Juuri kun poikani kihlattu kohotti lasinsa maljaan, tunsin rintakehässäni jonkin pysähtyvän, aivan kuin kehoni olisi tiennyt ennen minua. Istuin siinä juhlasalissa Helsingissä. Kynttilänvalo heijastui kristalleista. Nelisenä vierasta nauroi vitsiä kovempaa kuin se olisi ansainnutkaan.
Ja annoin itseni uskoa ensimmäistä kertaa viikkoihin, että kaikki olisi hyvin. Nimeni on Tuulikki Aho, ja olin kaksi kuukautta vakuuttanut itselleni, että ainoa poikani tiesi mitä teki. Kalle seisoi Ainon vieressä, käsi hänen selkänsä pikkuruisella puolella, aivan kuin hän olisi löytänyt jotain, mitä oli kaivannut koko ikänsä. Katselin, kuinka hän nauroi jollekin Ainon kuiskaukselle, ja muutaman minuutin ajan annoin epäilyksen rinnassani vaimeta.
Valokuvaaja liikkui huoneessa niin kuin hyvät valokuvaajat tekevät, näkymättömänä, kunnes ei enää ollut. Juho Virtanen oli kuvannut kahdet serkkuni häät, ja luotin hänen silmäänsä enemmän kuin useimpien ihmisten sanoihin. Hän kyyristi pöytäpäädyn lähelle, kamera ylhäällä, ja nappasi Ainon kesken naurun, pää takakenossa, käsi Kallen käsivarrella. Katsoin, kuinka hän laski kameraa hitaasti.
Ei sillä tavalla kuin tehdessään, kun kuva on otettu. Sillä tavalla kuin tehdessään, kun on nähnyt jotain odottamatonta. Hän ei liikkunut pitkään aikaan, vain seisoi siinä ja katsoi kameransa takanäyttöä, aivan kuin se olisi puhunut hänelle. Sitten hän kohotti katseensa ja katsoi minua.
En Kallea. Minua. Vatsani väänsi ennen kuin hän edes ylitti huoneen. “Rouva Aho”, hän sanoi hiljaa kyyristyen tuolini viereen, jotta kukaan muu ei kuulisi.
“Voinko puhua kanssasi hetken ulkona? ”
Sanoin hänelle, että olin oikein tyytyväinen paikassani ja että mikä tahansa voisi odottaa maljojen jälkeen. “Ei voi”, hän sanoi. Ja jokin hänen äänessään sai karvat nousemaan käsivarsillani.
“Ei todellakaan voi. ”
Seurasin häntä käytävälle. Sydämeni liikkui nopeammin kuin olin halunnut. Hän vilkuili yhä takaisin juhlasalin oviin, aivan kuin olisi pelännyt, että joku seuraisi meitä.
“Juho, sä pelotat mua. ”
“En halua pelotella sinua. Haluan vain, että luotat minuun hetken. ” Hän vei käden suunsa yli, huokaisi syvään.
“Hänessä on jotain vialla. ”
“Vialla? Miten niin? ”
Hän pudisti päätään, aivan kuin ei olisi luottanut itseensä sanoakseen sitä seisoessaan käytävällä, jossa tarjoilijat kävelivät ohi kymmenen sekunnin välein.
“Ei täällä. Ei tänä iltana. Studiostani parin korttelin päässä on puisto. Esplanadin puisto.
Voitko tulla sinne sen jälkeen, kun tämä juhla on ohi? Vain sinä. Juho, älä kerro Kallelle. Ei vielä.
Ennen kuin näytän sinulle, mitä minulla on. ”
Hänen silmänsä kohtasivat omani, eikä niissä ollut huumorin häivääkään. “Sinun on pakko nähdä se, ennen kuin päätät mitään. ”
Halusin vaatia vastauksia heti paikalla.
Halusin ravistella ne hänestä ulos, mutta jokin siinä, kuinka hänen kätensä eivät olleet täysin vakaat, kertoi minulle, ettei tämä ollut mies, joka ylireagoi huonoon kuvakulmaan. Sanoin hänelle, että tulisin. Loppu illallista meni sumussa. En osaa siitä paljon kertoa.
Maljoja, naurua, poikani kasvot hehkuivat onnesta, jota en halunnut olla riistämässä häneltä. Hymyilin, missä minun piti hymyillä. Halasin, ketä minun piti halata. Ja kun kaikki oli vihdoin ohi, sanoin Kallelle, että olin väsynyt ja minun oli pakko mennä aikaisin kotiin.
