Hän uskoo, että mehiläiset kuulevat nimensä, jos ne sanoo hellästi. Hän menetti ensimmäisen maitohampaansa kaksi viikkoa sitten ja laittoi sen pieneen purkkiin yöpöydälleen, ei tyynyn alle, koska hän sanoi haluavansa pitää sen ikuisesti. Hän on sen oven toisella puolella, jonka enää en koskaan saa avata. Näen eteiseen.
Näen portaat, joiden hän aina laski istualtaan, kunnes täytti seitsemän. Näen hänen kenkänsä rivissä ovenpielessä, liian pienet kengät, jotka hän on kasvattanut käyttökelvottomiksi. Minä en voi mennä sisään taloon, jossa tyttäreni käyttää mekkoa, jonka hänen äitinsä hänelle osti. En voi mennä sisään taloon, jossa toinen mies nukkuu hänen huoneensa ovella varjellakseen hänen uniaan.
Se mies ajaa Range Roveria, joka maksaa enemmän kuin minä tienaan vuodessa. Se mies on kutsuttu tänään tähän pöytään, tähän kiitospäivään, tähän perheeseen, jolla oli ennen minun nimeni. Minulla on hallussani puinen linnunveistos. Veistin sen huonosti, koska en ole hyvä veistäjä, mutta olin ajatellut antaa sen hänelle aikaisin, koska ajattelin, että tämä ilta olisi kiitospäivä, ja hän olisi hymyillyt sille, ja se olisi ollut pieni hyvä hetki vaikeassa syksyssä.
Sen sijaan seisoessani kuistilla käsissäni puinen lintu ja pieni kääritty lahja, minut pyydettiin poistumaan. Hänen isoäitinsä tuli ovelle, hänen äitinsä äiti, Phyllis, joka kerran puhui minulle kuin olisimme perhettä, ja sanoi: Anna tyttären jäädä tänne. Anna hänen syödä kalkkunansa. Sinä seisot vain siinä.
Vartijan takki on naulassa, ja hattuni on viereisellä penkillä. Sinun pitäisi mennä, ja anna perheen kesytetyn koiran pysyä ulkona kuistilla, minne se kuuluu. Kuisti on tyhjä paitsi minua. Se on kylmä.
Puinen lintu kädessäni alkaa tuntua typerältä. Pihalla on kaksi muuta autoa, täynnä matkatavaroita, pakattu ikään kuin he aikoisivat paeta, vaikka he eivät pakene, he vain viettävät kiitospäivää. Ikkunoiden läpi näen hänet. Hän kävelee ohi olohuoneen aukosta, ja näen vilauksen vihreästä samettimekosta, jota en ole ennen nähnyt, ja hänen hiuksensa on leikattu päättäen, jonka hän sai viime kuussa, mikä sai hänet näyttämään niin aikuiselta, että minun piti tarttua keittiön tiskiin ja hengittää.
Emme ole koskaan viettäneet yhtäkään kiitospäivää erillään. Ei yhtäkään. Ja nyt täällä olen, seison tällä kuistilla, jolle minut todennäköisesti kutsuttiin vain sinä päivänä, kun hänen äitinsä valitsi minun lapsuuden kotinsa oman sijastaan, ja minua ei enää haluta. Tämä ei ole enää minun paikkani.
Se ei ole ollut enää kuukauteen. Kivi-istuimella on 57 sekunnin video, jonka taloudenhoitaja Carmela antoi minulle kaksi tuntia sitten. Se on tallennettu kirjastoon. Mutta en soita sitä tässä.
En voisi. En ole valmis. En ole valmis kuulemaan mitään siitä, mitä tuo video ehkä sisältää, mutta jotenkin tiedän, että se liittyy siihen, miksi Brooksin veli osti hänelle ponin ja miksi minä olen ulkona oikeasta ovesta odottamassa taksia, jonka tiesin tulevan. Kun taksini tulee, en liiku vielä.
Seison siinä. Katson ovea. Puinen lintu vielä kädessäni. En tiedä kuinka kauan olen seisonut täällä.
