Kun astuin ulos Fertonin liittovaltion vankilan porteista 63-vuotiaana, minun olisi pitänyt tuntea aloittavani uuden elämän. Sen sijaan seison siinä parkkipaikalla puku päälläni, joka roikkui löysästi 30 kiloa laihtuneen kehoni yli, ja tajusin jotain sellaista, mihin kukaan ei ollut minua valmistanut. Tuomio ei pääty siihen, kun portti sulkeutuu takanasi. Se loppuu vasta sitten, kun ymmärrät, ettei se koskaan ollut vankila, joka piti sinua vankina.
Olen nyt kuusi kuukautta myöhemmin. Tai oikeastaan, anna minun aloittaa oikeasta kohdasta. Se osa, jota ette usko, on se, että kaksi ihmistä, joihin luotin eniten maailmassa, olivat hautanneet minut elävältä kahdeksaksi vuodeksi. Ja kun kerron teille, mitä tein sille, saatatte ajatella, että olin menettänyt järkeni.
Ehkä olin. Mutta jos sinulle on koskaan käynyt niin, että olet kaatanut koko elämäsi sellaisten ihmisten eteen, jotka hiljaa juonivat sinua vastaan, ymmärrät. Ennen syytteitä, ennen kuin liittovaltion marsalkat kävelivät omaan konepajaani ja laittoivat käsiraudat ranteisiini 40 työntekijän edessä, olin Grady Precision Toolingin perustaja ja omistaja. Yritys, jonka olin rakentanut yhdestä vanhasta sorvista takapihallani.
Olin tehnyt siitä 30 ihmisen työpaikan, ja olin rakentanut sen täysin tyhjästä. Sitten liittovaltion agentit sanoivat minun pestanneen rahoja ulkomaisten toimittajien kanssa omien yritystilieni kautta. En tehnyt sitä. En ikinä.
Ja valamiehistö ei välittänyt sellaisesta yksityiskohdasta. Mies, joka johti yritystäni ollessani poissa, oli oma lankoni, Carolin nuorempi veli, mies nimeltä Ray Doss. Ray oli nainut perheeseemme 15 vuotta sitten. Kun menetin kaiken, hän seisoi siinä oikeussalissa ja vannoi minulle suoraan naamaani pitävänsä huolta Carolista, Bradleyistä ja yrityksestä, kunnes pääsen kotiin.
Minut vapautettiin 11 päivää etuajassa paperityökorjauksen takia, jota kukaan ei selittänyt minulle, enkä käyttänyt yhtä puheluani kertoakseni kenellekään. Halusin tuntea olevani vapaa mies ennen kuin kohtaisin kenetkään. Kävelin viimeisen puolitoista kilometriä bussiasemalta, koska en halunnut soittaa vielä kenellekään. Halusin vain nähdä talon ensin.
Se oli sama kaksikerroksinen talo, jonka olin rakentanut 25 vuotta sitten. Seisoin siinä pitkän ajotien päässä, sateen laskeutuessa iltaan, ja annoin itseni uskoa, että kaikki oli vielä aivan kuin olin sen jättänyt. Sitten huomasin jotain. Lampun valo olohuoneen ikkunassa.
Autotallin ovi oli auki, ja sisällä näkyi kaksi autoa. Carolin auto. Ja toinen. Sellainen, jota en tunnistanut, mutta jossa oli yrityksen logon tarra.
Jokin pakotti minut varovaiseksi. Ehkä se oli kahdeksan vuotta selliosastolla miesten kanssa, jotka olivat opettaneet minut lukemaan huoneen ennen kuin astun sisään. Sen sijaan, että olisin soittanut ovikelloa, astuin pois ajotieltä ja kiersin autotallin sivua. Liikuin hiljaa varjoissa aidan linjaa pitkin, niin kuin ennen hiivin Bradleylle, kun tämä oli pieni ja leikki piilosta.
Seisoin siinä pimeässä ja kylmässä ja katsoin omaan kotiini. Ikkunasta näin Carolin ja Rayn. He seisoivat keittiön saarekkeen äärellä, ja Ray kosketti hänen kättään. Ajattelin ensin, että hän vain tervehti, lohdutti, oli perhettä.
