Katsoin puhelintani ja jähmetyin täysin paikoilleni. Viesti oli poikani numerosta, Villen numerosta. Sen saman pojan, joka makasi tajuttomana sairaalasängyssä kolmenkymmenen metrin päässä minusta, koneisiin kytkettynä, koneiden piiputtaessa pimeässä huoneessa. Sen pojan, josta lääkärit olivat sanoneet, ettei hän ehkä selviä yöstä.
Viestissä luki: ”Isä, älä reagoi, älä tule. Tapaa minut tohtori Ahon toimistossa kolmannessa kerroksessa kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Ole kiltti ja luota minuun. ”
Luin sen kolme kertaa.
Käteni tärisivät. Käytävä tuntui kallistuvan. Katsoin Villen oven pienestä ikkunasta ja näin hänen ääriviivansa valkoisen lakanan alla. Hetken ajan luulin menettäväni järkeni.
Suru tekee sen ihmisille. Olin nähnyt sen tapahtuvan veljelleni, kun hän menetti vaimonsa. Aivot alkavat leikkiä temppuja. Panin puhelimen takaisin taskuuni ja seisoin siinä pitkän tovin.
Sitten kävelin hissille päin. Minun on palattava alkuun, koska mikään tästä ei ole järkevää, ellei ymmärrä, millainen nainen poikani nai. Nimeni on Pekka Laurila. Olen kuusikymmentäseitsemänvuotias.
Vietin neljäkymmentä vuotta rakennusurakoitsijana Tampereen seudulla. Rakensin yritykseni tyhjästä. Kustansin pojalleni koulutuksen ja hautasin vaimoni Marian yhdeksän vuotta sitten rintasyöpään. Se viimeinen osa ei koskaan oikeastaan jätä sinua rauhaan.
Opit vain kantamaan sitä eri tavalla ajan myötä. Ville oli kolmekymmentäkahdeksan, kun kaikki tämä tapahtui. Hän työskenteli kiinteistökehityksen parissa. Fiksu poika, oli aina ollut, sai äitinsä pään ja rehellisesti sanottuna liikaakin minun itsepäisyyttäni.
Hän oli ollut naimisissa Sannan kanssa kuusi vuotta siihen mennessä. Sanna Korhonen, Laurila. Hän oli kolmekymmentäviisi, kaunis siinä huolellisesti harkitussa tyylissä, joka vie puolitoista tuntia joka aamu. Hän työskenteli markkinoinnissa.
Nauru hänellä oli, ja silmät eivät ikinä vastanneet sitä naurua. Vihasin Sannaa alussa. Haluan olla siitä rehellinen. Kun Ville toi hänet ensimmäistä kertaa kotiin, hän oli viehättävä ja huomaavainen.
Kysyi minulta töistäni, kehui ruokaani joulupöydässä. Mutta ystäväni Reijo Aho, Villen lääkäri ja mies, jonka olin tuntenut siitä lähtien, kun poikamme pelasivat jääkiekkoa yhdessä, sanoi minulle kerran noin kaksi vuotta heidän avioliittonsa alkamisen jälkeen, että jokin Sannassa teki hänet levottomaksi. Sanoin hänen projisoivan omia asioitaan. Sanoin, että hän oli eronnut kahdesti eikä ehkä ollut paras tuomari naisten luonteesta.
Olin väärässä sanoessani niin. Reijo oli oikeassa, ja minun olisi pitänyt kuunnella. Ensimmäinen merkki, jos olen rehellinen itselleni, oli raha. Ville tienasi hyvin, ei törkeästi, mutta mukavasti.
Hän oli menestynyt muutamassa suuressa kohteessa Ylöjärven alueella ja rakentanut vankan salkun. Sanna ei työskennellyt heidän avioliittonsa ensimmäisen vuoden jälkeen, mikä oli hänen ja Villen oma päätös, ei minun. Mutta aloin huomata asioita. Lomamatkoja, jotka vaikuttivat ylenpalttisilta.
Tapa, jolla hän mainitsi jonkin hinnan ikään kuin se olisi kehuskelua eikä valitusta. Tapa, jolla Ville näytti hieman jännittyneeltä aina, kun raha-asiat nousivat esiin päivällisellä ja Sanna ohjasi keskustelun muualle hymyillen. Mikään siitä ei kuulunut minulle. Sitä kerroin itselleni.
Sydänkohtaus tapahtui tiistaina maaliskuussa. Ville soitti minulle autostaan puoli aamulla, ja kuulin sen heti hänen äänessään. Hän sanoi, että rinnassa tuntui kuin joku istuisi sen päällä. Hän sanoi, että vasen käsi oli mennyt tunnottomaksi kaksikymmentä minuuttia sitten.
