Illan hiljainen humina, lasien kilinä – kaikki terävöityi kipeän tarkaksi. Olimme varanneet pöydän Beastro Lumieresta kuukausi sitten. Kolmen vuoden jälkeen Chloe ansaitsi jotain erityistä. Olin sopinut kaiken etukäteen: hiljainen nurkkapöytä, hänen lempikokkinsa, jopa pullo hänen suosikkiviiniään odottamassa.
Olin ajatellut kertoa hänelle illan aikana, miten paljon hän merkitsi minulle, miten hänen hymynsä sai kaiken muun tuntumaan merkityksettömältä. Olin kuvitellut, että illasta tulisi uusi alku. Sitten näin hänet. Chloe seisoi ravintolan ovella, ja joku oli hänen takanaan.
Joku, jonka tunnistin heti. Mark. Hänen kätensä lepäsi Chloen selän päällä liian tuttavallisesti, ja hänen katseensa lipui huoneen yli, kunnes se kohtasi minut. Hänen huulensa käpertyivät hitaasti hymyyn, joka ei yltänyt hänen silmiinsä.
Hän kuiskasi Chloen korvaan, ja Chloe nauroi – se ääni, jota olin kuullut tuhansia kertoja, mutta joka nyt oli suunnattu jollekin toiselle. Chloe näki minut, ja hänen ilmeensä välähti – ei yllätyksestä, vaan jonkinlaisesta laskelmoidusta rauhallisuudesta. Hän tarttui Markin käsivarteen ja ohjasi tämän pöytäämme kohti. Kävelin kuin unessa, kun he tulivat luokseni.
”No, no,” Chloe sanoi, ja hänen äänensä oli liian kirkas, liian kevyt. ”Katso kuka törmäsi meihin ulkona. ”
Mark ojensi kätensä. Hänen kädenpuristuksensa oli luja, jotenkin liian pitkä.
”Mark. Hauska tavata vihdoin. Chloe on kertonut sinusta paljon. ”
”Varmasti on.
” En edes yrittänyt teeskennellä lämpöä. Chloe istuutui ensimmäiselle vapaalle tuolille, ja Mark veti toisen tuolin – minun tuolini – ja istuutui sillä itsestäänselvyydellä, joka sai vatsani kylmäksi. Kolmas tuoli oli ahdas, puristettu pöydän ja seinän väliin. Hän ei edes katsonut sitä.
Hän vain istui siinä, Mark toisella puolella, ja avasi ruokalistan kuin omistaisi paikan. ”Mitä sinä haluat tilata? ” Chloe kysyi minulta, mutta hänen katseensa oli jo liukunut Markiin. ”Mark rakastaa tätä paikkaa.
Sanoin, että meidän on pakko tulla tänne. ”
”Minä olen täällä jo. ” Ääneni oli tasainen, mutta jostain kaukaa. ”Tiedän, tiedän.
Mutta tämä on parempi näin. Nyt meistä tulee neljän hengen juttu. ” Hän naurahti ja katsoi Markia. ”Eikö olekin ihana sattuma?
”
Mark kohautti olkiaan ja kohotti viinilistaa. ”Tämä on loistava viinivalikoima. Chloe, muistatko sen Chablis’n, josta puhuttiin? ”
Ja sitten he alkoivat puhua keskenään.
He jakoivat viinimuistiinpanoja, nauroivat jollekin sisäpiirin vitsille, jota en ymmärtänyt. Chloe nojautui pöydän yli, hänen sormensa hipaisivat Markin rannetta. Hän ei edes näyttänyt huomaavan minua. Katsoin häntä ja yritin sovittaa häntä siihen naiseen, joka oli itkenyt olkapäätäni vasten vain viikko sitten, joka oli kuiskannut rakastavansa minua.
Se nainen ei ollut täällä. Hänen tilallaan istui joku, joka näytti häneltä mutta jonka kasvot olivat muukalaisen kasvot. Ja sitten Chloe käänsi katseensa minuun, ja hänen hymynsä oli jotain aivan muuta kuin aiemmin. Se oli viileä, laskelmoitu, ja hänen äänensä painui matalaksi, melkein myrkylliseksi kuiskaukseksi, joka oli tarkoitettu vain minulle: ”Kerro nyt mitä mieltä olet tästä.
