Ensimmäinen muistoni Geraldista ei ollutkaan romanttinen kohtaus eikä katumuksen hetki. Se oli arkista, melkein arkista: hän istui keittiön pöydän ääressä, taittoi paikallislehteä ja mainitsi ohimennen, että hänen päänsä oli kipeä. Sanoin hänelle, että mene lepäämään, ja hän nyökkäsi. Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet elossa.
Ja nyt, kolme kuukautta hautajaisten jälkeen, istun hänen työpöytänsä ääressä ja yritän saada järkeä hänen elämästään, joka osoittautui täydeksi valheeksi. Tapasin hänet, kun olin vasta kahdeksantoista, nuori ja ihastunut koko sydämestäni. Hän työskenteli Pine Creekin ainoassa apteekissa, osasi lukea ja kirjoittaa erinomaisen hyvin, ja puhui tavalla, joka sai minut sulamaan. Jokainen tiili, jonka hän asetti tulevaisuutemme perustukseen, oli lupaus.
Elämä oli kovaa, mutta se oli onnellista. Häntä kunnioitettiin koko kaupungissa, hänet kutsuttiin kaikkiin tärkeisiin kokouksiin. Mutta hänellä oli myös tapana kadota. Toisinaan hän palasi kalaonnen kanssa, toisinaan tyhjin käsin.
Kysyin kerran, minne hän oikein meni. Siihen hän vastasi vain, että jokainen mies tarvitsee aikaa itselleen. Ja minä, kunnon vaimona, vaikenin. Kunnon nainen ei kyseenalaista miestään.
Muistan erään sateisen sunnuntain. Sade oli liian kovaa leirinuotion tekemiseen. Kysyin silti, miten oli mennyt. Siihen hän vastasi, että kala ei purrut, ja että he jäivät kiinni sateeseen.
Sitten vaihdoimme puheenaihetta. Mutta eräänä iltapäivänä Jenkins, juoruilevin naapurini, tuli luokseni ja kertoi nähneensä kaksi kertaa Gerald Riverdalessa sunnuntaisin. Ei onkimassa, vaan kävelemässä. Sanoin hänelle, että sinä olet varmasti nähnyt väärin.
Mutta jokin mielessäni säröili. Päätin unohtaa asian. Onhan totta, että joskus hän palasi niin väsyneenä, ettei puhunut juuri mitään, mutta kuka minä olin epäilemään? Eihän minulta puuttunut mitään.
Minulla oli mukava talo, rakkaat lapset, mies jonka rinnalla turvallista elää. Tähän sokeuteen minä uskoin lähes kolmekymmentä vuotta. En epäillyt. Kunnes puhelin soi.
Se oli aivan tavallinen sunnuntai. Onnettomuus tapahtui tien pinnan liukkauden takia. Kun soitin heti apua, kun kuulin, että hän oli ollut matkalla takaisin kotiin kalastusreissulta, en epäröinyt hetkeäkään. Mutta sitten tapahtui outo asia.
Gregory, mieheni paras kalakaveri, ei ilmestynyt hautajaisiin. Intuitio sanoi minulle, että he olivat viettäneet ne vuosikymmenet yhdessä, mutta hautajaisissa en nähnyt häntä. Kysyin hänen täytyy olla jo hyvin vanha, myös. Ehkä hän on liian heikko matkustaakseen.
Se vaivasi minua, mutta samalla lohdutti. Elämä jatkui. Se jatkui, kunnes eräänä iltapäivänä yritin vihdoin järjestellä hänen tavaroitaan ja löysin sen. Laatikko oli sidottu narulla ja kannessa oli käsin kirjoitettu sana “muistoja”.
En ollut koskaan nähnyt sitä ennen. Yllätyin, sillä olimme asuneet samassa talossa koko avioliitomme ajan. Avasin sen ja löysin valokuvia. Ensimmäisessä oli Gerald ja Gregory, molemmat hymyilevinä, vanhoissa kalastusvarusteissaan.
Käänsin kuvan ja siinä oli kirjoitus: “Parhaat ajat, aina. ” Jatkoin katsomista. Valokuvia oli kymmeniä, suurimmaksi osaksi kalastusmatkoilta eri paikoista, mutta aina samat kasvot. Sitten tuli toinen valokuva, joka pysäytti sydämeni.
Mies kuvassa oli selvästi Gerald, mutta silti jotenkin muuttunut. Hänellä oli erilaiset silmälasit ja hän roikotti kättään naisen harteilla, jolla oli samanlainen arka hymy kuin minulla nuorena, mutta erilaiset piirteet. Kuvassa oli myös kaksi nuorta aikuista, mies ja nainen. Kääntelin kuvaa ja siinä oli alta aikajana.
