Kun Goldien puhelu tuli, istuin keittiöni pöydän ääressä ja tuijotin vielä tahmeaa kahvitahraa, jota en ollut jaksanut pyyhkiä. En ollut nukkunut kunnolla kahteen kuukauteen, en sen jälkeen, kun olin jättänyt kaiken taakseni ja ajanut kohti Kanadan rajaa toivoen, että kukaan ei katsoisi liian tarkasti. Nyt se toivo oli haihtunut. ”Ne tietävät”, Goldie sanoi äänellä, joka oli sekä käheä että terävä, ja minä tunsin, kuin joku olisi kiertänyt narun kaulani ympärille.
”Tarkoitan, he tietävät että sinä. Että se olet sinä. Se karttamerkki, se sinun sijaintisi, Floydin talo, se on sinä. ”
”Rauhoitu”, sanoin, vaikka itsekin puristin puhelinta niin lujaa, että rystyset valkenivat.
”Kerro nyt hitaasti. ”
”He tulivat tänne. Kaksi miestä, sellaisia joilla ei ole nimeä, vain harmaat puvut ja katseet, jotka katsovat sinun lävitseen. He etsivät sinua.
He kysyivät minulta sinusta. ”
”Mitä sinä sanoit? ”
”Mitä minä osaan sanoa, valehtelin. Sanoin etten ole nähnyt sinua kuukauteen, että et soita, että olet varmaan jossain pohjoisessa missä lumi peittää jäljet.
Mutta heillä oli sinun nimesi, sinun kuvasi, ja he sanoivat että sinä tiedät jotain Oswaldista. ”
Oswald. Se nimi iski vatsaan kuin nyrkki. Olin tuntenut hänet vain niin hyvin kuin voi tuntea miehen, joka on valmis hylkäämään kaiken, perheensä, menneisyytensä, itsensä.
Ja nyt se menneisyys oli noussut takaisin kummittelemaan. ”Kuuntele nyt tarkkaan”, sanoin. ”Älä puhu kenellekään, älä edes naapureille. Etkä varsinkaan noille miehille.
Sinä et ole koskaan nähnyt minua, et ole koskaan kuullut nimeäni, ja jos he painostavat, sanot että minä olen varastanut sinulta rahaa ja häipynyt. Voitko tehdä sen? ”
Hiljaisuus, sitten Goldien ääni, väsynyt mutta terävä: ”Voin. Mutta sinä olet minulle velkaa.
Ja sinä olet myös heille velkaa, nyt kun ajattelet sitä. Tapoit hänet, joten sinä olet nyt meidän. ”
En ollut tappanut ketään. En koskaan ollut.
Mutta kun suljin puhelimen ja tuijotin keittiön seinää, tajusin että se ei enää ollut sitä mitä olin tehnyt, vaan mitä minä olin ollut valmis tekemään selviytyäkseni. Ja se oli tarpeeksi pohjalle. Päätin silloin, ettei minulla ollut enää varaa pelata varman päälle. Minun oli löydettävä totuus ennen kuin se löytäisi minut.
Joten en lähtenyt tapaamaan ystäviä tai perhettä, vaan katsoin tietokoneeni karttaa ja laitoin osoitteen Laetician toimistolle, arkkitehtitoimistolle joka sijaitsi kaupungin porttien tuntumassa. Olin nähnyt hänen nimensä Oswaldin papereissa, pari kertaa, marginaaleissa, juuri sellaisissa paikoissa joissa kukaan tervejärkinen ei sitä huomaisi. Tunti myöhemmin istuin hänen alan, ja hän katsoi minua sellaisella katseella, jollainen on varattu ihmisille jotka ovat katsoneet itseään peilistä ja pitäneet näkemästään, sitten hylänneet sen. ”Olet siis Oswaldin ystävä”, hän sanoi.
Ääni oli kuin hunajaa ja pinttynyttä terästä. ”Hän ei maininnut sinua koskaan. ”
”Emme olleet niin läheisiä”, vastasin. ”Tunsimme toisemme yliopistolta, vuosia sitten.
