En olisi koskaan uskonut, että pystyisin nauramaan sinä iltana. Mutta siinä minä olin, baaritiskillä, jonkun tyypin kertoessa huonoa vitsiä, ja minä nauroin. Oikeasti nauroin. Se tuntui vieraalta, kuin lainatakki, joka oli juuri oikean kokoinen mutta ei silti täysin minun.
En tiennyt tarkalleen, milloin aloin tuntea oloni taas kokonaiseksi. Ehkä se oli moottoripyöräkerhon mies, joka opetti minulle, miten omaa konetta säädetään, kärsivällisesti ja ilman arvostelua. Tai ehkä se oli se iltapäivä, jolloin katsoin asunnon ikkunasta ulos ja tajusin, että näkymä ei enää muistuttanut häntä. Se oli vain näkymä, ja minä olin vain mies, joka oli vihdoin lakannut odottamasta jotakuta, joka ei koskaan enää tullut.
Menin sinä iltana kotiin ja soitin hänelle. En siksi, että halusin kuulla hänen äänensä. Halusin sanoa sen ääneen, itselleni, ja samalla hänelle. Kun hän vastasi, hänen äänensä oli samanlainen kuin aina ennenkin: lämmin, tuttu, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
“Moi, sokkona,” hän sanoi. “Odotin, että soitat. Olen ihan varma, että tämä oli meille hyvä herätys. ”
“Kuule,” minä sanoin.
“Minä en soita pitkään aikaan. En voi olla sinun ystäväsi. En voi olla sinun turvaverkkosi, kun asiat menee pieleen niiden miesten kanssa. En voi olla se ihminen, jonka luokse tullaan itkemään, kun muut pettää.
”
Hiljaisuus. Sitten hän nauroi. Hieman väkinäisesti, kuin olisin kertonut vitsin, jota hän ei oikein ymmärtänyt. “Mitä sä selität?
”
“Etkö sä koskaan seisonut siinä asunnossa ja miettinyt, olitko koskaan oikeasti rakastanut minua? ”
Toinen hiljaisuus. Sitten hän vastasi, ja hänen äänensä oli paljon hauraampi: “Siitä illasta on kauan. ”
Tiesin, ettei hän pystyisi vastaamaan minulle, vaikka haluaisi.
Joten minä vastasin itse. “En minäkään. ”
Laskin luurin. Se ei tuntunut minkään lopulta, vaan enemmänkin painavan taakan tipahtamiselta harteilta.
Katsoin käsääni. Ne eivät tärisseet. Sokkotreffit, jotka olin sopinut taas sinne baariin, eivät olleet viikon kuluttua. Se oli tuntunut minusta oikealta silloin, ja tuntuessaan väärältä, minä olin peruuttanut sen.
Mikään ei hoputtanut minua enää menemään sinne. Mutta minä menin sinne. Koska olin luvannut itselleni, että voisin kohdata menneisyyden, ja koska se baari oli paikka, jossa olin istunut katsomassa, kuinka tulevaisuuteni hajosi. En mennyt etsimään häntä.
Hän ei ollut siellä. Menin katsomaan, miltä se näytti ilman sitä painoarvoa. En edes tilannut juotavaa. Maksoin vesilasillisen ja istuin siinä, ja katselin ympärilleni.
Ihmiset nauroivat, jotkut flirttailivat, toiset vain söivät yksin. Tämä paikka ei ollut enää pyhä. Se oli vain baari. En muista, milloin viimeksi ajattelin häntä.
En siksi, että olin päättänyt olla ajattelematta. Se vain ei enää mahtunut päähän. Kun ajattelin häntä, se oli kuin muistaisi jonkun lukion kavereista. Ei kaipuuta, ei vihaa.
Se oli vain muisto. Se oli viimeinen ajatukseni hänestä sinä iltana. Kun nousin kotiin ja painoin pään tyynyyn, hän ei ollut enää edes ajatus, vain häivähdys jostakin, mikä oli joskus ollut. Oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun olin kävellyt ulos sieltä baarista.
Kuusi kuukautta, jotka olivat olleet kuin toinen syntymä. Olin käynyt yksin terapiassa, en siksi, että olisin ollut rikki, vaan siksi, että halusin ymmärtää, mitä olin kestänyt. Olin kuunnellut itseäni ensimmäistä kertaa aikuisiälläni. En soittanut hänelle koskaan enää.
Kun hänen viestinsä tipahtelivat puhelimeen, aluksi vihaisina, sitten anovina, viimein hiljaisina, en vastannut niihin. En edes avannut niitä. Se oli lääkärin määräämä annos. Se oli viimeinen palvelus, jonka tein itselleni.
Eräänä iltana, kun istuin autotallissa ja järjestelin työkaluja, puhelin piippasi. Se oli tuntematon numero. Avasin viestin. Se oli häneltä, ja se oli pitkä.
En lukenut sitä loppuun. Poistin sen. Sitten poistin hänen numeronsa. Kun olin nuori, minä pelkäsin aikuisuutta.
