Käteni upposi taskuuni ja sormet sulkeutuivat samettisen laatikon ympärille. Se oli siinä koko illan, taskussani, koko ajan. Mutta en ottanut sitä esiin, kun Sarah aloitti puhumisen. En saanut tilaisuutta.
Ja nyt istuin Le Jardinissa, kaupungin kalleimmassa ranskalaisessa ravintolassa, ja kynttilänvalo lepatteli hänen kasvoillaan valaisten sen kulmakarvojen keskellä lepäävän ryppyisen ilmeen, josta oli tullut hänen pysyvä ilmeensä viimeisen kuuden kuukauden ajan. Olin sopinut sommelierin kanssa jo aikaisin iltapäivällä, että samppanjaa tarjoiltaisiin tasan kello 20. 45, heti crème brûlée -jälkiruoan jälkeen. Laskin vielä istuessani, että noin viidenkymmenen minuutin kuluttua olen jo polvillaan tämän pöydän vieressä.
Viidenkymmenen minuutin kuluttua Sarah lopettaisi sen ikuisesti alkaneen valituksen siitä, että olen ainoa hänen ystäväpiirissään, jonka sormessa ei ole kihlausta. Viidenkymmenen minuutin kuluttua en olisi enää se mies, joka ei ole vieläkään sitoutunut. Mutta Sarah ei tarkkaillut minua. Hän katseli puhelintaan ja näytti minulle sitten kuvaa ystävänsä Jessican kädestä, jossa kimalteli moissaniittisormus.
Sitä sormusta Sarah oli jo haukkunut taksissa matkalla tänne. Tacky ja halpa, hän oli sanonut. Mutta kateus paloi silti hänen silmissään, eikä se ollut koskaan katoamaisillaan. ”Tiesitkö, että heillä on ollut yhdessä vain kaksi vuotta?
” hän sanoi ja käänsi puhelimen pöytään päin ikään kuin se olisi minun syytäni. ”Kaksi vuotta ja hän sai sormuksen. Minä olen seurustellut sinun kanssasi neljä. ”
”Tiedän, rakas.
”
”En todellakaan ymmärrä, mikä sinussa on vikana”, hän jatkoi ja laski puhelimen kämmenelleen. ”Äläkä sano, että odotat oikeaa hetkeä. Se on aina tekosyy. ”
Yritin sanoa, että meillä on ikuisuus aikaa juuri tämän asian kanssa ja että olen säästänyt ja odottanut, mutta sanat eivät ehtineet ulos suustani ennen kuin hän katkaisi minut.
”Ymmärrän kyllä, mutta sinä et selvästikään ymmärrä”, hän sanoi ja ääni oli kireä kuin jousi, joka oli ollut liian kauan kireällä. ”En välitä, onko se halpa karkkisormus. Välitän siitä, että olen 27-vuotias ja olen edelleen vain tyttöystävä, kun sinä leikit kanssani avioliittoa. ”
Sarah ei ollut aina ollut tällainen.
Kun tapasimme neljä vuotta sitten, hän naurahti minun vitseilleni ja jakoi illallisen anteliaasti ja piti minua kädestä kaupungilla autoilematta jääden. Mutta joskus vuoden kolmen tienoilla tuo suhde oli muuttunut myrkylliseksi pakkomielteeksi hänen ystäviensä elämän arvioimisesta. Ja sitten oli Mark. Mark oli työaviomies.
Se mies, josta Sarah väitti minun olevan turhaan mustasukkainen. Se mies, joka oli vain ystävä, mutta joka tiesi riidoistamme jo ennen kuin minä ehdin kertoa niistä. Mark lähetti aina kukkia hänen toimistoonsa vain siksi, että tiesi että Sarah oli allerginen liljoille. Ei vaaleanpunaisia, eikä valkoisia, vaan timantteja oikeasti kimaltelevia, jotka asettuivat hänen pöydälleen.
Ja minun olisi pitänyt ymmärtää tuo merkki, mutta en ymmärtänyt. Sarah vilkaisi puhelintaan ja virnisti. Sitten hän vilkaisi minua ja sitten takaisin puhelimeen ja virnisti uudelleen. ”Hän kysyy, onko minulla hauskaa”, hän sanoi ja ääni oli kuin hän olisi lainannut jotakin vihamiehensä asennetta.