Kun kuulin hänen kuolemastaan, ajattelin että voisit auttaa minua selvittämään, mitä hänelle oikein tapahtui. ”
”Kuolemaan johti sydänkohtaus”, hän sanoi. ”Ruumiinavaus oli yksiselitteinen. ”
”Niin varmasti oli.
” Otin esiin kopion poliisin raportista ja työnsin sen pöydän yli. ”Mutta hänen vakuutusyhtiönsä ei allekirjoittanut sitä yhtä yksiselitteisesti. He sanovat että hänen verestään löytyi jotain, jota ei pitäisi olla siellä, ja että se on peräisin hänen omasta lääkityksestään. Ja nyt joku yrittää lavastaa minut sen murhan syylliseksi.
”
Laetica vilkaisi raporttia ja antoi sen sitten pudota pöydälle. ”Ja miksi minä auttaisin sinua? ”
”Koska sinä olit hänen lakimiehensä. Ja koska sinä olit myös hänen.
Jotain sellaista. Salasuhde, kai. ”
Hänen silmänsä kaventuivat, vain hetkeksi, ja minä tiesin että olin osunut oikeaan. ”Se oli yksityistä.
”
”Kuolema tekee yksityisestä asiasta julkista. Sinä olit hyötynyt hänen kuolemastaan, toimitit hänen vakuutusrahojaan, ja nyt sinä istut täällä ja kysyt miksi kukaan ei luota sinuun. ” Nojauduin eteenpäin. ”Mutta minä en ole täällä uhkailemassa.
Minä olen täällä tarjoamassa sinulle mahdollisuutta tehdä se oikein. ”
”Ja mitä sinä oikein haluat? ”
”Nimet. Kaikki jotka tiesivät hänen kuolemastaan.
Ja sitten minä haluan tietää, kuka sinä oikeasti olet. ”
Hän naurahti, lyhyt ja karhea. ”Minä olen nainen, joka on nähnyt tarpeeksi valheita elääkseen totta. Ja sinä kysyt kuka minä olen.
” Hän avasi laukustaan muistitikun ja työnsi sen minulle. ”Tässä on kaikki mitä minulla on. Mutta ymmärrä tämä: jos tuot mitään tästä esiin, minä kiellän kaiken. Ja oikeudessa minun sanani painavat enemmän kuin sinun, koska sinulla ei ole enää mitään.
”
Tikun sisällä oli kansio, täynnä valokuvia ja sähköposteja ja kopioita pankkisiirroista. Ja yksi nimi toistui yhä uudelleen: Samuel Morrison. Tunsin nimen. Jokainen tässä kaupungissa tunsi sen.
Morrison and Associates, asianajotoimisto joka hoiti kaupungin likaiset työt ja kaikki puhdistivat samat likaiset kädet. Ja nyt minulla oli paperit jotka yhdistivät hänet Oswaldin tilille, ei pelkästään rahaa vaan myös tilauksen, jonka allekirjoitukset olivat joko huippuväärennöksiä tai liian oikeita ollakseen vääriä. Kului kolme päivää ennen kuin sain vastauksen. En soittanut kenellekään, en jättänyt nimiä, en odottanut ketään.
Tapasin Laetician kaupungin ulkopuolella olevassa kahvilassa, tutussa paikassa jossa kukaan ei välittänyt ylimääräisistä kasvoista, ja hän näytti minulle kuvakaappauksen, jonka joku oli lähettänyt tuntemattomasta numerosta. Se oli kopio pankkisiirrosta: 500 000 dollaria, Oswaldin tililtä Morrisonille, viikko ennen kuolemaa. ”Hän osti sinun pääsysi”, sanoin. ”Ei”, Laetica vastasi ja käänsi kannettavaa minua kohti.
”Hän osti minut. Minä en ollut mikään salarakas. Minä olin järjestelmän suunnittelija. Ja kun asiat menivät pieleen, kuten ne aina lopulta menevät pieleen, minä olin se joka joutui maksamaan.
