maksaa rahaa. Sinä ja isäsi näytätte luulevan, että voitte neuvotella meidän kanssamme. ”
Ville astui esiin pihdit kädessään, antaen niiden kimmeltää valossa.
“Näin tämä toimii”, Roope jatkoi kierrellen Jeren ympärillä kuin peto. “Isäsi saa puhelun. Se kuulee sinun huutavan. Sitten se ymmärtää, että olemme tosissamme.
Joka päivä kun se myöhästyy, Ville vetää yhden hampaasi. Viikon loppuun mennessä syöt pillillä. ”
“Ole kiltti”, Jere anoi. “Soittakaa sille vaan.
Se maksaa. ”
Roope nyökkäsi Villelle, joka veti esiin puhelimen ja soitti. Se soi kolme kertaa ennen kuin Aleksi vastasi. “Herra Virtanen”, Roope sanoi ottaen puhelimen.
“Toivottavasti sulla on mukava ilta. Olen täällä poikasi kanssa. Soitan, koska meidän täytyy keskustella maksuaikataulustasi. ”
Jere kuuli isänsä äänen kaiuttimesta, tappavan rauhallisena.
“Anna minun puhua pojalleni. ”
“Ensin haluan sinun ymmärtävän jotain. Olen liikemies. Tarjoan palveluita.
Ja kun ihmiset käyttävät hyväkseen näitä palveluita, odotan heidän kunnioittavan sitoumuksiaan. Poikasi sopi ehdoista. Niitä ehtoja ei ole täytetty. ”
Roope nyökkäsi Villelle, joka tarttui Jeren leukaan ja väänsi sen auki.
Sitten kaikki tapahtui yhtä aikaa. Valot sammuivat. Lasin särkymisen ääni kajahti ylhäältä. Huutoja kaikui rakennuksen läpi.
Terävä, vaimennettu pamaus. Lisää huutoa, sitten märkä tömähdys ja hiljaisuus. Jere kuuli askelia, useita pareja liikkuen sotilaallisella tarkkuudella. Varavalaistus välähti punaisen hehkun kaiken ylle.
Ville päästi Jeren irti ja veti aseen vyöltään, mutta ei koskaan ehtinyt nostaa sitä. Jokin pieni ja lieriömäinen vieri lattian poikki. Valokranaatti. Jere puristi silmänsä kiinni juuri kun maailma muuttui valkoiseksi ja iskuaalto ravisteli hänen hampaitaan.
Kun kuulo palasi, huone oli täynnä savua ja ruumiita. Ville makasi maassa tajuttomana. Kaksi vartijaa eivät liikkuneet. Roope ryömi kohti ovea veri valuen korvista.
Ja huoneen keskellä, pidellen vaimennettua pistoolia sen rennon varmuuden kanssa, jolla joku on tehnyt tätä tuhat kertaa, seisoi Aleksi Virtanen. Mutta hän ei ollut mies, jonka Jere tunsi. Tämä oli joku muu, kylmä, laskelmoiva, tappava. Hänen liikkeensä olivat sulavia, tehokkaita, harjoiteltuja.
Hän puhdisti huoneen aseellaan, tarkisti nurkat, arvioi uhat sekunneissa. “Isä”, Jeren ääni oli tuskin kuiskaus. Aleksi laittoi aseensa koteloon, siirtyi Jeren luo ja leikkasi nippusiteet yhdellä sulavalla liikkeellä. “Meidän täytyy liikkua nyt.
Pystytkö kävelemään? ”
Jere nyökkäsi sokissa. Aleksi ohjasi hänet huoltokäytävään, ase kädessä, silmät jatkuvasti tarkkaillen. He tulivat ulos varastoalueelle, jossa merkitsemätön pakettiauto seisoi käynnissä.
Aleksi työnsi Jeren sitä kohti, pysähtyi sitten ja katsoi taakseen rakennukseen. Sisällä Roope Kalliola oli onnistunut ryömimään puhelimelle. Hänen kätensä vapisivat, kun hän näppäili numeroa. Aleksin puhelin soi.
Hän vastasi ja laittoi sen kaiuttimelle. “Kuka olet? ” Ropen ääni oli raaka, kauhistunut. “Sinulla on kaksi tuntia aikaa vapauttaa poikani”, Aleksi vastasi kylmästi.
“Mutta sen olen jo tehnyt. Pidä tätä ammattilaisen kohteliaisuutena. Sinä ja koko organisaatiosi olette valmiita. Jokainen turvatalo, jokainen operaatio, jokainen tili, tiedän niistä kaikista.
Sinulla on kaksi tuntia hajottaa järjestösi ja kadota. Jos olet vielä Tampereella auringon noustessa, en pysähdy vain sinun väkeesi. Tulen perheesi perään. Äitisi Tammelassa, sisaresi Kalevassa, serkkusi Villen lapset heidän yksityiskoulussaan.
