”Anna minulle yksi syy pysyä kanssasi sen sijaan”, hän sanoi päivällisen aikana. Kysyin: ”Voitko antaa minulle yhden syyn pysyä kanssasi? ”
Maksoin oman osuuteni laskusta ja lähdin. Mutta oikeasti, minun olisi pitänyt nähdä seinään kirjoitettu teksti jo kauan ennen sitä.
Minun olisi pitänyt nähdä se sillä hetkellä, kun sana ”tylsä” alkoi lipsua hänen sanavarastoonsaan. Se ei ollut aluksi syytös. Se oli kuvaus. Hän käytti sitä asioista, joita minä pidin vastuullisina.
Sijoitusstrategiani oli tylsä. Mieltymykseni valmistaa laadukas ateria kotona jonottamisen sijaan kalliiseen, meluisaan yökerhoon oli tylsää. Päättäväisyyteni maksaa autoni ennenaikaisesti pois oli tylsää. Vanessa ja minä olimme olleet yhdessä kolme vuotta.
Ensimmäiset kaksi vuotta minun vakauteni oli juuri sitä, mitä hän väitti haluavansa. Hän tuli sarjasta kaoottisia, myrkyllisiä suhteita miesten kanssa, jotka kohtelivat häntä vaihtoehtona. Minä kohtelin häntä prioriteettina. Minä auttelin häntä jälleenrahoittamaan opintolainansa.
Olin se tyyppi, joka haki hänet lentokentältä kello 2 yöllä valittamatta. Olin se tyyppi, joka kuunteli tuntikausia hänen valituksiaan myrkyllisistä työkavereistaan. Mutta jossain kolmen vuoden kohdalla pala, jonka minä tarjosin, lakkasi näyttämästä turvapaikalta ja alkoi näyttää häkiltä. Aaveella suhteessamme oli nimi: Dylan.
Dylan oli hänen ex-poikaystävänsä yliopistosta. Sen perusteella, mitä olin vuosien varrella kerännyt, Dylan oli katastrofi. Hän oli spontaani, mikä on koodia sille, että hän oli epäluotettava. Hän oli intohimoinen, mikä on koodia sille, että hän oli emotionaalisesti epävakaa.
Hän oli pettänyt häntä kahdesti, lainannut rahaa, jota ei koskaan maksanut takaisin, ja lopulta jättänyt hänet tekstiviestillä lähteäkseen reppureissaamaan Eurooppaan. Vuosia hän puhui hänestä halveksuen. Mutta viimeisen kahden kuukauden aikana sävy oli muuttunut. ”Dylan on palannut kaupunkiin”, hän mainitsi ohimennen eräänä iltana selatessaan Instagramia.
”Hän on perustanut oman bränditoimistonsa. Näyttää siltä, että hän vihdoin kasvaa aikuiseksi. ”
En ajatellut sitä silloin kummemmin, mutta vertailu alkoi viikkoa myöhemmin. ”Dylan osti juuri loftin keskustasta”, hän sanoi katsoessamme elokuvaa.
”Se on niin teollinen. Paljasta tiiltä, lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat. Siinä on niin paljon luonnetta, toisin kuin tässä paikassa. ”
Katsoin ympärilleni asunnossani.
Se oli siisti, moderni kaksio hyvällä alueella. Se oli moitteeton. ”Mikä tässä paikassa on vikana? ” kysyin.
Hän huokaisi. Raskaan, teatraalisen huokauksen, jonka hän oli viime aikoina viimeistellyt. ”Ei mikään. Se vain on turvallista.
Tiedätkö, se on juuri sitä, mitä kaikki odottavat. Se on beige. ”
Se oli kuukauden sana. Turvallista.
Beigeä. Ennustettavaa. Punainen lippu alkoi heilua rajusti viime tiistaina. Istuimme sohvalla, ja hänen puhelimensa pärähti.
Hän nappasi sen tyynyltä hävittäjälentäjän reflekseillä. Hän käänsi näytön poispäin minusta, kirjoitti nopeasti vastauksen ja käänsi puhelimen kuvapuoli alaspäin reidelleen. Jokin kylmä ja kova muodostui vatsaani. Tunsin sen.
Tiesin sen. Päätin testata asiaa. Päätin nähdä, oliko vaivannäöllä enää hänelle merkitystä, vai oliko hän jo mennyt liian pitkälle pois. Illallinen.