”
”Siis sinä tiesit, että Oswald murhattiin. ”
”Minä tiesin, että hänen piti kuolla. ” Hänen äänensä oli tasainen, ilman katumusta, ilman kaikua. ”Hänellä oli liikaa tietoa, liikaa kytköksiä, ja liikaa sitä tyyppiä jonka kanssa sinä et tee kauppaa jonka jälkeen sinä jäät henkiin kuin katuojaan.
Morrison halusi hänet pois tieltä. Minä varmistin että se tapahtui. ” Hän katsoi minua suoraan silmiin. ”Ja nyt sinä olet ainoa joka tietää.
Enkä minä ole varma, olemmeko me liittolaisia vai vihollisia. ”
En tiennyt, olimmeko mekään. Mutta kun hän lopulta lähti, ja minä jäin istumaan siihen tyhjään kahvilaan, kupillinen kylmää kahvia edessäni, tajusin ettei minulla ollut enää aikaa olla epävarma. Seuraavana aamuna otin yhteyttä asianajajaan, mutta en sellaiseen joka työskenteli kaupungin lakifirmoille.
Palkkasin itselleni puolustusasianajajan, joka oli erikoistunut rikosjuttuihin ja joka otti vastaan vain sellaisia asiakkaita, joilla oli rahaa maksaa ja jotka pysyisivät hiljaa. Maksoin hänelle käteisellä, valokuvilla, ja vain muutamalla kysymyksellä. Sitten, vasta sitten, soitin Goldielle. ”Minä tarvitsen sinua”, sanoin.
”Sinulla on juuri nyt kantapäänä”, hän vastasi, mutta en nauranut. Tulin hänen luokseen seuraavana päivänä, jonkin aikaa myöhemmin, ja istuimme hänen olohuoneessaan, jonka seinillä oli valokuvia ihmisistä joita en ollut koskaan nähnyt. Nyt, kun kello kävi yli kymmenen illalla, hän katsoi minua silmät pyöreinä. ”Morrison siis maksoi murhaajan olemaan poissa”, hän sanoi.
”Ei, Morrison oli se joka järjesti hänen kuolemansa”, vastasin. ”Hän käytti Laeticaa välikätenä, ja Oswaldin kuoleman jälkeen hän järjesti niin, että minä olisin täydellinen syntipukki. Sinä olet ainoa joka tietää, että en ollut edes kaupungissa. ”
”Minä en ole mikään todistaja”, hän sanoi.
”Minä olen vain joku joka tunsi sinut ennen kuin kaikki tämä alkoi. Ja vaikka minä sanoisin mitä, ei kukaan ottaisi minua todesta. ”
”Ei otakaan”, myönsin. ”Mutta he ottaisivat todisteet.
Ja minä olen saanut tarpeeksi todisteita siitä, mitä Morrison on tehnyt, että voisin kai pystyttää sillä kynttilän. ” Otin esiin kaikki paperit, kuvakaappaukset, kopiot sähköposteista jotka Laetica oli varastanut ennen kuin antoi ne minulle. ”Mutta en voi antaa niitä viranomaisille itselleni, koska silloin myöntäisin että olen ollut lain ulkopuolella. ”
”Mitä sinä sitten haluat minun tekevän?
”
”Pidä ne hallussasi. Jos minulle tapahtuu jotain, jos minut pidätetään tai löydätään kuolleena pois aikaisin, sinä lähetät ne jokaiselle uutiskanavalle ja jokaiselle toimittajalle jonka löydät. Sinä lähetät ne postissa poliisin päämajaan ja etkä jätä nimeä. Anna totuuden tulla julki, vaikka se polttaisi maan.
”
Goldie katsoi minua, ja minä näin hänen silmissään jotain jota en ollut nähnyt siihen asti: uskoa. ”Sinä olet saanut sen valmiiksi”, hän sanoi. ”Ei”, vastasin. ”Minä olen vasta aloittanut.
”
Viikko kului. Olin pysynyt poissa kaupungista, nukkunut autossani ja eräässä sillan alla kyyhöttävässä huoneistossa kunnes alkoi olla turvallista palata. Mutta kun vihdoin uskaltauduin takaisin asuntooni, ensimmäinen asia jonka näin oli kirje. Ei leimaa, ei lähettäjää, vain tyhjän valkoisen kirjekuoren ja siisti, siisti käsiala joka kutsui minua sisään.
