Hellä varhain aamulla puhelin soi. En ollut nukkunut, vaikka olinkin pessyt kasvot ja silittänyt paidan. Olin istunut työhuoneen nurkkatuolissa siitä asti, kun olin palannut sairaalasta, ja kun näytöllä välähti tyttäreni nimi, tartuin laitteeseen ennen toista soittoa. Se ei ollut hänen äänensä.
Se oli nuoren lääkärin ääni, ja hän kertoi että he olivat joutuneet elvyttämään tytärtäni toisen kerran yöllä. Sydän oli kestänyt toimenpiteen, mutta se oli ollut lähellä. Hän pyysi minua tulemaan takaisin, koska tilanne oli vakaa mutta ei ennustettavissa. En vastannut paljon, koska en ollut varma etukäteen, mitä äänestäni olisi tullut.
Jätin työhuoneen oven auki ja kävelin ulos autolle. Minä olen Juhani Harju, ja kun olin kuusikymmentäkaksi, olin jo ehtinyt kokea niin paljon, että luulin tietäväni, miten kaaot kohdataan. Olen pitänyt kuljetusyritystä pystyssä lamavuosien yli, torjunut vihamielisen yritysoston ja käynyt läpi avioeron, joka söi minusta enemmän kuin mikään konkurssi olisi voinut. Olen istunut vastapäätä miehiä, joilla oli neuvottelupöydässä kokonaisia juristirivistöjä, ja olen silti selvinnyt.
Mutta kun sairaalasta soitettiin tyttärestäni, tajusin, että kaikki ne kerrat olivat olleet harjoittelua jotain tällaista varten. Se ajatus ei auttanut mitään. Ristin kädet ohjauspyörällä ja ajoin hiljaisuudessa sairaalan parkkihalliin. Edellisenä iltana olin istunut kirurgin kanssa erillisessä huoneessa.
Tyttäreni nimi oli Elina, ja hän oli kolmekymmentävuotias. Hän oli mennyt naimisiin kolme vuotta aikaisemmin Petri Vainion kanssa, ja minä olin pitänyt Petriä hyvänä miehenä. Ei siksi, että hän olisi tehnyt vaikutuksen minuun erityisellä tavalla, vaan siksi, että Elina näytti onnelliselta. Heidän häissään Petri oli nostanut maljan ja sanonut tietävänsä, että meistä tulisi perhettä, eikä minulla ollut silloin mitään syytä epäillä, etteikö hän olisi tarkoittanut sitä.
Kirurgi oli sanonut, että Elinan sydän oli pysähtynyt kotona ja että hän oli lyyhistynyt eteiseen. Naapuri oli kuullut koiran haukunnan ja sitten lyhyen ja vaimean huudon, ja tämä oli soittanut hätänumeroon. Kun ensihoitajat olivat päässeet sisälle, Elina oli ollut eloton. He olivat elvyttäneet hänet ensimmäisen kerran olohuoneessa, ja toisen kerran jo ambulanssissa.
Leikkauksessa oli todettu synnynnäisenä piilevä ollut sydämen rakenteen häiriö, joka oli lauennut vasta nyt. Se oli löytynyt sattumalta, vaan ei sittenkään, ennen kuin oli ollut liian myöhäistä välttää elvytykset. Kirurgi oli puhunut pitkään ja kärsivällisesti kuin olisi kertonut säätiedotetta jonka voisi unohtaa seuraavassa hetkessä. Mutta minä en kuullut juuri mitään sen jälkeen kun hän sanoi, että Elina oli nyt keinotekoisessa unessa ja että jokainen tunti olisi tärkeä.
Sitten hän oli kysynyt, olinko onnistunut tavoittamaan vävyni. En ollut. Olin yrittänyt soittaa Petrin numeroon edellisenä iltana yhdeksän kertaa. Puhelin soi siellä, mutta kukaan ei vastannut.
Se ei ollut normaalia, mutta en ollut halunnut ajatella sitä silloin, koska ajattelu tuntuisi siltä kuin olisin jo hyväksynyt jotain mitä en halunnut hyväksyä. Olin jättänyt viestin, jossa pyysin soittamaan, olin jopa lähettänyt tekstiviestin. Ei mitään. Lääkäri nyökkäsi, kun kerroin tämän, ja sanoi että hoitajat yrittävät vielä.
Sitten hän katsoi kelloaan ja sanoi että hänen on mentävä. Jäin istumaan huoneeseen, jossa oli harmaat tuolit ja yksi ikkuna, josta näki pimeälle parkkipaikalle. Valot maksoivat sen, että siellä oli sata autoa säännöllisesti samassa ruudussa. Kello oli aamulla puoli seitsemän, kun palasin sairaalaan.
Teho-osaston odotustilassa oli toinenkin nainen, noin viisikymppinen, joka istui kädet sylissään ja tuijotti omaa polveaan. En tuntenut häntä enkä kysynyt. Jokainen meistä odotti täällä omaa asiaansa. Hoitaja tuli luokseni ja sanoi, että Elinan tila oli ennallaan ja että lääkäri tulisi puhumaan minulle kierron jälkeen.