Minä pelkäsin, että vanhenen yksin ja murjoutuneena. Nyt ajattelin, että yksin oleminen oli kaikista selkein asia, mitä minulle oli koskaan tapahtunut. Viikko sen jälkeen, kun olin asettunut uuteen asuntoon, huomasin puhelimessani lukemattomia ilmoituksia. En ollut ehtinyt katsomaan niitä aikaisemmin.
Ne olivat tileiltä tapahtuvia nostoja, laskuja, jotka oli maksettu väärältä tililtä. Ja siellä oli kuitti. Se oli samalta illalta, jolloin hän oli sanonut, etten merkitse hänelle mitään. Se oli kuitti sormukselle, jonka hän oli ostanut seuraavana aamuna.
En ollut koskaan nähnyt sitä sormusta enkä häntä sen jälkeen. Mutta se ei ollut enää minun asiani. Minä olin kävellyt pois. Se oli ainoa asia, jolla oli väliä.
Seuraavina kuukausina aloin ymmärtää, kuinka paljon olin antanut anteeksi itselleni. En anteeksi hänelle, vaan itselleni. Olin antanut toisen ihmisen hoitaa minun käsitystäni itsestäni. Olin rakentanut kokonaisen maailman jonkun toisen hyväksynnän varaan, ja kun se pettäminen tuli, minä olin romahtanut.
Mutta ei. En ollut romahtanut. Olin vain joutunut lähtemään. Eräänä päivänä sain kutsun ystävien illallisille.
En tuntenut heitä kaikkia. Siitä oli tullut uusi normaali. Kun menin sinne, tunsin itseni vieraaksi omassa entisessä elämässäni. Nämä ihmiset eivät tienneet yksityiskohtia hänestä, eivätkä he halunneet tietää.
He pitivät minusta sellaisena kuin olin nyt. Se oli hämmentävää. Mutta hyvällä tavalla. Illallispöydässä joku kysyi minulta, olinko koskaan ollut rakastunut.
En vastannut suoraan, vaan kerroin jotakin, minkä olin itse saanut kuulla. “Minä luulen, että rakkaus on sitä, että tulee valituksi. Ei hauraimmalta näyttävän hetken takia, vaan sellaisen, joka näkee kaiken ja jää silti. ”
En tiennyt, olinko koskaan ollut rakastunut.
Mutta nyt tiesin, miltä tuntui lopettaa rakastaminen. Se oli kuin vuorovesi, joka vetäytyy. Se palaa useita kertoja työntämään pintaan muistoja, mutta lopulta se loppuu. Ja sitten jäljellä on vain merenpohja, tyhjä ja hiljainen, ja sinä katsot sitä myötätuntoisesti.
Kun olin vihdoin lopettanut katsomisen taaksepäin, loppui myös osa elämästäni, jota en ollut koskaan oikeasti halunnut. Tunsin, miten se hiipi ulos minusta, kun ajoin moottoripyörällä läpi kaupungin, kun istuin yksin kahvilassa. Se oli kevyt, eikä se ollut kevyt. Yhtenä aamuna heräsin sellaiseen oloon, jota en ollut tuntenut pitkään aikaan.
Se oli toivoa, mutta ei sellaista, joka odottaisi jotakuta tulevaksi. Se oli olo, että tämä oli oman elämäni alku, ei loppu. Nostin katseeni ja katsoin ympärilleni pienessä asunnossani. Auringonvalo tulvi ikkunasta.
Se osui työpöydälle, jolla ei ollut yhtään valokuvaa hänestä. Ei yhtään. En tiennyt, mitä olin odottanut tapahtuvan, kun olin kävellyt pois. Mutta tämä oli parempi kuin mikään selviytymissuunnitelma.
Tämä oli oikea elämä, ja se alkoi vihdoin. Kun olin ulkona kävelyllä, huomasin pienen pääskyparven, joka lensi kohti puiston kaukaisia puita. Se joskus kuului jonkun muun äänet. Nyt se oli osa taustakohinaa, ei kutsua.
Minä jatkoin matkaa ja astuin kotiovesta sisään. En kääntynyt katsomaan taakseni. Koska se, mitä minusta oli tullut, ei ollut siellä. Se oli tässä, minussa.
Palasin taas synkimpään itseeni, mutta tällä kertaa uudella tavalla. En pakene, en ole jäässä. Se on enemmän kuin yksinäisyys; se on tietoista yksinäisyyttä, jota vaalin. Se on tieto siitä, etten ole enää osa toistemme maisemaa.
Ei, olen metsä, jossa on oma selviytymisjärjestelmänsä. Kun hän ennen sanoi, että olen hänen tukirakenteensa, luulin hänen tarkoittavan jotakin hyvää. Mutta ei. Se oli vain minun tehtäväni siinä talossa.
Eräänä keskustelun jälkeen päätin katsoa numeroita ja huomasin soittopyynnön. Se oli työpaikalta, mutta en ollut ollut siellä töissä. Kun soitin takaisin, sain vastauksen sairaalasta. He etsivät omaista henkilölle, jolle olin joskus antanut hätäyhteystietoni.