Sitten hän kumartui ja suuteli häntä, eikä hän väistänyt yhtään. Hän suuteli takaisin kuin he olisivat tehneet sitä tuhat kertaa ennen. Rintani kiristyi tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä kylmän kanssa. Ja sitten näin poikani.
Bradley, nyt 26-vuotias, pukeutunut bleiseriin, jota en ollut koskaan nähnyt, kantoi kahta lasillista punaviiniä. Odotin hänen jäätyvän, huutavan, tekevän jotain. Sen sijaan hän ojensi toisen lasin äidilleen, katsoi Rayta ja nauroi jollekin, jota en kuullut, mutta jonka tiesin olevan heidän yhteinen vitsinsä. Ray kysyi Bradleyltä, oliko tämä kuullut, milloin pääsisin oikeasti vapaaksi.
Bradley naurahti ja sanoi, ettei sillä ole väliä, koska en tiedä mitään. Carol kysyi hiljaa, oliko Ray varma, että suostuisin allekirjoittamaan paperit ilman taistelua. Sitten näin heidän nostavan lasinsa. Carol sanoi: “Sille, että saadaan kaikki.
” Ja he nauroivat kaikki kolme. Silloin tajusin. En ollut ollut vain vankilassa. Olin ollut haudattu.
He olivat suunnitelleet tämän jo ennen kuin minut edes vietiin pois. Koko omaisuuteni, koko perheeni, koko elämäni oli ollut heidän pelinsä pelilauta. Ja minä vihasin sitä, että ensimmäinen asia, jonka halusin tehdä, oli rikkoa tuo ikkuna ja kuristaa heidät. Mutta en tehnyt sitä.
Sen sijaan astuin pois varjoista, kävelin etuovelle ja soitin ovikelloa. Ray avasi oven, ja näin hänen kasvojensa käyvän läpi koko tunnemaiseman hänen katsoessaan minua. Ensin epäuskoa. Sitten kauhua.
Sitten se katosi, ja hänen tilalleen tuli levein, lämpimin hymy, jonka olet koskaan nähnyt. Hän veti minut sellaiseen halaukseen, että tunsin hänen partavetensä sateen yli, joka vielä kasteli takkiani. Carol tuli portaat alas kaksi askelmaa kerrallaan, käsi suullaan, nyyhkyttäen jo ennen kuin ehti alas, ja heittäytyi syliini. Hän toisti nimeäni yhä uudelleen, aivan kuin hän olisi harjoitellut sitä, mitä hän olikin.
He veivät minut keittiöön. Istuttivat minut jakkaralle. Ja sitten he kertoivat minulle tarinan. Ray sanoi, että ainoa tapa suojella jäljellä olevaa oli yhdistää varat laillisesti.
Hän väitti, että yritys oli ollut piiritettynä, ja hän oli joutunut tekemään kauheita päätöksiä. Sitten hän työnsi pöydän yli pinon papereita ja shekin. Shekin, joka oli 25 000 dollaria. Hän sanoi, että se oli “minun osuuteni” yrityksen myynnistä.
Sanoi allekirjoittaa, niin voisin aloittaa uuden elämän. Ja että he olivat huolehtineet kaikesta. Enää ei tarvitsisi murehtia mistään. Pyysin nähdä paperit.
Ja hyvä että pyysin. Shekin alla oli sivun kolmannella sivulla hiljainen lahjoitusehto, jossa luki, että luovun kaikista oikeuksistani alkuperäisiin perustajan osakkeisiin. Päiväys oli 19 vuotta sitten. Ei eilinen.
Ei viime viikko. 19 vuotta sitten. Se tarkoitti, että olin ollut osakeyhtiön johdossa vain nimellisesti. Todellinen valta oli ollut heillä jo ennen kuin minut edes pidätettiin.
Katsoin Bradleytä. Hän räpläsi puhelintaan ja katsoi minua ikään kuin olisin ollut joku, jota hän ei jaksanut. Kysyin häneltä, tiesikö hän tästä. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi: “Siitä on kauan, isä.
Sinun olisi pitänyt ajatella näitä asioita ennen kuin menit sotkemaan asiasi. ” Sitten hän pyysi minua allekirjoittamaan paperit, jotta hän voisi palata illalliselle. Pidin kynää allekirjoitusrivin yllä minuutin, joka tuntui ikuisuudelta. Sitten laskin sen.