Sitten hän kysyi matalalla äänellä, olinko tavoittanut lähiomaisen. Sanoin että en. Hoitaja katsoi minua tavalla, jonka tulkitsin jotakin sellaiseksi kuin se ei ollut minun syytäni, mutta en voinut olla ajattelematta, että olisi pitänyt tietää missä vävyni oli. Kukaan ei ollut niin kiireinen, etteikö olisi voinut vastata puhelimeen, kun vaimo makaa teholla.
Paitsi jos ei halunnut. Se ajatus oli kuin jokin kitkerä pala, jonka sain työnnettyä sivuun, mutta en alas. Päätin yrittää vielä kerran seistäkseni käytävässä ja soittaa. Tällä kertaa Petrin puhelin ei soinut, vaan vastasi suoraan nauhoitettu ääni, jossa oli itsevarma sävy ja se palasi asiaan hetken.
Kuuntelin loppuun. Sitten soitin toimistolle. Meillä oli kuljetusyrityksessä ollut tapana, että jos jokin piti selvittää, niin se selvitettiin ennen kuin illalla mentiin kotiin. Minä en ollut koskaan ollut toimistolla niin aikaisin, mutta soitin kuitenkin varastopäällikölle ja kysyin, oliko Petri ilmestynyt töihin.
Mies naurahti hämmästyneenä ja sanoi, ettei ollut nähnyt sitä pariin päivään, mutta kuvitteli sen olevan vapaalla. Kysyin milloin se oli viimeksi ollut paikalla. Hän sanoi että oikeastaan nyt kun miettii, niin edellinen viikko oli ollut katkonaista. Ei mitään sellaista, mistä olisi osannut sanoa että se olisi jotain tietoista, mutta kun sitä nyt kysyt, niin ei se ole näyttäytynyt moniin työpäiviin.
Kiitin ja lopetin. Se ei vielä kertonut mitään, mutta se oli kuin kivi, joka tippui veteen ja antoi pienen pirskahduksen. Jokin oli kuitenkin eri tavalla kuin piti. Olin istuutunut takaisin odotustilaan, kun sähköpostiini tuli ilmoitus.
Elina oli jakanut sijainnin kanssani vuosia sitten, kun hän oli matkustellut paljon, ja olin unohtanut sen kokonaan. En ollut koskaan tarvinnut sitä. Mutta nyt, kun näin hänen nimensä listalla, avasin sovelluksen ilman sen kummempia ajatuksia. Kartta avautui ja oletin näkeväni jonkin merkinnän sairaalassa.
Se olisi ollut loogista. Mutta kun katsoin tarkemmin, huomasin että puhelin oli liikkunut. Ei hänen tietenkään, vaan sijainnin jakamisen tieto, jonka joku oli aktivoinut. Hetken mietin, että sovellus saattoi olla vanha ja pätkiä, mutta sitten huomasin, että tieto näytti olevan aivan eri kaupungista.
Oulusta. En ollut heti varma, oliko se edes Elinan, vai oliko se joku toinen laite. Päätin tarkistaa sovelluksesta lisää. Sitten huomasin jotain mikä ei sopinut siihen kuvaan, jonka olin itselleni rakentanut.
Kartalla ei ollut yhtä merkkiä, vaan kaksi. Tai oikeastaan se näytti samalta tapahtumalta kaksi kertaa. Päivä sitten, kun Elina oli lyyhistynyt, merkki oli ollut jossain päin Oulun keskustaa. Ei kotona, vaan aivan eri alueella.
Sitten yö oli liikkunut hieman ja lopulta pysähtynyt johonkin, ja sitten se oli siirtynyt uudelleen samalle alueelle kuin se olisi palannut sinne. Ei. Tarkemmin ajateltuna se oli edelleen siellä minne se oli pysähtynyt edellisenä iltana. Se oli ollut siellä koko yön.
En tuntenut katua, mutta kävin läpi oman mieleni karttaa ja keksin nopeasti, että siellä oli muutamia asuinkerrostaloja ja muutama ravintola ja yksi isompi hotelli. Se ei tarkoittanut mitään. Paitsi että se tarkoitti sen, että hänen miehensä ei ollut kotona, kun vaimo kuoli keskellä yötä ja jäi elvytyksen alle. Hän oli ollut kaupungilla, jossain siellä.
Soitin uudelleen Petrin numeroon. Nauhoitettu ääni oli yhtä varma kuin ennenkin. Sitten soitin läpi muutaman muun asian, jotka olivat tulleet mieleeni. Olin eläkkeellä enkä osallistunut enää päivittäiseen toimintaan, joten näin ihmisiä harvoin.
Mutta yhteisiä ystäviä oli. Yksi heistä vastasi ja sanoi että ei ollut nähnyt Petriä vähään aikaan, mutta törmännyt häneen muutamaa päivää aikaisemmin Prismassa ja että tämä oli ollut juttu miehen kanssa, jota hän ei ollut tuntenut. En kysellyt tarkemmin, koska en halunnut kuulostaa mustasukkaiselta appiukolta. Sanoin vain, että hienoa, pidä huolta.
Lopetin puhelun ja istuin vielä hetken. En voinut olla varma. Saatoin nähdä sen toisin kuin se oli. Vanha mies näkee helposti salaliittoja siellä missä ei ole mitään.