Tämä katu on kuusi muuta isoa taloa, jokaisessa on perheet, jotka tietävät kuka olen, ja jotka eivät katso ulos ikkunoistaan. Heillä on omat kalkkunansa, omat perheensä, joita he rakastavat tavalla, jota kukaan ei koskaan ymmärrä ennen kuin menettää ne. En riko ovea. En murtaudu sisään.
Mutta seison täällä niin kauan, että pakokaasut haihtuvat ja taksikuski huutaa: Hei, mies. Tarvitsetko kyydin vai mitä? Ja minä kuulen äänessä, että se mies on nähnyt tämän ennenkin. Mies, joka seisoo entisen vaimonsa ovella hautausmaalla kädessään, on hyvin tuttu näky, ja hetken tunnen katsovani häntä jostakin hyvin kaukaa ja tunnistamatta itseäni ollenkaan.
Nousen autoon. En tiedä mihin olen menossa. En ole syönyt mitään, en ole nukkunut, en ole puhunut kenellekään muulle kuin Carmelalle siitä asti, kun hän soitti minulle kaksi päivää sitten ja sanoi: Tapaa minut Krogerin parkkipaikalla. Minulla on jotain sinulle, mitä et halua nähdä mutta mitä sinun täytyy.
Näen sen uudelleen takapenkillä, kun käännyn kadulle. Keskuslukot naksahtavat. Käsiraudat sulkeutuvat, niin kuin ne sulkeutuivat silloin toissa keväänä, kun hän kertoi minulle lähtevänsä Buckheadiin. Hän sanoi minulle hiljaa, tyynesti, samalla äänellä kuin sanoi, että hän lopettaa maidon kahvissaan: En ole koskaan rakastanut sinua niin kuin luulen rakastavani sinua.
Ja käveli ulos ovesta, ja olen odottanut sen lauseen olevan totta. Katson taustapeiliin. Talo on kadonnut. Perhe on kadonnut.
Yksinäisyys, jonka tunnen, on niin painava, että käteni vapisevat. En saa itkeä. En ole itkenyt vielä. En aio itkeä.
Jos itken, en lopeta. Joten en. Seuraava muistini on se, että istun pimeässä olohuoneessa, en ole sytyttänyt valoja, ja televisio on kiinni, mutta huomaan että itken. Vain itken.
Jossain tuntien ja tuntien päässä tästä minun on pakko nukkua. Mutta tänä yönä minä vain istun kädet polvillani ja hengitän. Aamulla en muista nukahtaneeni. Herään tärähtäen, kuten aina, ja hetkeksi olen hämmentynyt, miksi Camille ei ole vieressäni, ja sitten muistan.
Vedän puhelimen esiin ja soitan Roscolle. Roscoe on vanha asianajaja, joka otti juttuni yhden dollarin arvosta ja sanoi, ettei hän tarvinnut rahaa, hän tarvitsi koston. Rosco sanoo: Ole kotona. Älä tee mitään.
Älä avaa ovea, älä soita kenellekään, älä tee tyhmiä. Minä puhun kanssasi 10 minuutin kuluttua. Hän soittaa 10 minuutin kuluttua. Hän on jo katsonut videon.
Minä kerroin hänelle siitä pikaviestillä läpi yön, mutta en voinut kertoa hänelle, mitä se sisältää, koska en voinut pukea sanoiksi, mitä se sisältää. Nyt hän tietää. Hän kysyy minulta: Missä olet hyvä mies? En tiedä.
Keittiössä. Pysy siellä. Sinä et lähde tänään. Ennen kuin uusi aamu sarastaa, aiomme saada viestin edes joltakin, joka voi auttaa meitä.
Ja sinä et pelkää, koska jos tämä video on sitä mitä sanot sen olevan, olet nyt vaarallinen vain tietyille ihmisille ja hyvin arvokas muille. Pysyt vain hiljaa. Ostat minulle aikaa. En tiedä kuinka paljon aikaa minulla on.
Mutta minä pysyn hiljaa. Minun täytyy. Niinpä alan odottaa. Tapaan Carmelan ruokakaupan parkkipaikalla puolenpäivän aikoihin.