Hän suuteli poskeani ja kertoi rakastavansa minua. Ajoin suoraan Esplanadin puistoon sen sijaan. Juho oli jo siellä, kun saavuin. Seisten katulampun alla puhelin kädessään, näyttö valaistuna, peukalo leijumassa jonkin päällä, mitä hän ei ollut vielä näyttänyt minulle.
Hän kohotti katseensa, kun nousin autosta. “Tuulikki”, hän sanoi, ja hänen äänensä oli muuttunut täysin tasaiseksi. “Sinun on pakko nähdä tämä, ennen kuin menet kotiin tänä iltana. ”
Hän käänsi puhelimen minua kohti.
Kuva hänen näytöllään oli morsian, joka nauroi omissa hääjuhlissaan, pää takakenossa, sampanjalasi vaarallisesti kädessä. Se oli Ainon kasvot. Tunsin nuo kasvot. Olin nähnyt niiden hymyilevän minulle ruokapöydässä kuukausia.
Mutta mekko oli erilainen, juhlasali oli erilainen, ja kuvan yhteydessä olevassa tiedostojärjestelmässä oli nimi, joka ei ollut hänen. “Lilja Niemi”, luin ääneen. “Ikään kuin sanomalla se saisi sen selville. Juho, kuka tämä on?
”
“Sitä minä sinulta kysyn. ”
Hän ei katsonut minua. Hän katsoi kuvaa, aivan kuin se olisi voinut muuttua, jos hän tuijottaisi tarpeeksi kovaa. “Kuvasin nuo häät kaksi vuotta sitten.
Tampereella. Muistan hänet, koska sulhanen itki valojen aikana, sitä hyvää itkua. Ja muistan ajatelleeni, että tuolla miehellä ei ollut aavistustakaan, kuinka onnekas hän luuli olevansa. Luuli olevansa.
”
Juho kohotti lopulta katseensa. “Hän ei ole se, minkälaisena poikasi häntä pitää, Tuulikki. En tiedä mikä hänen oikea nimensä on. En tiedä miksi hänellä on kaksi, mutta tiedän, että kuvasin tämän naisen naimassa jonkun toisen kaksi vuotta sitten.
Tiedän myös, että kuusi kuukautta noiden häiden jälkeen sulhanen menetti kaiken. Säästönsä, puolet yrityksestä, jonka hän oli rakentanut omin käsin, poissa. Ja niin oli hänkin. ”
Käteni olivat kohmetuneet oman puhelimeni ympärille.
“Miten sä tiedät sen osan? ”
“Koska Tampere on pieni piiri. Valokuvaajat puhuvat. Sana levisi.
Kukaan ei löytänyt häntä sen jälkeen. ”
Hän pudisti päätään. “En yhdistänyt asioita ennen kuin tänä iltana, ennen kuin näin hänen nauravan täsmälleen samalla tavalla poikasi hääharjoitusten illallisella. ”
Istuin raskaasti takanani olevalle puistonpenkille.
“Me emme soita hänelle tänä iltana”, sanoin. Juho tuijotti minua, aivan kuin olisin lyönyt häntä. “Mitä? ”
“Emme soita.
Emme kerro Kallelle. Ei vielä. ”
“Tuulikki, sinä et tajua. Tämä nainen on vaarallinen.
Hän on huijari, ja hän on menossa naimisiin sinun poikasi kanssa. ”
“Ja sinä sanot tämän minulle nyt, hääjuhlan iltana, kaksi viikkoa ennen häitä? ”
“En tiennyt. En tiennyt, että se oli sama nainen, ennen kuin näin hänet täällä.
Enkä minä tiennyt, että sinä olisit poikasi hädän ainoa toivo. ”
Katsoin häntä. Jokin hänen äänessään, se oli pelkoa. Ja minä olin tuntenut samaa siitä hetkestä lähtien, kun olin nähnyt tuon kuvan.
“Mitä sä oikein tiedät, Juho? ”
Hän istuutui viereeni. Puisto oli tyhjä, vain katuvalojen heikot renkaat jalkojemme juuressa. “Kaksi vuotta sitten, ne häät, joissa kuvasin.