”Kuka? ”
Hän hymyili minulle ja siinä oli nopea, terävä välähdys. ”Sinun täytyy olla vitsailematta. Mark.
Hän sanoo, että kutsu on yhä voimassa, jos tylsä illalliseni päättyy aikaisin. ”
Tunsin kuin joku olisi kääntänyt kelloja. Ääni oli kuin olisin ollut poissa ruumiistani katsomassa itseäni kolmannessa persoonassa. ”Tuo on hänen vitsinsä”, sanoin varovasti.
”Ei, se ei ole”, Sarah sanoi ja kallistui eteenpäin ja ääni muuttui pehmeäksi mutta myrkyllisen makeaksi kuin pilaantunut hunaja. ”Hän on huomioivainen. Tänä iltana hän on lähettänyt minulle naurua ja huomiota siinä määrin, että isäsi alat tuntea itsesi huomioiduksi naisena. Tiedätkö mitä, minäpä menen töihin ja joku mies kertoo minulle, että olen nätti.
Sinä olet minun seuralaiseni ja sinä katsot puhelintasi koko illan. ”
”Olenko minä koko illan katsellut puhelintani? ” sanoin, ja se oli rehellinen kysymys. ”Sinulla on aina se puhelin kädessä”, hän sanoi ja heilautti kättään ikään kuin sen sanominen riittäisi.
”Ja jos sinä et anna minulle jotain kiiltävää tänä iltana, niin. ”
Ravintolan väki ei sitä huomannut. Se oli valinnut illallisen ja nyt valittu. Se oli tehnyt valinnan ja se oli tehnyt selväksi, että tulen menemään naimisiin vielä tänä iltana.
Ja nyt se seisoi siinä ja katsoi minua. ”Tämän on täytynyt olla valmisteltu jo monta viikkoa”, sanoin hitaasti ja laskin ääntäni niin, että vain hän kuulisi. ”Ja silti sinä ilmestyt tänne ja kysyt, milloin aion kosia. ”
”Se on minun ongelmani, joku ilmaisee asian”, hän sanoi.
”Sinulla on ollut neljä vuotta aikaa hoitaa tämä asia ja olet ilmeisesti joko liian despootti tai liian tyhmä nähdäksesi, mitä naisen on tehtävä joka ikinen päivä, jotta hän saisi sinut liikkeelle. Niinpä harkitse tätä nyt. Meidän välillämme asiat selviävät vasta, kun asiat selviävät minun puoleltani. ”
”Mitä se tarkoittaa?
”
”Se tarkoittaa sitä, että tapani on selvä”, hän sanoi ja taputti pöytää molemmin käsin, ja ympärillämme olevat katsoivat sitä. ”Ja pyydän sinua nyt, George, koska meidän on täytynyt käydä tarvittavat keskustelut jo aikoja sitten. Sinä et ole tehnyt tarpeeksi päteviä asioita edistääksesi tätä suhdetta. Joten nyt semmoset säännöt sisältyvät siihen.
Saat sitten päättää, minkä näistä asioista haluat. ”
Hän katsoi minua suoraan silmiin, ja siinä oli kirkkautta ja selkeyttä, jonka olin tavallaan nähnyt hänen tekevän töitä. Tämä ei ollut nainen, jonka kanssa olin ollut. Tämä oli joku muu, joka oli odottanut kulissien takana ja odottanut, että tilaisuus alkaa.
”Miehelläni on oltava oma mielipiteensä”, sanoin ja olin varma, että ääni oli ollut omani. ”Niin kuin Mark”, hän sanoi ja hymyili. ”Ei, en tarkoita sellaista. Se on minä.
Tarkoitan, että onko sinulla… onko sinun äitisi koskaan tapahtunut sinulle tuollaista? Että sinulla oli joku, jonka kanssa päädyit yhteen ja hän oli kuin oma itsensä, ja sitten eräänä päivänä hän vain muuttui toiseksi täysin ihmiseksi? ”
”Lopeta se, George.
”
”Mitä, sinähän kysyit vain minulta, milloin aion kosia. Yritän kertoa sinulle jotain. En voi kosia sinua. ”
Hiljaisuus.
