Hajanaisia kyyneleitä valui hänen poskilleen, kun hän seisoi olohuoneeni ovella. Hänen työpaitansa oli edelleen siististi puettu, mutta hiukset olivat repsahtaneet. ”Alex”, hän sanoi käheästi, ja se oli sekä anomus että syytös. En sanonut mitään.
”Kuule, meidän täytyy puhua. Minä tajuan, että tämä kaikki on mennyt kauas pieleen. Mutta sinä et voi vain heittää minua ulos kuin jotain roskaa. ”
Katsoin häntä, tätä naista joka oli jakanut elämäni kolme vuotta, ja huomasin että tunnistin hänet vain pinnallisesti.
Hänen eleensä, hänen äänensävynsä, ne olivat samat kuin aina, mutta nyt ne toimivat kuin itsenäinen mekanismi. Se oli hämmentävää katsottavaa. ”Jaana”, sanoin ja nimesin hänet rauhallisesti, spektraalisen tyynesti, ikään kuin olisin viitannut satunnaiseen henkilöön jonka nimi vain sattui nousi mieleeni. ”Sinä annoit minulle perjantaihin asti aikaa.
”
”Niin, mutta en tarkoittanut sitä niin kirjaimellisesti, en minä oikeasti…”
”Et koskaan tarkoita sitä kirjaimellisesti, kunnes saat mitä haluat. Mutta minä otin sinut kirjaimellisesti. Ja määräaika umpeutui jo tiistaina. ”
Hänen suunsa avautui ja sulkeutui muutaman kerran, kuin kala joka oli pyydystetty ja joka gaspilläisesti yritti löytää happea.
Nämä sanat, tämä koko tilanne, olivat kuin huolellisesti kudottu verkko jonka olin koonnut itselleni viikko sitten perjantaina, kun seisoin paljailla lattioilla tyhjässä asunnossani ja katsoin hänen tavaroitaan häntä odottamassa. Se oli ollut ensimmäinen teko siitä eriskummaisesta hiljaisuudesta, jonka olin itse itselleni rakentanut. Olen tehnyt suunnitelmani huolellisesti, rauhallisesti, melkeinpä välinpitämättömästi. Kun Jaana oli tavannut minut ravintolassa ja esittänyt vaatimuksensa, minulla oli ollut lautasella hänen suosikkiannoksensa, vehnäjauhot ja kapristen tuoksu.
Se oli hänen suosikkinsa siitä yhteisen ensimmäisen vuosipäiväni illallisesta lähtien, ja olin alkanut valmistaa sitä odottaakseni häntä takaisin töistä. Se ei ollut koskaan ollut mikään häätodistus. ”Tervetuloa kotiin”, olin tervehtinyt häntä… mutta sana ”kotiin” kuristi kurkussani.
Hän oli hengittänyt sisään, ei kuitenkaan suudelmaan, vaan pitämään taukoa, kuten joku, joka oli tulossa nöyryyttämään alaistaan. Hänen silmänsä olivat kylmät ja voittojaan juhlivat jo etukäteen. ”Mark”, hän aloitti, ja se nimi oli laukaus. ”Muistatko hänet?
Ex-poikaystäväni? Se jonka kanssa olin naimisissa ennen? ”
En vastannut, koska en tiennyt mihin hän pyrki. Se oli vastaus.
”Hän pyysi minua katsomaan häntä viikonloppuna. Sanoi haluavansa kokeilla uudelleen. Ja jos et ehdota minulle perjantaihin mennessä, aion ottaa hänet vastaan. ”
Se oli viimeinen pisara.
Kaikki: hänen lempiäänensä, säästetty mökkiraha, kolme vuotta arkea, kaikki asettui silmieni eteen kuin syyttäjän salissa. Ymmärsin nyt. Tämä ei ollut rakkautta, se oli uhkapeliä, jossa minun tunteitani lyötiin häntä vastaan toista miestä. Olin vain pelinappula, jota siirreltiin kunnes tulisi aika.
En ollut kysynyt, kuinka hän pystyi siihen. Katsoin häneen ja tunsin viimeisenkin lämmön katoavan. Se oli kuin sälekaihtimen sulkeminen. ”Minä rakastan sinua”, hän oli sanonut äänellä, jonka hän varmasti luuli kuulostavan hellältä, mutta joka kuulosti kirjanpidolta.