Sulhanen nimi oli Henrik Laakso. Hän oli rakentanut yrityksensä tyhjiin. Pieni ohjelmistofirma, josta tuli jotain. Aino oli hänen maailmansa.
He tapasivat sattumalta, kahvilassa, kuten hän kertoi minulle. Kolme kuukautta myöhemmin he olivat kihloissa. Kuusi kuukautta sen jälkeen he olivat naimisissa. Ja sitten kaikki hajosi.
”
“Miten? ”
“Henrik alkoi muuttua. Pienet asiat alkoivat häiritä häntä. Unohdettu lompakko, hukattu avain, tapaaminen, joka oli sovittu väärälle päivälle.
Hän alkoi epäillä itseään. Ja sitten hän alkoi epäillä omaa järkeään. Hän soitti minulle kerran, pyysi minua kuvaamaan heidät uudelleen, kun hän oli palannut Tampereelle. Mutta kun tapasimme, hän oli eri mies.
Haalistunut. ”
Juho katsoi käsiään. “Hän sanoi, että häntä ei ollut enää olemassa. Että hän oli tehnyt virheitä, joita ei voinut korjata.
Ja että Aino, Lilja, kuka ikinä hän olikin, oli pelastanut hänet. Minulta väärältä tieltä. Mutta sitten joku oli tyhjentänyt heidän yhteisen tilinsä. Puolet yrityksestä.
Ja Henrik ei muistanut, oliko se ollut hän itse vai joku muu. ”
Minä pudistin päätäni. “Se ei tarkoita, että se oli hänen syytään. ”
“Ei.
Mutta kun hän palasi kotiin sinä iltana, kaikki heidän yhteiset valokuvansa olivat poissa. Kaikki. Ja niin oli myös hänen vaimonsa. Hän ei nähnyt häntä enää koskaan.
Hän katosi kokonaan. ”
“Miksi hän ei mennyt poliisille? ”
“Kuka olisi uskonut häntä? Mies, joka oli juuri menettänyt kaiken, joka ei muistanut omia tekojaan?
Hän oli tehnyt itsestään epäluotettavan. Ja hiljaa, päivä kerrallaan, hän oli kadottanut sekä rahansa että uskottavuutensa. ”
Hiljaisuus leijui välillämme. Puiston yllä oli kylmä, vaikka oli kesä.
“Ja nyt hän on täällä”, sanoin. “Kalleni. ”
“Kyllä. ”
“Miksi?
Mitä hän haluaa? ”
“En tiedä. Mutta en usko, että se on rakkaus. En usko, että se on koskaan ollut sitä.
”
Katsoin juhlasalin suuntaan, josta olimme tulleet. Valot loistivat yhä ikkunoista. Jossain siellä poikani seisoi rakastamansa naisen kanssa, tietämättä, että tämä oli rakentanut hänen tuhonsa. “Me emme voi kertoa Kallelle”, sanoin uudelleen, mutta nyt eri äänellä.
“Hän ei uskoisi. Ei tällaisena iltana. Hän sanoisi, että olen mustasukkainen, vanha ja katkera. Hän rakastaa häntä.
Hän rakastaa häntä, ja tämä nainen on tehnyt kaiken oikein. ”
“Olet oikeassa”, Juho myönsi. “Siksi me emme kerro hänelle. Me näytämme hänelle.
”
“Miten? ”
Hän käänsi puhelimensa näyttöä minua kohti. “Minulla on ystävä, joka työskentelee yksityisetsivänä. Helsingissä.
Hän on nähnyt kaikenlaisia huijauksia. Hän osaa kaivaa. Mutta tarvitsen sinun apuasi. ”
“Mitä sinä tarvitset?
”
“Pääsyn heidän asuntoonsa. Kun he ovat poissa. Ja sinun on pidettävä suusi kiinni. Sinun on pidettävä sitä, mitä olet nähnyt tänä iltana, täällä.
Sinun on annettava poikasi nähdä vaimonsa sellaisena kuin hän on. Mutta sinun on tehtävä se tavalla, joka ei saa häntä sulkemaan sinua ulkopuolelle. ”
Istuin siinä pitkään. Ajattelin poikaani.
Ajattelin hänen nauruaan, kun hän oli pieni. Ajattelin sitä, kuinka hän katsoi Ainoa, kun kukaan muu ei katsonut. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli ollut kokonainen. Ja sitten ajattelin sitä, mitä se nainen tekisi hänelle, jos antaisin hänen mennä.