Kirjoitus oli haalistunut, mutta luin: “Perheeni, 1980. ” Sydämeni hakkasi nopeasti. Se ei ollut minun käsialaani. Se ei ollut edes minun perheeni.
Päiväkirjoja en löytänyt, mutta löysin samasta laatikosta vihkon ja tiliotteita. Tosite osoitti kuukausittaisia maksuja, jotka olivat jatkuneet yli kolmekymmentä vuotta, aina samalle tilille. Nimen vieressä oli kaupungin nimi: Riverdale. Ja maksaja: Gerald Brown, mutta tilin haltija: August Miller.
Vietin kolme päivää miettien, mitä tämä kaikki tarkoittaa. En tiennyt, mitä tehdä. Miten voisin käsitellä tätä valhetta yksin? Sitten päätin, että minun on pakko selvittää asia.
Yhtenä pilvisenä aamuna otin vanhan auton ja ajoin Riverdaleen. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Ajattelin kaikkia niitä sunnuntaipäiviä, kaikki ne kalastustarinat, kaikki ne kerrat, kun hän uskoi minulle valheitaan. Ja tiesin, että minun on kohdattava toinen nainen, jos sellainen on olemassa.
En tiennyt, mitä sanoisin, mutta tiesin, etten voi elää enää kysymyksissä. Kun saavuin kaupungin ainoalle aukiolle, lukitsin auton ja jäin istumaan. Näin pienen ravintolan, jonka nimi oli Tarina. Se vaikutti viihtyisältä.
Astuin sisään, ja nuori nainen tiskin takaa kysyi, voisiko hän auttaa. Kysyin, ja sain selville, että paikan omistaa nainen nimeltä Diana. Kun sanoin nimen, myyjä nyökkäsi ja osoitti ovea takapihalle. Siellä oli pieni pöytä, ja hedelmäpuun alla istui nainen, jolla oli samanlaiset kasvot kuin minulla.
Tunnistin hänet valokuvasta, vaikka aika olikin kulkenut ylitsemme. Kun hän katsoi minua, näin kuinka hänen ilmeensä hyytyi. “Sinä olet se nainen”, hän sanoi hitaasti. En voinut muuta kuin nyökätä.
“Sinä olet se toinen”, hän vastasi. En ole koskaan tavannut toista ihmistä, joka olisi ymmärtänyt minua samalla tavalla kuin hän. Toinen nainen, jota olin vihannut koko elämäni tietämättä hänen olemassaoloaan. Mutta nyt, nähdessäni hänet, tajusin, ettei ole ketään muuta koko maailmassa, joka tietäisi tarkalleen, miltä minusta tuntuu.
Kysyin häneltä, koska tiesit? “Aina”, hän sanoi. “Ajattelin aina, että meidän on tavattava, mutta en koskaan tiennyt, miten. Kun luin kuolinilmoituksen, päätin tulla katsomaan sinua.
Olin jo ovella, mutta en pystynyt astumaan sisään. Sitten ajattelin: mitä sanon? Että vaimosi elää toista elämää kanssani? Mutta nyt olet täällä.
Sinä löysit meidät. ” Näytin hänelle lokikirjan, jonka olin löytänyt salaisesta laatikosta, ja tiliotteet. Näin hänen kasvonsa kalpenevan. “Hänellä oli sinun kanssasi toinen elämä, toinen perhe, toinen nimi”, sanoin.
“Minä en tiennyt, kumman minä oikein itken. ”
Hän avasi haulikon ja istui pöytään. Sitten hän sanoi minulle jotain, jota en ole koskaan unohtanut, mutta joka auttoi ymmärtämään, mihin hän oli kärsinyt: “Jos hänellä oli yksi ystävä, joka ymmärsi hänen sieluaan, se olit sinä. Minä olin hänen roolinsa.
” Sitten hän kertoi minulle tarinan, jonka mukaan he tapasivat, kun hän meni naimisiin serkkunsa pojan kanssa. Sekaannus, kaksi nimeä, kaksi henkilöllisyyttä. Ja hän jäi kiinni. Mutta se, mitä hän kertoi minulle, sai minut ymmärtämään, ettei vika ollut minussa.