”Sinä et voi olla tosissasi”, sanoin ääneen tyhjälle huoneelle. Avasin sen silti. Kirjeessä oli vain yksi rivi: ”Tulitko sinä läpi, vai oletko sinä vain sitkeä? — Elokuva jatkuu.
Olen tulossa sinun perääsi. ”
Ei allekirjoitusta. Ei nimikirjainta. Mutta se merkitsi, että joku tietää.
Joku oli nähnyt minut Laeticiassa, tai joku oli seurannut minua jo koko ajan. Seuraavana päivänä sain puhelun tuntemattomasta numerosta. En nostanut, mutta sitten se tuli tekstiviestinä: ”Näitkö sinä hänen todistuksensa? Vastaa kyllä tai ei.
On kysymys elämästä. ”
Kuka tahansa tuo olikin, hän tiesi jotain. Ja minä olin varma siitä, että se oli ansa, mutta istuin vieraassa autossa, pimeällä kadulla, ja seissyt metallisen kaiteen vieressä ja katsellut ylellistä kerrostaloa, joka oli osoitteena kaikessa tässä karmeassa sotkussa. Jos se oli ansa, se oli hyvä.
Jos se ei ollut, se oli ainoa keinoni selvittää totuus. Kirjoitin takaisin, tekstasin yhden ainoan numeron: kyllä. En saanut vastausta minä päivänä enkä seuraavana. Mutta kun kolmas aamu valkeni, istuin edelleen samassa autossa, ja minun puhelimeni piippasi.
Viesti oli lyhyt: ”Tapaamme illalla, kello 20. 00, vanhan tehtaan raunioilla eteläisellä teollisuusalueella. Tule yksin. ”
Olin syntynyt ja kasvanut siinä kaupungissa.
Tunsin tehtaan rauniot, joissa olin lapsena leikkinyt taloa. Nyt ne olivat täydellinen paikka ansalle tai täydellinen paikka piilottaa totuus. Ajoin sinne tuntia aikaisemmin, jätin auton korttelin päähän ja kävelin jalkaisin. Aurinko oli jo laskenut taakse, ja alueen katuvalot olivat rikki, joten kävelin pelkän kuun valossa.
Tehtaan sisällä haisi home ja ruoste, ja lattia oli peitetty rikkoutuneella lasilla ja kuivuneilla lehdillä. Astuin sisään ja odotin. En odottanut kauan. ”Tiesitkö, että sinä olet vaikea mies löytää?
” Ääni tuli sisäänkäynnin varjosta, ja vasta kun se puhui, minä näin siluetin joka astui valoon. Mies, pukeutunut tyylikkääseen mutta ei enää aivan uusiin vaatteisiin, ja kasvot jotka olivat vaikuttaneet minusta oudoilta. ”Sanoisin, että olet tehnyt tästä minulle liian helpon. ”
”Kuka sinä olet?
” kysyin, ja käteni vaipui vyötärönauhalle, siihen mihin olin piilottanut aseen jota en halunnut käyttää. ”Nimeni ei ole tärkeä”, hän sanoi. ”Tai katsos, ehkä se on Se on. Mutta ennen kuin kerron sinulle nimeni, haluan, että ymmärrät miksi olet tässä.
”
”Sinä lähetit sen kirjeen. ”
”Lähetin. Ja sinä tulit, mikä kertoo minulle, että sinulla on joko rohkeutta tai tyhmyyttä. Kun olen tuntenut sinut näiden vuosien ajan, arvon että sinulla on molempia.
Aivan kuten minä tein nyt. ”
Hän otti askeleen eteenpäin, ja valo lankesi hänen kasvoilleen, ja minä tunsin sydämeni pysähtyvän. Se oli mies, jota olin viimeksi nähnyt katsovan jäähyväisten jälkeen kuin mies joka ei aikonut enää ikinä palata. Oswald.
”Sinun pitäisi olla kuollut”, sanoin. ”Niin, niin minun pitäisikin”, hän vastasi, ja hänen äänensä särkyi. ”Ja se on asia, jonka olen joutunut maksamaan joka ikinen päivä. En minä, vaan sinä.