“Illalla he ovat poissa”, sanoin. “Kallelle on aina ollut vaikea nukkua juhlien jälkeen. Aion ehdottaa, että hän viettää yön minun luonani. Aion sanoa, että tarvitsen apua vanhan kodin kanssa.
Ja sinä tuot minut heidän asuntoonsa. ”
“En voi luvata, että löydämme mitään. ”
“Löydämme jotain. Sinä olet nähnyt hänet.
Sinä itse sanoit, että hän on huijari. Huijarit jättävät aina jälkiä. ”
Hän nyökkäsi hitaasti. “Silloin huomenna.
Ennen kuin he palaavat. ”
“Huomenna. ”
Ajoin kotiin samaa reittiä, jota olin ajanut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Mutta kaikki näytti erilaiselta.
Iltapäivän valo oli kadonnut, ja kadut tuntuivat kylmiltä. Nukuttuani en saanut nukuttua. Jokainen varjo verhoissa tuntui liikkuvan. Ajattelin sitä naista, joka nauroi kihlajaisissani.
Ja ajattelin sitä naista, joka istui poikani vieressä. He olivat sama nainen. Ja se oli se mikä minua kauhistutti eniten: kuinka hyvin hän oli oppinut näyttelemään. Aamulla istuin keittiön pöydän ääressä, ennen kuin aurinko oli noussut kunnolla.
Ajattelin tuota naista, jonka nimi saattoi olla Aino tai Lilja. Ja ajattelin poikaani, joka ei tietäisi mistään mitään, ennen kuin olisin varma. Kun ovikello soi tasan kahdeksalta, avasin sen Juho Virtaselle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta hänen otteensa oli luja.
“Oletko sinäkin hereillä koko yön? ” hän kysyi. “En pystynyt muuhunkaan. ”
“Minä olen tehnyt noin kolmekymmentä vuotta tätä työtä.
Olen nähnyt paljon sydämen särkymiä. Mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla on mahdollisuus pysäyttää yksi, ennen kuin se tapahtuu. ”
“Ja sinä olet varma, että se on sitä? ”
Hän ei vastannut heti.
Hän seisoi edessäni, katseli minua, ja sitten hän sanoi: “Kun kuvasin Henrikkiä, hän sanoi minulle jotain. Hän sanoi: ‘Minä en olisi koskaan uskonut, että rakkaus katoaa noin hiljaa. Ei räjähdyksellä, ei isolla äärellä. Vain hiljaa pois, niin kuin olisi unohdettu.
‘ Ajattelen, että hän puhui itsestään. Mutta nyt kun katson takaisin, ajattelen, että hän puhui siitä, mitä Aino teki hänelle. Ja se mitä hän teki, ei ollut rakkautta. Se oli tuhoa, joka naamioitiin huolenpidoksi.
Ja se on pahinta. Koska se ei tunnu pahalta. Se tuntuu rakkaudelta. ”
Emme löytäneet Ainoa ja Kallaa heidän asunnostaan.
Mutta Juho oli varovainen ja ammattitaitoinen. Hän ei koskenut mihinkään. Hän kuitenkin otti kuvia papereista, jotka oli jätetty auki. Sähköposteja, joita ei ollut poistettu.
Laskuja, joiden osoitteena oli toinen nimi. “Hänellä on toinen asunto”, sanoi Juho hiljaa, kun istuimme keittiössä. “Vuokrattuna eri nimellä. Se on täällä Helsingissä.
Kaksio, Kalliossa. Se ei kuitenkaan ole ilmoitettu hänen nimekseen. Se on vuokrattu sille, jonka nimi on hänen tyttönimensä mukaan. ”
“Miten sinä sen tiedät?
”
“Koska hänen sähköposteistaan löytyy vahvistus, että ‘Anna Koski’ on tehnyt häätilauksen sinne. Ja sinä olet nähnyt sen naisen näissä kuvissa. Hän on heidän äitinsä. ”
Minä pudistin päätäni.
“Minä en ymmärrä. ”
“Lilja Niemi on oikea nimi. Se nainen, jonka minä kuvasin, on Liljan äiti. Aino on vain rooli.
Hän on Lilja. Tai ainakin, kun hän on oma itsensä, hän on Lilja. Ja se toinen asunto on se paikka, jossa hän säilyttää jokaisen henkilöllisyyden. ”
Me ajoimme sinne.