Mutta sitten muistin, kuinka tyttäreni oli soittanut minulle noin kuukausi sitten ja sanonut, että Petri työskentelee valtavasti ja että häntä ei näy kotona. Siinä vaiheessa olin sanonut, että se kuulostaa normaaleilta alkuvuosilta, että töitä riittää ja että se helpottaa. Hän ei ollut vastannut, mutta oli sanonut, että jospa. En ollut tarttunut siihen silloin.
Odotin sairaalassa koko aamun. Lääkäri kävi sanomassa, että tila oli vakaa ja että he nostivat lääkitystä vähitellen. Keinotekoista unta oli tarkoitus vähentää iltapäivällä, ellei jotain yllättävää ilmaantuisi. Kiitin ja sanoin että hyvä.
Sitten hän kysyi uudelleen, olinko tavoittanut miehen. Sanoin että en ole, mutta se on varmasti matkoilla tai puhelin on hiljaisella. Lääkäri ei sanonut mitään, mutta katsoi minua tavalla, joka kertoi että hän oli nähnyt monenlaisia omaisia, eikä tämä ollut kaikkein pahin tapaus. Mutta en voinut olla ajattelematta sitä, että jos Elina olisi herännyt ja kysynyt missä hänen miehensä on, mitä minä olisin vastannut.
Että hän oli toisella puolella kaupunkia vanhassa merkissä ja että en tiennyt miksi. Se ei ollut vielä mitään. Mieletön iltapäivä oli edessä. Maksoin kahvia ja lähdin kävelemään pitkin sairaalan käytäviä, koska en voinut pyöriä noin vain.
Aloin miettiä, mitä tiedän Petristä. Mies oli tullut Elinan elämään ollessaan töissä eräässä ohjelmistoalan yrityksessä. He olivat tavanneet, kun Elina oli tehnyt siellä kesätöitä opintojensa ohessa. Petri oli ollut kymmenen vuotta vanhempi, ja olin pitänyt sitä silloin merkillisenä, koska en ollut nähnyt Elinan koskaan sellaisen miehen kanssa, jolla oli niin vaalea kihara tukka ja silmälasit joita hän käytti kuin ne olisivat olleet vain koriste.
Mutta hän oli kohtelias. Joskus hieman liian kohtelias, sellaisella tavalla että ei sanonut pahaa kenestäkään, ei edes tyhmistä kollegoista tai hankalista sukulaisista. Muistan kerran, kun olimme kokoontuneet joulupöytään ja joku mainitsi jonkun yhteisen tuttavan avioeron. Petri oli ollut aivan hiljaa, muuttanut puheenaihetta heti kun mahdollista ja tarjoillut sitten kahvia.
Olin ajatellut silloin, että mies on hyvätapainen tai sitten hän on jotenkin liian varautunut. En ollut osannut päättää. Nyt aloin miettiä, oliko tuo vaivautunut hiljaisuus ollut jotain muuta. Oliko hän tiennyt jo silloin, että hänen elämänsä rakensi jonnekin muualle kuin kotiin?
En voinut keksiä mitään todisteita. Mutta en voinut oikein kutsua asiaa myöskään kuvitelmaksi. On olemassa sellaista tietoa, joka ei välttämättä ole vielä tapahtumaa, mutta se on siinä kuin haju, jota ei voi paikantaa mutta joka on kuitenkin läsnä. Soitin taas.
Tällä kertaa en jättänyt vastaajaani, vaan odotin valitsimen siirtymistä. Jossain vaiheessa se alkoi soida varsinaisesti ja luulin jo että hän vastaisi, mutta sitten linja katkesi. Kokeilin uudelleen heti perään. Sama kuin ennen.
Ensi yönä yritin vielä kerran ennen nukkumaanmenoa, koska en halunnut herättää häntä keskellä yötä kysyäkseni, onko hänellä kaikki hyvin. Viimeinen yritys meni vastaajaan. Jätin viestin, jossa sanoin että olen sairaalassa, Elina on huonona, ota yhteyttä heti kun voit. Puhuin rauhallisesti ja harkiten kuin puhuisin hänen ammattilaiselleen, mutta sisälläni jokin kiristyi, kun painoin punaista luuria.
Illalla olin niin väsynyt, etten muistanut enää milloin olin viimeksi syönyt. Hoitaja oli tuonut minulle voileivän ja kahvia, mutta kahvi oli jäähtynyt ja leipä oli mennyt nahkeaksi. Elina oli edelleen hengityskoneessa, mutta he olivat vähentäneet lääkitystä ja joku tarkoitti että hän liikutteli kättä joskus. En päässyt katsomaan häntä kuin lähietäisyydeltä muutaman kerran, mutta en halunnut jäädä sinne, koska pelkäsin näyttäväni siltä miltä tuntuinkin.
Olin kuitenkin jo noussut istumaan uudelleen, kun minulla oli ajatus. Ehkä ei ollut edes kysymys siitä missä Petri oli nyt. Ehkä se oli kysymys siitä, kuka häntä nyt kutsui ja minne. Kävin läpi sitä mitä olin huomannut viime kuukausina.