”
Se oli isku. En ollut varma, mitä olin odottanut – kutsua, selitystä, edes kiusallista esittelyä – mutta en tätä. Tämä ei ollut sattumaa. Tämä oli suunniteltu näytös, jonka tarkoitus oli näyttää minulle paikkani.
Chloe ei kutsunut minua mukaan; hän kutsui Markin minut korvaamaan. Katsoin häntä, ja jokin sisälläni napsahti. Se ei ollut viha, ei edes suru. Se oli jotain syvempää, kylmempää – tuomio, joka laskeutui paikoilleen kuin palapelin pala.
Katsoin Chloeta, sitten Markia, joka tutki viinilistaa kuin tämä olisi tavallinen illallinen. Sitten nousin hitaasti ylös. Tuoli raapi lattiaa, ja kolmannen tuolin kapea selkä painoi minua vasten. ”Missä sinä olet menossa?
” Chloen ääni oli terävä. ”En ole täällä. ” En edes katsonut häntä. ”Nauti illallisesta.
”
Kävelin pois. Jokainen askel tuntui raskaalta, mutta en pysähtynyt. Kuulin Chloen kutsuvan nimeäni, mutta en kääntynyt. En halunnut nähdä, miltä hänen kasvonsa näyttivät.
Halusin vain olla poissa sieltä, pois valosta, pois heidän naurustaan. Ulkona ilma oli viileä ja puhdas. Vedin henkeä, ja se tuntui ensimmäiseltä kunnon hengenvedolta tuntikausiin. Kävelin päämäärättömästi, en tiennyt minne.
Puhelimeni värisi taskussa. Chloe. En vastannut. En lukenut viestejä.
En katsonut näyttöä, kun se välähti yhä uudelleen. Kotona istuin pimeässä olohuoneessa pitkään. En sytyttänyt valoja. Katsoin ikkunasta ulos, heijastustani lasissa, ja yritin ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut.
Se ei ollut ero – ei vielä. Se oli julistus. Hän oli valinnut Markin, ja hän oli varmistanut, että näkisin sen. Mutta jokin siinä, miten hän oli sanonut sen, miten hän oli istuttanut minut kolmannelle tuolille, kuin ylimääräisen – se ei ollut vain petos.
Se oli tarkoituksellista nöyryytystä. Sitten näin jotain, mikä sai vereni jäätymään. Chloen tarina – jonka olin olettanut pyhitetyn – näkyi hänen Instagramissaan. Hän oli jakanut kuvan Beastro Lumieresta, mutta kuvassa ei ollut minua.
Siinä oli Chloe ja Mark, posket yhdessä, lasit kohotettuina. Kuvateksti: ”Yllätyksiä illallisella. Tiesin että tämä olisi erityistä. ”
En ollut edes ollut olemassa.
Siinä olin ollut, istunut kolmannella tuolilla, näkymätön, ja nyt hän julkaisi valokuvan kuin olisin ollut joku satunnainen ohikulkija. Tunsin, kuin maa olisi pudonnut jalkojen alta. Ei siksi, että olisin rakastanut häntä – en enää. Vaan siksi, että olin antanut hänelle jotain itsestäni, jotain, jonka olin säilyttänyt yhteisiä aikoja varten, ja hän oli tallonut sen lokaan kuin se ei olisi koskaan merkinnyt mitään.
En itkenyt. En möyrinyt. Makasin vain sängyllä ja tuijotin kattoa. Kolme vuotta.
Kolme vuotta naurua, unelmia, suunnitelmia. Ja nyt hän oli heittänyt ne pois kuin käytetyn lautasliinan. Jokin sisälläni kuoli sinä iltana, mutta kuolemassa oli myös outoa helpotusta. Seuraavat kaksi päivää olin kuin haamu.
Kävin töissä, hymyilin, vastasin kysymyksiin, mutta olin poissa. En halunnut puhua siitä kenellekään. En halunnut selityksiä. Halusin vain, että kipu – se terävä, repivä tunne synnyttäisi arven, jotta voisin jatkaa eteenpäin.
Kolmantena päivänä puhelimeni soi. Tuntematon numero. Vastasin toivoen, että se oli väärä numero. ”Hei.
” Chloe. Ääni oli pehmeä, sovitteleva. En sanonut mitään. ”Kuule, anteeksi, jos sait väärän käsityksen.
