Hajuvesi oli ensimmäinen asia, kuten aina. Kaadoin tumman paahtoisen kahvin hänen lempimukiinsa, siihen valkoiseen, jonka kahvassa oli lohjennut reuna ja jota hän ei koskaan suostunut antanut vaihdettavaksi, ja lisäsin sinne lorauksen kauramaitoa. Hän piti siitä juuri niin. Olin oppinut etsimään hänen suosikkikorvapuustinsa leipomosta, joka sijaitsi kahdeksan korttelin päässä, koska yksikään toinen leipomo ei tehnyt niistä samanlaisia.
Annoin hänelle suudelman otsalle ja oikaisin paidan helmanskini pimeässä makuuhuoneessa, missä hän makasi vielä peiton alla. Sininen, tumma, sellainen pullisilmäinen kauluspaita, jonka hän oli ostanut minulle viime syntymäpäivänä, kutsuen sitä hänen pieneksi korjausprojektikseen. Viimeinen asia, jonka halusin tehdä, oli astua sinne. Mutta tämä oli tärkeää hänelle.
Nämä olivat hänen ystäviään, hänen maailmansa. Oli kulunut neljä vuotta siitä, kun olimme alkaneet seurustella, ja neljä kuukautta siitä, kun olimme muuttaneet yhteen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänet näyteltäisiin yhdessä, ja sanomattomasti jännittyneenä hänen mielessään. Kun olin kerran maininnut olevani ujo, hän oli nauranut ja iskenyt silmää: “Rakas, minun ystäväni syövät sinut elävältä, ja sinä kiität heitä.
” Olin vastannut, että olin tavannut pahimman. Olin tuntenut hänet. Ja hän oli sanonut, että se oli ongelma. Kotona olimme kuuluneet toisillemme.
Ravistin ajatuksen pois mielestäni, istuin sängyn reunalle ja sovitin sinistä. Peilin heijastuksesta takaisin tuijotti joku, jonka olin melkein unohtanut. Hän vaihtoi yhden likaisen t-paidan pois. Yksi asia, jonka olin joutunut myöntämään itselleni muuttaessani tähän asuntoon, oli se, että hänen tyylinsä oli alkanut hikoilla.
Ei sillä tavalla, että hän olisi ollut hallitseva rautanyrkki, mutta kaikki tässä kodissa oli ollut ostos, jonka hän oli hyväksynyt. Niinpä sininen. Tämä oli hänen ideasa. Kun kerroin hänelle tapahtuneesta, nauroin hänen kanssaan, mutta en koskaan ostanut sitä.
Se oli erilainen, syvempi tyydytyksen tunne, joka tuli siitä, että huonekaluni olivat omia valintojani. Mutta tämä ei koskenut huonekaluja. Tämä koski verkostoitumista. Ystävyys ei ollut koskaan ollut hänen vahvin puolensa.
Ihmiset olivat vain liian paljon. Hänen ystävänsä pitivät minua mukavana, mutta hän oli hiljaa, ei oikeastaan koskaan koskettanut kättään. En ollut koskaan oikein nähnyt heidän tapailevan toisiaan, mutta tänään oli vihdoin se päivä. Jokainen heistä oli unelma, Akropolis-serkku, joka näytteli turkkilaista elokuvanäyttelijää ja vesipiippua kuin roolinsa, ja toinen puhui jatkuvasti Teslorahoituksesta, vaikka hän työskenteli konsulttina.
En nähnyt mitään muuta kuin suut. “Voi luoja, hän on irl,” joku sanoi käärmeenä hänen kaulaansa. He vaihtoivat tuomion leikkisästi. “Hän on niin sen näköinen, että voisin napata hänet mukaani.
” Tämä oli jo puhdasta tonnikalaa, jota kuului silloin tällöin. Ranne, jota minä pidin, jännittyi kuin tuomittava. Sitten joku tutki minua, ja hänen äkillään oli jotain, mitä en koskaan ollut kuullut sillä hetkellä: epävarmuutta. “Luulen, että jotain tapahtui töissä,” hän mutisi ja käänsi selkänsä.
Tyttö tuijotti minua jäähyväisiksi vetäen paidan rinnuksesta. “Voi rakas, typerys sinä olet,” hän kuuli saman hänen sanovan hymyn läpi. Yritin sanoa, että olin tavannut hänet ulkona, ja se tuntui hyvältä. “Joo!
” Catherine nauroi. “Sisustussuunnittelija. Se on osa hänen vetovoimaansa. ” Hän puhui naisesta, jota en ollut koskaan tavannut.
Kun ravintolan ovi avautui ja mies palasi, voihkin sisäisesti. Oli ryhmä jokin asia. Hänen ystävänsä järjestivät illallisen yhteiselle illalliselle, johon Emily oli alun perin kutsunut minut. Häneltä kesti viikkoja järjestää tämä.
“Sinä et näytä sankarilta,” Anna-Liisa sanoi hänen viereensä istuen ja jätti tämän tyhjäksi paikakseen seisomisen. “Rakastan työpaikkasi toimistoa, jossa on ikkunat, seinämissä taidetta ja lasia kaikkialla. Mutta minun täytyy kysyä, mitä sinä olet tehnyt työksesi? ” “sinä tarkoitat palomuurien takana istumista?
” sanoi toinen. “Kyllä, se työ. ”
Naureskelin, vaikka se tuntui ontolta. Jokainen tyhmä kysymys tuntui vaihteeksi hänen lisäaineeltaan, kuin katsoisin häntä jonkun toisen silmien läpi.
kun pakkasin tavarani hänen ulkopuolelleen peilitä, makuuhuoneen ovi avautui, ja sininen mekko, jota ikävä kyllä kutsuin hänen valta-asekseen, täytti oviaukon. Hän kääntyi näyttäen kampauksensa ja sanoi jotain, jonka nielaisin takaisin. Sitten hän sanoi: “Mene sinä. Minä tulen pian.