Vika oli hänen. Yhdessä, istuen hänen puutarhapöytänsä ääressä, me itkimme. Kaksi naista, jotka perinteisesti olisivat olleet vihollisia. Aluksi oli outoa, mutta samalla tunsin outoa välitöntä yhteyttä, molemminpuolista tunnistamista, aivan kuin olisimme kumpikin kohdanneet toisissamme jotakin, jota emme tienneet menettäneemme.
Hän, Diana, oli lämmin ja avoin. Minä olin jäykempi, mutta hiljalleen jää suli. Juttelimme tuntikausia. Sitten hän huokaisi ja sanoi jotain, mikä muutti kaiken: “Tiedän, että se kuulostaa hullulta, mutta olen miettinyt sinun tapaamista.
Siitä hetkestä lähtien, kun luin siitä kirjeestä, olen miettinyt, oletko sinäkin hullu. ”
Hymyilin ensimmäistä kertaa päiviin. “No, sinä istut tässä kanssani, samassa tilassa, joten sinun on täytynyt olla jonkin verran hullu. ” Ja sitten kysyin jotain, mitä en koskaan voinut kysyä keneltäkään muulta: “Mitä me nyt teemme?
” Rowan, hänen toinen puoliskonsa, kertoi minulle, että hänen miehensä, Augustin, oikean nimen hän väitti olevan, oli ollut hänelle hyvä mies. Anna hänelle se, mitä hän kutsui “normaaliksi elämäksi”. Mutta minä olin seikkailu, romantiikka, jonka hän ei uskaltanut olla itse. Ja sitten hän kertoi minulle, että Gerald, tai August, kuten hän kutsui häntä, oli aina järkyttynyt syvästi.
33 vuotta sitten hänen nuorin veljensä kuoli, kuoli traagisesti. Sen jälkeen hän ei koskaan ollut oma itsensä. Luulen, että kun hän kuoli, osa hänestä kuoli myös hänen kanssaan. Se selitti paljon.
Hän hautasi nuoren veljensä, jonka kanssa hän oli niin läheinen, ja alkoi viedä häntä kalastamaan. Ehkä se oli kunnianosoitus, yritys pitää hänet hengissä. Mutta se oli jotakin enemmän. Hän kirjoitti samaan lokikirjaan, jonka löysin, omistautuneena Gregorylle.
Hän jatkoi kirjoittamista hänelle vielä vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen, piti hänet hengissä. Kun hän menetti hänet, jokin särkyi hänessä, kuin osa hänestä olisi kuollut. Ja sitten hän kohtasi minut. Ja sitten hän tapasi sinut.
Ja jakoi itsensä kahtia, koska ei jaksanut enää olla yksi. Se ilta istuimme myöhään. Diana kertoi minulle, että joskus hän, August, oli kutsunut häntä “Eliaksen”. Sanoin hänelle, että minä kutsun häntä Geraldiksi.
Ja sitten tajusimme, että meillä ei ollut yhteistä nimeä. Sitten näytin hänelle kirjan, jonka olin löytänyt vuosia sitten. Sen puoliksi mädäntyneen muistikirjan, jossa luki “Jokimuistoja 1965-1997”. Kädessä oli edelleen samanlainen käsiala kuin Geezerin.
Lukuun ottamatta sitä, että käsiala oli hieman erilainen. Avasin ensimmäisen sivun ja näin, että se oli Geezerin. Se alkoi kymmenen vuotta ennen kuin tapasin hänet. Ensimmäiset merkinnät olivat aitoja kuvauksia oikeista kalastusmatkoista, keskusteluja nuoruuden unelmistaan, hänen silloinen tyttöystävänsä, joka oli Dianan serkku, mutta joka ei koskaan tullut toimeen toistensa kanssa.
Sitten hän tapasi minut, ja merkinnät muuttuivat. Ne olivat samalla tavalla yksityiskohtaisia, mutta outoja. Ja sitten ymmärsin. Hetki, jolloin totuus osui minuun, oli se, että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu minulle.
Se on kirjoitettu Dianalle, toiselle naiselle. Jokainen rivi, jonka hän uskoi minulle kertovansa, jokainen luvattu yhteinen tulevaisuus, kaikki oli tarkoitettu toiselle, joka ymmärsi osan hänestä, jota en minä. Kun kysyin Dianalta, luulitko, että se oli sinulle? Sanoin näyttäessäni sivua, jossa oli merkintä hänen nimestään.
Diana katsoi, ja kun hän katsoi minua, hänen silmissään oli outo loiste. “Ei”, hän sanoi. “Se on omistettu jollekulle, joka on kuollut. ” Ja sitten minä näin, mitä se tarkoitti.