Se tippui pöydälle kuin nopea kirkas maljakko, joka hajosi. Ja Sarahin kasvoihin oli tullut hidas, tyrmistynyt ilme, joka oli kuin katsoisi väriä joka oli valunut pois. ”Mitä sanoit? ”
”En tarkoita sitä niin”, sanoin, koska en ollut sanonut mitä tarkoitin.
En ollut sanonut sitä samalla tavalla kuin olin halunnut. ”Tarkoitan sitä, että en voi kosia sinua tänä iltana, kun minulla on tämä tunne, että sinä pakotat minut. ”
”Pakotanko minä sinut? ” Hän nauroi.
Se oli käheä, hankala nauru ja se kova ääni. ”Sinäkö kutsut sitä pakottamiseksi. Kutsun sitä rakkaudeksi. Tämän takia sinut pitää pakottaa olemaan vakavasti otettava mies.
Sinä et välitä minusta. Sinä vain istut siellä kuin jokin mies joka odottaa sitä tiettyä hetkeä. No arvaa mitä, ei ole olemassa sellaista asiaa kuin täydellinen hetki. Se on tekosyy olla tekemättä.
”
”Sinä uhkasit mennä Markin luo. ”
”No, jos sinä et soita minulle, se tapahtuu”, hän sanoi. ”Se on niin yksinkertaista. Annatko minun päästä menemään?
”
Neljä vuotta. Neljä vuotta olin rakastanut tätä naista ja yrittänyt olla hyvä ihminen. Ja tämä oli mitä hän ajatteli minusta. Tämä oli mitä hän ajatteli, kun hän näki minut.
Ei asia, vaan ongelma, jota piti käsitellä uhkailujen ja aikataulujen avulla. En ollut varma pystyisinkö enää koskaan näkemään häntä samalla tavalla ja silti tunsin painetta sisälläni. En halunnut menettää neljää vuotta. En halunnut olla taas yksin.
Tunsin kuin olisin ollut jossain kohtaa häviämässä. Mutta sitten jotain tapahtui. Se oli pieni muutos. Sarah huomasi, että olin jotenkin epäröinyt.
Sen sijaan että olisin anonut häntä, katsoin jotain pöydälläni olevaa lautasliinaa. Ja kun katsoin ylös, se katse oli palannut hänen silmiinsä. Se oli kylmä. Se oli kuin mittaisi ja laskelmoiva, ja se katse ei koskaan ollut tässä pöydässä.
Ja sitten minä tein jotakin, mitä en ollut koskaan ennen tehnyt. Työnsin tuolini taakse ja nousin seisomaan. ”Mennään”, sanoin ja asetin tarjoilijalle parikymmentä euroa pöytään, joka riitti kattamaan illallisen ja juomat ja runsaasti juomarahaa. ”Mennään tästä.
”
”Minne me menemme? ” Sarah sanoi ja nousi hitaasti liikkeelle ja hänen silmänsä kapenivat epäluuloisesti. ”Mitä sinä teet? ”
”Tänne”, sanoin ja johdin hänet kohti ravintolan takaosaa ja ulos terassin ovelle.
Se oli tyhjä tähän aikaan illalla. Katettu alue, jonka edessä oli pöytä ja muutama tuoli, jotka oli pinottu seinää vasten ja kynttilä oli palamassa lyhdyssä ja sen valo heitti varjoja ovenpäälle. ”Selvä”, Sarah sanoi. ”Selvä.
Tämä on… tämä on erittäin romanttista. Oletko sinä kunnossa? ”
Käännyin häntä kohti ja tunsin jotain täysin odottamatonta sisälläni: rauhallisuutta.
Ei vihaa. Ei kaunaa. Vain valtava aukko johon hänen rakkautensa oli asettanut juurtuneen vakaumuksen tilalle. ”En aio kosia sinua”, sanoin.
”Se on jo nyt tylsää”, hän aloitti ja käänsi silmiään. ”Aion lopettaa tämän suhteen. ”
”Mitä? Ei.
Ei, sinä et tarkoita sitä. ” Hän naurahti, mutta se oli pelokas ja nykivä. ”Sinä et voi erota kihlauspäivänä. ”
”Meillä ei ole kihlausta”, sanoin.