Sanoin, että bussimatka oli pilannut näköni ja päätä särki ja minun piti katsoa paperit vielä huomenna kotona. Taitoin shekin takin taskuun ja otin koko sopimuksen mukaani. Kävelin kaksi mailia bussipysäkille ja ajoin kaupungin huonommalle alueelle. Majoituin Route 4:n motelliin 41 dollarilla yöltä.
Seuraavana aamuna kävin lunastamassa Rayn shekin pankissa, kävelin ulos 4 000 dollarin käteisen kanssa ja ostin halvan läppärin ja prepaid-puhelimen elektroniikkaliikkeestä. Maksoin käteisellä, jättämättä jälkiä. Tarvitsin todisteita. Ry oli nimittäin vannonut, että talon siirto oli tapahtunut pidätykseni jälkeen.
Pelastustoimi. Mutta kun kaivoin kiinteistökirjoja, löysin totuuden. Talo oli hiljaa siirretty peruuttamattomaan säätiöön 16 kuukautta ennen kuin FBI astui jalallaankaan rakennukseeni. Ei-takaisinperittävään säätiöön.
Eli he tiesivät jo ennestään, että katastrofi oli tulossa. Perhe, joka oli järjestänyt sen. Mutta tärkein paljastus tuli, kun avasin läppärin ja kaivoin yrityksen vanhoihin tiedostoihin. Yritys, jota Ray johti nyt, oli rekisteröity puolustusalan alihankkijaksi, joka oli rakennettu hydraulisen työstöprosessin ympärille, jonka olin henkilökohtaisesti suunnitellut ja koodannut koneisiin kuukausia ennen pidätystäni.
Työni. Patenttini. Hänen nimissään. Rahoittamassa hänen elämäänsä, kun minä istuin sellissä kahdeksan vuotta.
Lähetin Bradleylle viestin ja pyysin tapaamaan minut kahville kahdestaan ennen kuin allekirjoitan mitään. Kun tapasimme, yritin puhua hänelle miehestä miehelle. Kerroin kuinka pahoillani olin, että olin ollut poissa hänen vuosiensa ajan, etten ollut ollut paikalla. Ja sitten hän sanoi sen ajattelemattomasti.
Sanoi, että Ray oli perustanut hänen trustirahastonsa, kun hän täytti 18. Kysyin milloin se tarkalleen oli. Hän sanoi, että no, kun hän täytti 18, Ray oli sanonut, että se oli ollut “sijoitus tulevaisuuteen”. Painoin häntä.
Tiesikö hän, mistä rahat olivat peräisin? Hän kohautti olkapäitään. Sanoi, ettei se kuulunut hänelle. Mutta sitten hän sanoi jotain, mikä sai veren hyytymään suonissani.
Sanoi, että kun hän täytti 18, Ray oli jo järjestänyt kaiken. Säätiö oli perustettu kaksi kuukautta ennen hänen 18-vuotissyntymäpäiväänsä. Ja se oli tapahtunut kaksi vuotta ennen pidätystäni. Eli tämä oli suunnitelma, jota he olivat ajaneet jo ennen kuin tiesin edes olevani maalitaulu.
Nousin ylös ja kysyin, oliko hän koskaan lukenut isänsä tarkoittavan mitään. Hän naurahti ja sanoi: “Sinä et ole isäni. ” Hän nousi ja sanoi, että hänellä on paikka jonnekin mennä ja että hänen pitäisi vain allekirjoittaa paperit, niin kaikki helpottuu. Sitten hän käveli ulos.
Tarvitsin Gordonin. Hän oli ainoa mies, jonka tunsin, joka pystyi murtautumaan mihin tahansa. Gordonilla oli ollut lukkoseppäliike ennen kuin hän joutui sisään. Kun vihdoin sain hänet puhelimeen, hän kuunteli minut loppuun asti ja sanoi: “Sinä et ole maksanut minulle kahdeksaan vuoteen velkaa.
” Tarkoitin, en ollut. Mutta hän sanoi: “Autan sinua, mutta minä en tee sitä ilmaiseksi. ” Kysyin mitä hän halusi. “Sinä aloitat alusta.