Elina oli maininnut, että Petri puhui paljon työmatkoista ja että hän usein väsyneenä, ja että kun Elina ehdotti että he lähtisivät viikonlopuksi Latviaan, Petri oli sanonut että hänellä on paljon töitä. Mutta Elina oli sanonut tämän hieman happamasti, sellaisella tavalla jolla ihminen viestii jotain tietämättään omaa tuomiotaan. Minä olin kuunnellut ja jatkanut eteenpäin. En ollut halunnut liioitella.
Olin ajatellut, että se on sitä tavallista parisuhteen arkea ja että jokaisella on ollut tyhjiä viikonloppuja. Nyt kello oli aamuyöllä ja istuin teho-osaston puhutussa huoneessa jossa oli kahviautomaatti ja toinen perhe. En pystynyt enää istumaan. Lähdin kävelemään ulos ja päädyin takaisin aulatasolle, jossa oli yksi niistä paikoista, joissa saattoi seisoa tuijottamatta ketään.
Otin puhelimen esiin ja katsoin karttaa. Merkki ei ollut liikahtanut koko päivänä. Se oli pysynyt samassa paikassa. Se ei ollut mikään tärkeä paikka, mutta ei se myöskään ollut koti eikä sairaala eikä mikään näistä paikoista joista hän oli puhunut.
Päätin, että menen. En tuntisi oloani levottomaksi mistään tiedosta, mutta en myöskään pystyisi istumaan tässä katsomassa samaa ruutua enää yhtään kauempaa. Soitin veljelleni, en saanut kiinni, jätin viestin ja pyysin tulemaan sairaalalle istumaan Elinan luokse. Sitten läksin.
Ajoin Oulun keskustaan vaikka olin niin väsynyt että en mielestäni saisi ajaa. Mutta en halunnut pysäyttää autoa sivulle, koska se tarkoittaisi sitä että istuisin paikallaan ja antaisin väsymyksen tulla ja sitten en enää tekisi mitään. Kartta vei minut vanhalle osalle kaupunkia, sellaiseen paikkaan joka oli lähellä jokirantaa, jossa oli tiilisiä rakennuksia ja muutama ravintola. Pysäköin kadun varteen ja katsoin puhelinta.
Merkki oli noin sadan metrin päässä. Katsoin ympärilleni. Vastapäätä oli asuintaloja, joissa oli parvekkeita, ja alakerrassa oli pieni kuntosali, jonka ikkunat olivat mustina, ja kaksi ravintolaa, jotka olivat suljettuina ilta-aikaan, ja sen jälkeen yksi sellainen talo, jossa on kaupat. Mutta ei mitään mikä viittaisi siihen, miksi hänen vaimonsa makaa sairaalassa hänen puhelimensa ollessa täällä.
Seisoin hetken autoni vieressä ja mietin mitä olin oikein menossa tekemään. En ollut yksityisetsivä. Olin vain isä. Sitten näin valon.
Kolmannessa kerroksessa tässä tiilisessä talossa paloi himmeä mutta selvästi yksittäinen lamppu ja verho oli vedetty syrjään. En ollut varma miksi nostin katseen juuri sinne, mutta jouduin. Ja sitten tunnistin itse asiassa hänet jo valon heijastuksesta. Hän seisoi siellä ikkunassa, selkä huoneeseen päin ja puhelin korvalla.
Sitten hän kääntyi hieman ja näin hänet selkeästi. Se ei ollut mikään tuntematon. Se oli Petri. Minä en nähnyt vaimoa tai lapsia tai ketään muutakaan, mutta mies oli siinä, huoneessa, jossa oli oleskelunurkkaus ja kattokruunu.
Olin aivan varma. Se oli hänen liikkeensä. Se tapa kuin hän raapi niskaansa puhelimessa puhuessaan. Sitten joku toinen henkilö tuli ikkunan ohi, nuori nainen, joka kosketti häntä olkapäähän.
En nähnyt kasvoja. Se ei ollut välttämättä mitään. Ihmiset asuvat eri osoitteissa. Mies voi oleskella ystävän luona kriisin tullessa.
Mutta miksi ei vastattu koskaan puhelimeen? Ja mitä varten tämä toinen mies oli keskellä yötä tunteja niin kaukana vaimostaan, joka on elvytettynä sairaalassa? Olin vihainen, mutta vihani oli vielä liian tunteellista. Jäin siihen alle viideksi minuutiksi ja sitten menin ravintolan ovelle, joka oli sivummalla ja jossa oli isompi ovi.
Se oli asuintaloon johtava sisäänkäynti. Painoin nimeä ja tyhjää tilaa. Hetken päästä kuului summeri ja joku sanoi “haloo” ilman kysymystä. Myytti kaatui.
Sanoin “Juhani Harju, Elinan isä. Olen täällä sairaalasta. Puhutaan. ” Peukalo vietiin.
En uskonut että se onnistuisi niin helposti. Mutta kun ovi kävi, hän oli siellä. Joko hän oli tullut alakertaan tai sitten alaovessa oli sisäpiha. Katselin kun ovi avautui ja Petri astui ulos, ohi oikealta nainen asunnosta katsomassa puhelinta.
Se ei ollut mitään dramaattista. Oli kylmä, ja Petri puki takin. Sitten hän näki minut ja pysähtyi kymmenen metrin päähän. Hän sanoi “Juhani” ja sitten “Mitä sä täällä teet?