Kaikki. ”
“Et voi—”
“Kaksi tuntia, Roope. Suosittelen käyttämään ne viisaasti. ”
Aleksi lopetti puhelun ja katsoi palavaa rakennusta.
Jere tuijotti isäänsä nähden hänet selkeästi ensimmäistä kertaa. “Kuka sinä olet? ”
Aleksi laski käden poikansa olalle. “Mennään kotiin.
Sitten puhutaan. ”
Aleksi ajoi hiljaisuudessa, kiemurrellen Tampereen takakatuja pitkin, tarkistaen peilit varmistaakseen ettei heitä seurattu. Jere istui matkustajan penkillä, kädet yhä vapisten. Isä, jonka hän oli tuntenut koko elämänsä, hiljainen mekaanikko joka valmensi pikkupoikien jääkiekkoa, oli juuri toteuttanut sotilastasoisen panttivanginpelastusoperaation.
He ajoivat Aleksin talon autotalliin, ja vasta silloin Aleksi puhui. “Sisään nopeasti. ”
Aleksi meni heti ikkunoiden luo, tarkisti näkölinjat ja aktivoi sitten turvajärjestelmän, jota Jere ei ollut koskaan huomannut. Piilotettuja kameroita, liiketunnistimia, vahvistettuja sisäänkäyntejä.
Talo oli linnoitus naamioituna esikaupunkiarkeen. “Istu”, Aleksi sanoi viitaten keittiön pöytään. Hän kaatoi kaksi lasillista viskiä ja työnsi toisen pojalleen. Jere joi sen yhdellä siemauksella.
“Sun nimi ei oikeasti oo Aleksi Virtanen. Vai onko? ”
Aleksi tarkasteli poikaansa pitkän hetken. Ravisti sitten päätään.
“Ei. Synnyin Leonid Dimitrieviksi. Olin Spetsnats, Venäjän erikoisjoukot, tiedustelusuunta, erikoistunut kuulusteluun ja tiedon hankintaan. Tein sitä kaksitoista vuotta.
”
“Olit Venäjän armeijassa”, Jeren ääni oli tuskin kuiskaus. “Olin hyvä siinä, mitä tein. Liiankin hyvä. He lähettivät minut paikkoihin, joihin muut eivät voineet mennä, tekemään asioita, joita muut eivät voineet tehdä.
Tšetšenia, Syyria, Ukraina. Otin tietoja ihmisistä, jotka eivät halunneet niitä antaa. Purin terroristisoluja. Olin ase, Jere.
Hyvin tehokas ase. ”
Hän piti tauon, vuosien paino näkyen silmissään. “Vuonna 2005 minut käskettiin kuulustelemaan ryhmää tšetšeenisiviilejä, perhettä, naisia, lapsia. He halusivat minun käyttävän heitä painostuskeinona.
En pystynyt tekemään sitä. Tiesin, että jos tekisin, menettäisin sen palan ihmisyyttä, joka minulla vielä oli. ”
“Joten sä loikkasit”, Jere sanoi. “Vaihdoin kaiken tietämäni GRU:n operaatioista uuteen henkilöllisyyteen.
Suojelupoliisi siirsi minut Suomeen. Annoivat minulle nimen Aleksi Virtanen. Opin olemaan mekaanikko. Opin olemaan tavallinen.
Sitten tapasin äitisi. ”
Aleksin ilme pehmeni. “Marjut oli opettaja. Hän tiesi, että minussa oli jotain erilaista, että minulla oli menneisyys.
Mutta hän ei koskaan painostanut. Hän uskoi, että ihmiset voivat muuttua. Hän sai minutkin uskomaan siihen. ”
“Entä tänä iltana?
Se mitä teit? ”
Aleksin ilme kovettui. “Palasin siihen, mihin minut koulutettiin. Minulla oli kuuden tunnin tiedot vanhoilta kontakteilta.
Ropen rutiinit, hänen jenginsä sijainnit. Tunnistin varaston heidän aiemman kaavansa perusteella. Iskin kovaa, ilman varoitusta. Se on sitä, mitä tein kaksitoista vuotta.
En vain koskaan luullut joutuvani tekemään sitä uudelleen. ”
“Mitä nyt tapahtuu? ”
“Roope ei vaan katoa. Mutta poistin neljätoista ruumista siitä varastosta, koko hänen sisäpiirinsä.
Olen myös vuotanut todisteita hänen toiminnastaan keskusrikospoliisille. Heillä on ratsioita hänen kiinteistöissään tuntien sisällä. Kaikki mitä hän on rakentanut romahtaa. ”
“Mutta miehet kuten Roope eivät hyväksy tappiota”, Aleksi jatkoi.