Perjantai. 19:00. Rakastamassani paikassa. Varattu pöytä.
Hänen lempikulmansa. Hän tilasi kalleimman viinin listalta kysymättä minulta. Hän joi ensimmäisen lasin nopeasti, ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta kuin hän etsisi uloskäyntiä tai yleisöä. Sitten hän katsoi minua suoraan silmiin.
Hänen ilmeensä oli rauhallinen, mutta rauhallisuus oli pelottavaa. ”Dylan otti minuun yhteyttä”, hän sanoi. Leikkasin palaan tartaristani ja pureskelin rauhallisesti. ”Niinkö?
”
”Hän sanoo, ettei ole koskaan lakannut ajattelemasta minua. ”
”Mielenkiintoista. ”
”En ole niin sekoittunut kuin luuletkaan”, hän sanoi, vaikka ei näyttänyt lainkaan sekavalta. ”En ole edes varma, miksi sanon tämän.
Mutta tämä mies sanoo asioita, joita olet koskaan sanonut minulle. Tiedätkö, hän saa minut tuntemaan asioita, joita en ole tuntenut vuosiin. ”
Hän otti kulauksen viiniä ja laittoi lasin pöydälle. Sitten suoristi selkänsä kuin ammattikokouspöydän ääressä ja katsoi minua.
”Haluan sinun antavan minulle syyn jäädä luoksesi hänen sijaan. ”
”Anteeksi? ” sanoin, vaikka kuulin täydellisesti. ”Sinä kuulit minut”, hän sanoi.
”Anteeksi, luulin, että sinä olit se, joka halusi minun olevan kanssasi. Luulin, että se oli minun paikkani sinun elämässäsi. ”
”No, asiat muuttuvat”, hän sanoi. ”Ihminen kasvaa.
Ihminen muuttuu. Ja sinä olet… kun minä tapasin sinut, olet rauhoittavaa. Olet jotain, mitä ihmiset tarvitsevat tietyssä vaiheessa elämäänsä. Mutta minun täytyy olla rehellinen.
Joskus nainen tarvitsee miehen, joka haastaa hänet, joka pitää hänet varpaillaan. ”
Jokainen sana oli valmisteltu. Jokainen lause oli siltä varalta, että Dylan olisi muokannut sitä. ”Joten tässä on tarjous”, hän sanoi.
”Kerro minulle, miksi minun pitäisi valita sinut. Kerro minulle, miksi minun pitäisi jäädä luoksesi hänen tilalleen. ”
Katsoin häntä. Tunsin jotain napsahtavan sisälläni.
Ei sillä tavalla, että minusta olisi tullut vihainen, ei sillä tavalla, että minusta olisi tullut väkivaltainen. Se napsahdus oli kuin viimeinen köysi, joka oli pitänyt jotain yhdessä, olisi katkennut. Se oli lähes helpotus. Se oli tarpeeksi.
Kolme vuotta. Tai vain tarpeeksi. Ensin nostin lautasliinan ja asetin sen pöydälle. Sitten vedin korttimaksupäätteen, jonka tarjoilija oli jättänyt pöytään, suunnittelin.
”Mitä sinä teet? ” hän sanoi, ja hänen äänessään oli ensimmäistä kertaa epävarmuutta. ”Kuten sanoit, sinä halusit minun antavan sinulle syyn jäädä kanssasi”, sanoin. ”Voitko antaa minulle syyn pysyä kanssasi?
”
Hän tuijotti minua kuin minä olisin puhunut vierasta kieltä. ”Mitä? ”
”Sitä kysymystä, jonka esitit”, sanoin. ”Sitä ennen kuin tulimme tänne, kysyin itseltäni, onko tässä mitään järkeä.
Onko kolmen vuoden historia vielä mitään. Oletko salaa yhteydessä Dylaniin. Ja sitten kävelit ovesta sisään. ”
”En minä…”
”Ja sinä toit hänet tänne”, sanoin.
”Et hänen kasvoillaan, mutta hän on täällä. Tässä pöydässä. Tässä huoneessa. ”
Hänen leuka loksahti.
”Kysyin sinulta, voisitko antaa minulle yhden syyn pysyä kanssasi, ja sinä seisoit siinä ja annoit minulle syyn olla jäämättä. Joten kysyn sinulta, Vanessa. Yhden kerran. Pystyitkö esittämään minulle yhden syyn pysyä kanssasi?