” “Elinan takia. ” Sanoin. “Mä soitin sulle koko päivän. ” “Mun puhelin on ollut hiljaisella, olen täällä kokouksessa.
” hän sanoi. “Kokous. ” toistin. “Mitä kokous tähän aikaan yöstä?
” Hän katsoi taakseen. “Meillä on sellainen projekti. Se on aikavyöhykejuttu. Me puhutaan aika myöhään.
” “Aivan. ” sanoin. “Ja naiset tulee näihin kokouksiin sitten tuomaan kahvia? ” Siinä vaiheessa oikea nainen oli tullut ovelle.
Hän oli alle kolmekymmentä ja hänellä oli resori ja hiukset juuri märissä päässä. Hän ei ollut kaupungin näköinen sillä tavalla kuin ajattelin. Mutta hän katsoi Petriä pitkään tämän kanssakäymisessä. Olin ehkä erehtynyt.
Ihmiset tekevät niin. En halunnut vahingoittaa vävyäni syyttämällä tätä. Mutta sitten en halunnut enää vihjailla. Sanoin “Elina on teholla, Petri.
Se oli elvytetty. Kahdesti. ” En ollut suunnitellut kertovansa näin suoraan. Mutta ajattelin että jos sitä kiertää, en koskaan saa vastausta.
Petri vaaleni. En muista olisiko valoissa vai omissa silmissäni, mutta hän oikeasti kalpeni ja meni sitten tasapainottomaksi ja otti kiinni portinpylväästä. Ja jossain vaiheessa hän sanoi “Mitä, miten kenen toimesta, miksi et kertonut aikaisemmin. ” Ja minä sanoin “mä soitin sulle koko päivän.
” Hän avasi puhelimensa näytön. Sitten hän alkoi selata jotain. Sitten nainen sanoi “Mene sinä vaan, mä hoidan tän. ” Ja hän sanoi sen sellaisella äänellä kuin se olisi ihan tavallista.
Se oli niin arkipäiväistä, että minä olisin saattanut nauraa. Mutta en halunnut nauraa, koska en tiennyt itkinkö vai nauroinko ja koska jossain vaiheessa aloin tuntea etäisyyttä itseeni. Petri käveli minua kohti ja sanoi “Mennään kävelemään. ” Kävimme.
Hän sanoi että hänenlaisensa työ, että se nainen on kolleega ja että se on pari viikkoa asunut samassa asunnossa projektin ajan koska he ovat töissä jatkuvasti eikä järkeä ajaa kotiin. Totuutta emme kuitenkaan sanoneet. Eikä kukaan kysynyt. En kysynyt.
Sanoin hänelle “Elina tarvitsee sinua. Se tulee heräämään. Sen tarvitsee nähdä sinut. ” “Mä tuun heti.
” hän sanoi. Eikä se vielä ollut hullua. Hän sanoi “Mä vaan haen tavarat. ” Jäin odottamaan.
Odotin. Odotin niin kauan, että aloin laskea valoja ja katsoa puhelinta. Olin kutsunut taksin hänelle. Ei mitään.
Odotin vielä kaksikymmentä minuuttia. Sitten talon ovelta tuli ulos joku. Ei Petri. Vaan nainen, joka lähti.
Ei sanonut mitään, katsoi vain minua. Jossain vaiheessa tajusin etten enää soittanut sille, koska tunsin vastauksen. Menin takaisin autolleni ja ajoin sairaalaan. Veli oli nyt paikalla ja istui osaston edessä, minkä näkee, koska minulla oli tuttu olo.
Ei ollut Petriyn törmätty. Ei mitään. Lääkäri tuli aamukierron aikaan ja sanoi että Elina oli heräillyt edellisenä iltana ja reagoinut kehotuksiin. Mutta että koska hän ei ollut täysin hengityskoneesta vapaa ja koska hänen sykkeensä oli edelleen vaihtelevainen, he halusivat pitää hänet rauhallisena vielä tämän päivän.
Minä sanoin että pystynkö näkemään. He antoivat minun pukeutua suojatakkiin ja mennä sisään. Se oli ensimmäinen kerta kun näin hänet. Hän oli siisti, ei pahemmin ruskea, mutta häneltä oli keltaista, ja käsi oli putkessa.
Oli outoa, että se oli tässä kunnossa. En itkenyt. En silloin. Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun.
En ole varma mitä hän näki, mutta hänen silmänsä kosteus olivat hereillä, ja sitten hän yritti liikuttaa suutaan, vaikkei ääntä kuulunut. Sanoin että “Mä olen täällä. Sä olet sairaalassa. Sä selvisit.
” Ja se oli totta. Silloin se merkitsi ennen kaikkea sitä. Hän vastasi nyökkäyksellä tai jollain silmien liikkeellä. Sitten hänen oli pakko keskittyä seuraavaan asiaan, koska hoitaja käski hengittää laitteen tahdissa.
Se oli jotenkin sitä itseään katsomista kun hän lopulta parani. En pakottanut häntä puhumaan Petristä. Se ei ollut minun tehtäväni. Tunnin päästä istuin taas aulassa ja odotin.
Mitä odotin, en tiennyt. Sitten tapahtui asia, jota en enää osannut odottaa. Ovi aukesi ja sisään käveli Petri. Tämä ei ollut enää sama mies joka oli seisoskellut valoisassa portaikossa.