Hän antaa minulle toisen flash-aseman. Se on pieni ja merkitsemätön, ja se on päällystetty mustalla kuminauhalla. Katson sitä. Kysyn: Mitä tämä on?
Huokaisten hän kertoo minulle: Lisää. Minulla oli enemmän, mutta minä pelkäsin sinun puolestasi. Tämä on sinun päättääksesi, käytätkö. Katson häntä.
Tiedätkö, mitä tähän voi seurata, minä sanon hänelle. Kyllä, hän sanoo. Mutta en välitä enää. Olen asunut pelossa liian kauan.
Tämä mies Brooksin veli, tiedätkö mitä hän teki sinulle? hän kysyi minulta silloin, ja en tiedä luulen tietäväni, mutta en. Luulen tietäväni, mutta en. Hän juoksi samaa kauppaa kuin Brooks, ja hän käytti asemaansa taloudenhoitajan palkasta hyväkseen, kunnes lopulta hän halusi hallita myös tyttöä.
Ja kaikki alkoi siitä, että hän oli vakuuttunut siitä, että sinä olisit yrittänyt lähestyä hänen vaimoaan, että olisit seurannut häntä, ja että hänen oli puolustettava sisarenpoikaansa isältään. Kuka, minä sanon. Kuka yritti lähestyä vaimoaan, sinä tarkoitatko minua? En edes tunne hänen vaimoaan ennen kuin pari vuotta sitten.
Ja mitä minä olen tehnyt täällä? Mutta sitten näen Carmelan kasvot ja tajuan, että tämä ei ole sellainen, mitä luuletkaan. Tämä on hänen veljensä, joka oli kiinnostunut sinun vaimostasi, ei sinun. Ja yhtäkkiä tunteet huoneessa toistuvat uudelleen, ja se loksahtaa kohdalleen niin terävästi, että tunnen horjahtavani.
Onko hän se Stefanie? Tarkoitan, oliko… oliko sinunkin? Mutta en ole varma. Katson vain Carmeliin hämmentyneenä.
En ole koskaan tavannut hänen vaimoaan. En edes ole varma, minkä näköinen hän olisi. En tiennyt, että hänen vaimonsa oli töissä? Mutta se on tyhmää, koska tietysti hän oli.
Se on kuin vaimoni sanoisi sitä, mitä hän sanoi illalla, jona lähdin. Ja en usko tätä. Jos hän onnistui manipuloimaan oman vaimonsa tätä tarkoitusta varten minun vaimoni kustannuksella, en voi luottaa. Käsiini sattuu.
Menen kyykkyyn. Tämä ei voi olla tätä. Tämä ei voi olla se, mistä koko elämäni tuli. Enkä voi uskoa, että tämä tapahtuu toista kertaa 24 tunnissa.
Kun nousen, kysyn: Kuinka kauan? Hän kohauttaa. En tiedä kuinka kauan hän on ohjannut kaikkea tätä. Kuukausia, luulen.
Ehkä kauemmin. Mutta luulen, että hän on rakentanut satulapun kävellessään sisään. Vei heidät sisään piirittämään sinut. Ja hän teki sen niin hyvin, että hän lopulta astui tilallesi, koska olet ulkona ja hän on sisällä.
Oletko sinä minun puolellani? Kysyn häneltä. Koska olen tässä vaiheessa räjähtämäisilläni ja minun on tiedettävä, onko minulla liittolaisia tässä maailmassa. En ole koskaan sinun puolellasi, hän sanoo, enkä minä sellaista tarvitse.
Mutta hän on paha mies, ja sinä olet hyvä mies, ja tämä liittyy siihen, että me saamme hänet kiinni. Valitettavasti se ei liity siihen. Ja sitten hän sanoo kiihkeästi: Soita asianajajallesi, tee valitus, pidä se täysin laillisena. Minä katson häntä suoraan silmiin.
Tiedät, että rakkauteni vaimoon ei koskaan ollut vahvaa, eihän? Hän otti kaiken. Se on hyvä. Se on varmasti hyvä.
Hymähdän onnettomana. Kotona soi puhelin. En nuku. Se alkaa.
