Kun astuin Thaddius Mitchellin elämään, minulla ei ollut aavistustakaan, että astuin samalla ansaan, jonka hän oli virittänyt jo kauan ennen minua. Olin sairaanhoitaja, pidin siitä valkoisesta tärkätystä univormusta ja pienestä päähineestä, jota kaikki hoitajat silloin käyttivät. Olin nuori, rakastunut ja sokea. Oli sateinen tiistai, kun Thaddius Mitchell käveli elämääni ensimmäistä kertaa.
Hän oli pitkä, harmaantuvat ohimot huolimatta siitä, että hän oli vasta kolmekymmentävuotias. Hänellä oli luontaista eleganssia, joka erotti hänet kaupungin yksinkertaisista miehistä. Hän kohteli minua kuin olisin ollut hänen elämänsä suurin aarre. Myöhemmin ymmärsin, että juuri sitä hän minulle teki: hän sai minut tuntemaan oloni erityiseksi, kuin olisin ollut jokin kauan etsitty löytö.
Aluksi pidin sitä romanttisena. Hän puhui paljon edellisestä vaimostaan Maragoldista, mutta aina samalla tavalla: kuin tämä olisi ollut täydellinen, mutta kuollut. Hän suri häntä, ja minä pidin sitä osoituksena syvästä rakkaudesta. Jotkut ihmiset eivät koskaan pääse yli ensimmäisestä vaimostaan, mutta minä olin rakastunut enkä halunnut kuunnella varoituksia.
Joka lauantai, kello kahdeksan aamulla, Thaddius katosi. Hän puki päälleen mustan puvun, otti valkoiset liljat, jotka hän oli itse tilannut kukkakaupasta, ja lähti. Hän ei koskaan sanonut minne, mutta minä tiesin: hän meni Maragoldin haudalle. Pidin sitä kauniina, tunteikkaana.
Sitten meidän avioiduttuamme hän antoi minulle pienen avaimen. “Se on vain perhekuvia, vanhoja asiakirjoja, ei mitään tärkeää”, hän sanoi. “Mutta haluan pitää sen lukittuna, ettei pöly vahingoita mitään. ” Hän oli huolellinen, huomaavainen.
Ensimmäisten kuukausien ajan Thaddius oli täydellinen aviomies: läsnä, intohimoinen, rakastava. Mutta lauantairituaali ei koskaan muuttunut. En kysynyt, mutta uteliaisuus kasvoi. Halusin tietää lisää Maragoldista, mutta kukaan ei puhunut hänestä.
Tiesin vain, että he olivat tavanneet nuorina, että hän oli kotoisin perinteisestä perheestä Bostonista ja että onnettomuus oli tapahtunut, kun hän oli palannut yksin vanhempiensa luota. Kun kysyin Thaddiukselta yksityiskohtia, hän sanoi, ettei muistanut mitään. Eräänä lauantaina, kun hän oli lähtenyt, minut valtasi pakottava tarve nähdä Maragoldin hauta. En tiedä miksi.
Ehkä halusin tuntea hänet, edes jotenkin. Kenties halusin vakuuttua siitä, että kuva, jonka olin hänestä mielessäni rakentanut, vastasi todellisuutta. Niinpä seurasin Thaddiusta. Matka oli pitkä, mutta lopulta hän pysäytti auton kaupungin laitamilla olevan pienen, historiallisen hautausmaan kohdalle.
Hän käveli suoraan tietylle haudalle. Luin kaiverruksen: “Maragold Elizabeth Mitchell. 1940–1962. Rakastettu vaimo, joka on aina muistettu.
” Mutta jokin ei täsmännyt. Päivämäärät eivät pitäneet yhtään. Kun hän oli kertonut minulle heidän tarinansa, hän oli puhunut pitkästä sairaudesta, kuukausista sairaalassa. Mutta tämä kuolinpäivä oli vain kuukausi heidän häidensä jälkeen.
En tiennyt mitä ajatella. Pidin salaisuuteni ja jatkoin hänen seuraamistaan. Hautakäynnit eivät vähentyneet, ne lisääntyivät. Ja joka kerta, kun käännyin katsomaan hautausmaan suuntaan, näin naisen, jolla oli pitkä tumma tukka, kääntymässä selkä minua päin ja kuiskaamassa sanoja, joita en ymmärtänyt.