”
Ei ollut aikaa kysyä enempää, koska juuri silloin tehtaan takaovi räjähti auki ja valvontakameran valo syttyi, ja tilaan astui kolme naamioitunutta miestä. Heillä oli aseet, jotka oli koulutettu meihin. ”Nostakaa kätenne ilmaan”, sanoi ensimmäinen miehistä, ääni kuin hiottu lattia terävä. ”Molemmat.
Heti. ”
Tein työtä käskettyä, ja samalla tunsin Oswaldin liikkuvan vieressäni. ”Sinä raahasit minut tänne ansaan”, hän kuiskasi. ”Minä en tiennyt että se olisit sinä.
Mutta se tekee tästä helpompaa. ”
”Mitä sinä sanoit? ”
En vastannut, koska mies, joka näytti pomolta, oli jo kävellyt lähelleni, ja minä näin hänen kasvojensa valaistuvan tutussa valonheitossa. Olin nähnyt hänen kasvonsa aiemmin, sekunnin ajan, ikuisuuden takaa.
Morrison. ”No, jos se ei olekaan minun kälyni lemmikki”, Morrison sanoi. ”Ja näyttää siltä että sinä olet tuonut mukanasi aaveen, poika. Tämä tekee rahani arvoiseksi.
”
Hän elehti miehilleen, ja silloin kaikki tapahtui nopeasti. Edgarin ase oli jo tupessa, mutta hänen kätensä kävi kohti vyötä. Yksi Morrisonin miehistä alkoi kohottaa asettaan. Sitten eräs toinen mies, jota en ollut huomannut, ilmestyi hänen taakseen, näytti iskevän kovaa ja miesten toinen kaatui kuin nukke.
Meni sekunti, ja sitten huone täyttyi kuin kaksi lisää, jotka olivat odottaneet piilossa toisella puolella rauniorakennetta, ja he olivat heittäneet pölyyn ja lasinsirpaleita. En odottanut mitään. Tartuin Oswaldin käsivarteen ja kiskoin hänet romahtaneen betonilaatan taakse, samalla kun luodit alkoivat viheltää ohitse, ja osumat olivat kovaa terästä. Olin pidättänyt hengitystä, kunnes kuului laukaus, sitten toinen, ja sitten hiljaisuus.
Tunsin käsivarressani polttavan tunteen ja kun katsoin alas, näin haavan, joka ei ollut siinä aiemmin. Mutta siitä ei ollut väliä, enkä kestänyt sitä, että kukaan ei enää ollut huoneessa, joka oli äsken ollut täynnä elämää. En tiennyt ketkä nuo miehet olivat, mutta tiesin, etten minä eikä kukaan ollut aikonut päästää meitä elävänä täältä pois. ”Selvitä minut tästä”, sanoin ja kävelin umpeen romahtaneiden raunioiden ympäri sinne missä olin nähnyt miehen viimeksi.
Mutta kun pääsin sinne, kukaan ei odottanut selitystä. Oswald seisoi edelleen aivan samassa paikassa, mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lakana. ”Se oli minun…sen miehen, joka on tulossa tapaamaan minua, nimi oli Terrence”, hän sanoi. ”Tämä mies, jonka väitit tappaneen sinut?
”
”Kyllä. ” Hänen äänensä oli hiljainen. ”Koska minä en kuollut, Lee. Minä lavastin kuolemani.
Minä pakenin, mutta en minä, vaan joku joka varasti minulta kaiken. Ja kun yritin jatkaa eteenpäin, huomasin ettei kukaan odottanut paluutani. Ja nyt sinä tulit takaisin ja nyt he etsivät sinua sen takia, mitä me teimme. ”
”Mitä me teimme?
”
Oswald otti askeleen taaksepäin ja pudisti hitaasti päätään. ”Sitä et halua tietää. Mutta nyt kun ole nähnyt sinut, olen varma yhdestä asiasta: minun oli pakko saada sinut mukaan, jotta voisin pyytää sinua tekemään yhden asian. ”
”Minkä?