Se ei ollut mitään. Mark on vain vanha ystävä. ”
”Selvä. ” En tiennyt, miksi vastasin.
Tyhjyys vatsassani oli jotenkin sietämätöntä, mutta en enää halunnut olla siinä. ”Oletko vihainen? ” Hän kuulosti aidosti hämmentyneeltä. ”Koska se oli vain illallinen.
Mitä sinä oikein luulit? ”
”Minä luulin, että meillä oli sovittu jotain. ” Ääneni oli tasainen. ”Luulin, että sinä kutsuit minut mukaan.
Luulin, että sinä halusit minut sinne. Mutta sinä et halunnut. Sinä halusit minut näkemään sinut Markin kanssa. En tiedä miksi, mutta se on totta.
”
Hiljaisuus. Sitten: ”Mitä sinä puhut? Sä olet ihan sekaisin. Se oli pelkkä illallinen.
Sä olet ylireagoimassa. ”
”En minä ylireagoi. Sinä päästit minut istumaan siihen, kun sinä kutsuit minut. Mutta sitten sinä käyttäydyit kuin minua ei olisi siellä.
Sinä näytit hänelle paikkansa, ja samalla näytit minulle minun. Se ei ole jotain, mitä ystävä tekee. Se on jotain, mitä joku tekee, joka haluaa satuttaa. ”
”Sä olet naurettava.
” Mutta hänen äänensä oli hieman raollaan. ”Se ei ollut mitään. Sä olet vääntänyt tästä ison draaman etkä voi sietää sitä, että minulla on muita ystäviä. ”
”Hyvästi, Chloe.
” Suljin puhelimen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin lopettanut hänelle. En antanut hänelle mahdollisuutta jatkaa. En antanut hänen selittää, koska en halunnut enää selityksiä.
Halusin vain pois. Seuraavaksi hän laittoi viestin. Pitkä viesti, jossa hän kertoi rakastavansa minua, että hän oli tehnyt virheen, että Mark oli vain ystävä ja että hän halusi minut takaisin. Sitten toinen viesti, jossa hän kutsui minua mustasukkaiseksi ja omistushaluiseksi.
Sitten kolmas, joka oli täynnä vihaa, jossa hän sanoi, että olin murskannut hänen sydämensä ja että hän oli aina tiennyt, etten välittänyt hänestä kunnolla. Ja sitten neljäs, joka sai minut pysähtymään. En tiennyt ketään, joka tuntisi Sarahin. En ollut edes varma, kuka Sarah oli.
Viesti oli lyhyt: ”Hei, anteeksi että häiritsen, mutta olen Sarah, Chloen ystävä. Voitko soittaa minulle? Se on tärkeää. ”
Katsoin näyttöä pitkään.
Kummallista. En tiennyt, miksi, mutta jokin epäilytti minua. En vastannut. En halunnut enää olla osa tätä soppaa.
Mutta Sarah ei antanut periksi. Seuraavana iltana uusi viesti: ”Olen pahoillani, että häiritsen, mutta sinun pitäisi tietää totuus. Chloe kertoi minulle koko illan. Minä en tiennyt, että hän käyttäytyi noin.
Hän kertoi minulle, että se oli suunniteltua. En voi antaa hänen tehdä tätä kenellekään muulle. ”
Nyt olin pakotettu vastaamaan. En tiennyt, miksi, mutta jokin kutsui.
”Mitä tarkoitat? ”
”Tapa minut huomenna lounaalla. Kerron sinulle kaiken. Se ei ole sitä, mitä luulet.
”
Tapasin hänet. Pieni kahvila keskustassa, siisti ja tuntematon. Kun Sarah astui sisään, tunnistin hänet jotenkin – tummat hiukset, vakavat silmät, kuin joku, joka oli nähnyt liikaa. Hän istahti pöytään, tilasi kahvin, ja katsoi minua suoraan.
”Kiitos, että tulit. ”
”En tiedä, miksi tulin. ”
”Koska Chloe ei antanut sinun lopettaa. ” Hän hieroi käsiään kupin ympärillä.
”Minä olen tuntenut Chloen vuosia. En ole sokea sille, kuka hän on. Mutta hän on myös ystäväni, ja minä yritän auttaa häntä näkemään, kun hän ylittää rajan. Mutta tämä ei ollut pelkkä rajan ylitys.