Maanantaina on kuuleminen. Oikeussali on pitkä, kiiltävä kappale kirkasta tammea, ja se tuoksuu tärpätille ja tuomion punninnalle. Tuomari Westbrook on istunut niin kauan kuin joku voi muistaa, ja hänen kasvonsa ovat uupuneet ja kuluneet kaikesta siitä, mitä hän on nähnyt. Olen täällä aikaisin.
Olen pukeutunut pukuun, jonka olen ainoa omistamani, niin kuluneeseen, etten pysty edes peittämään sitä. Mutta ei sillä ole väliä. Ja sitten ovi aukeaa. Perhe kävelee sisään.
Ensin Phyllis, sitten hänen aviomiehensä, sitten vaimoni. Minun vaimoni. Hän ei katso minua. Ja sitten Brooke astuu ovesta.
Minun asianajajani seisoo vieressäni. Rosco kuiskaa: Älä tee mitään. Ole kiltti. Brooke istuu vaimoni viereen.
Heidän kätensä hipaisevat toisiaan pöydän alla, salainen puhe, jonka luulin olevan meidän. Ja sitten kuulen ääniä ja näen hänet. Camillen, lattian yli. Pieni, käsieni kokoinen.
Hän kävelee asianajajien ohi kuin he olisivat huonekaluja, luottavainen ikään kuin olisi tehnyt tämän sata kertaa vihreässä samettimekossa ja rinnalleen kiinnitetyssä helmessä. En tiedä osaanko. Sitten hän näkee minut. Pysähtyy keskelle käytävää.
Tuomari sanoo: Neiti? Ole hyvä ja istu paikallesi. Hän ei liiku. Katsoo vain minuun ja minä tunnen räjähdyksen jonka saan, kun joku avaa minut uudelleen ja sisältä tulee verta.
Hän ei edes tunnista minua. Enkä voi saada syyttää. Se on kulunut kolme ja puoli viikkoa sitten, kun näin hänet viimeksi, mutta se on kestänyt ikuisuuden. Hänen huulensa liikkuvat.
Isi. Se on niin hiljainen, että melkein unohdan, mutta näen sen, koska olen lukenut hänen huuliaan hänen koko elämänsä ajan. Hänen silmänsä pyöristyvät, ja sitten hersyvät kyynelistä. Hän ei ajattele.
En todellakaan ajattele. Minä vain nousen seisomaan, jättäen huomiotta asianajajani äänen, enkä astu eteenpäin, koska en ole täällä tätä varten, mutta minä vain nousen seisomaan ikään kuin joku olisi naskaloinut selkärangan suoraksi. Hän kiipeää pois tuolistaan ja kävelee sitten. Hän kävelee minua kohti nopeilla, päättäväisillä jaloilla, ja minun polveni antavat periksi ja minä putoan polvilleni ilman että päätän tehdä niin, ja minä avaan käteni ja hän liukuu niihin niin, kuin hän on aina tehnyt, ja löytää syliinsä ja kätkensä mun kaulaani ympärille.
Pikkulintu. Pikkulintu, minä kuiskaan hiuksiin. Olen täällä. Olen täällä, isoveljet.
Hän itkee. Tunsin sen. A. join.
Tiedän, mitä hänen täytyy tehdä. Tiedän, mitä Rosco sanoi, mutta en voi olla. En kerta kaikkiaan kykene päästämään irti, ja hänen äitinsä seisoo siinä, kalpea ja kasvot vääristyneinä, ja minä tunnen hänen katsovan minua, koska se on ainoa asia, jota en voi kestää, mutta teen. Lopulta hän irrottaa otteen.
Jatka, hän sanoo. Minä tiedän. Hän kääntyy ja kävelee takaisin. Hän istuu tuoliin.
Hän katsoo eteensä, ja minusta tuntuu, että tämä on maailman väkivaltaisin asia. Ja sitten alkaa asianajajien. En edes kuuntele. Mutta sitten Roscoe sanoo: Oikeus kunnioittaen, haluaisimme esittää todistusaineistoa.
Ja he alkavat soittaa toista videota. Sitä, jonka Carmela antoi minulle. Siinä on vihdoinkin jotakin, jonka säröillä on rakoja. Ymmärrän nyt miksi Brooke suuttui.