Hän oli pysähtynyt Teiskontielle eikä uskonut pystyvänsä ajamaan. Käskin hänen soittaa hätänumeroon. Käskin hänen pysyä linjalla kanssani ja olin jo pukemassa kenkiä puhuessamme. Kun pääsin sairaalaan, Ville oli ensiavussa.
Kardiologi tohtori Salonen tuli puhumaan kanssani noin neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua ja kertoi, että Villellä oli ollut merkittävä sydäninfarkti. Hän oli elvytetty kahdesti matkalla sairaalaan. Nyt hän oli intuboitu ja kytketty hengityskoneeseen. He olivat laskeneet hänet keinotekoiseen koomaan, jotta aivot saisivat levätä.
Lääkäri ei kiertänyt asioita. ”Se on vakavaa, herra Laurila. On olemassa mahdollisuus, ettemme saa häntä takaisin. ” Katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin: ”Te saatte.
Hän on taistelija. ” Lääkäri nyökkäsi, mutta hänen katseensa ei luvannut mitään. Ville pysyi tehohoidossa seuraavat kolme päivää. En lähtenyt kotiin.
Nukuin odotushuoneen muovituolilla, join kahvikoneen litkua ja katselin, kuinka muut ihmiset tulivat ja menivät omissa murheissaan. Sanna tuli vasta toisena päivänä. Hän ilmestyi ovelle näyttämällä yhtä huolitellulta kuin aina, vaikka silmäpussit olivat selvät. Hän halasi minua pitkään, ja haistoin hänen hajuvesensä, joka oli liian makea tähän paikkaan.
”Voi, Pekka”, hän sanoi. ”Mikä kauhea onnettomuus. ” Sanoin vain, että lääkärit tekevät parhaansa. Hän kävi Villen huoneen ovella katsomassa häntä, mutta häntä pyörrytti, kun näki kaikki letkut, ja hän jäi käytävään.
Hän sanoi myöhemmin, ettei kestänyt nähdä Villiä siinä kunnossa. Sinä yönä en nukkunut lainkaan. Katsoin villen kasvoja ikkunan lasista ja yritin ymmärtää, miten joku niin vahva ja nuori voi olla yhtäkkiä niin rikki. Ajattelin Mariaa koko ajan.
Ajattelin, että mitä hän sanoisi. Hän olisi ollut pyörryksissä, mutta hän olisi istunut siinä vieressä, pitänyt Villen kädestä ja puhunut hänelle hiljaa tuntikausia. Sanna ei koskenut Villeen. Ei kertaakaan koko käynnillään.
Kello oli noin puoli neljä aamulla, kun poistuin odotushuoneesta hakeakseni kahvia. Käytävä oli hiljainen, kun kuulin askeleet takaani. Sanna tuli luokseni. Hän näytti erilaiselta kuin aikaisemmin.
Vähemmän huolitellulta, mutta jotenkin terävämmältä. ”Pekka”, hän sanoi matalalla, kiireellisellä äänellä. ”Meidän täytyy puhua, mutta täällä ei ole hyvä paikka. ” Katsoin häntä.
”Mistä? ” ”Tule tänne”, hän sanoi ja käveli ohi suljetun toimiston ovelle. Avasi sen ja elehti minua sisään. Menin sisään, koska olin liian väsynyt kiistelemään.
Hän sulki oven ja käänsi lukon. ”Meillä on ongelma”, hän sanoi. Nojasin pyöreään pöytään ja katsoin häntä. Sanoin, ettei minulla ole voimia arvoituksille.
Hän avasi laukkunsa ja otti esiin paksun kirjekuoren. Panin sen pöydälle ja työnsin sen minua kohti. ”Mikä tämä on? ” ”Villen ja minun yhteinen tili”, hän sanoi.
”Meidän säästömme. Kaikki. ” avasin kuoren. Sisällä oli tiliotteita.
En katsonut lukuja ensin. Katsoin hänen kasvojaan. Katsoin niitä pitkään, ennen kuin sanoin: ”Mitä sinä olet tehnyt? ”
”En minä mitään”, hän sanoi.
”Ville. Näyttää siltä, että tämä on koko hänen säästönsä, Pekka. ” Katsoin tiliotetta tarkemmin. Summa oli kuusinumeroinen, mutta ei iso kuusinumeroinen.