Lopulta päätin mennä yksin sinne. Halusin nähdä hautakiven omin silmin. Kun saavuin, huomasin, että haudan eteen asetettu ruusu oli tuore, mutta ruoho ympärillä oli niittämättä. Jokin ei pitänyt yhteen.
Köynnökset olivat revenneet, ja maassa oli reikä, ikään kuin jokin eläin tai jokin muu olisi kaivanut. Sitten näin pienen kolon, ja sisällä oli naisen vihkisormus, jossa oli kaiverrus. “Rakkaudella, Thaddius. ” Se oli vasta alkua.
Nyt olin varma, että tässä oli jotain pahasti vialla. Kysyin Thaddiukselta suoraan, mutta hän vakuutti, että kaikki oli hyvin, että sormus oli vanha perintökalu, joka oli kuulunut hänen isoäidilleen. Mutta minä tiesin, mitä olin nähnyt. Tiesin, ettei se ollut isoäidin sormus.
Se oli Maragoldin sormus. En tiennyt kuka nainen oli haudassa, mutta se ei ollut Maragold. Sitten huomasin, ettei koko talossa ollut yhtään valokuvaa Maragoldista. Ei häistä, ei arjesta, ei ainuttakaan.
Ihmiset ympärillä, ystävät ja naapurit, vaikenivat aina, kun hänen nimensä mainittiin. He vaihtoivat katseita keskenään, ja jokin sanoi, ettei heidän äänensä kuulunut heidän omaan kotiinsa. Tunsin olevani muukalainen omassa elämässäni. Eräänä päivänä Thaddius kertoi, että hänet oli kutsuttu kaukaiseen kaupunkiin työtarjouksen takia.
“Se on tärkeä tilaisuus sahanne loppuun saattamiseksi”, hän sanoi. En tiennyt, oliko se totta vai oliko se veruke jollekin muulle. Päätin, että minun oli aika tutkia lukittua huonetta. Avasin hänen yöpöytänsä laatikon ja löysin piilotetun avaimen.
Käteni tärisivät, kun työnsin sen lukkoon. Ovi avautui hitaasti, ja edessäni oli huone, joka ei näyttänyt mitenkään salaperäiseltä. Pöly peitti huonekaluja, ja huomasin, että avaimenreiän ympärillä oli naarmuja, kuin joku olisi yrittänyt murtautua sisään. Että joku oli halunnut niin kipeästi tietää, mitä oven takana oli, että oli raapinut puuta.
Tunsin selkäpiissäni kylmän väreen ja astuin sisään. Seinät oli verhoiltu vanhoilla tapeteilla, jotka oli haalistanut aika ja kosteus. Lattialla oli hylättyjä huonekaluja, pöytä, joka oli täynnä vanhoja valokuvakehyksiä, mutta ne oli asetettu naamapuoli alaspäin. Kun käänsin ne ympäri, tunsin ilman loppuvan keuhkoistani.
Kuvissa oli nainen, jolla oli tumma, pitkä, kiiltävä tukka, joka roikkui aaltoina vyötärölle asti. Hänen silmänsä olivat suuret, mantelinmuotoiset, täynnä elämää ja valoa. Hän oli kaunis. Todella kaunis.
Ja hänellä oli päällään hääpuku. Se oli sama nainen, jonka olin nähnyt hautausmaalla. Se oli Maragold. mutta se ei ollut kuva, jonka olisin odottanut.
Tämä näytti otetun aivan eri aikakaudella. Yhdessä kuvassa hän seisoi hääkakuun nojaten leveä virne kasvoillaan. Toisessa hänet kuvattiin vastaanoton aikana, jossa tanssittiin miehen kanssa, jota en voinut nähdä. Jokainen kuva oli täynnä iloa, jota ei koskaan ollut tarkoitettu minulle.
Nämä olivat osa hänen elämäänsä. Elämää, jota ei enää ollut, tai ehkä ei ollut koskaan ollutkaan sitä, mitä Thaddius oli minulle kertonut. Katsoin ympärilleni, ja huomasin, että huone ei ollut täynnä Maragoldin henkilökohtaisia tavaroita. Se oli enemmän kuin mikä tahansa lukittu ovi.