“Hän ryhmittäytyy uudelleen, löytää uusia sotilaita, tulee takaisin. Siksi meidän täytyy olla valmiina. ”
Kuin merkiksi Aleksin puhelin surahti. Viesti tuntemattomasta numerosta: “Tämä ei ole ohi.
Tapoit veriheimolaiseni. Tapan sinut. ”
Jere luki viestin isänsä olan yli. “Mitä me tehdään?
”
Aleksi nousi ja käveli kellarin ovelle. “Valmistaudumme sotaan. ”
Poliisin ratsia Roope Kalliolan kiinteistöihin tapahtui kello 4. 37 aamulla.
Synkronoituja iskuja kuuteen kohteeseen, ja he löysivät todisteita rahanpesusta, huumekaupasta ja tarpeeksi aseita pienen sodan aloittamiseen. Mutta Roope ei ollut niiden joukossa. Auringon noustessa uutiset kertoivat Kalliolan järjestön hajoittamisesta, mutta Roope oli yhä vapaana, ja Aleksi tiesi tarkalleen, mitä se tarkoitti. Jere istui keittiön pöydässä katsomassa isäänsä, joka oli muuttanut talon komentokeskukseksi yön yli.
Kannettavia näyttämässä valvontasyötteitä, aseita eriteltyinä, viestintälaitteita. “Se tulee mun perääni ensin”, Jere sanoi. “Sitä se yrittää. Siksi et lähde tästä talosta.
Olen järjestänyt suojelun ihmisiltä, joihin luotan vanhasta verkostostani. He saapuvat tunnin sisällä. ”
Koputus ovelle, kolme lyhyttä, kaksi pitkää, yksi lyhyt. Aleksi rentoutui hieman ja avasi oven.
Kaksi miestä astui sisään. Ensimmäinen oli kuusissakymmenissä, hoikka ja kova, sotilasuran ryhtinen. Toinen oli nuorempi, varovaisilla silmillä. “Seppo Nieminen”, vanhempi mies sanoi kätellen.
“On siitä aikaa, Leonid. ”
“Aleksi nykyään. Tämä on poikani Jere. ”
“Kuulin, että teillä on ongelmia.
Tämä on Kalle Aho. Meillä on kaksi lisää ulkona, entisiä erikoisjoukkoja. Jos Kalliolan väki tulee, ne ei pääse läpi. ”
Aleksi briefasi heidät nopeasti, tehokkaasti, piirtäen taktisen kuvan.
Seppo kuunteli, kysyi tarkkoja kysymyksiä, nyökkäsi sitten. “Pystytetään perimetri. Mutta Aleksi, jos Kalliola on fiksu, se ei tuu tänne suoraan. ”
“Tiedän.
” Aleksi avasi kartan kannettavallaan. “Se iskee pehmeisiin kohteisiin, ihmisiin, joihin mulla on yhteys, painostuskeinoiksi. ”
Aleksin puhelin soi. Numero estetty.
Hän vastasi ja laittoi kaiuttimelle. “Näen, että olet tehnyt organisaatiostani lainvalvonnan prioriteetin”, Ropen ääni oli rauhallinen, liiankin rauhallinen. “Vanhojen kontaktien käyttäminen, todisteiden vuotaminen, ratsioiden koordinointi. Et oo pelkkä mekaanikko, vai oletko herra Virtanen?
”
“M Mitä haluat, Roope? ”
“Haluan sun ymmärtävän jotain. Oot maksanut mulle kaiken. Bisnekseni, maineeni, perheeni perinnön.
Luuletko, että se lopettaa tämän? Oot tehnyt hieman taustatutkimusta susta, Aleksi Virtanen. Vai pitäisikö sanoa Leonid Dimitriev, entinen Spetsnats, entinen GRU:n kuulustelija. Todella vaikuttava ansioluettelo.
”
Aleksi katsoi Jereä. “Se aikoo mennä siviilien perään. Ihmisten, jotka eivät pysty puolustautumaan. Se on sen strategia.
”
“Meidän täytyy löytää se ensin”, Kalle sanoi. “Metsästää se ennen kuin se ehtii liikkeelle. ”
Aleksi liikkui jo, keräten varusteita. “Ajattelen kuten se.
Se on vihainen, nöyryytetty, mutta ei tyhmä. Se hakeutuu paikkaan, jossa tuntee olonsa turvalliseksi, jollain tunneperäisellä paikalla. Ropen perhe on ollut Tampereella kolme sukupolvea. Hänen isoisänsä pyöritti toimintaa Pispalasta.
Siellä on vanha työväentalo, kiinni jo vuosia, mutta yhä perheen omistuksessa. Sinne se menee. ”
“Tänä iltana”, Aleksi sanoi. “Ennen kuin se ehtii tehdä siirtonsa.