En tuntenut Villen asioita omaani enempää, mutta tiesin, että hänellä oli ollut paljon enemmän. Hän rakensi salkkua vuosia, kerroi minulle neliöistä ja osakkeista ja kiinteistökaupoista. Tämä oli tyhjä kuori. Työnsin paperit takaisin Sannalle.
”Mitä tämä tarkoittaa? ” ”Se tarkoittaa, että hän on tuhlannut meidän rahamme. Hukannut meidän tulevaisuutemme. ” Vilkaisin häntä.
”Vai niin. Ja sinä huomasit tämän miten nopeasti? ”
”Mitä sinä vihjaat? ” ”En vihjaa mitään.
Sanoin vain, että se on nopeaa, selvitit tämän nyt, kun hän on koomassa. ”
Hänen silmänsä kapenivat. ”Hänen asiakirjansa, hänen kannettava tietokoneensa, hänen salasanansa. Minä luotin häneen, Pekka.
Luotin siihen, että hän hoitaa raha-asiat. Ja nyt selviää, että hän on kaikki pelannut milloin mihinkin graafiseen bisnekseen ja startup-fantasiaan. ” Istuin alas, koska jalkani eivät pitäneet minua pystyssä. Tämä ei ollut niitä asioita, joita halusin kuulla omasta pojastani.
Näytin, enkä vähiten siksi, että valtava osa minussa tiesi, että joku valehteli. Enkä tiennyt, oliko se Ville vai Sanna. En tiennyt, kumpi. Mutta tiesin, että tämä nainen ei ollut varsinainen surun murtama vaimo.
Avasin suuni sanoakseni jotain, ja silloin puhelimeni humisi. Viesti. Katsoin näyttöä. Viesti oli Villestä.
Tärkeä, sydämeni melkein pysähtyi. avasin viestin. Luin sen. ja sitten näin sen kaiken aivan toisessa valossa.
Viestissä luki: ”Isä, älä reagoi, älä tule. Tapaa minut tohtori Ahon toimistossa kolmannessa kerroksessa kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Ole kiltti ja luota minuun. ”
Nostin katseeni ja näin Sannan tuijottavan minua.
”Mitä? Kuka se siitä viestin lähetti? ” Panin puhelimen naama alaspäin pöydälle. ”Väärä numero.
Mainos. ” Hän tuijotti minua hetken ajan. Sitten hän hymyili, mutta hänen silmänsä eivät hymyilleet. ”Selvä”, hän sanoi.
”Palataan näihin asioihin sitten aamulla, kun olet saanut levätä. Käyn kotona vaihtamassa vaatteet. ” En vastannut mitään. Hän keräsi paperit takaisin, laittoi ne laukkuunsa ja käveli ovelle.
”Pekka”, hän sanoi vielä. ”Älä sano tästä kenellekään. Vielä. Täytyy selvittää ensin.
Me kuitenkin rakastamme häntä molemmat. ” Sitten hän avasi oven ja jätti minut istumaan pimeään toimistoon tyhjän kahvikupein ympäröimänä ja poikani viesti edessäni. Istuin siinä useita minuutteja. Sydämeni hakkasi niin lujaa, että kuulin sen korvissani.
Tuijotin seinässä olevaa kelloa. Se oli hiljainen kaksikymmentykseen asti. Sitten nousin ja avasin oven käytävään. Odotin vielä kaksi minuuttia varmistaakseni, ettei Sanna tulisi takaisin.
Sitten kävelin hissille ja painoin kolmannen kerroksen nappulaa. En tiennyt silloin, olinko tekemässä vakavaa virhettä. Mutta jotenkin, koko olemukseni ytimessä, sykkivä tunne sanoi, että tässä oli kyse siitä, että nyt piti luottaa poikaani. En tiennyt, miten se oli mahdollista.
En tiennyt, miten hän makasi siellä kerroksessa alhaalla ja lähetti minulle viestin. Mutta olin lukenut riittävän monta tarinaa ja nähnyt tarpeeksi dokumentteja: jotkut asiat eivät selity, jotkut asiat eivät ole sitä, miltä näyttävät. Ja kun hissi avautui kolmannen kerroksen käytävään ja seisoin tohtori Ahon toimiston kyltin edessä, otin syvään henkeä. Koputin oveen.
Se avautui hitaasti sisäänpäin. Toimisto oli pimeä. ”Ville? ” Kutsuin.
hiljaisuus. sitten valo syttyi. Siellä hän oli. Ville.