Jokaisessa huoneessa on useita lukittuja ovia. Se on merkki siitä, että huoneen käyttötarkoitus on salata jotain ja pitää se piilossa. Kun olin havaintojeni tekemisessä, kuulin askeleita. Talon emäntä, rouva Zelda, oli tullut sisään ja seisoi nyt ovella.
Hän ei näyttänyt vihaiselta. Hän näytti uupuneelta ja varovaiselta. En tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut siellä. “Se on niin helppo eksyä”, hän sanoi.
Mutta hän ei tarkoittanut huoneeseen eksymistä. En tiennyt, mitä hän sitten, kunnes hän sanoi sen. “Hän ei koskaan kuollut. ” En tiennyt, mitä hän tarkoitti.
“Kuka? ” kysyin. “Maragold”, hän vastasi, ja äänessä oli tuo paino. “Hän ei koskaan kuollut.
” Kylmä väre kulki pitkin selkärankaani. “Mitä tarkoitat? ” kysyin. “Hän on elossa, eikö totta?
” Rouva Zelda väisti katseeni. “En tiedä”, sanoi hän. “En ole nähnyt häntä vuosiin. ” Katsoin häntä ja tunsin, kuinka paniikki alkoi nousta kurkkuuni.
“Hyvä luoja. Sitten kuka on se nainen, jota Thaddius käy katsomassa hautausmaalla? ” Rouva Zelda tuijotti minua ja sanoi sitten: “Sinun on parempi istua alas. ”
Joten istuin alas.
Ja hän kertoi minulle. Maragold ei ollut koskaan kuollut. Hänet oli viety mielisairaalaan, laitokseen. Hänet oli diagnosoitu vakavasti, ja hänen miehensä oli jättänyt hänet sinne.
Hän oli rakentanut valheen, haudannut hänet tämän elävänä ja kutsunut häntä sitten rakkaakseen. Hänet oli pyyhitty pois. Hänestä oli pyyhitty kaikki olemassaolo. Ja nyt, kun olin raskaana Thaddiuksen lapsesta, lapsesta, jonka piti olla rakkauden hedelmä, olin joutunut keskelle tarinaa, jota en ollut koskaan osannut kuvitella.
Olin naimisissa miehen kanssa, joka oli vanginnut vaimonsa elävänä. Miehen, joka oli valehdellut kaikesta. Miehen, joka oli käyttänyt hyväkseen minun rakkauttani, minun luottamustani, minun sokeuttani. Ja nyt olin raskaana.
Olin raskaana miehen lapselle, joka oli hirviö. Mitä minun piti tehdä? Miten selviytyisin tästä? En tiennyt.
En tiennyt, keneen voisin luottaa. Työnsin kädet otsaani ja huomasin itkeväni. Mutta sitten päätin, että minun ei tarvinnut luottaa keneenkään. Minun piti vain selvittää totuus itse.
Päätin etsiä Maragoldin. Minun piti nähdä hänet omin silmin. Tutkin papin vanhoja asiakirjoja, mutta en löytänyt mitään kuolintodistusta. Vaikka kerroin itselleni, että olin rauhallinen, olin itse asiassa peloissani.
Mutta en voinut antaa Thaddiuksen tietää, että tiesin. Joten jatkoin hänen tyytyväisenä vaimonsa näyttelemistä, kunnes eräänä päivänä hän tuli kotiin ja sanoi: “Rakas, olen ajatellut. Meidän pitäisi muuttaa uuteen taloon, sinä ja minä, vauvalle. ” Ja sitten se alkoi.
Pienet asiat. Kuinka hän alkoi istua synkässä olohuoneessa, jonne aurinko ei koskaan yltänyt. Kuinka hän alkoi viipyä toimistossaan myöhään yöhön, ja vasta myöhemmin ymmärsin, että hän ei ollut töissä: hän oli puhelimessa jonkun toisen kanssa. Ja sitten eräänä päivänä, kun hän istui ja söi aamiaista, huomasin valokuvan, joka oli jätetty pöydälle hänen lautasensa viereen.