Se oli tavallinen kerrostalo. Ei mitään erikoista. Juho käytti vanhaa ystäväänsä, joka työskenteli huollossa, ja pääsimme sisään ovien avulla. Se oli tyhjillään.
Mutta ei oikeasti. Huoneessa oli muuttohaarukka, jonka seinällä oli karttoja. Karttoja. Valokuvia.
Miehiä. Kaikki oli siististi järjestetty tähän asuntoon. Se oli enemmän kuin huijausta. Se oli sotasuunnitelma.
“Jumala”, sanoi Juho. “Hän ei ole vain huijari. Hän on enemmän kuin se. ”
Yhdellä seinällä oli valokuvia.
Kokoelma. Niissä oli eri miehiä, eri ikäisiä. Mutta jokaisessa oli jotain samanlaista. He katsoivat kameraan rakastuneina.
Ja jokaisen kuvan alla oli päivämäärä. Ja sitten alkoi toinen seinä: siinä oli Kallan nimi. “Tule tänne”, sanoin. Sitten näin poikani nimen olevan täällä.
“Mitä hän aikoo tehdä hänelle? ” sanoin. “En tiedä. Mutta kuvat eivät valehtele.
”
Samassa puhelin soi minun taskussani. Se oli hän. “Tuu liki” – se oli Aino. Tai Lilja.
Kuka hän olikaan. “Aiheutin sinulle hankaluutta ja minä halusin kutsua sinut lounaalle. Että voisimme tutustua toisiimme paremmin. ”
Minä katsoin tuota naista.
Näin hänet täällä, ja kauheinta oli, kuinka normaali hän vaikutti. Kuinka kohtelias hänen äänensä kuulosti. Kuinka lempeä hänen sanansa olivat. “Minä tulen mielelläni”, sain sanottua.
Ja tunsin samalla kuollutta kylmää rinnassani. Kun suljin puhelimen, Juho katsoi minua. “Sinä et mene sinne yksin. ”
“Ei minun ole tarkoitus mennä yhteen.
”
“Mitä sinä sitten suunnittelet? ”
Katsoin häntä. “Minä aion kutsua hänet sinne. Sinne missä hänen täytyy olla.
Minä aion kutsua hänet tänne. Minä aion näyttää hänelle mitä tämä huone tietää. Ja minä aion antaa hänelle mahdollisuuden tehdä jotain oikein. ”
Meno oli vaikeaa.
Joka sekunti. Mutta jossain vaiheessa, tuon naisen tullessa paikalle, katsoin häntä silmiin. “Minä tiedän mitä sinä olet”, sanoin. Vaikka se tuntui kuin riisuisin suojakilven, jota en ollut koskaan tiennyt pitäväni.
“Tiedän, että sinä et ole Aino. Sinä olet Lilja Niemi. Ja minä tiedän mitä sinä teit Henrikille. Minä tiedän mitä sinä teet nyt minun pojalleni.
”
Neljäkymmentä vuotta naisen vaitiolo ja valvominen. Hän ei huudahtanut. Hän ei pudonnut. Hän vaan seisoi siinä niin, että katsoa häntä uskalsi.
Ja sitten hän yllätti minut: hän nyökkäsi. “Milloin sinä aloit? ”
Hiljaisuus. “Arvasin, että en ollut ainut, joka osaa pelata tätä peliä.
Halusin nähdä kenet sinä palkkaat. ”
“Mitä tarkoitat? ”
“Sinä et tullut tänne mitenkään. Sinä tunnistit hänet langanpäästä.
Se tarkoittaa, että joko sinä olet saanut paljon parempia tietoja kuin on hyväksi, tai olet sillä hetkellä tyhmä. Ja sinä et ole tyhmä, rouva Aho. Se, mikä sinä olet, on paljon pahempaa: sinä olet äiti, jonka poika on ainoa asia, jota en voi hallita. Ja sen takia minä pääsen nyt menemään.
”
Hän kääntyi ympäri ja käveli ovelle. Juho otti askeleen. Mutta minä nostin käteni. “Seis.
Anna hänen mennä. ”
“Mitä? Hän pääsee karkuun. ”
Hän kääntyi ovelta.
Katsoi minua uteliaana. “Miksi? Miksi annat minun mennä? ”
“Koska sinä olet huolehtinut siitä, että kukaan ei uskoisi sinua.