”
Hänen ystävänsä, he joivat viiniä, joka oli halvempaa kuin pullo, jonka hän toi. Kun palasin, he tuijottivat minua, ja naurua, jota en ollut koskaan kuullut, kun hän astui ovesta. Hänen ystävänsä halailivat häntä kuin hän olisi ollut heidän kadonnut toivonsa, ja hänen suudelmansa hänen poskelleen oli kuin meikkiä. Tervetuloa yhtyeeseen, hän sanoi ja jokin särkyi sisälläni.
Tämä ei ollut Niko. Tämä oli miehen juliste. Ja mikä pahinta, tämä oli mies, jonka hän halusi minun olevan. Katsoin häntä, kun hän nauroi, kaikki kimalteleva valkoinen hammas, ja kaksi haihtuvaa intohimoni kuvastoa.
Lähdin tuntia myöhemmin keittiöstä ja annoin hänen jäädä sinne. Asunto tuntui hänen poissaolostaan tyhjältä, ei siksi, että huonekalut olisivat olleet erilaisia, vaan siksi, että ilman häntä se oli vain tila. Tai ehkä se oli aina ollut niin. Mutta kun lopulta palasin, viiniä, naurua ja kaikkea, hän oli kadonnut.
En nähnyt häntä ennen kuin hän tuli takaisin. Se oli hänen asunnossaan, tai tarkemmin sanottuna asunnossamme, laatikot edelleen pakkaamattomina, mutta se oli täynnä hänen tavaroitaan. Tulin sisään ja hän nousi ylös, ja kaikki pysähtyi. Sitten hän hymyili kuin ei olisi mitään tapahtunut.
“Siivoan vain,” sanoin tyhjästi. “Näitkö ystäväni? ” Se ei ollut kutsu. Se oli haaste.
Ja minä hajoun. Mies oli äänekäs, oli pullo viiniä. Mutta nähdessään, miten hän oli ollut heidän kanssaan, mies, jonka kanssa olin asunut kolme vuotta, ja mies, jota hän kutsuisi ystäväkseen, istui siellä hymyillen kuin taltta auringossa. Ja minä istuin hiljaa, olin valinnut hänen asuntonsa pölyn toiset vuodet.
Ravistin päätäni. “En koskaan tuntenut oloani sinun ystäviesi seurassa kuin kotonani. ” Otin syvään henkeä. “Minä en ole sitä sinun maailmaasi.
”
Hänen kasvonsa vaihtoivat rakennetta, keskustelevasta ovelaksi. “Mitä tuo edes tarkoittaa? ” “Se tarkoittaa, että kun olen heidän kanssaan, näen itseni sinun silmiesi kautta. Ja kun näen itseni niin, en pidä siitä.
” Joku katsoi meitä. Autoni avain painoi reittä. “Puhutaan tästä kotona. ” “Ei,” sanoin ja tunnistin oman ääneni, tyynen, vaarallisen sen.
Pystyin seisomaan häntä vastaan niin kuin se olisi hänen odotuksestaan hänen raivoonsa asti. “Näytänkö minä sinusta joltain, joka kuuntelee? ” Sitten hän: “Mitä sinä haluat minun sanovan? Että se olin minä?
Että en ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi sinun ystäviesi seurassa? ” Käytävän viereinen pöytä, koko keskustelu lähti peliin, jonka hän ei ollut koskaan suostunut pelaamaan: läpinäkyvyys. En ollut tuolloin tiennyt, että tämä olisi hänen vastauksensa, hänen kysymyksensä, jonka hän sanoi minulle. Että koko suhde oli minun elämäni syklissä, joka oli olemassa hänen valinnoissaan, ja että yhtäkkiä, läsnä ollessani jonkun hänen ainoan todellisen elämänsä ystävänsä tähden, hänen käytöksensä ikävystyneestä uteliaisuudesta kylmään, syvään hiljaisuuteen tapahtui kuin valokytkin.
Kesti kokonaisen päivän kutsua ja perua, istua puhelimen kanssa kädessä, harkita älyllisesti jokaisen tekstiviestin huonoa muotoilua, ja sitten tapahtui niin. Mies soitti ja sanoi kävi ilmi, että joku yksityinen dekkari oli kuvannut hänet. Hän soitti uudelleen kaksikymmentä minuuttia myöhemmin ja jätti vastaajan. Kuuntelin sen kahdesti ennen kuin poistin sen.
Sitten laitoin puhelimen lentokonetilaan. Seuraavana aamuna ajelin, lopulta päätyen niiden leipomien ohi lempikorvapuustilleni ja jatkoin matkaa. Menneisyys oli takanani. Olin hauras.
Kesti neljäkymmentäkahdeksan tuntia. Sitten sähköpostini soi. Hänen ystävänsä, se, jolla on Tesla ja vesipiippu, oli nähnyt minut. “Voi luoja, kuulin mitä tapahtui.
Niko oli aina vähän niin kuin sinä, mutta ei niin kylmä. ” Tapahtui niin. Toinen kutsui minua. Nimesin sen lopuksi päiväksi.
Ja läpi kaiken, hän lähetti. Sitten hän alkoi lähettää minulle kuvia. En koskaan vastannut. Mutta en myöskään estänyt häntä.
Ehkä joku siitä oli halunnut hänen tietävän. Tietävän, että minulle oli hyvä asia. Ja että hän ei ollut enää sitä mitä hän ajatteli minun haluavan.