Se oli mustavalkoinen perhekuva. Voin kertoa, että se oli otettu vuosia sitten, samassa kuvassa oli Maragold. Hän seisoi ryhmän kanssa, mutta jokin oli vialla. Hänet oli työnnetty taka-alalle, hänen kasvonsa varjostivat hiukset, ja hänen vasen kätensä oli selän takana.
Mutta se ei ollut käsivarsien taakse laittamista. Se oli kuin joku olisi pitänyt kättä hänen selässään, eikä se ollut luonnollinen asento. Ja sitten näin sen. En tiedä, kuinka olin voinut olla huomaamatta sitä aiemmin.
Se oli ollut siinä koko ajan. Pikkuruinen tukahtunut hahmo, joka seisoi vähän kaukana muista. Se oli nainen, pukeutunut valkoiseen, mutta ei hääpukuun. Se ei ollut valkoinen mekko ollenkaan.
Se oli sairaalapuku. Ja hänen päänsä oli kumarassa, kuin hänen olisi ollut tuskallista seistä. Ja sitten minä näin hänen naamansa. Se oli Maragold.
Thaddius katseli minua, ja minä näin hänen silmissään jotain. “Yllättävää, eikö olekin? ” hän sanoi. Luulen, että hän tiesi, että olin alkanut ymmärtää.
Ja sitten hän hymyili. Se oli hänen tavallinen, lempeä hymynsä, mutta se ei koskaan saavuttanut hänen silmiään. Ja sitten hän sanoi jotain, mikä sai vereni hyytymään. “En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt, kun olet raskaana.
” Sanat olivat oikeat. Mutta tapa, jolla hän sanoi “olet raskaana”, oli väärä. Se ei ollut kuin vaimolleen puhuminen. Se oli kuin hän puhuisi esineestä.
Tunsin käteni alkavan täristä. “Tarkoitan”, sanoin ja nielaisin vaivalloisesti, “että tämä on suuri muutos meille. ” “Ei liian suuri toivottavasti”, hän sanoi ja katsoi minua lasin yli. Sitten hän nousi ja meni keittiöön.
Ymmärsin, ettei hän aikonut kertoa minulle mitään. Ja tajusin, että jos en toimisi, olisin seuraava Maragold. Seuraavana päivänä mieheni lähdettyä soitin jarruihin ja otin taksin laitokselle, jonka olin nähnyt Maragoldin sairaalapuvussa olevassa valokuvassa. Se oli pieni yksityinen klinikka, ja se oli piilotettu alueen laidalla.
Kun kävelin sisään, minua kohtasi desinfiointiaineen ja vanhojen rakennusten haju. Ilma oli raskasta, ja tunsin, kuinka se painautui keuhkoihini. Ilmoittauduin hoitajalle nimellä “rouva Mitchell”. Vastaanotossa istuva nainen, jolla oli väsyneet kasvot, näytti siltä, kuin olisi nähnyt kaiken.
“Olen täällä nähdäkseni Maragold Mitchellin”, sanoin. Nainen nosti katseensa minuun, ja hänen ilmeensä vaihtui tunnistavaksi. “Oletko sinä sukua? ” kysyi hän.
“Kyllä”, valehtelin. “Minä olen hänen sisarensa. ” Nainen näytti epäröivän, mutta sitten hän huokaisi. “Hänellä ei ole koskaan käynyt kukaan.
Luulen, että sinun on mentävä osastolle katsomaan. ” Sitten hän kumartui lähemmäs ja sanoi hiljaa: “Mutta anna minun antaa sinulle neuvo. Älä oleskele liian kauan. Jotkut vieraista poistuvat erilaisina ihmisinä.
” Tunsin kylmän väreen, mutta nyökkäsin. Kävelin pitkää, heikkoa valaistua käytävää pitkin. Jokainen askeleeni tuntui kaiuttavan korvissani, ja silloin tällöin havaitsin liikettä huoneiden ovien raoista. Näin silmien katsovan minuun, vanhusten, jotka oli jätetty sinne.
Lopulta löysin huoneen, jossa luki “M. Mitchell”. Avasin oven hitaasti ja astuin sisään. Huone oli pieni ja tunkkainen.
Mutta se, mitä näin, sai sydämeni pysähtymään. Sängyssä makaava nainen oli Maragold. Se olin minä. Hänen kasvonsa olivat murskautuneet kuin itku.