”Minä en halua menettää sinua, mutta tarvitsen turvaa. ”
”Sinä et tarvitse turvaa, sinä tarvitset sormusta”, olin sanonut ja vaikka se oli myrkkyä, se oli vapauttavaa. ”Ole kiltti äläkä teeskentele loukatun viattoman puolesta. Katso tätä minun näkökulmastani, haluan vain oikeudenmukaisen korvauksen, etkö sinäkin halua, että…”
”Minä haluan sinun lähtevän.
”
Ja siinä se oli. Olin katsonut häntä ja lopettanut koko keskustelun. Hän oli seisomassa siinä tuijottaen minua, alkusilmäyksellä luullen minun harkitsevan hänen ”ehdotustaan”, kun minä itse asiassa olin jo nähnyt hänet mitä hän oli: ihminen, joka arvotti kaiken rahassa ja joka oli valmis väkisin myymään meille molemmille tylsän keskinkertaisuuden. En ollut lähtenyt sinä iltana väkisin, en minä voi lähteä.
Päinvastoin, olin odottanut, kunnes hän oli nukahtanut, ja vasta sitten nousin ja avasin tietokoneen. En tuntenut enää ollenkaan. Se oli kuin olisi katkaissut johdon joka oli aikaisemmin johtanut minusta häneen ja lopettanut kaiken sähkön. En tuntenut mitään, mitä ylipäätään tunsin.
Se oli täydellinen ja ehdottoman lopullinen ero. Seuraavana aamuna soitin lukkoseppään, joka oli auki vuorokauden ympäri. En pyytänyt arviota. Ilmoitin tosiasian: tarvitsen lukon vaihdon, vaimoni ei ole enää hänelle uskollinen.
Locksmith oli aloittanut työt, ja kuuntelin lukon sielukkaasti naksahtavan paikoilleen ja miettinyt, että tämä oli ensimmäinen kohtaus uudesta esityksestäni. Kun uusi lukko naksahti paikoilleen, tunsin syvän rauhan. Olin pakannut kaikki hänen tavaransa sinä iltapäivänä, kun hän oli tavannut Markin jättääkseen hänet. En heittänyt mitään enkä rikkonut mitään, en vain jaksanut.
Huonot ja rumat, liian halvat koriste-esineet, Lantelisen naisen tyynyliinat, hänen merkkiteenssään, kaikki meni laatikoihin ja merkitsin ne. Kylmä, selkeä ja johdonmukainen. Yksi kirjekuori, jonka päällä ei lukenut mitään, sisällä hänen huolto- ja vuokrasopimustaan koskevat toteamukset. Se oli kaikki sanottu, eikä siinä lukenut kenenkään nimeä.
Olin vaihtanut numeroni samana iltana. En elänyt draamaa, kuten monet ystävät varmasti olisivat olettaneet. Tämä oli vain tekniikalla, järjestelmällisellä puhdistuksella. Kaikki viestit hänen numerostaan ja tililtään, jotka sisälsivät hänen nimensä tai mainitsivat hänet, arkistoitiin automaattisesti suoraan roskakoriin, jota ei edes avattu.
En halunnut raivota, halusin vain pitää ovet kiinni ja mieleni tyhjänä. Ja sinä iltana, kun aurinko laski, join lasin vettä ja istuin hiljaa omaan asuntoon. Ilman hänen toksisia vaikutuksiaan se oli pelkkää hiljaisuutta ja puhdasta ilmaa. En tuntenut mitään siitä mitä tunnen nyt.
Ulkomaailma alkoi kuitenkin luhistua. Hänen tavaransa olivat poistettu, ja kun hän saapui illalla kotiin, löysi tyhjän asunnon. Se ei kuitenkaan ollut vielä huipentuma; kello oli yhdeksäntoista neljäkymmentäneljä, kun ovikello soi. Hän oli pyytänyt intendenttiä oven taakse.
En tietenkään ollut avannut. Katsoin vain ulos ikkunasta ja odotin, kunnes hänen huutojaan kajahti sisälle viiltävän ja kirkuvan. Vasta puolen tunnin kuluttua vaivautuisin vastaamaan puhelimeen, kun en enää voinut estää sitä. ”Sinä idiootti!