Se näyttää olevan eräänlainen pila. Lyhyt pätkä, jossa joukko tietokonenäppäimiä on liitetty toisiinsa, mutta joka ei ole selkeä ja jolla on epävirallinen tunnelma. Jopa omalta kotitoimistoni näytöltä katsottuna se näyttää huonosti muokatulta. Mutta siinä on myös selkeyttä, jota täydennän ajatuksissani värikkäänä ääniraitana: se päättyy siihen, että tyttäreni pyytää apuani ja kuitenkin samaistuu häneen, jota en koskaan soittanut.
Se ei ole hyvä ääni. On selvää, että tuomari antaa jotakin potkia sisällään. Hetken ajan huone on täysin hiljaa. Joku pyyhkii kurkkuaan.
Sitten Roscoe sanoo:
Ja nyt toinen puoli on tarjonnut kanssasi tehtyä tarjousta, jonka mukaan lapsi jäisi konkurssipesän suunnitelman ulkopuolelle ja saisi noin miljoona ja puoli dollaria käteisenä. Mutta lain vaatiessa sinä hyväksyit tarjouksen, jota ei koskaan ollut olemassa. Oletteko perillä siitä, että se ei ollut mikään tarjous ollenkaan? Näen, kuinka Phyllis kieltää päätään huomaamattomasti.
Ja tämän huoneen tuomari muuttuu sellaiseksi, jollaista vihaan kaikista eniten. Todelliseksi. Hän katsoo oikeuteen. Saa jättää huomioimatta.
Ja sitten hän sanoo tuomarille: Oikeus, tätä ei voi neuvotella. Mutta tuomari istuu jo taaksepäin. Eikä se aio odottaa hyvää. Myöhemmin, kello 17.
37, istun taksissa ja jatkan katsomista kaupungin valoista, kunnes käteni lopettavat tärinän. En ole koskaan uskonut tuomioistuimiin. En uskonut koko systeemiin. En antanut koskaan koirallemme makkaraa näyttelyeläimenä, en usko ehdollisuuteen, mutta tämä oli enemmän kuin metafora.
Tämä oli minun tyttäreni, ja minä pelkäsin miehiä, jotka kävelivät hänen huoneensa ja sen oven välillä, jota en enää saa käyttää. Kotona kävelen suoraan olohuoneeseen. En sytytä valoa. Avaan ikkunaverhot ja katson toista kerrosta vastapäätä olevaan taloon, jonka ikkunan valo on aina lämmintä, aina, lähes joka ilta.
Nyt kynttilä istuu ikkunalaudalla. Se on istunut ikkunalaudalla kolme viikkoa. Se oli istunut ikkunalaudalla sinä ensimmäisenä yönä, jolloin tulin tänne, kaikkia niitä kuukausia sitten. Näen ikkunassa sen miehen siluetin.
En tunne häntä. En ole koskaan puhunut hänelle. En edes tiedä hänen nimeään. Mutta tiennyt, kun sinä ajattelet, että olet yksin ja että muut ovat pahan asioita, sinä katsot, että pidät.
Mies nostaa kätensä hitaasti, vähän ja laskee sitten sen. Ja jollain tavoin, tuntemattoman naapurin tämä pieni ele on eräänlainen siunaus. Nappaan avaimet sanomatta mitään. En tarvitse niitä.
Kävelen ulos ovesta ja kohti sitä taloa. Talo on harmaa ja sitä ympäröi hiljaisuus, jota en ole koskaan rikkonut. Mutta minä kävelen jalkakäytävää pitkin hänen portilleen, ja käteni ojentuu porttiin. En ole koskaan koputtanut tähän oveen.
En ole koskaan puhunut tälle miehelle. Mutta en myöskään ole koskaan ollut näin pienissä yöpakkasissa tuntemattoman halun rikkoa rutiiniaan. Koputan. Mies avaa oven.
Hän on pitkä, hänellä on väsyneet kasvot ja hänellä on kädessään kirja, jota hän luki. Hän ei vaikuta yllättyneeltä. Istun ikkunalaudalla, hän sanoo. Luulin sinun tarvitsevan tänä iltana seuraa.