”
“Isä”, Jere puuttui. “Tämä on hulluutta. Soita poliisille. ”
Aleksi kääntyi poikaansa päin, ääni lempeä mutta luja.
“Poliisi ei voi auttaa meitä. Ei tässä. Ainoa tapa pysäyttää tällainen mies on poistaa uhka pysyvästi. ”
Vanha työväentalo seisoi umpikujan päässä Pispalassa, kolmikerroksinen tiilirakennus laudoitetuilla ikkunoilla.
Aleksi tarkkaili sitä katolta kahden korttelin päästä sotilastason optiikalla. Kalle oli hänen vieressään yhtä keskittyneenä. “Liikettä toisessa kerroksessa”, Kalle raportoi. “Kolme lämpöjälkeä.
Kaksi paikallaan, yksi liikkuu. ”
“Roop”, Aleksi sanoi. “Se on levoton. Seppo, meillä on silmät kaikilla uloskäynneillä?
”
“Jussi on pohjoispuolella. Sami peittää kujan. Ei muita vihollisia näkyvissä. ”
“Meidän täytyy houkutella heidät ulos”, Aleksi sanoi.
“Liikaa muuttujia sisällä. Mitä jos me vain kävelisimme sisään? ”
Aleksi mietti hetken, veti sitten puhelimensa esiin ja soitti Roopen numeroon. Se soi neljä kertaa.
“Sitkeä oot”, Ropen äänessä oli terävyyttä. “Tule ulos piilopaikastasi, Roope. Työväentalolla Pispalassa. Tiedän, että oot siellä.
Tiedän, että sulla on kaksi miestä mukana. Toinen kerros, länteen näkevä ikkuna. Oot kävellyt edestakaisin viimeiset kaksikymmentä minuuttia. Olenko väärässä?
”
Hiljaisuus venyi. “Mitä sä sitten haluat? ”
“Lopettaa tämän kasvokkain. Sinä ja minä.
Ei kukaan muu satu. ”
Roope nauroi. “Luuletko, että oon tarpeeksi tyhmä kävelläkseni ansaan? ”
“Luuletko, että sulla on muita vaihtoehtoja?
Poliisi kiristää otetta, organisaatiosi on mennyttä. Mutta sulla on yhä ylpeys. Todistetaan se. Yks vastaan yksi.
Sä voitat, mä katoan. Mä voitan, sä katoat. ”
“Entä jos kieltäydyn? ”
“Sitten pudotan tän rakennuksen sun päälle.
Sulla on kuusikymmentä sekuntia päättää. ”
Se oli bluffi. Aleksilla ei ollut räjähteitä. Mutta Roopen kaltaiset miehet toimivat egon ja kontrollin tarpeen varassa.
“Missä? ” Roope kysyi lopulta. “Tahmelan ja Pispalanharjun risteyksessä. Avoin maasto, ei suojaa.
Molemmat aseettomina. Miehesi jäävät sisään. Mun väki pysyy taustalla. ”
“Kolmekymmentä minuuttia.
”
Linja katkesi. Kalle katsoi Aleksia. “Tuo oikeasti toimii? ”
“Ropen kaltaiset miehet eivät voi vastustaa haastetta.
Ja kun se väistämättä tuo aseita tai apua”, Aleksi hymyili synkästi, “sopeudumme. ”
Kaksikymmentäkahdeksan minuuttia myöhemmin Aleksi seisoi risteyksen keskellä, kädet levällään osoittaen ettei kantanut aseita. Työväentalon ovi avautui. Roope tuli ulos eikä yksin.
Kaksi miestä oli hänen sivuillaan rynnäkkökivääreillä. Roope itse piti pistoolia löyhästi kädessään. “Et oo kovin hyvä noudattamaan sääntöjä”, Aleksi huusi. “Säännöt on niille, joilla on jotain menetettävää.
Mulla ei oo. Oot vienyt musta kaiken. Poliisi metsästää mua kunnes oon kuollut tai vankilassa. Joten jos mä menen alas, viet sut mukanani.
”
Roope nosti pistoolinsa. Seuraava tapahtui alle kolmessa sekunnissa. Sepon kivääri paukahti katolta, ja mies Roopen vasemmalla kaatui. Samanaikaisesti Jussin laukaus kaatoi miehen oikealla.
Roope pyörähti hämmentyneenä. Aleksi sulki välimatkan liikkuen tappavalla nopeudella, riisui Roopelta aseen harjoitellulla liikkeellä, iski kyynärpäällä, väänsi aseen irti, polvi palleaan. Roope romahti haukkoen henkeä. Aleksi painoi Roopen oman pistoolin piipun tämän ohimolle.