Fyysisesti hänen kopionsa, mutta eri tavalla kuin arvasin hänen katseestaan. Hän seisoi ikkunan edessä, toisessa kädessään paperit. ”Isä”, hän sanoi. ääni oli sama, mutta siinä oli painoa, jota siinä ei ollut koskaan ennen ollut.
Astuin eteenpäin, tunsin oloni epätodelliseksi. ”Mitä helvettiä täällä tapahtuu? ” Sanoin. ”Miten olet täällä?
Sanoit että olet sairaalassa. ” ”En”, hän sanoi pudistaen päätään. ”Se, joka on sairaalassa, ei ole minä. ” Katsoin häntä pitkään.
”Kuka sitten? ” ”Mies, jonka piti kuolla jo vuosia sitten. Entinen yhtiökumppanini. Mies nimeltä Jarkko.
Velkaantunut, epätoivoinen, valmis myymään henkensä rahasta. ” Istuin tuolille, johon putosin. Lattian antoi alle. ”Ja sinä selität tämän nyt.
Minulle. ”
Hän istui minua vastapäätä. Hänen silmänsä olivat väsyneet mutta kirkkaat. ”Minun oli saatava sinut eroon hänen luotaan”, hän sanoi.
”Sannan luota. ” Silloin aloin ymmärtää, millainen kuvio tämä oli. ”Sinä et ole ollut koomassa. ” ”En.
” ”Etkä ole ollut sairaalassa. ” ”En. ” ”Etkä ole koko ajan edes ollut maassa. ” Päätä pudisti.
”Olen ollut viimeiset neljä kuukautta yrittänyt pitää itseni elossa ja keinot käydä rahoilla ja todisteita kooten. Koska minä en ole tuhlannut rahoja, isä. Sanna on. Sanna ja hänen salainen kumppaninsa.
He ovat vieneet kaiken, tilit, omaisuuden, jopa sen talon. Ne saattoivat sen sijoittaa sinne. ”Selitä. Nyt.
” Vinokas. ”Kaksi vuotta sitten minä huomasin, että tilit oli käännetty toisille henkilöille. Onnistuimme selvittämään, kuka he olivat. Yksi heistä oli Sannan isä, jonka hän oli väittänyt kuoleen, kun hän oli lapsi.
Et ole koskaan tavannut häntä, koska hän istui vankilassa talousrikosjutun takia. Kun Sanna otti sukunimensä, hän otti tyttönimensä, otti uuden identiteetin. Koko hänen menneisyytensä oli rakennettu valheita varten. Kaikki, mitä hän on koskaan kertonut sinulle tai minulle, on ollut osa isoa petosta.
He palkkasivat minut, isä. Se mies, jonka luulin tehneen itsemurhan, hän on minun entinen kumppanini. Hän tietää, mitä he ovat tehneet. Jäljitin hänet ennen kuin hän katosi.
Muutaman viikon kuluttua hän makasi sairaalassa ja minä näytin häneltä samat kasvot kuin sinulle. Se muistutti keinotekoisesti villejä heputekniikoita. Ja se oli minun suunnitelmani B. Koska kun en voinut tavoittaa häntä turvallisesti, minun piti päästä häneen kiinni hänen luotettujensa kautta.
Laita minut sinne. Sairaalaan. Tee hänestä minut. Ja sitten korjaa hänen paperinsa jälkeensä.
Kuulostatko sinä nyt? ”
Nousin seisomaan. Polvet tuntuivat veteliltä. ”Ja minä?
Miksi et kertonut minulle? ” ”Koska sinä olisit estänyt sen. Sinä et olisi antanut minun mennä yksin. Ja sitten he olisivat tappaneet minut.
Sanna on jo yrittänyt kahdesti. Kerran hän rikkoi jarrujeni teillä ja sitten lahjakortti. kun ilmeisesti hän epäonnistui. Kolmas kerta olisi ollut lopullinen.
” The puhelin soi. Kassan varapuolelta. Katselin, miten viesti tuli: ”Sanna: Meidän pitää puhua heti. Yökerholla oli esittäytymisiä.
” Ville hymyili mutta se ei ulottunut silmiin. ”Hän on jo siirtymässä eteenpäin”, hän sanoi. ”Koska tohtori Aho on samalla myös läheinen perheeni. Ja minä olen ystäväni, joka on vannonut pitävänsä sinun turvassa.
” Istuin takaisin alas. Tieto päässäni rullasi kuin hidastettu elokuva vuosien takaa: Sanna ja hänen suosionsa. Mutta hänen juhlansa. Tuulessa ohi kuluneet.