Tämä oli suunniteltua. ”
”Mitä sinä tiedät? ”
Hän huokaisi syvään. ”Hän suunnitteli tämän jo viikkoja sitten.
Hän tapasi Markin, kun hän kävi baarissa ystävänsä kanssa, ja sitten hän alkoi kertoa minulle, että hän halusi pitää hauskaa, että hän oli kyllästynyt vakauteen. Mutta sitten hän keksi tämän – että hän tietäisi, että saisit selville, ja että hän halusi olla se, joka sanoo sen. Hän halusi nähdä, mitä tekisit. ”
Tunsin, kuin happi olisi loppunut kahvilasta.
”Mutta miksi nyt? Miksi nöyryytys? ”
”Koska hän voi menettää sinut milloin tahansa, mutta hän ei voi sietää sitä, että sinä olisit se, joka kävelee pois omilla ehdoillasi. Hän halusi olla se, joka lopettaa.
Hän halusi, että lopetat sinä rikkinäisenä ja hän kävelee pois kuin voittaja. ” Sarahin ääni oli täynnä katumusta. ”En puolustele häntä. Mutta en voi antaa hänen jatkaa tätä, kun hän on vetää sinut mukaan tähän likapyykkiin.
”
Istuin hiljaa. Tunsin, kuin jokin olisi loksahtanut paikalleen. Kaikki sekoittui – Chloen viestit, hänen vihansa, hänen kyyneleensä. Se ei ollut ollut koskaan rakkaudesta.
Se oli ollut vallasta. Hän oli testannut minua, ja kun en ollut soittanut, kun olin pysynyt hiljaa, hän oli raivostunut siitä, että en ollut leikkinyt hänen peliään. ”Miksi kutsuit minut tänne? ” Kysyin lopulta.
”Koska ajattelin, että sinun pitäisi tietää totuus. ” Sarah nojautui taaksepäin ja katsoi minua surullisesti. ”Myös siksi, että tiedän, miltä tuntuu, kun joku saa sinut tuntemaan, että olet jonkun pelin nappi. En halunnut sinun menevän eteenpäin uskoen, että se oli sinun syysi.
”
Hän puhui hiljaa itsestään – erosta, jonka hän oli käynyt läpi, siitä, kuinka hän oli syyttänyt itseään, kunnes hänelle oli kerrottu totuus. Se oli ollut terapian paikka. Hän sanoi, ettei halunnut minun tekevän samoin. ”Minä en ole hänen vihollisensa”, sanoin.
”Haluan vain jatkaa eteenpäin. ”
”Se on parasta mitä voit tehdä. ”
Jätimme kahvilan sillä tavalla. Sarah antoi minulle numeronsa ja sanoi, että jos minun koskaan tarvitsisi puhua, hän olisi paikalla.
En tiennyt, tapaammeko koskaan toistamme, mutta viestit alkoivat vähitellen. Se alkoi vitsillä samasta ravintolan naurettavasta pukeutumiskoodista, sitten juttu siitä, kuinka hankalaa oli selittää perheelle, miksi erosi. Se oli lohduttavaa – juttelua jonkun kanssa, joka ymmärsi tarkalleen, miltä tuntui joutua jonkun toisen teatterin sivustakatsojaksi. Sitten eräänä iltana, kolme viikkoa illallisen jälkeen, puhelimeni soi.
Chloe. En vastannut. Sitten viesti: ”Tiedän, että olet nähnyt Sarahin. Mietitkö sinä oikeasti jotain hänen kaltaistaan?
Minä tiedän, että hän on kertonut sinulle valheita. Hän on kateellinen. Hän on aina halunnut olla minä. ”
En vastannut.
”Ei edes vastaa nyt. Selvä. Olet tehnyt valintasi. Toivottavasti olet onnellinen.
Mutta älä tule itkemään luokseni, kun hän jättää sinut, kun hän on tylsistynyt. Sinä olet heikko. ”
En keskustellut siitä. Suljin Chloen puhelimen, ja tunsin, kuinka viimeinenkin side häneen katkesi.
Ei vihaa. Ei kipua. Ei edes iloa. Vain kevyt tunne, kuin olisin pudottanut taakan, jota en edes tiennyt kantavani.