“Se on ohi. ”
Roope vinkui. “Tapa mut. Todista, että oot se hirviö, jonka väität, ettet oo.
”
Aleksi katsoi häntä alas, ja hetken Jeren sanat kaikuivat hänen mielessään. Kuka olet? Hän laski aseen. “En oo mies, jota olin ennen.
En oo se mies, jonka yritit pakottaa musta tulemaan taas. ”
“Sit oot houkka. Päästät mut elämään, tuun sun perään, poikas perään, kaikkien perään. ”
“Tiedän.
” Aleksi astui taaksepäin ja soitti puhelun. “Erikoistutkija Mäkelä. Tämä on nimetön vihje. Roope Kalliola on Tahmelan ja Pispalanharjun risteyksessä toimintakyvyttömänä.
Kannattaisi kiirehtiä. ”
Hän lopetti puhelun ja katsoi Roopea. “Oot oikeassa. Et ikinä lopeta.
Mutta nyt teet sen vankilan sisältä. Niillä todisteilla, jotka annoin, koko organisaatiosi purettuna, kuolet siellä unohdettuna, yhtenä vankina lisää. ”
Sireenit ulvoivat kaukaisuudessa. Aleksin käveli pois, kun poliisiautot kiersivät kulman.
Kalle ja Seppo ilmestyivät varjoista, ja yhdessä he katosivat yöhön. Kolme päivää myöhemmin Jere istui isänsä korjaamolla katsomassa Aleksin työskentelevän moottorin parissa samalla menetelmällisellä tarkkuudella, jota tämä oli näyttänyt suunnitellessaan operaatiota. Uutiset kertoivat yhä Roope Kalliolan pidätyksestä. Se oli suurin järjestäytyneen rikollisuuden kaataminen Pirkanmaan historiassa, kuusikymmentäkolme syytettä.
“Oisit voinut tappaa sen”, Jere sanoi. “Olisiko se ollut helpompaa? ”
“Olisin voinut. Se oli ainoa keino, jonka oisimme voineet.
Mutta äitisi kertoi mulle kerran jotain. Se sanoi, että ero sotilaan ja murhaajan välillä on tarkoitus. Sotilas taistelee suojellakseen, lopettaakseen uhan. Murhaaja riistää hengen, koska voi, koska haluaa.
Tappoin neljä miestä pelastaakseni sut, Jere. Se oli tarkoitus. Mutta Roopen teloittaminen kylmästi olisi ollut murha. Se olisi tarkoittanut, etten ole muuttunut lainkaan.
”
“Entä Miika Salo? ” Jere kysyi. “Ne löysi sen ruumiin. ”
Aleksin ilme synkkeni.
“Kaksi päivää sitten kaatopaikalta. Se oli kuollut jo ennen kuin ne edes ottivat sinuun yhteyttä. Se oli ansa alusta asti. ”
Jere tunsi syyllisyyden ja vihan aallon.
“Se oli tyhmä, mutta se ei ansainnut sitä. ”
“Ei ansainnut. Mutta Roope teki valinnan. Se valitsi väkivallan armon sijaan.
Ja nyt se maksaa siitä joka päivä loppuelämänsä. ”
Korjaamon ovi avautui, ja nainen astui sisään. Viisikymppinen, ammattimainen, kantoi itsensä hiljaisella auktoriteetilla. “Aleksi”, nainen sanoi.
“Vai pitäisikö sanoa Leonid? ”
Aleksi suoristui välittömästi puolustuskannalle. “Kuka sä oot? ”
“Erikoistutkija Hanna Mäkelä, keskusrikospoliisi.
Olen tutkinut Kalliolan organisaatiota kolme vuotta ja olen käynyt läpi todisteita, jotka ilmestyivät mystisesti tietokantaamme kolme päivää sitten. Todisteita, jotka johtivat koko kaatamiseen. ”
“En tiedä mistä puhut”, Aleksi sanoi varovasti. “Etpä tietenkään.
Aivan kuten et tiedä, miten neljä Kalliolan organisaation jäsentä päätyi kuolleina varastoon tai miten Roope löydettiin toimintakyvyttömänä kadulta. Mutta tässä on mielenkiintoinen juttu. En välitä. ”
Aleksi jäykistyi.
“Mitä haluat? ”
“En mitään. Olen täällä kertomassa, että viraston kannalta Kalliolan tutkinta on suljettu. Roope on menossa telkien taakse.
Sen organisaatio on purettu ja oikeus on toteutunut. Miten ja miksi, ne eivät ole meidän murheemme. Saimme tuloksen, jonka tarvitsimme. ”
“Sä peität meidän jälkiämme”, Jere sanoi yllättyneenä.