Kirjoittaja, todellinen käsiala, ei ollut hän. Se oli hänen sisaruksensa. Ja sitten kaikki loksahti kohdalleen. Vuosia myöhemmin hän oli ollut ystävä, ei koskaan puoliso.
Todellinen Gerald, hänen miehensä ja ystäviensä mies, oli aina rakastanut yhtä naista. Ja minä olin sekoittanut hänet tähän. Kaikki se, mitä hän sanoi ja teki, oli vääristynyt. Päiväkirja paljasti jotakin paljon synkempää: että Gerald ja “Diana” olivat samoja henkilöitä, mutta joskus hän sekoitti heidät.
Ja sitten oivalsin, keskellä yötä, kun Diana oli nukahtanut sohvalle, ettei hän ollut oikea nainen. Ei oikea nimi, ei oikea henkilö. Ihmiset, joita rakastin, olivat olleet pelkkä kone, jonka hän oli rakentanut käsitelläkseen menetystä, jota en ymmärtänyt. Ja minä, joka olin vihannut toista naista, olin ollut sokea sille, että minä olin ollut väärä pala.
Seuraavana aamuna, kun heräsin, Diana oli jo keittiössä. Hän katsoi minua ja sanoi: “Tiedän, että se on paljon. Mutta emme voi kertoa kenellekään. He luulisivat, että olemme hulluja.
” Ja kuka tietää, ehkä olimmekin. Mutta yhdessä, istuessani siinä, minusta tuntui, että minä näin ensimmäistä kertaa kirkkaasti. Joten tajusin, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Vajota katkeruuteen, jota hän oli kylvänyt, tai löytää uusi syy elää.
Kun kerroin tämän Dianalle, tämä katsoi minua tarkasti ja sanoi: “Meillä on mahdollisuus aloittaa alusta, emme vihollisina, vaan kumppaneina. ” Ja niin päätimme, että emme kilpaile hänen muistostaan. Rakennamme sen sijaan jotakin uutta, jotakin omaa. Emme unohda sitä, mutta emme anna hänen hallita tulevaisuuttamme.
Yhdistimme voimamme. Myimme taloja, yhdistimme rahat. Se oli vaikeaa, mutta se oli myös terapeuttista. Puhuimme lapsillemme, jotka olivat ensin kauhuissaan, sitten vihaisia, ja lopulta he tulivat mukaan.
He tapasivat toisensa, puoliveljensä ja puolisiskonsa, ja vaikka se oli aluksi outoa, se oli myös helpotus. He tajusivat, ettei yksikään meistä ollut ainoa. Ja sitten, vuoden kuluttua, avasimme pienen ravintolan. Nimitimme sen “Kalastajan” hänen valheensa mukaan, mutta myös kunnianosoituksena siitä, mikä meistä tuli.
Se ei ole suuri paikka, mutta se on täynnä rakkautta, naurua ja toivoa. Ja siitä on tullut jonkinlainen symboli, ei hänelle, vaan meille. Viime viikolla, kun siivosin ulkopöytiä, joukko turisteja käveli ohi. Yksi heistä osoitti nimeä ja kysyi, miksi kutsuimme sitä sellaiseksi.
Katsoin Dianaa, joka tuli ulos kannellen laatikollista perunoita, ja hän hymyili minulle. “Koska joskus toinen mies voi viedä sinut kalaan, mutta se ei tarkoita, että sinun pitäisi jäädä syöttämään kaloja hänen puolestaan”, sanoin. He katsoivat ymmällään, mutta nauroivat sitten ja menivät sisään. Diana pudisti päätään ja sanoi: “Oletko sinä siis aina näin filosofinen?
” “Vain kun minulla on ollut tarpeeksi kahvia”, vastasin. Ja siitä me nauroimme, kahden kuusikymppisen naisen, jotka olisivat voineet olla katkeria, mutta jotka päättivät nauraa. Hän vei rahat minulta ja sanoi: “Joku on hyvin onnekas nainen tänään. ”
Illalla, kun suljemme paikat, istuimme takapihalla katsomassa auringonlaskua.
Diana kääntyi puoleeni ja kysyi: “Kadutko sinä koskaan? ” Mietin sitä. “Ajan, jolloin tuhlasin, mutta emme sitä, ettenkö olisi koskaan tavannut sinua. ” Ja se oli totta.
Yli kahdenkymmenen vuoden varjonsa alla olemisen jälkeen, olin tulossa omaan valooni ensimmäistä kertaa. Se oli pieni lohtu valtavasta petoksesta. Mutta se oli myös jotakin mitä hän ei koskaan voinut minulta ottaa. Se oli vapauttavaa.