Ja kun sinä olet taas pystyssä, sinä annat minulle työpaikan. ” Sanoin että sovittu. Hän tapasi minut motellissa. Kuuntelin, kun hän kertoi uudesta turvajärjestelmästä, jonka Ray oli asentanut toimistoon.
Sormenjälkitunnistimet, liiketunnistimet, kamera joka sekunti. Sanoin, että se oli mahdotonta lyödä laimin. Mutta sitten hän sanoi, ettei se ole mahdotonta, jos on sisäpiirin tietoa. Kerroin hänelle suunnitelmastani.
Se oli röyhkeä. Se oli täysin järjetön. Mutta se oli myös ainoa tapa. Sanoin, että olin suunnitellut sen rakennuksen turvajärjestelmän itse 12 vuotta sitten, kun rakensimme sen.
Ja että olin rakentanut siihen piilovian. Odotin viikon. Pesin lattioita ja tyhjensin roskia toimistokerroksella. Opettelin vartijoiden kierrokset, kameroiden ajoitukset ja odotin.
Sitten eräänä yönä, kun kello löi 3:17, sytytin rakennuksen virransyötön. Sytytin palovaroitinjärjestelmän. Kun se laukesi, hätävirta kytkeytyi päälle ja turvajärjestelmä siirtyi oletustilaan. Jokainen ovi aukesi lattiasta kattoon ulottuvasta ikkunasta huoltohuoneeseen.
Ja joka ikinen kameran kulma kytkeytyi virtapiikkiin. Kävelin suoraan sisään. Hissejä ei tarvittu. Omat portaat, oma rakennus.
Kävelin toimistoon, joka oli ollut minun, istuin alas pöydän ääreen, joka oli ollut minun, ja kirjauduin sisään vanhaan päätelaitteeseen takaportin salasanalla, jonka olin kirjoittanut alkuperäiseen koodiin itse. Salasana, jota Ray ei ollut koskaan vaivautunut vaihtamaan, koska hän ei koskaan rakentanut perustuksia uusiksi. Hän vain maalasi päälle. Kopioin kaiken, alkuperäiset patenttitiedostot ja vuosien sisäiset sähköpostit Gordonin antamalle muistitikulle.
Ja sitten löysin sähköpostin. Se oli Raylta. Se oli tapahtunut kaksi viikkoa ennen pidätystäni. Se oli lähetetty Carolille.
Sähköpostissa luki: “Kunhan vain muistat, että kun tämä on ohi, me omistamme kaiken. Sinä, minä ja poika. Kukaan ei koskaan saa tietää totuutta. ” Ja sitten toinen, kolme viikkoa ennen ratsiaa, jossa hän kirjoitti Carolille: “Varmista, että syyttäjä vaatii enimmäisrangaistusta.
Jos hän pääsee ulos liian aikaisin, hän tulee takaisin kaiken perään. ”
Mutta se viimeinen asia, jonka näin, sai vatsani kääntymään. Se oli sairauslaboratorion tuloste. Isyystestin tulos, joka oli päivätty samalta kuukaudelta kuin Bradley syntyi.
26 vuotta sitten. Bradley ei ollut koskaan ollut poikani. En tiedä mitä tapahtui seuraavaksi, koska muistan vain, että kaikki meni hiljaiseksi. Kylmäksi.
Sellaista hiljaisuutta en tiennyt olevan olemassakaan. Ei vihaa, jotain vihaa syvemmältä. Istuin siinä pimeässä ja katsoin oman poikani syntymätodistusta, joka oli isäni nimellä ja jonka nimenä oli Ray Doss, ja tajusin, että Ray ei ollut varastanut vain yritystäni. Hän oli varastanut elämäni.
Joka ikisen vuoden, jonka luulin viettäneeni poikani kanssa, jota ei koskaan ollut ollut olemassa. Jokaisen syntymäpäivän, jokaisen joulun, jokaisen pelitapahtuman. Kaiken. Se oli ollut valhetta.
Toimistossa Ray tuli sisään seuraavana aamuna, ja minä istuin siinä hänen tuolissaan, jalat pöydällä. Hän säikähti nähdessään minut ja kysyi mitä helvettiä teen siellä. Sanoin: “Istun omassa toimistossani. ” Hän nauroi ja sanoi, etten omistanut enää mitään.