”
Hän oli mykkä. ”En ole töissä hakemassa työtä, jonka jo omistan”, sanoin. ”Ja minä en todellakaan kilpaile paikasta, joka on jo täytetty. ”
Nostin käteni ja napsautin sormiani.
Tarjoilija tuli luoksemme. ”Lasku, kiitos”, sanoin. ”Totta kai, herra. Yksi kortti vai käteinen?
”
”Käteinen. ” Vedin lompakkoni ja laskin muutaman setelin pöydälle. ”Tämä kattaa minun osuuteni. ”
Sitten huomasin kahdenkymmenen dollarin setelin lompakossani, ja minulla oli yhtäkkiä mielijohteesta palauttaa se pois.
Sen sijaan nostin sen ylös ja asetin sen kahvikupin alle. ”Ja tämä”, sanoin, ”on sinun osuutesi ruoasta. Tiedän, ettet pystynyt maksamaan sitä itse. ”
Sitten nousin ylös ja kävelin ulos.
Kun työnsin ovesta ulos ja astuin viileään yöilmaan, kuulin tuolin, joka kaatui hänen takanaan. Sitten askeleet. Sitten käsi tarttui ranteeseeni. ”Mitä helvettiä?
” hän huusi. ”Mitä sinä teit? Me emme ole tehneet mitään tästä läpi. ”
”Minä olen valmis tähän”, sanoin.
”Minä olen valmis tähän. ”
”Sinä lähdet nyt? Nytkö? Kun olen valmis valitsemaan sinut?
”
”Et ole”, sanoin. ”Sinä et ole. Mutta palataanpa siihen hetkeen, kun kävelit ovesta sisään. Sinä et kysynyt minulta, mitä minä halusin.
Sinä et kysynyt itseltäsi, mitä sinä halusit, kun sinä teit tämän valinnan. Sinä lähdit siltä illalliselta ollaksesi rauhassa. Ja sinä luulit, etten tajuaisi sitä. ”
Hän näytti siltä kuin olisin lyönyt häntä.
”Toivon sinulle onnea Dylanin kanssa”, sanoin. ”Tarkoitan sitä. ”
Ja aloin kävellä. Kolmen askeleen päässä hän huusi selkäni takana: ”Jos kävelet pois tästä ovesta, olemme valmiita.
Kuuletko sinä minut? ”
En kääntynyt. Olin kotona viisitoista minuuttia myöhemmin. Siinä ajassa hänen täytyi jo tietää, etten ollut odottamassa ulkopuolella, enkä tule maksamaan loput laskusta.
Olin kotona, ja olin käynyt kaapissani ja aloin tyhjentää hänen tavaroitaan muuttolaatikkoon, jonka olin rakentanut kierrätysmateriaalista. Ei kestänyt kauan. Kolmen vuoden aikana hän oli hitaasti muuttanut minun luokseni. Mutta kun katsoin laatikkoa, hän ei ollut tuonut siihen paljon arvoa.
Vain sotkua, kalliita ihonhoitotuotteita, joista maksoin, vaatteita, joita hän osti tehdäkseen vaikutuksen muihin ihmisiin, ja muutamia kehystettyjä kuvia meistä, joissa hän näytti hyvältä. Keskityin hänen tavaroidensa pakkaamiseen. Sitten laatikon ollessa täynnä asetin sen ovelle. Vasta sitten huomasin, että puhelin oli tärissyt vasten yöpöytää jo jonkin aikaa.
Kaksi tuntia myöhemmin huomasin puhelimessa yhdeksäntoista viestiä, kolme puhelua ja yksi vastaamaton puhelu. En vastannut. En lukenut. Vielä seuraavana aamuna tajusin, että myöhään illalla ja aikaisin aamulla tuli lisää viestejä.
Jotkut olivat kilttiä, jotkut vihaisia. Mutta suurin osa oli suoraa kauhua. ”Rakas, voitko soittaa minulle? ”
”Tarvitsen meidän puhuvan tästä.
”
”En voi nukkua. Asunnossasi on kylmä. ”
”Tämä on typerää. Rakastan sinua.
”
”Miksi et vastaa? ”
”Tiedän, että olet vihainen, mutta tämä on naurettavaa. ”
”Voimmeko puhua? ”
”Tarvitsen sinut.