“Suljen tapauksen. Se mitä tapahtui siinä varastossa, kuka oli vastuussa, ne ovat kysymyksiä, jotka eivät tarvitse vastauksia. ” Hän katsoi takaisin Aleksiin. “Mutta ymmärrä tämä, Leonid Dimitriev on virallisesti kuollut.
Hän kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 2005 Moskovassa. Aleksi Virtanen on mekaanikko, jolla on puhdas rikosrekisteri. Näin se pysyy. Sä palaat hiljaiseen elämääsi.
Mä palaan omaani. Emmekä ikinä puhu tästä uudelleen. ”
“Ja jos en suostu näihin ehtoihin”, Aleksi kysyi. “Sitten mulla on paljon hankalia kysymyksiä siitä, miten mekaanikko onnistui järjestämään sotilastasoisen operaation.
” Hän hymyili hieman. “Mutta en usko, että kumpikaan meistä haluaa sitä. ”
Aleksi tarkasteli häntä pitkän hetken. Nyökkäsi sitten.
“Ymmärretty. ”
“Hyvä. ” Erikoistutkija Mäkelä kääntyi lähteäkseen, pysähtyi sitten. “Teit oikein, herra Virtanen.
Pelastit poikasi ja kaadoit hirviön. Mun kirjoissani se lasketaan jonain. ”
Hän lähti. Jere hengähti hitaasti.
“No se oli odotettavissa. ”
Aleksi totesi. “Keskusrikospoliisi ei ole tyhmä. Mutta kun heidän juttunsa on vahva ja oikeus toteutuu, he ovat valmiita katsomaan toisaalle.
”
“Mitä nyt sitten? Palataanko vaan normaaliin? ”
Aleksi hymyili, ja ensimmäistä kertaa päiviin se ulottui hänen silmiinsä. “Yritetään.
Sä palaat kouluun. Mä jatkan autojen korjaamista. Käydään sunnuntaisin päivällisillä ja katsotaan Tapparan pelejä. Ollaan normaaleja.
”
“Voidaanko? Kaiken tapahtuneen jälkeen? ”
“Äitisi uskoi, että ihmiset voivat muuttua, Jere. Se uskoi, että voin olla enemmän kuin se, mihin minut koulutettiin.
Olen sen muistolle velkaa todistaa se todeksi. ” Aleksi laski käden poikansa olalle. “Se mitä tapahtui näinä viime päivinä, se oli välttämätöntä. Mutta se ei määrittele meitä.
Me määritämme itsemme sillä, mitä teemme seuraavaksi. ”
Kaksi viikkoa myöhemmin Aleksi oli sulkemassa korjaamoa, kun musta maastoauto ajoi pihaan. Hänen vaistonsa syttyivät heti. Väärä kellonaika, tummennetut ikkunat.
Hänen kätensä liikkui kohti piilotettua asetta, jota hän nykyään kantoi. Mutta mies, joka astui ulos, ei ollut ilmiselvä uhka. Hän oli kuusissakymmenissä, arvokas, hopeahiuksinen, sotilaskomentajan ryhtinen. “Leonid Dimitriev”, mies sanoi täydellisellä venäjällä.
“On siitä aikaa. ”
“En tiedä kuka tuo on. Olen Aleksi Virtanen. ”
Mies hymyili.
“Tietysti oot. Olen Kari Salmela, vaikka minulla oli eri nimi kun viimeksi risteyttiin. Damaskos 2003. Sä olit hankkimassa tietoja Hizbollah-solusta.
Mä johdin suojelupoliisin operaatiota. ”
Aleksin muisti napsahti. Salmela oli ollut hänen yhteyshenkilönsä ennen loikkausta. “Miksi oot täällä?
”
“Haluan puhua Kalliolan tilanteesta. Siitä, miten eläkkeellä oleva mekaanikko onnistui hajottamaan koko rikollisjärjestön käyttäen taktiikkoja, joita vain erikoisjoukkokoulutuksen saanut henkilö osaisi toteuttaa. ”
“Poliisi selvitti sen. Se on hoidettu.
”
“Poliisi ei tiedä sitä, mitä mä tiedän. Ne näkevät ratkaistun rikoksen. Mä näen kaksikymmentä vuotta lepotilassa olleen valtin, joka äkkiä aktivoitui uudelleen. ” Salmela astui lähemmäs.
“Olit yksi parhaista, Leonid. Tehokkain kuulustelija, jonka GRU tuotti. Pystyit murtamaan kenet tahansa, saamaan minkä tahansa tiedon, etkä koskaan jättänyt jälkiä. ”
“Sitä ihmistä ei enää ole.
”
“Eikö? Koska sieltä, missä mä seison, se toteutti juuri virheettömän operaation, joka johti neljäntoista vahvistettuun kuolemaan ja suuren rikollisjärjestön neutralisointiin. Ne eivät ole mekaanikon tekoja, Leonid. ”
Aleksi tunsi kylmän kauhun asettuvan vatsaansa.