Sitten kerroin hänelle, että olin lukenut hänen hienot sähköpostinsa Carolille. Ja hänen isyystestinsä. Hänen kasvonsa kalpenivat, kun hän sanoi: “Sinä valehtelet. ” Työnsin tulosteen hänen eteensä.
“Seisotko vielä sen takana? ” Kysyin. Ja sitten sanoin: “Sinä et omista mitään. Sinä vuokrasit sen.
Ja vuokrasopimus on katkolla. ”
Pidin tauon ja nautin hetkestä, kun hänen kasvonsa alkoivat kauhusta. Sitten jatkoin: “Tiesitkö, että kun kirjoitin alkuperäiset perustamisasiakirjat 30 vuotta sitten, kun olin varovainen ja ajattelin tulevaisuuttani, lisäsin niihin pykälän? Siinä sanotaan, että jos toinen perustajaosakas tuomitaan petoksesta ja myöhemmin todistetaan, että toinen perustajaosakas oli järjestänyt sen, niin minun osakkeeni palautuvat minulle.
”
Ray tuijotti minua ja sanoi: “Sinä et omista osakkeita. Sinä luovutit ne. ” Sanoin: “Niin, siitä sopimuksesta, jonka allekirjoitit ja jättämäsi perustamisasiakirjan mukaan et voi koskaan luovuttaa osakkeita. Sinä et koskaan purkanut alkuperäistä peruskirjaa.
Sinä maalasit sen päälle. ”
Hänen naamalleen levisi hidas järkytys. Sitten kerroin hänelle, että olin perustanut pöytälaatikkoyhtiön ja siirtänyt alkuperäisen patentin siihen ennen kuin minut edes pidätettiin. Että hänen sopimuksensa oli arvoton ja että minulla oli todisteet.
Sitten kerroin hänelle, mitä tapahtuu seuraavaksi. Järjestän suuren tapahtuman. Lehdistötilaisuuden kuukauden kuluttua. Kerron hänelle, milloin ja missä.
Hänen on oltava siellä. Ja sitten lopetan puhelun. Hän alkoi nauraa ja sanoi, etten voi tehdä mitään. Mutta katsoin häntä ja sanoin: “En minä tarvitse mitään, Ray.
Minulla on jo kaikki mitä tarvitsen. ”
Kuukautta myöhemmin vuokrasin salin kaupungin parhaasta hotellista. Kutsuin kaikki: toimittajat, alihankkijat, yritysmaailman. Kaikki paitsi Rayn ja Carolin.
He olivat kutsuttuja tietysti, mutta heille ei kerrottu, mitä siellä tapahtuisi. He luulivat sen olevan yrityksen esittelytilaisuus. Seisoin siellä, tumma puku päälläni, ja katselin heidän saapumistaan. Ray astui sisään, kuohuviinilasi kädessä, ja vilkaisi ympärilleen.
Sitten hän näki minut. Hän pysähtyi ja hymyili. Epäröi. Mutta väkijoukon vuoksi hän ei voinut poistua.
Hän käveli luokseni, kätteli ja toivotti tervetulleeksi “vanhalle ystävälleen”. Sitten hän katsoi ympärilleen ja kysyi, missä oli esittelytilaisuus. Sanoin, että hetki, jonka hän ei unohda. Sitten kävelin kohti lavaa.
Nousin lavalle, korjaaakseni mikrofonin, ja kysyin, tietävätkö kaikki, miksi olimme koolla. Sitten esittelin itseni. En yrityksen entisenä omistajana. Vaan mies, jonka hän oli pettänyt.
Ja kerroin heille totuuden. Kerroin heille, kuinka Ray oli lavastanut minut syylliseksi, kuinka hän oli varastanut yritykseni, kuinka hän oli varastanut poikani. Ja sitten kutsuin lavalle todistajan. Gordon.
Gordon astui lavalle ja kertoi, kuinka Ray oli palkannut hänet murtautumaan toimistooni. Miten Ray oli maksanut hänelle 20 000 dollaria varastamaan tiedostoja, jotka saisivat minut näyttämään syylliseltä. Mutta kun Gordon oli sisällä, hän oli nähnyt jotain muuta. Ja sitten Gordon kertoi nähneensä Rayn ja Carolin suutelevan.
Ei kerran, vaan monta kertaa. Ennen pidätystäni. Sitten kutsuttiin lavalle vielä yksi henkilö. Rayn oma assistentti.