Pitää paikkansa. Onko tuo outoa? minä kysyn. Koska tiedän, että se on.
Se on outoa. Mutta hän vain avaa oven. Ei. Tule sisään.
Olen odottanut sinua. Ja kun astun, en tiedä miksi, mutta tunnen ikään kuin olisin astunut johonkin pyhään paikkaan. Hän menee keittiöön ja hakee jotain, jota hän on jo lämmitellyt. Ja sitten hän antaa minulle kuumentamattoman pullon vettä ja sanoo: No niin.
Kerro se minulle. Joten minä kerron hänelle. Istun näissä tuntemattomissa huoneissa – ja se tuntuu niin oudolta; olen asunut tässä kaupungissa koko ikäni, mutta en ole koskaan astunut tämän kynnyksen yli – ja kerron hänelle kaiken. Vaimostani.
Tyttärestäni. Videosta. Petoksesta. Kokonaisesta elämästä, joka katosi.
Ja hän ei sano mitään, ei keskeytä, vain nyökkää silloin tällöin. Kun lopetan, hän kumartuu eteenpäin. Sitä kutsutaan krikettijuureksi, hän sanoo. Tämä.
Hän nostaa jalkaansa, josta juuri huomasin, että se on tehty. Se leikattiin irti ja asennettiin uudelleen keinotekoisesti, jätteenä robottilinjalta, johon hän on erikoistunut. Ja sitten hän ymmärtää. Joten miksi seisot vielä?
Ota tämä. Se on sinun arvoisesi. Hän ojentaa minulle kehyksen, jossa on mustavalkovalokuva naisesta, jolla on lapsi. Tämä on vaimoni ja tyttäreni.
He kuolivat kaksi vuotta sitten tänään. En ole repinyt tätä taloa mistään kummallisuuden takia. En ole repinyt sitä kummallisuuden takia. Se on minun tapani viettää aikaa.
Katson kuvaa. Sitten katson häntä. Sitten katson kuvaa vielä kerran. Tunnen hermostuneen impulssin nauraa ja sitten itkeä.
Hänen vaimonsa oli minulle täysin tuntematon, mutta yhtä lailla tuttu ilmeestä, jonka tunnen peilistä: selviytyjä, joka oppi hymyilemään vain joskus. Se on hänen 40-vuotispäivä-nen. Hän istuu alas ensimmäistä kertaa tämän koko illan aikana. Ja niin kauan kuin olen istunut tässä huoneessa, sammutamme aina tupakkani juuri kun se alkaa.
Ja sitten hän sanoo: Tiedätkö, että he tekevät tästä toisen luokkansa isoja juttujaan. Tarkasti ottaen en tiedä, miksi kukaan ei ole kertonut sinulle. Hän jatkaa nimien pudottamista ja muiden kuulemia juttuja. Jotkut hän on keksinyt, jotkut kuullut, näen sen.
Mutta en välitä. Mies, jota en ollut koskaan tavannut, teki minulle kaksi munakasta. Hänen nimensä on Simone. Ammutaan, kun tämä on sanottu.
Marina ja hänen miehensä olivat hyviä ihmisiä. Paljon parempia kuin minä koskaan. Kun olen lähdössä, hän sanoo ovella: Vaikeinta ei tule olemaan voittaminen. Se tulee olemaan yhteenkuuluvuuden tunne.
Katson häntä hitaasti, kysymysmerkillä. Kiitospäivä, isä. Se tulee olemaan kovin yksinäisin. Vastaa.
Ja hän naurahtaa ja sanoo: Näemme sinut sitten, Isä. En ole varma, tiedänkö vielä, mitä hän tarkoittaa. Mutta lähden kotiin ja nukun sikeästi ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Seuraava viikko on sekava sarja asioita, joita en vihaa: puheluja häneltä, pidä hänet työllistettynä, toistuvat kahdelta aamulla soitetut puhelut, joissa pelkkä kuuloke aukeaa ja tietysti hän on se, jonka he sanovat kutsuvansa.