Ravintolan vilkkuva kyltti loi elämämme loisteen. Seuraavana päivänä, kun olin ottamassa aamukahvia, kuulin jonkun kysyvän tiskin takaa: “Anteeksi, oletko sinä täällä töissä? ” Katselin ylös ja näin miehen, joka vaikutti tutulta, mutta jota en tunnistanut. Hän oli yli 80-vuotias, mutta hänellä oli ryhdikäs olemus.
Ennen kuin ehdin vastata, hän sanoi: “En minä. Minä etsin jotakuta. Toista omistajaa? ” Diana tuli ulos keittiöstä ja hänen kasvonsa näyttivät järkyttyneiltä.
“Isä? ” hän sanoi hiljaa. Mies, jonka oletin olevan hänen isänsä, kääntyi ja hänen kasvoilleen tuli vanha kaipaus. Hän ei katsonut Dianaa, vaan minua.
“Joten sinä olet se toinen nainen”, hän sanoi. “Luulin sinut isommaksi. ” Tuijotin häntä. “Anteeksi?
” “Onnettomuus, jossa Gerald kuoli, sattui matkalla takaisin meille päin. En ole koskaan tavannut häntä, mutta olen tuntenut hänet. ” Diana auttoi häntä istumaan ja kysyi: “Miksi kesti niin kauan? ” “En tiennyt, olisitko valmis tapaamaan minut.
Minä olin se, joka vei hänet Riverdaleen. Minä olin se, joka kannusti häntä pitämään teidät erossa. Ajattelin, että se oli ainoa tapa, kunnes hän selviää. Mutta minä olin väärässä.
” “Sinä? ” sanoin hämmentyneenä. Hän huokaisi ja kertoi tarinan. Se paljastui hitaasti kuin kuluva aika.
“Olen nuorempi veli, August”, hän sanoi hiljaa. “Gerald ei ollut hänen oikea nimensä. Se oli minun. Ja kun minä olin nuori, minä tunsin sinut.
” Katsoin häntä tyhjästi. “En ymmärrä. ” “Minä rakastin sinua”, hän sanoi. “Koska minä olin Gerald.
Mutta minä olin aina se, jota hän ei ollut. Joten eräänä päivänä hän otti minun henkilöllisyyteni. Ja minä, tyhmä, annoin hänelle sen. Ajattelin, että se olisi vain vitsi.
Mutta hän unohti, että minä olin se, joka sinun piti tavata. Joten minä valehtelin. Kesti liian kauan tajuta, että sinä olit se toinen nainen, jota hän rakasti väärällä nimellä. ” “Lopeta”, sanoin.
“Sinä et ole mikään. ” “Olen”, hän sanoi. “Ja minä olen myös August, syy siihen, miksi hän aloitti toisen elämän sinun kanssasi. ” Diana tuijotti häntä.
“Olenko minä sekaisin? ” Kysyin. “Ymmärräthän sinä”, hän sanoi. “Me olimme kaksoset, identtiset.
Kun me olimme nuoria, jaoimme kaiken. Jaoimme jopa unelmamme. Ja kun hän tapasi sinut, sinä valitsit minut. Tai oikeastaan valitsit hänet, koska luulit, että hän oli minä.
Ja minä en koskaan korjannut sitä. ” Kuuntelin ällistyneenä. “Mihin tämä liittyy? ” Kysyin hitaasti.
Diana näytti samalta kuin hän olisi nähnyt aaveen. “Koska he vaihtoivat paikkaa”, hän kuiskasi. “Sunnuntaisin, kun he olivat kalassa, he vaihtoivat joskus paikkaa. Sinä olit minun, ja minä olin hänen.
Eikä kukaan koskaan sanonut mitään. Ei kukaan tiennyt eroa. ” Huone alkoi pyöriä. “Ei, se ei ole totta”, sanoin.
“Minä tunsin hänet. Tunsin Geraldini. ” “Tunsit meidät molemmat”, sanoi vanha mies. “Ja silti et koskaan tiennyt, kumpi oli kumpi.
Se oli helppoa. Olimme kuin saman kolikon kaksi puolta. Ja jaoimme sinut, jaoimme molemmat, emme tienneet siitä. ” Katsoin Dianaa, jonka kasvot olivat vääristyneet.
“Siksi et koskaan halunnut tavata minua”, sanoin lopulta. “Minä en tiennyt kuka sinä olit. Ei tiennyt, kuka mies olikaan kanssani.