” hän huusi. Ääni oli katkera ja raivoisa. ”Minä olin jättämässä Markin, kunnes löysin tämän! Sinä panit tavarani ulos.
Minä vaadin että päästät minut takaisin sisälle! Nyt! ”
”En, Jaana”, sanoin tyynesti. ”Ne olivat sinun tavaroitasi.
Nyt sinä olet osa menneisyyttäni. ”
”Minä sanon sinulle, että sinä et voi tehdä näin! Miten voit olla niin tunteeton? ” Hänen äänensä vapisi, ei enää pelosta vaan kaikesta siitä raivosta, joka tuntui hajoavan sanoiksi.
”Minä annan sinulle kaiken, olen ollut kanssasi kolme vuotta. Olen uhrannut sinulle parhaan osan elämästäni. Ja sinä vain heität minut ulos kuin mitään sellaista mihin et pystyisi, kun sinulle kehkeytyy asiat. ”
”Ei, en minä ole sinulle mitään velkaa”, sanoin ja suljin puhelimen.
Näin hänen romahtavan koko elämänsä edessä, mutta en nähnyt varsinaisesta tapahtumasta mitään. En tuntenut siitä mitään. Se oli kuin katselemassa sitä hullua jaksoa. Seuraavina viikkoina tuli sarja kirjeitä ja tekstiviestejä toisilta ihmisiltä: hänen ystäviltään, jotka suosittelivat sinulle päättäväisyyttä, jotka ymmärsivät sinun syytäsi, jotka huusivat sinua julmaksi.
Väkivalta ja kaunaisuus, pelottava hämmennys. Mutta tämä kuoppa tuntui päättyvän siihen, mihin kaikki heidän argumenttinsa olivat päättyneet. Sinä olet se ainoa joka voi vahingoittaa häntä ikuisesti, ja sinulla on väärin. En ollut koskaan suostunut seuraamaan sellaista draamaa.
Ihmiset ottivat kantaa puolestani, ja minä suljin puhelun ja palasin elämääni, sulkien pois myös tämän asian. Tämä ei ollut vihaa eikä se ollut kostonhalua. Se oli yksinkertaisesti se tosiasia, ettei lukuja enää ollut. Ja sitten näin hänet markkinoilla.
Lauantai-iltapäivä, jolloin olin viettänyt rauhallista, aurinkoista aikaa. Olin kahvilassa lyhyen tauon, puhuin erään vanhan ystävän kanssa ja kuuntelin häntä huolellisesti, kunnes tunsin toisen ihmisen katseen. Se se oli samanlaista kuin ennenkin, se oli tiheä ja kylmä ja täynnä turhaa vihaa. Hän seisoi siinä hieman hoikkana, ellen tuntenut häntä varmasti.
”Alex”, hän sanoi, ja hänen äänensä oli kiihtynyt ja epätoivoinen. Katsoin häntä, en suuttuneena enkä iloisena. Tämä oli jotain jonka tunsin tiiviisti ja jonka olin päättänyt tehdä omassa mielessäni. En ollut kutsunut häntä koskaan kotiin.
En kutsunut häntä millään nimellä. Katsoin häntä sekunnin, käännyin takaisin ystäväni Jarnon puoleen, ja jatkoin keskustelua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei kuitenkaan luopunut. Seuraavaksi tiesin hänen seisovan edessäni, estävän tien.
”Sinä et voi edes katsoa minua? ”
”Minulla ei ole mitään sanottavaa sinulle”, sanoin. ”Sinä johtaisit minut helvettiin. Sinä heitit minut helvettiin!
” Sitten tunteet valuivat kaikki kerralla, ja kyyneleet alkoivat värähdellä hänen äänessään. ”Jokainen joka tietää sinut sanoo minulle, miten onnekas olen. ” ”Hän jätti minut ilman mitään, Alex, ja sinä olet tehnyt minusta pilkan kaikkien silmissä. ”
”Hei, ei, minä en tehnyt sinusta mitään”, sanoin ja pidin ääneni rauhallisena.
Sitten toistin sen, minkä jo hän luultavasti ymmärsi. ”Sinä teit tästä kaupankäynnin. Sinä asetit itsesi tarjottimelle. Sinä soitit peliäsi – ja se loppui.