Nainen, joka oli työskennellyt hänelle vuosia. Nainen, joka oli nähnyt kaiken. Ja sitten hän kertoi, kuinka Ray oli uhkaillut häntä, jos hän ikinä puhuisi. Kuinka tämä oli polttanut todisteita ja piilottanut käteistä.
Ja sitten näytin valotaulun. Valotaulun, jossa oli kaikki: sähköpostit, pankkitilit, isyystestit. Ja kun käännyin katsomaan häntä, näin, että hänen naamansa oli tuhon merkitsemä. Ja sitten tein asian, jota hän ei odottanut.
Katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin: “En minä halunnut sinua vankilaan. Halusin sinut katsomaan, kun menetät kaiken. Ja arvaa mitä? Tämä on vasta alkua.
”
Ja sitten kävelin pois lavalta. En sanonut enempää. En edes katsonut taakseni. Ulkona odotti sininen pakettiauto, joka ajoi jalkakäytävälle.
Ovi aukesi, ja ulos nousi Carol. Hän näytti uupuneelta, aivan toisenlaiselta. Hänellä oli yllään yksinkertainen harmaa leninki ja aurinkolasit päässään. Hän katsoi minua ja sitten rakennusta.
Ja sitten hän alkoi kävellä. Pyysin häntä odottamaan. Mutta hän ei pysähtynyt. Ja kun auto lähti, huusin hänen nimeään.
Mutta hän hävisi yöhön. En tiedä, minne hän oli menossa. Tiesin vain, että hän ei ollut enää vihani kohde. Seuraavana aamuna sain tekstiviestin tuntemattomasta numerosta.
Lyhyt viesti, jossa luki: “Hän ei tehnyt sitä. Minä tein. Tapa minut jos haluat. Mutta älä satuta häntä.
” Se oli Raylta. En vastannut. Viikkojen kuluessa ryhdyin töihin. En rakentamaan yritystä uudelleen.
En kostamaan. Aloin kirjoittaa. Kirja. Kokonainen kirja siitä, miten hänet lavastettiin ja miten hänet saatiin kaatumaan.
Ja sitten tapahtui jotain odottamatonta. Kaksi kuukautta myöhemmin sain puhelun liittovaltion syyttäjältä. Hän kysyi, voisimmeko tavata. Tapasimme ja hän kertoi, että Ray oli otettu kiinni, kun hän yritti paeta maasta väärennetyllä passilla ja että oli noussut esiin todisteita, jotka liittyivät häneen ja hänen yritykseensä suuressa mittakaavassa.
Ja sitten syyttäjä katsoi minua ja sanoi: “Haluamme antaa sinulle vapauden. ” En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. “Herra Grady, sinä vapautat syytteistä. ”
Siitä on nyt kuukausi.
En ole nähnyt Bradleytä. Hän soitti kerran ja pyysi rahaa. En kerro mitä vastasin, mutta sanotaanko, etten ole kuullut hänestä sen jälkeen. Carol on ollut yhteydessä.
Tapaamme silloin tällöin lounaalla. Ei koskaan puhumme siitä, mitä tapahtui. Sitten eräänä päivänä hän itki ja pyysi anteeksi. Sanoi, ettei koskaan tarkoittanut satuttaa minua.
Sanoi, että hän oli vain peloissaan ja yksin. Sanoin etten vihaa häntä. En vihaa. Enkä rakasta.
Mutta en vihaa. Nyt istun samassa toimistossa, jossa istuin 30 vuotta sitten, kun aloitin. Sama pöytä. Sama tuoli.
Sama ikkuna, josta näen kaupungin, jonka luulin menettäneeni. Mutta jotain on toisin. Kun istun täällä, tunnen jotain, mitä en ole tuntenut vuosiin. Se ei ole jännitystä.
Se ei ole onnellisuutta. Se on rauhaa. Tieto siitä, että lopulta oikeus voittaa. Että totuus tulee aina esiin.
Ja että sinä voit selvitä. Vaikka luulet, ettet voi. Ja jos joku, joka on koskaan pettänyt sinua, on koskaan sanonut, ettet voi nousta ylös, kerro heille tämä: katso minua. Minä nousin.
Ja sinä voit nousta myös.