”
Se oli sellaista. Koko päivän. Sitten lopulta puhelin pimeni. Luulin hänen saaneen vihdoin vinkin.
Mutta tiesin, että oli vain ajan kysymys kysymykseen ennen kuin hän tekisi sen. Ja sitten hän tekikin sen. Se alkoi kolme päivää myöhemmin. Ensin tuli sähköposti.
Olin töissä ja kirjoitin projektipäällikölle suunnitelmaa, kun sain hälytyksen uudesta sähköpostista. Lähettäjä oli tuntematon. Aihe: RAKASTAN MIESTÄSI. Napsautin sitä.
Se oli lyhyt, anaforinen asiakirja, joka ei ollut kirjoitettu ”rakastan miestäsi” -viestiksi. Se sisälsi tietoja, jotka hän kirjoitti minulle kertomatta niitä. Kuinka hän oli viime vuoden aikana kertonut minulle kaiken Dylanista, toivonut, että hän haluaisi hänet takaisin, vaikka hän ei koskaan myöntänyt sitä. Miten hän aikoi jättää minut?
Kyllä. Miten hän ei kuitenkaan voinut tehdä sitä siksi, että hän pelkäsi olevansa yksin. Mutta tämä tuntui koskevan jotain muuta. Se ei ollut keskustelu.
Se oli väline. Se oli ase, ja joku oli juuri ottanut turvatarkastuksen pois. Seuraavaksi tuli tekstiviesti. Numerosta, jota en tunnistanut.
Yksi lause. ”Sinun täytyy tietää, mitä hän teki minulle Dylania. ”
Keksin vihdoin. Se oli Dylanin viimeisin eksä.
Hänen IG-tarinansa, jonka hän oli julkaissut pari viikkoa sitten, ilman, että hänellä oli aavistustakaan siitä, että hänen eksänsä seuraisi häntä. Se oli ketterä. Kuulin tarinan toisen puolen. He olivat seurustelleet ennen kuin Dylan tuli takaisin kaupungille.
Dylan oli kertonut hänelle, että hän ja Dylan olivat ystäviä, jotka olivat päättäneet kokeilla onneaan. Kolme viikkoa myöhemmin Dylan oli hiljentänyt hänet. Ja hän oli nähnyt tytön, joka oli toinen nainen toistamatta tajuaen sitä. ”Todellinen kysymys siitä, mitä sinä aiot tehdä asialle, joka asuu kotona, kun hän tuntee sinut.
”
En vastannut. Mutta se riitti. Se oli viimeinen vahvistus siitä, mitä olin jo tiennyt: tämä ei ollut erehdys. Tämä oli hänen luonteensa.
Viikkoa myöhemmin tapahtui kaikki. Istuin kahvilassa ja luin kirjaa, kun hän löysi minut. En nähnyt häntä tulevan sisään. Huomasin hänet vasta, kun ilmestyit pöydän viereen.
Hän näytti kauhealta. Kirkkaan, rauhoittumattomalta kynsilakalta, joka ei värjännyt kasvoja hänen kupeessaan, ja puoliksi pilaantuneelta takilta. ”Voimmeko puhua? ” hän kysyi.
”Ei siitä ole mitään puhuttavaa. ”
Hän yhtäkkiä pudottautui polvilleen. En liikkunut. En tehnyt elettäkään noustakseni.
”Minä olen sekaisin, okei? ” hän sanoi. ”Minä olen sekaisin. Dylan… Dylan on sanonut olevansa vapaa.
Mutta sitten hän katosi. En tiedä, mitä tehdä. ”
”Tiedätkö, mitä sinun pitää tehdä? ” sanoin.
”Se on sinun ongelmasi. ”
”Olen sanonut, että anteeksi. Mitä muuta sinä haluat minun sanovan? Anna minun tulla kotiin.
”
”Kotiin? ” Sana nousi minusta murtaen oman kurkkuni. ”Se ei ole enää kotisi. Et edes muuttanut tavaroitasi.
Ne ovat laatikossa, jonka olen säilyttänyt. ”
”Heitä ne pois. ”
”En heitä mitään pois. Se olisi puhdistettavaa energiaa.
”
”Mitä? ”
”Sinä pyysit yhtä asiaa”, sanoin. ”Minäkin tein. Kun halusin sinun antavan minulle syyn pysyä kanssasi, sinä vastasit kysymykseeni vain kysymyksellä ja yritit saada minut tuntemaan itseni pieneksi.