“Mitä haluat? ”
Salmela veti esiin kansion ja laski sen työpenkille. “On tilanteita, ongelmia, joita tavanomainen lainvalvonta ei pysty hoitamaan. Ihmisiä, jotka toimivat järjestelmän ulkopuolella.
Voisimme käyttää varakasta, jolla on sun taitosi. Vapaaehtoisesti tietenkin. Ei virallisia yhteyksiä. Täydellinen kiistettävyys.
”
“Haluatko, että tekisin sulle töitä? ”
“Haluan tarjota sulle mahdollisuuksia. Tilanteita, joissa sun taustasi omaava mies voisi tehdä oikean eron. Hyvää rahaa, ei kysymyksiä, täydellinen suoja.
”
“En koskenut kansioon. Mulla on poika, elämä. Olen valmis sen maailman kanssa. ”
“Oletko?
Koska se maailma juuri kolkutti sun ovellasi, ja sä hoidit sen kokeneen ammattilaisen tehokkuudella. Voit teeskennellä olevasi Aleksi Virtanen niin paljon kuin haluat, mutta Leonid Dimitriev on yhä siellä sisällä. Yhä pystyvä. Yhä vaarallinen.
” Salmela nojasi työpenkkiin. “En oo täällä uhkaamassa sua. Oon täällä muistuttamassa, että sulla on vaihtoehtoja. Kansio sisältää tietoja kolmesta operaatiosta.
Korkean arvon kohteita, kaikki pahoja ihmisiä. Jos olet kiinnostunut, yhteystiedot ovat sisällä. ”
Hän lähti ja Aleksi jäi yksin tuijottamaan kansiota kuin se olisi kiemurrellut käärme. Sinä iltana Jere löysi isänsä istumasta pimeässä olohuoneessa, kansio avaamattomana sohvapöydällä.
“Mikä on hätänä? ” Jere kysyi. “Joku menneisyydestäni kävi tänään. Tarjosi töitä.
”
“Millaisia töitä? ”
“Sellaisia, joita vannoin etten koskaan enää tekisi. ”
“Aiotko ottaa sen? ”
“En.
Rakensin elämän tänne. Mulla on sinut, korjaamo, rauha. En heitä sitä pois. ” Aleksi hymyili synkästi.
“Mutta se muistutti minua, että rauha on hauras. Että maailma, jonka jätin, ei unohda. Että Leonid Dimitriev saattaa olla haudattu, mutta ei kuollut. ”
Aleksi nousi, nosti kansion ja kantoi sen takan luo, heittäen sen sisään.
Liekit tarttuivat nopeasti. “Valitsen olevani se mies, jona haluan olla. En se mies, joksi minut pakotettiin tulemaan. ”
“Mitä jos ne yrittää pakottaa sut takaisin?
” Jere kysyi. Aleksi katsoi poikaansa, ja hetken Leonid Dimitrievin kylmä tarkkuus välähti hänen silmissään. “Sitten ne oppii saman opetuksen kuin Roope. Jotkut ihmiset kannattaa jättää rauhaan.
”
Kolme kuukautta kului. Roope Kalliolan oikeudenkäynti oli mediailmiö. Hänet tuomittiin kahdeksaan peräkkäiseen elinkautiseen, ja tuomarin sanat olivat murskaavia. Aleksi katsoi tuomiota uutisista korjaamollaan Reijo Mattilan vieressä.
“Kova juttu”, Reijo sanoi. “Se poika, jonka pelastit, Jere, se on hyvä kaveri. Teit sille oikein. ”
“Tein mitä isä tekisi kenelle tahansa.
”
Reijo katsoi häntä sivusilmällä. “Ei kaikki isät pystyisi siihen, mitä sä teit. Tiedän, ettet puhu menneisyydestäsi, ja kunnioitan sitä. Mutta en oo tyhmä.
Se tarkkuus, se suunnittelu, se ei ollut mitään amatöörihommaa. ”
Aleksi ei vastannut, ja Reijo naurahti. “Älä huoli, en kysy mitään. Sanon vaan, että oot hyvä mies, joka teki vaikean asian suojellakseen perhettään.
Ei häpeää siinä. ”
Elämä asettui rytmiin. Jere palasi yliopistoon, piti yllä turvallisuustietoisuutta, jonka Aleksi oli hänelle iskostanut. He söivät päivällistä joka sunnuntai, katsoivat Tapparan pelejä, puhuivat tavallisista asioista.
Mutta joskus myöhään illalla Jere näki isänsä istuvan pimeässä tuijottaen tyhjyyteen, ja hän tiesi Aleksin muistelevan miestä, joka hän oli ollut. Eräänä sunnuntai-iltana Jere kysyi lopulta kysymyksen, joka oli häntä vaivannut. “Kadutko sitä? Sitä, että pelastit sut?