”
”Se oli voimakasta, Alex! Se oli pelkkä pelote, sinä tiedät sen aivan hyvin! Se ei ollut oikeasti mitään… En minä oikeasti…” Mutta nyt se oli se vanha tuttu, automaattinen käsittely ja höyrytys, ja pyyhkäisin käsin hänen suuntaansa katkaisemaan sen. The points were no longer relevant.
”Se ei ole mikään vastaus”, sanoin ja tutkin kynsiäni hetken tylsistyneenä. ”Se ei välitä, mitä sanoit. Teit valinnan. Katsoit kolmen vuoden ja päätit, että sinulle ei ole mitään sellaista, mitä et voisi mitata toista miestä vastan.
Se on sinun valintasi. Minun ei tarvitse kantaa sitä mukanani. ”
”Mutta minä olen asunnoton! Minä jouduin muuttamaan takaisin äitini luo, asumaan yhdessä huoneessa, kaikkien noiden nolojen tavaroideni keskellä, jotka sinä lähetit…”
”Enkö minä lähettänyt tavaroitasi?
”, sanoin ja katkaisin hänet. ”Minä vain poistin ne. ”
Ja koko ajan tunsin puhuvani täysin eri asioista tästä naisesta, jonka kasvot muuttuivat punaiseksi ja valkoiseksi, kun tunteet vaihtelivat niin nopeasti, että ne näyttivät katkeavan. Hän ei itkenyt, eikä varsinaisesti huutanut, hän vain nauroi katkerasti syyllisyydestä ja vihasta, kun hän tajusi että olin lopettanut niin täysin, ettei mikään hänen tekonsa toiminut enää.
”Sinä viet kaiken. Autat minut, kunnes en pärjää ”, hän huusi, ja hänen kimakka äänensävynsä oli leikannut reunustaa itkua. ”Odotatko sinä että minä pyydän sinua olemaan se joka pelastaa minut? Mitä ihmettä sinä odotat?
”
”En mitään”, vastasin ja pidin katseeni hänen silmissään. ”Se on asia. En odota sinulta mitään. Minä en ole koskaan.
Odotin. Sinä olet ongelma, Jaana. En tarvitse ratkaisua. ” Ja kun astuin hänen oikealle puolelleen, osuin tuskin häneen, mutta tunsin hänen raivonsa kytevän takanaan ja hänen kehonsa jäykistyy.
”Sinä paskia! Minä vihaan sinua! Kuuletko sinä, sinä olet saanut tämän nyt oikein, sinä hyödyt tästä! ”
En vastannut.
En edes kääntynyt. Palaan vain takaisin tähän auringonpaisteeseen markkinoilla, viereeni, jossa seisoin, tunsin tämän keveyden, jota en muistanut tunteneeni koko aikana. Ei vihaa, ei syyllisyyttä, ei kaipuuta. Ei mitään.
Tyhjyys ei ollut tyhjyyttä, se oli vapautta. Minä olin ottanut itselleni paikan, johon hän ei voinut koskaan päästä käsiksi. Hän oli nyt oikeutetusti joko jonkun toisen ongelma ja yksinkertaisesti joku jonka nimi oli mahdollisesti nauhoitettu väärään paikkaan. Se ei ollut enää minun ongelmani.
Palasin kämpille iltapäivällä ja lukitsin oven uudella lukollani. Asunnossa vallitsi puhdas hiljaisuus, jossa ei ollut enää yhtään laatikkoa ja josta oli poistettu kaikki häneen liittyvät jäljet. Menin keittiöön, tein uutta lohikeittoa, ja tuoksu oli ainoa maku jota tunsin. Se ei ollut hänen suosikkiaan eikä se ollut keksittyä.
Se oli minun valintani, sillä se oli tehty. Kun olin lusikoinut sen kulhoon ja istuin pöydän ääreen, tunsin olevani kuin joku joka oli selvinnyt hengissä rajusta rakkaudesta ja raivokkaasta rapusta. Ei ollut enää mielenosoituksia, ei väittelyjä, vain päivä, joka sujui rauhallisesti. Ja se oli tarpeeksi.
Tuijotin jonkin aikaa ulos ikkunasta, tunsin auringon lämmetä lasia vasten ja mietin, miltä tämä oli tuntunut päiviä sitten. Koti. Se ei ollut hänen. Se ei ollut paikkaa vaativalle tai uhonneelle.
Se oli merellä kulkenut asema, joka oli minun. Ja ainoastaan minun.