”
”Mene kotiin”, hän sanoi. ”Mene takaisin tyttäresi luokse. Ja kun hän kasvaa, kerro hänelle jotain. Kerro hänelle, että hänen isänsä ei ollut mikään mies, joka hyväksyi rahaa, koska hänet pakotettiin istumaan edelleen.
Kerro hänelle, että kerran oli mies, joka teki kauhean asian ja yritti parhaansa, ei siksi että se oli oikein, vaan koska se oli ainoa keino selviytyä. ” Hän hymyili, mutta se ei ulottunut hänen silmiinsä. ”Ja sitten kerro hänelle, että tämän miehen nimi ei ollut koskaan merkityksellinen. Se oli se laki joka teki hänestä sen, mitä hänestä tuli.
”
En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti ennen kuin hän kääntyi ja käveli hitaasti takaisin takorautaiseen porttiin. Kun hän oli melkein kohdalla, hän pysähtyi ja katsoi olkansa yli. ”Sinä olit oikeassa koko ajan. Sinä et tehnyt mitään väärää, paitsi että tulit mukaan kun ei olisi pitänyt.
”
”Odota, Oswald! ”
Mutta hän oli jo poissa, nieltynä pimeyteen. Ja kun jatkoin matkaani autolleni sinä yönä, katuvalot alkoivat yhtäkkiä syttyä ympärilläni, ensin sähköisesti, sitten tasaiseen tahtiin, ja minä tajusin, että jokainen lamppu joka oli rikki nyt paloi. Vasta ajaessani kotiin, sydämen tykkyen vielä ja hiki selkäni yli virtaamassa, huomasin hiljaisuuden, joka seurasi minua.
Ei sellaista hiljaisuutta joka tulee kun jokin on ohi, vaan sellaista joka tulee kun jokin on vasta alkamassa. Seuraavana aamuna heräsin kännykkäni piippaukseen. Viesti tuntemattomasta numerosta, jossa vain sanottiin: ”Tarkasta sähköpostisi. ”
Tein niin.
Ja siellä oli liite, jonka alla oli teksti, jota en voinut uskoa: ”Koska olet tuntenut Morrisonin ja Minä tiedän että hän perusti sinut. Mutta minulla on sinulle jotain parempaa kuin totuus minulla on todisteita siitä, mitä hän on tehnyt. Tapaamme tänään. En aio odottaa enää.
”
Tunsin tutun katkeran maun kurkussani ja vastasin vetämättä henkeä ennen kuin tein sen. Kirjoitin takaisin, vaikka nimesi ei näkynyt: ”Tapaaminen ei ole mahdollinen tänään. ”
Vastaus tuli: ”Sitten sinä tapaat hänet huomenna raadon kanssa, joka olisi pitänyt hylätä. Sinun valintasi.
”
Katsoin tuota viestiä vähän aikaa, tunsin vanhan vihan ja pelon, jotka sekoittuivat vielä vanhempaan häpeään. En tiennyt mitä tämä merkitsi, mutta tiesin etten nyt voinut pysähtyä, koska jos pysähtyisin, tuo nainen, joka seisoi katsomassa minua olisi minun tyttärieni mielen. Joten istuuduin sohvalle ja aloin kirjoittaa. Ei vastausta vielä, vaan jotain paljon tärkeämpää.
Raportti. Tapahtumista niin kuin ne olivat tapahtuneet, vaikka minä en tiennytkään, kuinka ne loppuivat. Kirjoitin koko yön, ja kun aurinko viimein nousi, lähetin sen. Koko totuuden.
Tunnin kuluttua soitin Goldielle ja kysyin: ”Onko sinulla vielä se yhteys, jonka mainitsit? ”
”Se jonka sanoin että on parempi jos et sekoita? ” hän sanoi. ”Kyllä, juuri se.
”
Matkapuhelimen hänen puolellaan pitkän tauon. ”Olen paikalla. Mutta muista mitä sanoin: kun tämä on ohi, et ole koskaan tuntenut minua. ”
Illalla tapasin miehen, jota en tiennyt olevan olemassa.