”
Aleksi kuivasi lautasta harkiten sanojaan. “Kadun, että se oli välttämätöntä. Kadun, että Roopen kaltaisia miehiä on olemassa. Mutta sun pelastamista, Jere, tekisin sen tuhat kertaa uudelleen.
Oot mun poikani. Oot todiste siitä, että olen enemmän kuin se, mihin minut koulutettiin. ”
“Eikö Salmela oo palannut? ”
“Ei.
Eikä palaa. Tein selväksi, että se luku on suljettu. ”
“Entä jos se palaa? ”
“Sitten hoidan sen omilla ehdoillani.
En oo enää Leonid Dimitriev, Jere. Se mies kuoli kaksikymmentä vuotta sitten. Oon Aleksi Virtanen, mekaanikko, isä, mies joka yrittää olla parempi kuin menneisyytensä. ”
Jere nyökkäsi hyväksyen.
“Äiti olisi ylpeä susta. Siitä keneksi oot tullut. ”
Aleksin silmät kiiluivat hieman. “Äitisi pelasti minut kauan ennen kuin Roope ikinä uhkasi sua.
Se antoi minulle syyn uskoa lunastukseen. Kaikki mitä olen tehnyt hänen tapaamisensa jälkeen, on ollut sen uskon kunnioittamista. ”
Myöhemmin sinä yönä Aleksi seisoi kellarissaan katsoen piilotettua lokeroa, jossa hänen vanha elämänsä lepäsi sinetöitynä. Aseet, asiakirjat, hylätyn ammatin työkalut.
Hän ajatteli Salmelan kansiota, varjojen ja väkivallan maailmaa. Sitten hän ajatteli Jeren valmistujaisia, lapsenlapsia, joita hänellä saattaisi joskus olla, tavallista elämää, jonka hän oli rakentanut poikkeuksellisen väkivallan tuhkasta. Hän sinetöi lokeron ja käveli portaat ylös. Aleksi Virtasella oli bisnes pyöritettävänä, poika tuettavana ja elämä elettävänä.
Leonid Dimitriev oli haamu, muisto, välttämätön paha, joka oli noussut suojelemaan sitä, mikä oli tärkeintä. Ja se Aleksi päätti oli täsmälleen niin kuin sen kuuluikin olla. Kolme vuotta myöhemmin Jere Virtanen seisoi puhujan korokkeella Tampereen yliopiston valmistujaisjuhlassa, pitäen valmistujaispuhetta jylisevän suosionosoituksen keskellä. Yleisössä Aleksi katseli kyyneleet valuen kasvoillaan, sydän paisuen ylpeydestä, joka uhkasi murtaa rintakehän.
Hänen poikansa, loistava, myötätuntoinen, vahva, ei ollut vain selvinnyt pimeydestä vaan kukoistanut sen ylitse. Jere oli menossa jatko-opintoihin täydellä stipendillä. Seremonian jälkeen he seisoivat lakit ja kaavut riisuttuina, isä ja poika kesäkuun auringossa. “En olisi pystynyt tähän ilman sua”, Jere sanoi.
“Kaikki mitä uhrasit, kaikki mitä teit. Kaikki oli sun takia. ”
Aleksi keskeytti lempeästi. “Annoit mulle tarkoituksen, Jere.
Annoit mulle syyn olla parempi kuin se, mitä olin. Minun pitäisi kiittää sua. ”
He halasivat. Ja Aleksi tajusi jotain syvällistä.
Hän oli viettänyt kaksikymmentä vuotta paeten menneisyyttään, piiloutuen siltä, mitä hän oli ollut. Mutta pelastaessaan poikansa, kohdatessaan pimeyden vielä kerran, hän oli lopulta tehnyt rauhan sen kanssa. Leonid Dimitriev oli ollut ase, valtion väkivallan työkalu, mies joka otti totuuden irti kivulla. Mutta Aleksi Virtanen oli isä, mekaanikko, mies joka oli todistanut, että rakkaus ja tarkoitus voivat lunastaa jopa pimeimmän menneisyyden.
He kävelivät kohti parkkipaikkaa, Jeren käsivarsi isänsä olkapäällä. Kumpikaan ei huomannut miestä, joka tarkkaili heitä kadun toiselta puolelta. Kari Salmela katseli heitä ammattimaisen etäisesti, nousi sitten autoonsa ja ajoi pois. Jotkut resurssit, hän oli oppinut, olivat arvokkaampia rauhassa jätettyinä.
Jotkut miehet ansaitsivat rauhansa. Aleksi Virtanen oli ansainnut omansa. Ja lopulta se oli ainoa asia, mikä merkitsi.