Kun esitin sinulle kysymyksen, et voinut vastata siihen. Ja nyt kysyt minua ottamaan sinut takaisin. ”
”Rukoilen sinua…”
”Se on loppu, Vanessa. Ihan oikeasti loppu.
”
Hän purskahti itkuun. Se oli seksikäs kuin vuotava mikrofoni. En tuntenut mitään. Se ei ollut välinpitämättömyyttä, se oli tyhjyyttä, joka oli viimein saavuttanut rauhantilan.
”Olen pahoillani”, hän itki. ”Olen pahoillani. Kerro vain minulle, mitä teen. ”
”Se on paljon.
”
”Mutta minä rakastan sinua. ”
Katsoin häntä. Sitten katsoin häntä. Sitten sanoin: ”Ei, sinä et.
”
”Minä rakastan sinua”, sanoi uudelleen. ”Vannon, että rakastan. ”
”Ei, sinä et”, toistin. ”Sinä rakastat sitä, mitä minä tein sinulle.
Olen tyyppi, joka noutaa sinut, kun olet myrkyllinen, ja menen mukaan, kun sinua ei ole, ja pelastan sinut. Mutta sinä et. Sinä et koskaan rakastanut minua. Sinä rakastit sitä, miten minä sain sinut tuntemaan olosi.
”
Hän ei voinut katsoa minua silmiin. ”Minä olin sinun varasuunnitelmasi, hän sanoi. ”Olin turvaverkko. Minä en ole koskaan ollut sinun unelmiesi.
En ole koskaan halunnut sinua. Mutta hän heitti sinut pois. Ja nyt olet yksin ja siksi olet täällä. ”
Se näki, kuinka hänen kasvonsa alkoivat punoittaa.
Sillä hetkellä halusin hänen vain kiihtyvän, koska minun piti päästä takaisin töihin, mutta automaattisesti teko eli vaistonvaraisesti. Mutta hän ei. Niiden ympärillä olevassa nöyryytyksessä ja repussa, jonka hän istui mykkä, samalla kun toinen mies suihkutti häntä huomiolla, jonka hänen nimensä kertoi hänelle: hän oli munat. Ja tämä oli loputon nöyryytys, joka kasautui hänen käsissään.
Vedin pöydältänen ikkunasta ja katsoin häntä. ”En ole minä, Vanessa. En ole koskaan ollut. Siksi pyysin sinua kahvilaan selittämään sen.
Koska tien ja kahvilassa näytät paljon enemmän selviytymiseltä kuin mikään tämä ulkoasu. ”
Hän tuijotti minua ikään kuin en olisi koskaan puhunut. Nousin ylös. Laitoin lautasliinan pöydälle ja aloin kerätä tavaroitani.
”Mitä… mitä sinä teet? ”
”Maksoin juomistani”, sanoin ja osoitin häntä sitten. ”Maksat omistasi. Ja sitten menet kotiin.
Mutta et minun kotiini. Enkä toivonut koskaan tapaavamme sinua, kun seuraavan kerran. Katso tätä, niin huomaat tehneesi minulle jotain sellaista, mitä et voi antaa anteeksi. ”
Olkapääni ohitti hänet, samalla kun hän tuijotti minua selkäni takana, ja tunsin hänen kaaoksensa seuraavan minua ulos ovelle.
En kääntynyt takaisin. Seuraava viikko oli hiljaista. Todella hiljaista. Huomasin, että oloni oli erilainen.
Ehkä tunsin oloni tyhjäksi, ehkä helpottuneeksi, mutta pääasiassa kevyemmäksi. Kuulimme hänestä vain toisen käden kautta. Ystävä soitti. ”Hei, kuulin, että Vanessa on ottanut lopullisesti yhteyttä Dylaniin.
Hän on muuttaa miehen luo. Näyttää siltä, että mies on lopulta päättänyt siirtyä eteenpäin. ”
”Hyvä hänelle”, sanoin. Ja tarkoittanut sitä.
Koska sillä hetkellä olin siinä pisteessä, jossa ymmärsin vihdoin, etten ollut koskaan halunnut olla se väline, joka määritti hänet. Olin ansainnut oman hyvän ja rauhan. Muutamaa päivää myöhemmin istuin samassa kahvilassa ja kirjoitin kannettavalla tietokoneella ja kerroin hänelle tapahtuneesta. Ja sitten kuulin huoneen toiselta puolelta: ”Anteeksi, onko tämä paikka varattu?