Ei, se ei ollut sitä, mitä halusin. Hänen kasvonsa olivat väsyneet, kuin aikaa katsonut. Hänen hiuksensa oli leikattu lyhyiksi, ja ne olivat takkuiset. Ja hänen silmänsä olivat auki.
Ne tuijottivat kattoon ilman mitään tunnistamista. Hänet oli sidottu sängynjalkoihin. Raajat oli sidottu. Nenässä oli letku, josta hän sai nestettä.
Ja sitten jokin liikahti. Ovi oli auennut. Mutta se ei ollut Naapurini. Se oli Thaddius.
Astu sisään ja sulje ovi. Hän seisoi edessäni, komea, hyvin pukeutunut, tahrattomalta näyttävä, kun hänen vaimonsa oli kytkettynä laitteisiin ja sidottu sänkyyn. “No, tämä on epämiellyttävä kohtalo”, hän sanoi. Yritin ohittaa hänet, mutta hän tarttui ranteeseeni ja käänsi minut ympäri niin, että selkäni osui oven viereiseen seinään.
“Kuinka kauan sinä tiesit? ” kysyin. Hän näytti loukkaantuneelta. “Tiesin mistä?
Että olin naimisissa mielisairaalan kanssa? ” Sitten hänen ilmeensä muuttui. Se muuttui joksikin kylmäksi. “Mikään ei kestä ikuisesti”, sanoi hän.
“Sinä otit hänet sisään. ” “Rakastin häntä”, sanoin. “Rakastitko sinä häntä? ” En tiennyt, miksi olin sanonut sen.
Ehkä testatakseni häntä. Mutta hänen kasvonsa värähtivät. “Rakastin Maragoldia”, sanoi hän. “Mutta et ehkä tarpeeksi pitääksesi hänet.
” Se oli isku vasten kasvoja, mutta en antanut hänen nähdä minun itkevän. “Miksi teit tämän? ” kysyin. Eikä se ollut pelkkä kysymys.
Se oli rukous. “Miksi teit tämän? Miksi valitsit minut? ” Thaddius katsoi minua ja sanoi: “Miksi valitsin sinut?
Koska sinulla oli täydellinen muoto. Koska kukaan ei koskaan uskoisi rikasta, menestyvää leskeä. Ja koska olin yksin. ” Tunsin vatsassani kylmän kouristuksen.
“Ja vauva? ” sanoin. “Mitä vauvalle tapahtuu? ” “Vauva on syy siihen, miksi et ole vielä ollut muistisairas”, sanoi hän.
“Vauva on syy siihen, miksi sinä tulet olemaan järkevä. Koska tämä on loppu, Zelda. Tämä on sinun loppusi. Sinä et enää koskaan tule olemaan onnellinen.
Sinä et enää koskaan tule pääsemään pakoon minua. Sinä tulet olemaan minun, aivan kuten kaikki muutkin. ” Ja sitten hän katsoi minua ja sanoi: “Ja tämä, tämä on vasta alkusi. ” Astuin askeleen taaksepäin ja pudistin päätäni.
“Sinä et voi tehdä tätä. ” “Voin”, sanoi hän. “Minä omistan tämän paikan. ” Ja sitten hän katsoi minua ja sanoi: “Sinä olet lopen uupunut.
Ajattele, mitä se tekee vauvalle. ” Ja sitten hän kääntyi ja lähti. Tunsin, kuin joku olisi lyönyt minua vatsaan. Kävelin Maragoldin sängyn viereen.
“Anteeksi”, kuiskaisin. “Anteeksi, etten ymmärtänyt. ” Ja sitten tunsin sormenpään koskettavan käden selkää. Katsoin alas, ja Maragoldin sormet olivat tarttuneet minun käsiini.
Kyyneleet valuivat hänen silmistään. Ja hän avasi huulensa ja kuiskasi yhden ainoan sanan. “Auttaa. ” Eikä se ollut pyyntö.
Se oli rukous. Lopulta onnistuin pakenemaan. Se kesti viikkoja, mutta viikkoja. Löysin hoitajan, joka auttoi minua, ja työskentelin salassa.