Elämäni täyttyi hiljaisuudella, mutta se oli rauhoittavaa, ei tyhjää. Jatkoin työtäni, aloin lenkkeillä aamuisin ja huomasin nauttivani kahvistani taas. En tapaillut ketään, en edes ajatellut ketään. Halusin vain kehittää suhdettani itseeni, löytää uudelleen, mitä merkitsi olla yksin ilman, että tuntisin oloni yksinäiseksi.
Eräänä lauantai-iltapäivänä puhelimeni piippasi. Viesti Sarahilta: ”Hei, oletko kiinnostunut rentoutumaan? Se on pieni paikka, jossa on paras margherita-pizza kaupungissa. Ei draamaa.
Lupaan. ”
Hymyilin. ”Kuulostaa hyvältä. ”
Tapasimme pizzapaikassa.
Hän istui ulkona, aurinkolasit päässä, ja kun hän näki minut, hänen kasvonsa kirkastuivat. Ei kutsuvaa katsetta, mutta jotain lämpimämpää, todellisempaa. Söimme pizzaa, juttelimme työstä, elokuvista, siitä, kuinka hassu matematiikka oli, että olimme tavanneet – kuinka olimme olleet Chloen satelliitteja eri kiertoradoilla, eikä kumpikaan ollut tiennyt siitä. ”Tämä on outoa”, Sarah sanoi, pyöritellen lasiaan.
”Mutta hyvällä tavalla. Kuin tapaamme vanhan ystävän toisesta elämästä. ”
”Toivottavasti et lähetä minulle kolmelta sivua pitkiä viestejä Chloen puolesta”, sanoin kuivasti. Hän nauroi, ja se oli aito nauru.
”Totta puhuen, olen päättänyt lopettaa hänen pelastamisen. Hän tekee omat virheensä. Luulen, että olen tehnyt hänelle palveluksen auttamalla häntä aina selviytymään seurauksiin liittymättä. ”
”Se on viisasta.
”
Olimme viimeiset asiakkaat. Kun kävelimme ulos, hän kääntyi minuun päin ja ojensi kätensä. ”Oli hyvä nähdä sinua, Samuel. ”
”Sinäkin, Sarah.
”
Ja vaikka kättely oli ystävällinen, jokin siinä viipyi. Emme suudelleet tai pitäneet toisiamme kädestä kiinni, mutta se ei tuntunut tarpeelliselta. Se oli alku. Seuraavina viikkoina tapasimme usein.
Joskus söimme, joskus vain kävelimme puistossa ja juttelimme. Jaoimme tarinoita menneisyydestämme, haavoista, jotka olimme haudanneet, ja siitä, kuinka vaikeaa oli luottaa uudelleen jonkun jälkeen, joka oli polttanut sinut. Sarah toi esiin sen, minkä olin tiennyt: että en ollut koskaan ollut ongelma. Olin ollut vain ankkuri, joka oli joutunut maksamaan jonkun toisen pelistä.
Eräänä iltana hän kosketti kättäni pöydän yli. Ei salaperäisesti, vaan siltä varalta, että olisimme vain kaksi ihmistä, jotka olivat hyökkäämässä samaa pahaa muistoa vastaan. Mutta se oli enemmän. Se oli valinta.
Valinta, jonka olisin voinut tehdä kuukausia sitten ja jota olin ollut liian peloissani edes kuvitellakseni. ”Luulen, että meillä on yhteinen ymmärrys siitä, miltä tuntuu olla se henkilö, joka saa loppuun siivotun version jostakusta”, hän sanoi. ”Niin. On helpompaa olla joku, jonka kanssa voin olla oma itseni.
”
”Joo. Sinä olet se, jonka kanssa en esitä. ”
En tiennyt, mitä tulevaisuus toisi. Mutta tässä olin nyt, ei siksi, että joku olisi sanonut minun olevan siihen velkaa, vaan siksi, että halusin olla.
Ja kun katsoin Sarahia, vastapäätä, joka nauroi jollekin tyhmälle lukemalleen, aloin tajuta, että joissakin tapauksissa menetys ei ollut menetys ollenkaan. Se oli johdatus. Ja silti, vaikka meille oli kehittynyt todellinen yhteys, en voinut olla välttelemättä perhettä ja ystäviä, jotka katselivat minua myötätuntoisesti, kun sanoin heille, että minulla meni hyvin. Se oli totta.