”Meillä on kiristävä uhkavaatimus. Ja minä olen eronnut. ”
”George, odota. ” Hän tarttui minua käsivarresta ja kynnet painuivat puvun takin kankaan läpi.
”Odota. Odota. Ota vitsini. Se oli vitsi, vitsaillaan vain, koska minä olen hermostunut.
”
”Et ole koskaan ollut hermostunut. Sinä olet istunut siellä koko illan ja arvostellut ystäväsi sormusta ja kyseenalaistanut miehuuttani ja uhannut viedä minut toisen miehen luo. Ja sinun ei ole ikinä pitänyt pysähtyä ajattelemaan sitä, millaista on olla minä, kun valmistaudun sanoa sinulle jotain sellaista elämäni isoimpana asiana. Ja se on hyvä asia.
”
”Sinä et pääse pakoon minun luotani”, hän sanoi ja ääni nousi. ”Sinä olet onnekas kun sinulla on edes joku. ”
”En ole niin onnekas kuin luulet”, sanoin ja pääsin hänestä irti. Ja lähdin ulos.
En tiennyt, mihin olin menossa. En ollut edes varma, mitä minulla oli. Mutta kun astuin ulos pimeään yöhön ja sisään astui viileä ilmamassa, jokin kummallinen tunne valtasi sisimpäni. Se kuulosti Kevlalta ja hän huusi minulle: ”Sinä selvisit.
Selvisit ja et tarvinnut ketään. Sinä et tarvinnut mitään. ”
Olin tuhonnut neljä vuotta. Olin astunut pois kaikesta mitä olin tuntenut oman turvallisuuteni vuoksi, puhaltanut sormillani täysin uuteen maailmaan ja se tuntui uskomattomalta.
Seuraavana aamuna heräsin hotellihuoneessa ja jokin aivan uusi paino oli hiljaa siirtynyt rinnassani. Se oli kevyttä, mutta selvää, kuin joku olisi nostanut pois sielunpohjasta viimeisen viiden vuoden kuormituksen ja panisi paikalleen tyynyn. Otin puhelimen yöpöydältä ja avasin tekstiviestit. Kolmekymmentäneljä viestiä.
Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia olivat täynnä loukkaantumista ja sääliä ja syytöksiä. Joko hän ei ymmärtänyt, mitä hän oli tehnyt, tai hän ymmärsi ja luuli minun olleen jossain vaiheessa heikko. Yhdestoista viesti muuttui aneluksi: ”Älä kerro tästä kenellekään. En vain vitsaillut.
” Kahdeskymmenestoinen viesti sisälsi pyynnön palata kotiin, jossa hän rikkoisi lautaset ja sanoisi, että jos valehtelet minulle, Markilla on varaa parempaan. Kolmaskymmenesviides viesti oli yksinkertainen ja pelottava: ”Jos et soita minulle, tuhoat meidät. ”
Soitin. En siksi, että se kääntäisi minut, vaan siksi, että minun täytyy tietää.
Kun hän vastasi, hänen äänessään ei ollut jälkeäkään menneestä nöyryytyksestä. Se oli nyt toiveikas ja kuin sirkuttava, syyllisyys pyyhitty pois valheella. ”Rakas, rakastan sinua. Minun piti vain saada sinut huomaamaan, että et voi elää ilman minua.
”
”En ole koskaan pyytänyt sinua antamaan minun nähdä muita miehiä”, sanoin. ”Enkä koskaan. ”
”Mitä? ”
”En ole koskaan”, toistin ja vapautin ääneen ne painavat sanat, jotka olivat painaneet sydäntäni viimeiset 24 tuntia, ”sanonut, että jonkun Markin kanssa, että se on jotenkin sinkkuna olemista.
Ja sinä uhkasit minua sillä kuin se olisi väliinpääsy. ”
”Se ei ollut. ”
”Se oli mitä se oli. Ja se oli asia, joka tekee loppua kaikesta.
”
Kesti hyvän tovin saada linja takaisin hiljaiseksi, ja sitten Sarah kuului hiljaa. ”Muistatko milloin ihmiset sanoivat meistä, että olemme täydellisiä? ” hän sanoi. ”Luuletko sinä, että jotkut ihmiset vain eivät osaa koskaan olla onnellisia?