Tapasin asianajajan, ja sitten poliisin. He eivät halunneet uskoa minua. “Mutta sinun täytyy ymmärtää, Thaddius Mitchell on tärkeä mies. ” “Hän pitää vaimoaan vankina”, sanoin.
Ja lopulta he uskoivat. He löysivät Maragoldin. He löysivät asiakirjat. Ja he löysivät hänet.
Kun he lopulta hakivat häntä, hän oli yhä elossa. Hänet siirrettiin toiseen laitokseen. Annoin todistuksen valamiehistölle. Kerroin heille kaiken: kuvista, painajaisista, valheista, vauvanloukusta.
Ja sitten näytin heille todisteet. Varmaan se auttoi, sillä tuomio tuli tuona iltapäivänä. “Thaddius Mitchell, todetaan syylliseksi”, sanoi tuomari. “Ja se, että ymmärtäisittekö, minkä kauhun ja petoksen mittakaavan olette paljastanut, olette täten tuomittu.
” Ja sitten hän luki hänet: “Rikosvastuuseen tästä julmuudesta. Vuosien dokumentoimattomasta vankeudesta. Lapsen murhayrityksestä. Tämä mies on tuomittu 20 vuodeksi, joista ei pääse ehdonalaiseen.
” Mutta pahin tuli seuraavaksi. Sitten Thaddius kääntyi katsomaan minua. Hänen silmänsä olivat kylmät, tyhjät, ja sitten hän sanoi sanat, jotka viipaloivat minut avoimesti: “Sinä olit aina oikeassa. ” Ja sitten hän hymyili.
“En koskaan rakastanut sinua. ” Ja sitten hänet vietiin pois. Pidin itse siitä, että en tiennyt itkinkö helpotuksesta vai kauhusta. Mutta se ei vielä ollut lopussa.
Se oli vasta alkua. Mutta minä pidin kiinni. Yhdestä hengityksestä toiseen. Kävin Maragoldin luona joka ikinen päivä.
Hän oli siirretty toiseen laitokseen. Useimmiten hän ei tunnistanut minua. Joskus hän luuli minua enkeliksi. Joskus hän pelkäsi minua.
Mutta minä jatkoin. Sitten eräänä päivänä, kun olit juuri täyttänyt kolme ja terve, Maragold osoitti sinua ja alkoi itkeä. Ei siksi, että olisi tuntenut sinut, vaan koska jokin hänen sisimmässään, se osa häntä, jota edes sähköhoito ei ollut voinut tavoittaa, tunnisti toisen ihmisen. Ja sitten hän kuiskasi.
En ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan. “Vauva. Niin suloinen vauva. ” Ja minä itkin.
Itkin. Se oli ensimmäisen kerran, kun jokin hänen elämässään tuntui oikealta. En tiedä, mitä hän näki. Mutta tuo pieni hetki kantoi minua pitkän aikaa.
Kunnes eräänä päivänä tuli puhelu. “Tämä on sairaala. Maragold on saanut sydänkohtauksen. ” Kun saavuin, oli liian myöhäistä.
Hän oli jo poissa. Tunsin kuin olisin menettänyt oman äitini. Se, mitä Thaddius oli tehnyt, oli julmempaa kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Hän ei vain varastanut hänen elämäänsä.
Hän ryösti hänen kehonsa, hänen mielensä ja jopa hänen kuolemansa. Mutta tiedätkö mitä? Se vei hänen henkensä, mutta ei hänen tarinaansa. Se loppui, mutta ei hänen.
Tämä oli minun syntymäpäiväni. Se tunnuslause. Siitä tuli jotain, mitä en unohda koskaan: “Tämä on vasta alkusi. ” Se on nyt kaiverrettu hänen hautakiveensä.
“MARAGOLD E. MITCHELL, 1940–1962”. Eihän se ole totta. Hän selvisi hengissä.
Mutta me kaikki. Mutta hänen tarinansa ei pääty tähän. Toisinaan ajattelen pientä tyttöä, jonka annoin pois. Mietin, kantaako hän piirteitäni vai enemmän Thaddiuksen piirteitä.
Mietin, onko hänestä tullut jotain hyvää. Toivon niin. En koskaan päässyt tapaamaan häntä. Mutta se, mitä tapahtui, muutti minua.