Myöhään illalla varikkoravintolassa, viininpunaiset verhot ja hopealusikat pöytäliinoilla. Hän oli pitkä, laiha, ja hän käytti jotain sellaista, joka oli ollut muodissa kymmenen vuotta sitten, mutta se ei estänyt minua katsomasta hänen silmiään, jotka olivat kovia kuin kivi, jota vasten hän oli hionut päättäväisyyttään. ”Olen Terrence”, hän sanoi, ja nimi iski minuun jollain sellaisella voimalla, että joudun nieltäväksi. ”Tämän asiakirjan kannalta olemme aina toisillemme vieraita, vaikka sinä katsoisit kuinka kauan tahansa.
Mutta minä kerron sinulle tämän: jokainen joka on koskaan yrittänyt kohdella minua pelinappulana on joutunut maksamaan hinnan, jota hän ei ole voinut maksaa kukaan muu. ”
”Mitä sinä haluat? ” sanoin. ”Sinun rahasi”, hän sanoi.
”Tai ei, hämmennyin. Sinun perheesi. Ja sinun hiljaisuutesi. ”
”Tyttäreni on koulussa.
”
”Tiedän, millä luokalla. Se ei muuta asiaa. ”
Tunsin kuinka keskeytyneen pääni alkoi kipeästi sykkiä ohimoissani. ”Jos kosket häneen, minä tapan sinut.
”
”Ei sinun tarvitse. Sinun on vain tehtävä, mitä käskevät. ”
Terrence avasi salkun, otti esille paperin ja työnsi sen pöydän yli. Siinä oli yksi kappale tekstiä, joka näytti olevan tulostettu eri koneesta kuin minun todellinen asiakirjani, jossa luki ’Valtakirja ja samanaikainen vapautus’.
”Allekirjoita tämä”, hän sanoi. ”Ja kaikki mitä meille kuuluu, on ohi. Sinä voit aloittaa alusta. ”
”Ja jos kieltäydyn?
”
”Sitten sinä jatkat muistojesi katsomista ja mietit sitä loppuelämäsi ajan, kun katsot tyttöä joka ei ole enää olemassa. ”
En voinut tehdä sitä. En tiennyt tarpeeksi siitä, mikä tämä oli, mutta tunsin etten voinut auttaa aliasammattimaista hyväksymään sitä. Niinpä levitin käteni pöydälle, otin kynän ja muistin tummemman vaihtoehdon.
”Pidä kynäsi”, sanoin. ”Kerro minulle vain se toinen tyttö. ”
Terrence katsoi minua pitkään ja tyytyväinen, hidas hymy levisi hänen kasvoilleen. “Tuli pitkä matka.
” Naksautin salkkuani. ”Nyt en meinannut pysäyttää menemään. ”
Nousin ylös ja jätin sen, ja vasta kun hän oli poissa ja ryhdyin istumaan ravintolan lattiaan huoneen reunalla hetken huojutellen, tajusin, etten ollut hengittänyt koko keskustelun kuluessa. Kun saavuin kotiin, huomasin tyhjän keittoastian tiskipöydälläni ja viestin joka oli painettu magneetin alle kirkkaanvärisellä värillä: ”En tiennyt, että kutsuit minua puhelimessa isäksi.
Kiitos myös osakkeista. ”
Kuljin tärisevin sormin olohuoneeseen ja huomasin, että hänen valokuvansa ei ollut enää hyllyllä. Se oli palannut esiin, pölyn peittämä ja säteilevä jotain samaa valheen ja uskollisuuden hopeaa kuin se ensimmäinenkin. Jossain talon syvyydessä kuulin herätyskellon soivan sinä aikana kun hän väitti nukkuneensa, ja huoneen toiselta puolelta työnnetty asuntolainan ensimmäinen erä lunastettu.
Vasta seuraavana aamuna posti saapui ja sisällä muovikääreessä oli takaisin osoitettu kopio osakkeista, joiden yläpuolella oli ristiin viivattu viesti:
”Nyt se on tasan. ”
Se oli kaikki mistä tiesin, että hän oli rakastanut minua ja viestissään vihaa.