Tämä oli mies, jonka olin luullut tuntevani, mutta en nyt. Ehkä se oli nähnyt sen mitä oli nähnyt ja mikä hänen oli täytynyt myöntää. Hän tuli luokseni. “Mä olen ollut ulkona.
” Sanoin. “Mä tiedän. ” hän sanoi. Ja sitten hän istuutui viereeni ja sanoi “Juhani.
Mä olen pahoillani. Mä en ole ollut rehellinen sinulle enkä Elinalle. ” “Oletko sen naisen takia? ” En halunnut kuulostaa siltä että olisin valmiiksi tuominnut.
Mutta kysymys piti kysyä. Hän hiljentyi pitkäksi aikaa. “Ei ihan. ” hän sanoi viimein.
“Mä en tiedä enää mikä se on. Mutta se ei ole se mitä sä luulet. ” “Se ei kiinnosta nyt. ” sanoin.
“Elina tarvitsee nyt sitä mikä siinä on tärkeintä. Siksi mä en ole kertonut sille, että sinä olet ollut tavoittamattomissa koko ajan. Se ei kestä sitä vielä. Nyt sinä lähdet sisään ja sanot että olet ollut työmatkalla ja puhelin on ollut jumissa.
Ja sitten sinä alat kutsua minua ja toimistoa. Onko se selvä? ” Hän katsoi minua jonkin aikaa. Ehkä hän oli odottanut minun huutavan.
En huutanut. Ei siitä olisi ollut apua. “On. ” hän sanoi.
Ja sitten hän meni sisään. En tiedä mitä he puhuivat. En halua tietää. Puolen tunnin kuluttua hän tuli ulos ja sanoi että nukkuu ja että hän on antanut lääkitystä.
Sanoin että pidä huolta itsestään ja että soita. Ja sitten hän meni. Näin kun hän meni omalla autollaan pois. Olin tyytyväinen, että hän edes maksoi veronsa.
Mutta jokin ei vielä sulanut sisälläni. En vielä tiennyt mitä se oli. Olin väsynyt ja ajattelin että ehkä yöunet auttaisivat. Vasta kun olin kotona ja istuin keittiön pöydän ääressä vaimoni vanhan valokuvakotelon kanssa, jota en ollut avannut vuosiin, tajusin.
Ei se mitään sisäänpäin kääntymistä tapahtunut. Se oli itse asiassa minun muistin pettäminen. Katsoin kuvaa jossa olimme kaikki kesäkuussa, kun he olivat tulleet meille ensimmäistä kertaa. Elina istui hänen sylissään ja he nauroivat.
Ja kun näin heidän kasvonsa, en ollut varma muistiko koko hänen koskaan oikein hymyilleen. Tarkoitan: hänen silmänsä eivät koskaan olleet katsoneet minuun samalla tavalla. Se oli sitä vain nyt sattui huomaamaan. Aamulla heräsin siihen kun puhelin soi.
Se oli sairaala. Ajattelin että nyt. Petri? Mutta se oli eri osasto.
Sairaanhoitaja sanoi että Elina oli yön aikana pahentunut äkillisesti ja että hänet oli viety uudelleen leikkaukseen. Että hän oli halunnut minun tietävän nyt. Minä pukeuduin mitään ymmärtämättä. Ajoin liian lujaa.
Sairaalassa minut ohjattiin suojaan. Odotin tuntikausia. Kirurgi tuli sitten joskus yöllä. “No niin, yllätyksiä tuli.
” hän sanoi ja näytti väsyneeltä. “Odotimme toipumisvaihetta. Mutta löysimme lisää kuoliota suolistosta. Se ei ollut väärässä, mutta se olisi pitänyt hoitaa jo aiemmin.
Se oli mutkistanut jo paljon muutakin. ” En puhunut. “Puhunko selkokielellä? ” hän kysyi.
En sanonut mitään. “Hänen sydämensä oli joka tunti vajavainen. Suolisto oli tämän sekundaarinen onnettomuus. Hänet on nyt saatu tukeen, mutta en voi kertoa mitään lupaavaa.
Nyt on odotettava. Ja aika on sellainen joka vastaa. ” He päästivät minut sisään aamulla. Elina oli kytkettynä kaikkiin laitteisiin.
Ei enää huumattuna mutta hän ei ollut hereillä. Iho oli vihreä. Ei millään tavalla hänenlaisensa sävy. Katsoin käsiä jotka olivat pitkät ja puhuimme olympialaisista.
En itkenyt siellä. Itkin myöhemmin henkilökunnan wc:ssä ja se oli eräänlaista kurkkua joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Soitin Petrin kännykkään. Ei vastausta.
En jättänyt viestiä. En enää tarvinnut ketään jota sanoa. Hän kuoli sinä yönä. Se tapahtui rauhallisesti.
En ollut paikalla kun se tapahtui. Hoitaja sanoi että se tapahtui hänen nukkuessaan. Mutta siinä vaiheessa olin jo antanut pois. Ihmiset eivät ymmärrä mitä se tarkoittaa.