Se oli ensimmäinen kerta, kun olin rehellisesti onnellinen, mutta se ei johtunut siitä, että olisin ollut jonkun kanssa. Se johtui siitä, että olin vihdoin lopettanut jonkun olemasta joku, joka halusi vain täyttää aukon, ja kirjoittanut oman tarinani. Mutta Chloe ei ollut vielä lopettanut. Niinä päivinä, joina emme tavanneet Sarahia, viestit jatkuivat.
Riitoja ja palvonnanpyrähdyksiä. Hän kutsui minua ”kylmäksi” ja ”julmaksi”. Sitten hän pyysi minua antamaan hänelle vielä yhden viikon, jonka hän oli ”ansaitsenut”. Se oli kierre, jolta olin vihdoin astunut ulos.
En käynyt siihen keskusteluun, en selitellyt itseäni, enkä pyytänyt anteeksi sitä, että olin asettanut itseni etusijalle. Eräänä aamuna katsoin puhelintani ja näin viestin Sarahilta: ”Hän laittoi minulle viestin koko yön. Yritti lähettää sinusta kuvakaappauksia. Sanoi, että sinä huijasit.
Tiedän, ettet tehnyt. ”
”Minä en ole varma, miksi hän ei vain lopeta. ”
”Koska hän ei voi sietää sitä, että sinä olet siirtynyt eteenpäin. Se on hänen itserakkaudelleen liian suuri isku.
”
”Luulen, että olen tehnyt hänelle jo tarpeeksi. ”
”Sinä olet. Ja minä olen täällä, koska haluan olla. Muuten ei muuta.
”
En tiennyt mitä sanoa. Joten lähetin hänelle yksinkertaisen hymyilevän hymiön ja jatkoin aamuni aloittamista. Seuraavana viikonloppuna, kun olimme taas yhdessä, Sarah oli hiljaa. Lopulta hän sanoi: ”Minua pelottaa.
”
”Mikä? ”
”Tämä. ” Hän viittoi meidän välillemme. ”En tarkoita, että pelkään sinua.
Vaan se, että tämä tuntuu oikealta. Ja se on pelottavaa, koska tiedän, miltä tuntuu, kun joku käyttää hyväkseen sitä. Mutta mielessäni tiedän myös, ettei se ole. ”
Otin hänen kätensä.
”Minä tiedän. Minäkin tunnen samoin. Mutta se ei tarkoita, että meidän täytyy kiirehtiä mitään. ”
”Niin.
Ehkä meidän pitää vain antaa olla. ”
Emme nimenneet sitä. Mutta sinä iltana, kun lähdimme hänen oveltaan, seisoin siellä minuutin enemmän kuin oli tarpeen, ja huomasin toivovani, että hän pyytäisi minut sisään. Hän ei pyytänyt.
Ja se oli okei. Se merkitsi, että opimme liikkumaan opittujen tarpeiden mukaan, ei pelkojen mukaan. Se oli edistystä. Kului kuukausia.
Chloe lähti kaupungista lopulta, tai niin olimme kuulleet. Joku kertoi meille, että hän oli muuttanut Kaliforniaan ja lopettaa draamansa. En tutkinut asiaa. En välittänyt.
Se vaihe elämästäni oli ohi, ja se oli ohi kunniallisesti ja rauhallisesti. Ja sitten eräänä päivänä Sarah ja minä istuimme samalla laiturilla, jossa olimme istuneet sillä ensimmäisellä kahvilla, ja katsoimme kuinka aurinko laski. Minulla oli hänen kätensä minun kädessäni. Se oli hiljainen, hyvä asia.
”Hei”, hän sanoi kääntyen minuun. ”Kiitos, että annoit minun olla osa tätä. ”
”Kiitos, että et antanut minun ottaa sitä yksin. ”
Ja niin, panimme merkille, mistä aloitimme: kaksi ihmistä, jotka olivat kerran olleet pelinappuloita jonkun toisen laudalla, hidas oppitunti siitä, miltä tuntuu valita ja tulla valituksi, ilman konkursseja ja varsinkin ilman varjoja.
En ole koskaan katsonut taaksepäin. En halunnut. Seinän takana oli jotain, jonka olin ansainnut: elämä, jonka rakensin itseni, ja joku jonka kanssa jakaa se, ilman ehtoja tai kolmansia pyöriä tai suunniteltuja illallisia, jotka olivat oikeasti väliasemia.