Ja sitten istun alas alakerrassa hänen kanssaan. Ei riitä. Mutta kunakin päivänä tapahtuu jotakin. Lahko tekee suurta enemmistöään: päiväunet, joita hän pitää heidän tyttärensä, joka panee toisinaan vastaan, mutta ei kovin kovaa.
Hänen tyttärensä, muut asiat. Sitten yhtenä iltana hän istuu vierelleni ja sanoo: Minä voin todistaa sen. Minä sain hänet kiinni. Minulla on tapauksia.
Sillä on yhteyksiä, jolla on tietoja. pelkkä paketti. Sitten hän alkaa kaataa paperia. Tilit.
Videoita. Asiakirjoja. Vanhoja tyttöystäviä, nevomisia, jo pelkkä koko paketti levitetään eteeni. Voitko auttaa minua?
minä kysyn. Olen jo auttanut, hän sanoo. Ystäväni tekee niin. Kun katson häntä ymmällään, hän sanoo: Tiesitkö, että heillä on ollut toinen tili koko ajan?
Ei, ei ole. Kyllä on. Loma-asunto. Ei sinun nimissäsi.
Ei hänen. Kolmannen osapuolen luottamus. Kaikki laskut tulevat sinulle, kaikki ulkonäkö on hänellä. Tämä kestää jonkin aikaa istuessani siellä käsittelemässä.
Loma, johon he väittivät menevänsä joka kuukausi. Se ei ole ollenkaan pieni, ja hänen veljensä on puhdas ja hieman ystävällinen. Tietysti hänen äitinsä vihaa minua, koska luulen, että hän osaa ajatella niin pitkälle. Hän sanoo:
Mutta jotenkin tämä tuntuu pahemmalta.
Ja vielä pahempaa, jos se on oikein. Sinä ymmärrät vihaisesti. Nyt. Lopeta itsesi vastuulla oleminen.
Näin sinä pääset takaisin siitä, mistä sinut on heitetty ulos. Se koskee jotakuta halveksittavaa kuin minun vaimoni. Tiedät mitä tarkoitan. Ja se saa hänet hiljaa.
Koska se kestää jonkin aikaa. Jokainen asia, jonka hän on koskaan uskonut, pitää paikkansa. Ehkä se ei ole totta. Hän sanoo lopulta.
Kyllä, niin hän on. Kyllä, niin hän on. Olemme hiljaa jonkin aikaa. Sitten nauran.
Se on hauras, mutta aito. Minä tämän takia. Joukko, johon kuulut, on paljon helpompi rakastaa, kun sinulla on paholaisen käsikirjoitus, joka avaa kaikki hänen puolustuksensa muistelemaan kaunista aikaa. Väsymys iskee.
Ryhdyn tyhjentämään toista asuntoa. Se alkaa kylpyhuoneesta. Tämä on sellainen paikka, joka sinun on pidettävä puhtaana, jos aiot siltä näyttää. Joten se näyttää luotaantyöntävältä noin kymmenessä minuutissa ja kymmenen kertaa pahemmalta kuin se, mitä työskentelen vielä tavallisesti.
Ja kun jossain vaiheessa olen ryömimässä kaapissa, kuulen hänen tuppaavan paikalle ja näen viipyvän vähän kauemmin, jolla on arkisto viereisessä huoneessa; ja tunnen jotakin kasvanutta. En tiedä mitä se on. Lauantaina hän menee ulos hakemaan päivittäistavaroita. Myöhään.
Sade lakkaa. Tulee täysikuun, niin pehmeän, että se näyttää käteen asetetulta. Istun hänen sängynreunallaan. Lapsi torkkuu peiton alla käsikopassa.
Sitten äiti tulee kotiin, pussit käsissään, ja pysähtyy. Okei. Kuka sinä olet? hän kysyy – ei vihamielisesti, ei myöskään kutsuvasti.
Karhu, jonka otit, nukkuu sängylläni, ja se ei näytä kuuluvan sille. En edes tiedä, milloin olen nähnyt koko tämän tilanteen hirmuisen. Hän nauraa pehmeästi ja laskee laukun sitten. Se on hänen.
Kenen hänen? Meidän vaimomme. Hiljaisuus. Minä en enää.
En myöskään uskonut. Mutta se vaikutti. Aiotko purkaa nämä kengät? minä sanon.