Paino putosi kaiken merkityksen. Olin leskeksi jäänyt appiukko. En edes ole vielä hautajaisissa varmaa. Mutta se päivä kun istuin hänen huoneensa edessä ja katsoin noita raportteja, kun olin väsynyt ja kun olin nähnyt kaikki ne kerrokset, joita toinen voi ihmisessä olla, silloin päätin tutkia.
En halunnut kostoa. En halunnut vihaa. Halusin tietää. Palkkasin yksityisetsivän, sellaisen joka ei kysellyt liikaa.
Sanoin että se koskee vävyäni ja mitä se oli tehnyt edeltävinä kuukausina. Kesti kaksi viikkoa. Sitten istuimme lähiössä olevassa toimistossa, jossa oli pöytä ja kahvinkeitin. Etsivä, Pertti, 57-vuotias ex-poliisi, ojensi minulle kansion.
“Juhani. Tämä ei ole kaunista luettavaa. ” “Ei se ole tarkoitettukaan. ” sanoin.
Avasin kansion. Ensimmäiset kuvat olivat niitä, joita olin nähnyt. Hänet oli kuvattu saman talon edessä. Mutta sitten alkoi toinen osuus.
Tilitiedot. Kuitti. Hän oli vuokrannut venäläisen tyttöystävän kanssa asunnon jo vuosi sitten, jo ennen Elinan sairastumista. Tarkemmin, hänellä oli ollut suhde jo silloin, kun Elina oli terve.
Ei vain silloin. Kun Elina oli ollut kunnossa ja mies väitti olevansa viikonlopputöissä, hän oli oikeastaan ollut naisen luona tuossa asunnossa. Ja mitä enemmän he kaivoivat, sitä enemmän he kaivoivat. Nimeni oli tullut esiin.
En vaatinut mitään. Mutta se oli selvää. Petri oli ottanut Elinan vakuutukset vuosi sitten ja nostanut summan kattamaan uuden auton ja venelomaelämyksen, ja oikeastaan jotkut laskut jäivät maksamatta. Sitten kun olin hautajaisissa, vuokraisäntä tuolla asunnolla oli kertonut että nainen kävi siellä yhä ja nosti postia.
Petri ei ollut vain ollut poissa. Se oli valehdellut minulle suoraan. En halunnut enempää. En halunnut tuhota hääkuvaa.
En halunnut mitään sitä avioeroa sillä ei enää ollut väliä. Mutta toiset asiat oli tehtävä. Soitin asianajajalleni. Sanoin “Mitä ostimme miehen joka on naimisissa tyttäreni kanssa ja jonka vaimo kuoli, ja joka on vakuuttanut itsensä?
” Asianajaja kuunteli. Sitten hän sanoi “Jos sinulla on nämä tiedot, tämä voidaan tehdä oikein. Mutta se on henkilökohtaista tietoa. ” “Se on tiedossa.
” sanoin. “Mitä haluat tehdä? ” “Kaikki. ” sanoin.
Emme tehneet mitään laitonta. Mutta minä olin tehnyt koko ikäni töitä. Tunsin pieniäkin virheitä ja paineita. Aloin avata suhteita.
Soitin pankkiyhteyshenkilölle. En kysynyt rahaa. Kysyin niillä sanoilla mitä miehen asiakastiedoissa lukee asunnosta ja vakuutusmaksuista. Ei tietoja.
Mutta kun kaksi ihmistä soittaa ja kysyy saman asian eri suunnista, tapahtuu jotain. Se oli riittävän totta. Sitten lopulta yhtenä aamuna asianajaja soitti. “Juhani.
Meillä on ongelma tai oikeastaan sinulla on voimaa. Se asunnon vuokravakuus oli otettu vävyjesi mukaan EU-maiden takakautta. Ja se on petos. Kun se tulee julki, se on sitä.
Se ei kuitenkaan ole sitä mitä minä tiedän. Mutta sinä et tarvitse sitä tietää, jos et halua. ” Sanoin: “Mitä sä tarvitset? ” “Hänen allekirjoituksensa johonkin jolla on hänen nimensä ja jolla paljastat että hän on sinulle vastuussa.
” Otin lompakosta esiin kortin. Yrityskortin. Asunnon ovi. “Minä hoidan tämän.
” sanoin. Seuraavat 72 tuntia olivat kuin yritysprojektin johtamista. Katsoin milloin hän oli poissa ja milloin nainen oli kotona. Olin seurannut häntä jo viikon ajan tietämättä joka minuutti tekemistä.
Mutta sitten eräänä iltana sain nähdä hänen lähtevän. Varasin siivousvuoron itselleni. Hänen asunnossaan ei ollut valvontakameraa. Mutta olin varma että meillä oli tarpeeksi.
Ulko-ovi olisi ollut helppo avata, koska se oli vanha ja lukko oli tavallinen. Mutta en mennyt sinne koska se olisi ollut murto. Sen sijaan tein seuraavan asian. Maksoin hänen laskunsa.
300 €. 500 €. Lopulta vuokraisäntä soitti ja sanoi että on ollut puhetta ja että haluaa tavata minut. Tapasimme kahvilassa.
Nuori nainen, jonka nimi oli Rosa ja joka oli sanonut olevansa kämppis. Epäilen että tyttöystävä. Mutta hän oli myös ollut hereillä. Kerroin hänelle että minulla ei ollut syytä olla hänelle vihainen ja ettei hän tiennyt mihin sekaantui.