”
Katsahdin ylös. Siinä oli nainen. Ruskea tukka, kulmikkaat silmälasit, musta nahka takki. Hän piti kuppia kahvia, mutta hänen toinen kätensä lepäsi viereisen tuolin selkänojalla.
”En ole varma”, sanoin. ”Annan sinulle sen mielelläni. ”
Hän nauroi. Se oli vaimea, asiaan kuuluva ääni, joka oli hänelle ominaista.
”Kiitos. Täällä on jotenkin uskomattoman vilkas tänään, ja minä… Odota. ” Hän katsoi minua tarkemmin. ”Sinä oletko sinä se kaveri, joka asuu huoneistossa 4B?
Kolmannessa kerroksessa? ”
”En minä tiedä… kuka kysyy? ”
”Minä asun kerroksessa alapuolella. Olen nähnyt sinun tulevan ja menevän.
Olet vaikea tyyppi, kun heität rahaa ikkunasta pomppimatta. ”
Hymyilin. ”Se olen minä. ”
”Minä olen Claire.
Ja koska olen jo varastanut sinun pöytäpaikkasi, haluatko että tunnen oloni vähemmän kiusallisesti ja ostan sinulle kahvia? ”
”Minä maksan mielelläni”, sanoin. ”Numerostasi huolimatta olit vain ystävällinen yhdelle ihmiselle, kun asiat olivat vielä huonosti. ”
”Mitä tarkoitat?
”
”Sinä olet enemmän kuin maineeni, luulen. ”
Katsoin häntä, ja painoni nousi hieman. ”Minä vitsailin”, sanoin. ”Mutta joo.
Kahvi kuulostaa hyvältä. ”
Ja se oli ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun tunsin jotain puhdasta. Se ei ollut rakkautta. Se ei ollut edes ihastumista.
Se oli alku. Olemme seurustelleet nyt kaksi kuukautta. Ei, se on liian nopeaa. Sanotaan, että olemme tutustuneet.
Mutta jonain iltana istuimme hänen asunnossaan, kun puhelimeni piippasi pöydällä. Oli viesti, jonka olin välittänyt monta kertaa aiemmin. Katsoin sitä varomatta mitään ja avasin sen. ”Hei, arvaa kuka on sinkku ja palannut kaupunkiin ja toivoo, että voisi olla ensimmäinen henkilö, jonka soitat.
”
Se oli Vanessa. Tallennotin puhelimeni ja käänsin sen kuvapuolen alaspäin. ”Kaikki hyvin? ” Claire kysyi.
”Joo”, sanoin. ”Vain kehno ghostauttaja. Se ei ole iso juttu. ”
Hän katsoi minua pitkään.
Sitten nyökkäsi ja palasi kirjaan. En löytänyt seisovani eikä hän vastannut. En löytänyt edes ärsytystä tai hellyyttä. Katsoin myös Dianaa avuksi, koska asiat olivat erikoisia.
Sitten viikkoa myöhemmin näin heidät viimein. Olin kävellyt ruokakaupassa. Ravintolassa oli ruuhkaa. Jonotin vuoroni saapumista, kun tunsin käytävän toiselta puolelta.
Sitten katsoin ylös, ja siellä hän oli. Vanessa. Hän näytti hetken. Sitten näin miehen, jonka hänen kätensä oli solmussa ja mies puhui puhelimeen.
Mutta se oli ohi. En tuntenut mitään. Ei vihaa, ei surua. Ei mitään.
Katsoin häntä ja totesin, että se oli vain nainen, jota olin kerran rakastanut, mutta jonka en enää koskaan voisin tunnistaa. Hän katsoi minua, hänen suunsa aukeni hieman kuin hän haluaisi sanoa jotain, mutta katseeni liukui hänen olkansa ohi, ja astuin jonoon seuraavaksi. Ja juuri sinä hetkenä tiesin, että olin viimein saanut loppuun. Hän halusi syyn jäädä.
En koskaan antanut hänelle, mutta annoin itselleni yhden ja se oli tämä: arvoin itseni. Rakastin tyyppiä, joka rakastaisi minua ilman ehtoja, ilman kilpailua ja ennen kaikkea itsenäni ensin. Enkä minä koskaan tulisi enää alentamaan itseäni.