”
”Se on sinun ja Markin asia”, sanoin. ”Mutta nyt minulla ei ole sellaista painostusta. Ja minä aion pitää siitä kiinni. ”
Pääsin hotellihuoneen ikkunan luota ja katsoin kadulla ohi kulkevia ihmisiä.
Kaupunki ei ollut muuttunut, mutta minä olin. Tämän kerran aioin tehdä tämän toisin. En ollut enää sama mies, joka nöyrästi nuoli haavansa ja pyysi anteeksiantoa. Seuraavat viikot olivat outo ajanjakso.
Vaihdoin huoltoyhtiötä. Pakkasin vaatteet, tietokoneeni, kirjat ja huonekalut, jotka olin tuonut suhteeseen, ja jätin kaiken, mitä olimme ostaneet yhdessä. Jätin Sarahille asunnon – hän oli halunnut asunnon. Jätin hänelle vanhan yhteisen tilimme, joka oli tyhjillään.
Ja sitten aloin kokoamaan palauttamaan omaa elämääni. Olin jotenkin olettanut, että vihaisin häntä. Että kuukausien ajan eläisin kostonhimoisena kurjuudessa. Mutta vain muutaman viikon kuluttua huomasin jotain, jota en odottanut: olennaisesti hän oli antanut minulle siunatun pakenemisen.
En ollut vihainen. Toisinaan tunsin tuskaa, mutta se ei johtunut rakkaudesta. Se johtui luottamuksen pettämisestä ja vuosien hukkaamisesta. Mutta sekin alkoi hälvetä.
Haihdutin renkaani pian sen jälkeen. En tarvinnut sitä enää. Se rakastui takaisin kivettyyn pankkisaliin ja menetin rahaa, enkä pystynyt vähempää välittämään. Käytin osan rahoista sijoittaakseni itseni, aloitin ruoanlaittoharrastuksen, liityin kuntosalille ja löysin rutiinin joka sai minut tuntemaan oloni onnelliseksi aamuisin.
Tapasin jopa erään naisen – Elena – joka jaksoi maksaa illallisesta puoliksi. Sellaista Sarah ei olisi koskaan antanut minun unohtaa. Näin miehen kanssa, joka jaksoi haluta meidän olevan – Sara oli eri asia, jonka eristäminen automatisoi minut hänen kanssaan; en edes yllättynyt siitä, mikä oli selvää, että sinä vietit yön Markin luona. Luin siitä täysin valmistautumattoman raportin.
Dave, yhteinen ystäväni, kolmen oluttuopin jälkeen vuodatti kaiken: Mark oli jättänyt Sarahin. Tarkalleen ottaen joma teki asian. Olit hauska aika, ei mitään kestäviä, hän oli sanonut. Ja kun Sarah oli soittanut minulle itkien, haluten tavata ja pyytää minua ottamaan hänet takaisin, kerroin minä hänelle, että olin siitä lähtien seisonut toisella jalalla jo pitkään hänen ulkopuolellaan.
”Minä ainakin” hän sanoi ja aukoi sanoja. ”Sinä lupasit minut. ”
”En minä luvannut. ”
”Katso nyt sinua”, hän jatkoi.
”Sinulla on uusi tyttö, oma paikka, olet kunnossa. Minulla ei ole, kuten ketään. ”
”Et ole”, myönsin. ”Se on minun kanavani.
”
”Sinä olet puhunut, koska olet nyt säälinyt minua”, hän sanoi. ”En. Luulen, että puhun sinulle nyt vasta ensimmäistä kertaa. En ole vihainen.
Enkä ole surullinen. Minä olen helpottunut. ”
”Mitä sitten? ”
”Sitten sinä toivotat hyvää yötä, Sarah.
Ja minä aion antaa itseni olla onnellinen. ”
Katkaisin puhelun ja laitoin sen taskuuni. Astuin parvekkeelle, katselin auringonlaskua ja tunsin viimein aiemmin tiedostamani painon nousevan pois. Se jonka olisin pitänyt kutsua sielunkumppanikseni, seisoi väkijoukossa joka katosi taakseni.
Rento ja kevyt sanoin hyvästit lopulle matkan varrelle. Ja sitten jatkoin matkaa.