Mutta että nyt hänen on parasta kertoa totuus. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi sitten “Tämä ei ollut koskaan tarkoitettu säilöttäväksi. Hän sanoi että vaimo oli jo aiemmin ollut sairas, että tämä tietää tästä ja että homma oli sovittu yhdessä. ” Katsoin häntä.
“Ja sinä uskoit sen? ” “Ihminen uskoo sen mitä haluaa. ” hän sanoi. Ja pahinta on että se piti paikkansa myös minusta.
En tiennyt. Mutta se riitti. Kysyin häneltä, suostuisiko hän puhumaan viranomaisille jos siihen tulee pakkoa. Hän sanoi harkintansa.
Kesti vielä kolme viikkoa. Kukaan ei rikastu eikä uhrata rahaa. Mutta kun todisteita oli tarpeeksi, olen kutsunut koko perheen koolle. En puhunut koko tilanteesta.
Halusin vain että jokainen muistaa Elinan hieman hymyten. Mutta sitten kun Petri tuli paikalle, aloin puhua. “Sinun ei tarvinnut tulla. ” sanoin.
“Mutta koska olet täällä, kerron mitä tapahtuu. Elinan kuoleman jälkeen tarkistutettiin vakuutukset. Ja tässä prosessissa paljastui sellaista, joka liittyy sinun ja tämän taloudenhoitajan välisiin liiketoimiin. Ei tarvitse mainita jokaista laskua.
Mutta kun viranomaiset alkavat tutkia, on todennäköistä, että se vaikuttaa myös testamenttiin ja omaisuuteen. Ja koska Elinalla ei ole lapsia, sinä et välttämättä saa tästä mitään muuta kuin maineen, jonka olet itse rakentanut. ” En ollut varma olinko toistanut asianajajani sanoja oikein. Mutta se tuntui painavan.
“Mitä helvettiä sinä höpiset? ” hän kysyi. “Sinä järjesti Elinan sairastumisen. ” sanoin.
“Ei, et. Sinä et olisi sillä. Mutta sinä et myöskään pelastanut häntä. Sinä olit naisen luona ja sinä et kertonut.
” Hän vaikeni. Sitten hän sanoi “Sinä et voi todistaa sitä. ” “Voin. ” sanoin.
“Minulla on kuitit. Ja sinulla on tyttöystävä joka on valmis puhumaan. ”
En ole varma kumpi oli pahempaa, totuus vai se että hän väitti ettei kukaan ikinä uskoisi häntä kunnon perheenisänä. Sitten hän sanoi “Sinä tyhmä vanha paskiainen.
Sä et kestä sitä mikä sulle tulee. ” Katsoin häntä. “Elinalla oli sinusta vain hyvää sanottavaa. Siksi tämä on minulle helppoa.
” Ja sitten jätin hänet istumaan. Hän ei koskaan tullut hautajaisiin. Ei saanut kutsua. Yksityisetsivä oli kuullut että hänet oli jätetty firman palkan päälle ja että hänen autonsa yläkerrassa huutokaupattiin.
Enemmän kuin kukaan minun ei tarvinnut kuulla. Eräänä päivänä muutaman kuukauden kuluttua olin istumassa hänen asunnossaan, kun paketti saapui. Se ei ollut tilattu. Se oli kirje, jossa oli hänen käsialansa.
Se oli avattu ulkoa ja siellä oli sisällä lompakko ja pikkumappi. Lompakossa oli helvetti. Joku oli tunkenut sinne kuitin josta tuhosin nopeasti toisen. Ehkä sinne oli jätetty hänet parhaaseen otteeseen.
Lopetin sen. Kirjeen lopussa oli jotain, joka sai istumaan. “Jos kerrot tämän kenellekään, minä väitän että sinä olet ollut se joka minut on kiristänyt. ” Ja siinä tapauksessa todisteita oli vasta mielessään.
Otin sen ja poltin sen keittiössä. Sitten soitin asianajajalle ja sanoin “Anna mennä. Irtisanokaamme hänet. ” Eikä kukaan koskaan sanonut koko asiasta mitään.
Se on jotain mitä rahalla ei saada. Me teimme sen lopussa oikeassa järjestyksessä. Kerroin Elinan haudalla. “Hän ei tule enää koskaan, lapseni.
Mutta me seurasimme hänen saattoaan. ” ja se riitti. Nyt istun usein iltaisin samassa työhuoneessa ja katson kyseistä valokuvaa. Mutta se mitä tunnen ei ole vihaa.
Se ei ole edes surua. Se on hiljainen hyväksyntä. Se mies rakensi elämänsä valheille, mutta minä rakensin varjelluksen tyttärelleni. Kun hän lopulta tarvitsi minua, en ollut työmatkalla enkä saavuttamattomissa.
Minä olin siellä, missä piti olla. Se on ainoa perintö, joka minulle jäi. Mutta se on enemmän kuin mitä kukaan noista puhujista jätti jälkeensä. Elämä ei aina anna selkeyttä.
Mutta se antaa tehtäviä. Ja jokaisella on joskus tehtävä, jonka voi tehdä vain yksin. Tämä oli minun.