Yhtäkkiä näin jotain täysin erilaista. ”Tuo poliisille”, sanoin. Ville pudisti päätään. ”Meillä ei ole vielä todisteita.
he huolehtivat siitä, että todisteet on tarkistettu. Mutta isä, kuuntele minua nyt tarkkaan. Minä tarvitsen sinulta toista Yllä olevaa palapelin osaa. ” Katsoin häntä epäillen.
”Mikä? ” ”Se talo. Mökki. jolla kasvoit, se, jonka sinä ja äiti rakensitte ja joka edelleen on sinun nimissäsi.
” Nyökkäsin. ”Niin. ” ”Se on ainoa sijoitus, jota he eivät voi myydä. Pidä se sinä.
”Istuin tämä mielessä. Sieltä se n nimi lähdettiin, joku kirjoitti. En ole edes käynyt siellä yhdeksään vuoteen. Nyt sinä tulet.
Ja nyt, kun se on Sanna sinun nimesi metsästä siellä ja muutamassa kymmenessä tuhatta kahdesta. Sitten sanoin:”Ville katsoi minua suoraan. ”’Isä, minä tiedän, miten valtava tämä on. Mutta jos emme pysty tekemään tätä, emme koskaan tavoita.
” En tiennyt mitä vastata. tuijotin pois. Sitten hän sanoi: ”On vielä yksi asia. Hän tietää, että soitin sinulle.
” Ennen kuin kukaan selviää, hän ryntäsi ovelle ja kuulin nostavan aseen. Ovi murtui täysin saranoiltaan ja huoneessa vallitsi täysi sekasorto. Ihmiset huusivat. Lasit rikkoutuivat.
Joku takavarikoi miehen kulman takaa ja nosti kädet ylös. Ja kaksi tuntia myöhemmin, istuin poliisiasemalla ja katsoin rangia, joka oli hyvin sekunnin muuttanut normaalin pankkipäivän hengenvaaran. Se tapahtui kuitenkin oikeasti. Pahuus oli koottuja, todellisia.
Se paljastui. He löysivät hänen lehtiöistään kuittien ja tallettamisten ansanpohjalla. He löysivät hänestä paperinpaloja ja muistilehtiöitä muiden asiakkaidensa tiedoista. Sanna oli ollut tuomittu huijari, jolla oli taitavia väärennöksiä ja manipulointia.
Viimeisin hänen kohteistaan oli ollut hänen oma miehensä. Muut myöhemmin. Se järkkyi lopullisesti. Se talo oli hänen vetovaltansa.
Se oli pelastanut hänet. Se ei ollut tapahtumaketju: hyvän miehen toilailut, hänen typeriytensä. Ei tämä ollut mikään onnistunut hanke. Kun sain Villlen, hän makasi moottoritien varrella, ja ihmiset huusivat, että hän oli kuin elävä murrosikä.
Kaikki oli surua, pettämistä ja kuolemaa. Ei mitään sen yli. Ja kuitenkin, kun katson taaksepäin, uskon, että mikään niistä asioista ei ollut mennyt koskaan. Tärkein asia oli saada selville, mitä ihmisillä oli ollut toisilleen tapahtua.
Ja kun eräänä aamuna poliisi soitti, että Sanna oli vihdoin päässyt sairaalasta ja että ja hän nousisi pian syytteeseen, seisoin olohuoneen ikkunassa ja katsoin auringonnousua. En tuntenut voittoa. Tunsin vain tyhjyyden, jota ei aina pyyhitty pois. Mutta sitten kuulin takaani askeleet.
Ville käveli keittiöön, kahvinkeitin kuppasi, ja kun hän ohitti minut, hän taputti minua olalle, kevyesti, juuri kuin ennen. Ja hän sanoi. ”Se on ohi, isä. ”
Ja tiedän, ettei se ollut ohi, todella ohi, eikä vielä tiennyt minkä muotoinen tyhjä tila jää jäljelle.
Mutta se oli voinut odottaa. Suru vain oli täynnä, sitten sekin muuttuu. Mutta tärkeintä oli, että Ville oli elossa. Se oli jotain, jota en olisi uskaltanut toivoa yhtenä iltana.
Kun mies, jonka luulin menettäneeni, istui keittiössäni ja joi kahvia. Ja minä tiesin, että niin kauan kuin poikani hengittää, jatkan elämää. Siihen ei liity mitään kaunista tai koskettavaa. Se oli elämä.
Se vaatii sen, mitä tarvittiin. Mutta se ei tehnyt uutta. Se jatkui. Ja samoin teemme me.
Minä ja poikani.