Se sai minut tuntemaan, että ehkä tarinaani on vielä enemmän. En koskaan mennyt uudelleen naimisiin. En siksi, että olisin pelännyt pysyvästi. En siksi, etten olisi koskaan löytänyt ketään.
Vaan siksi, että minulla oli jo kerran ollut suuri rakkaustarina, jonka hirviö oli kaapannut. Ja minä en voinut heti rakastua. Minun täytyi löytää oma ääneni. Joku, joka auttaisi minua.
Ja siksi minä aloin puhua. Se tapaus nousi otsikoihin. Mutta sitten se alkoi saada oman elämänsä. Olin pian puhunut konferensseissa, paikoissa, joita en olisi koskaan voinut kuvitella.
En sankarina, vaan selviytyjänä, elävänä todisteena siitä, että selviät. Ja aina, kun seisoin tuon mikrofonin edessä, kerroin heille. Kerroin heille naisesta, jonka Thaddius ei onnistunut hiljentämään. Kerroin heille vaimosta, joka jäi henkiin ja rakasti lopulta itse itseään.
Ja sitten kysyin heiltä, miksi me niin usein annamme toisten määritellä, keitä olemme. Näin sinut tuossa nauhassa. Tunsin kylmän värähtelyn selässäni. En tiennyt, halusiko joku toinen näkevän sen.
Jos hän olisi kertonut minulle että, kuka tiesi mitä olisin tehnyt. Mutta tiedän, että minun on pitänyt se selviytyäkseni. Olen tehnyt rauhan. En Thaddiuksen kanssa.
Sen kanssa, mitä tapahtui minulle. Sen kanssa, kuka hänestä tuli. En ole enää uhri. En enää koskaan tule olemaan.
Mutta unohduksen varjo viipyy silti. Joskus tunnen sen, kun aurinko laskee. Ja sitten kuulen tuon takaiskun: katsot taaksesi ja ymmärrät, että tämän sinä muistat: Jotkut meistä eivät pelastu. Mutta jotkut palaavat.
Tämä oli Zelda. Nyt sinä, joka luet tätä. Se, kenen käsi liikkuu tietokoneen hiirellä. Se, kenen katse viipyy.
Sinä olet ollut hänen tilallaan. Ehkä olet poissa. Mutta sinä kuulit. Sinä tunnistit jotain.
Ehkä naisen nimeltä Maragold. Ehkä Thaddiuksen uskon, joka puhuu hänen puolestaan koko hänen elämänsä. Ehkä tämä on sinun kutsusi. Koska olet elossa.
Ja minä myös. Ja tämä ei ole rakkaustarina. Se on tarina tuhosta. Mutta se on myös tarina jostain, joka selviytyi.
Ja jos tämä on ensimmäinen kerta, kun luet tätä: Olet nyt vastuussa. Se, mitä minä opin, tappoi. Se, mitä he hylkäsivät, selvisi. Ja nyt sinä teet valinnan.
Koska selviytyjä selviytyy, koska hän lopettaa taistelun ja alkaa elää. Joten luethan tämän heidän vuokseen? Niille, jotka eivät voi enää puhua? Niille, jotka tulivat läpi.
Lupauksesta. Tämä ei ole tarina, johon he uskoivat. Se on tarina, jonka he unohtivat. Joten tänä yönä, kun minut on kirjoitettu, lue.
Jaa. Jotkut meistä eivät pelastu. Mutta jokainen tarina, joka on saatu takaisin, on voitto. Tämä on hänen.
Tämä on sinun. Ja minä jätän sinut sanoihin, joita olisin halunnut jonkun kertovan minulle: Sinä olet aina riittävä. Sinä olet aina riittävä. Sinä olet aina riittävä.
Se on hänelle, jolle iso Shonda teki valheen selviytyäkseen. Ja nyt, mitä sinä aiot tehdä sinun? Tulisitko toimeen tämän kanssa, aivan kuten sinä? Todistaakseni, että olen väärässä.
Ja lopettaakseni mies nimeltä Thaddius Mitchell, jonka koko maailma luuli tietävänsä. Ja minä? Minun osani loppuu.
Kiitos kun jaksoit loppuun asti.