Se on uskomattoman paljon naurettavampaa, kun sanot sen ääneen. Kun hän kumartuu ottamaan aseen pois lapsen kädestä, naisen kasvoilla on New Yorkin lämmin tunne. Ja sitten hän antaa lapsen pään lähtiä, ja tämä herää, näkee minut ja virnistää hidasta, velttoa virnistystä, ja sanoo, isi. Vaimoni kurkistaa ovesta.
Teidän kahden on aika lopettaa kikattelu ja käydä kylvyssä. Ja tämä on koko ydin. Koko arkielämän asia, jota luulin pitäväni pienessä jäässäni, on täällä. Tämä on jotain, jota kukaan ei koskaan varastanut.
Se ei ole jotain, mitä voidaan antaa pois tai ottaa. Ei ollut. ikinä. Tässä olen, rakastunut vaimooni, jonka luulin hylänneen minut.
Ja rakastan lasta niin paljon, että en voi hengittää. Tarkistan vielä kerran vahvistaakseni: hän on kaunis ja kiltti ja niin paljon vahvempi kuin minä koskaan olen. Se on hymy, jonka tunnistin, kun hän on pehmeimmillään, ja joka iskee aina puolitoista metriä hänen suutaan varten ja sitten repeytyy kymmeneksi. Se oli se ensimmäinen asia, jonka rakastin.
Seuraavana iltana hän istuu alas ja sanoo: Tiedätkö, ettei meidän enää koskaan tarvitse olla yksin. Ja tarkoitan sitä. Sinä, minä, vauva. Ja sitten loput.
Luulen, että tämä on se, mitä me kutsuimme nimellä ”onnellinen”. Ja hänen vitsinsä on nyt niin loppuun käytetty, että se on kirjoitettu jokaiseen heidän väliseensä tilaan. Joten lopulta jätän kiitospäivän taakseni. se on.
Seisomme keittiössä katsomassa lapsen kasvoja, jotka katsovat takaisin, vaimoni käsi takataskussani. Mennään, hän sanoo, ja tarttuu lapsen toiseen käteen ja toiseen minun, ja avaa ulko-oven. Katsokaa, mikä tuo kissa on raahannut sisään. Ja sitten hän virnistää, ja lapsi nauraa, ja minä pudistan päätäni ja puristan hänen kättään, enkä sano mitään.
Ei ole sanaa sille, miltä tuntuu olla tarpeeksi. Mutta hän tietää. Ja sitten he tietävät. Ja sitten on joukko muita käytävässä, joka alkaa nauraa.
Ja tiedän hämmästyksekseni, että tämä on asia. Tämä kasa toisiaan kutsuvia vieraita, jotka ovat kaikki tunteneet toisensa vain kolme minuuttia ja jotka ovat jo väittäneet siitä kuka saa sohvalla istua ja jotka joka tapauksessa sitten ahtautuvat sohvalle, ja tämä on enemmän lämpöä kuin tuossa kodissa ollut on yhteensä viikon aikana. Minulla ei ole lopullista loppua, koska se ei ole ohi. Olen iltaisin herkkä mietteliäältä tuntuvana.
Sitten avaan oven viereisen miehen luo. Tarkalleen klo 6. 00. Joka ilta.
Ja hän on hiljaa, mutta hänen kynttilänsä palaa aina. Ja syömme illallista, hiljaa, jotain tapahtuu. Ja sitten eräänä iltana pimiössä, jossa olen istunut jo jonkin aikaa. Sitten hän sanoo: Sisko puhui hänelle koko ajan, eikä koskaan avannut suutaan.
Näen. Katsot sitä. Se johtuu siitä, että sinä et ole vielä koskaan katsellut tätä. En halua tietää.
Mutta sinä tulet. Ja kun katson, näen tyttäreni sylissä ja kyyneliä pyyhkimässä. Ja kun katson pidempään, näen kaikki ne kerrat, jolloin hän katsoi minuun suoraan ja rukoili minua jatkamaan katsomista.
Ja minä kerron sen itselleni uudelleen ja uudelleen, kunnes se alkaa tulla todeksi.