” minä näytin sormella kohti seinää. “Mutta siellä on valokuvia miehistä, joita et ole vielä saanut loppuun. Sinä olet sotilaasi. Jos minä annan sinun mennä nyt, sinä lähdet tästä maasta.
Sinä lopetat työskentelyn Kallen kanssa. Etkä koskaan, ikinä, ota yhteyttä häneen. ”
Lilja nauroi. Se oli kylmää.
“Ja miksi ihmeessä tekisin sinun määräyksesi? ”
“Koska sinä jäit kiinni”, sanoin. Ja minä näin sen juuri nyt: pientä halkeamaa tuossa täydellisessä Naamioidussa naamassa. “Sinä jäit kiinni, ja sinä jäit kiinni nyt.
Ei jonkun takia, jota sinä et olisi voinut ennustaa. Vaan siksi, koska sinä teit yhden virheen: sinä päästit meidät lähelle. ”
Hän katsoi minua. Pitkään.
Ja sitten hän katsoi Juhoon ja takaisin minuun. “Sinä olet joko tyhmä tai sitten rohkea. ”
“Se on molempia”, sanoin. “Riippuu päivästä.
”
Hän napautti kieltä, aivan kuin harkitsisi. Sitten hän riisui kihlasormuksensa ja laski sen pöydälle. Se oli yksinkertainen. Kaunis.
Hyvin samanlainen kuin se, jonka äiti puki rakkaudesta näyttämään. “Sinä et tule näkemään minua enää”, hän sanoi. Ja sitten hän kääntyi ja käveli ulos. Ovi napsahti kiinni.
Huone oli äänetön. Ja sitten Juho sanoi hiljaa: “Sinä vain annoit hänen mennä. ”
“Kyllä. Eikä hän tule takaisin.
”
Minä katsoin poikani rakastamaa sormuksen kuvaa. “Koska nyt menen kertomaan hänelle itse. Mutta ennen kuin me mennään, haluan katsoa, mitä se oli. ”
Nostin yhden kuvan.
Se oli se, jossa hän oli hymyillyt samalla tavalla kuin kihlajan kanssa. Se oli hyvä palautus siitä, millainen hänen piti olla. “Mennään tapaamaan poikaani”, sanoin. “Ennen kuin huomaan, että olen hiljaa ja katkera.
Ja minä olen odottanut pitkään voidakseni tämän tehdä. ”
Löysimme hänet kahvilasta, jonka hän oli maininnut. Kalle näki asun, katsoi, miten kova katse minulla oli yllään. “Äiti.
Mitä sinä teit täällä? ”
Minä istuin häntä vastapäätä. Otin sormuksen, jonka olimme löytäneet. “Kulta.
Meidän täytyy puhua uudestaan. ”
Ja sitten selitin sen. Autoin häntä näkemään. Selitin kaiken ja näytin kaiken.
Ja kun hän vaikeni, kun hänen kasvonsa olivat tyhjät, hän tuijotti pois ja istui hiljaa minun kertomiseni ajan. “Minä en voi uskoa, että hän teki tämän minulle. ”
Minä pudistin päätäni. “Hän ei tehnyt sitä minulle.
Hän teki sen sinulle. Tarkoitan, yrittäessään varastaa sinulta kaiken. Ja sinä et ansaitse sitä, rakkaani. Sinä ansaitset niin paljon enemmän kuin tuollainen ihminen.
”
“Minä en voi ymmärtää”, Kalle sanoi hiljaa. “Rakastin häntä. ”
“Minä tiedän. ”
Hän kohotti katseensa.
“Kuinka sinä pystyit pitämään sen? ”
“Minä en pitänyt sitä”, sanoin. “Minä vain en tiennyt ettet sinä. Ennen kuin sinä tarvitsit minua.
Ja sitten, mitä tahansa, minä tein mitä käsketään. ”
Kalle hymyili. Se oli heikko. mutta se oli siinä.
“Luuletko, että me selvitään tästä? ” hän kysyi. “Minä uskon, että me selviämme kaikesta”, sanoin. Ja jotenkin minä tiesin, että se oli totta.
Se tekisi pahaa. Se sattuisi viikkoja. Mutta hän ei istuisi enää yhdessä tuntemattoman kanssa, eikä hän joutuisi menehtymään tähän häpeään.
Ja se oli paras asia, jonka juuri nyt pystyin antamaan hänelle.