Sillä ei ollut enää merkitystä. Sanoin: “En ole enää hätäyhteys. ” Sitten suljin puhelimen. Ymmärsin silloin, että olin tehnyt jotakin sellaista, mitä en ollut osannut odottaa.
Olin täysin poissa hänen elämästään, sellaisella tasolla, jota en ollut osannut edes kuvitella. Se oli lopullinen teko. Potkuri vaihtui, ja maisemat sen takana. En enää ajatellut häntä katumuksella, enkä hänen tekojaan.
Kun se ajatus tuli, se oli kuin muistaisi asian, jonka olin lukenut kerran kirjasta. En tuntenut mitään. Muutin kesken saman kuun uuteen paikkaan. En jättänyt jälkeeni mitään sellaista, jonka olisin voinut kaivata.
Minun ei tarvinnut katkaista siteitä, en vain jatkanut niiden ylläpitämistä. Illat olivat olemassa joko yksinäisyyden tai tyytyväisyyden kanssa. En valinnut yksin jäämistä. Se jäi minulle.
Mutta kun istuin parvekkeella ja katsoin auringonlaskua ilman yhtään viestiä, ilman yhtäkään toivoa, minä huomasin hymyileväni erään toisen ihmisen kanssa. Olin lopettanut taistelun. En ajattele häntä paljon. Joskus muistan tilanteita kuin katselisin jonkun toisen elokuvaa.
Yhtenä arki-iltana, kun olin siivoamassa vaatekaappia, löysin vanhan laatikon. Se oli ollut hänen, mutta se oli jäänyt minulle. En avannut sitä. Jätin sen reunakäytävään roskiksen viereen, toisen kerrostaloasunnon eteen.
Tunsin, että se oli menneisyyden säilytys, jota en enää tarvinnut. Menin nukkumaan sinä yönä ja nukuin raskaasti, seitsemän tuntia ilman taukoa. Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan. Ja eräänä aamuna, kuusi kuukautta siitä illasta, kun olin kävellyt ulos baarista, heräsin levollisena.
Aurinko paistoi, ei harmaa eikä ahdistava. Katsoin kelloa. Se oli 7:00. Ajattelin sitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Mutta se ajatus oli raskas. Nousin ylös, laitoin kahvin tippumaan ja hymyilin, kun huomasin olevani yksin hyvällä tavalla. Yksin ei tarkoittanut yksinäisyyttä. Olen tullut yksin elämisen taitajaksi, mutta vasta äskettäin.
Ehkä tämä oli kypsyyttä. Ehkä se oli anteeksiantoa. Katsoin ikkunasta ulos ja ajattelin, että ensi viikonloppuna ajaisin moottoripyörällä takaisin sille vuoristotielle. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan.
Se ei edelleenkään liittynyt kehenkään. Se liittyi minuun ja tiehen. Kun kahvi oli valmista, kaadoin sen termospulloon. En tarkistanut puhelinta.
Ei ollut mitään syytä. Se päivä kuului minulle. Yhtenä tuona aikana sain kirjeen. Olin yllättynyt, koska en ollut antanut kenellekään tietää osoitettani.
Kun avasin sen, sisällä oli käsin kirjoitettu kortti ja valokuva. Se oli meistä kummastakin hymyilemässä. Olin tuolloin ollut onnellinen ja täysin sokea sille, mikä oli tulossa. Kortin takaläpässä oli rivit, joissa luki hänen käsialaansa: “Tiesitkö, että olet ainoa asia, jota kadun?
”
Minun ei tehnyt mieli vastata. Tiesin, että se oli osa samaa kaavaa. Viestit eivät olleet rakkauden vaan hallinnan menetyksen välineitä. Hän ei rakastanut minua.
Hän rakasti sitä, mitä minä tein hänelle, ja sitä, miten hänen elämänsä oli. Ja nyt, kun se oli poissa, hän halusi jonkun syyttävän. En halunnut olla se ihminen. Joten päätin lopettaa sen kokonaan.
Otin puhelimen ja soitin tulevalle vaimolleni. Hän oli ihminen, jonka kanssa olin alkanut suunnitella tulevaisuutta, yksinkertaista ja aitoa. Kun hän vastasi, sanoin hänelle, että minä rakastan häntä. Nyt, kun hän kysyi, mitä me tehtäisiin tänään, nauroin.
Ei mikään. Se oli täydellistä. Katsoin korttia uudelleen ennen kuin heitin sen roskiin, ja se oli viimeinen kerta. En ollut katkera.
En halunnut olla se ihminen. Se olisi ollut sitä, mitä hän odotti. Mutta minulla ei ollut enää mitään annettavaa hänelle, edes vihaa. Ja kun kävelin pois siitä roskiksesta, en tuntenut mitään.
Se oli luultavasti viimeinen kerta, kun hän pääsi tunteisiini, vaikka en enää koskaan nähnyt häntä, enkä kuullut hänestä. En etsinyt häntä. En halunnut tietää. Sinä yönä nukahdin ilta-aurinkoon, joka laski ikkunasta sisään.
Kaupungin valot alkoivat syttyä, ja minä mietin, missä kaikissa noissa ikkunoissa hajosi sydämiä, jotka eivät koskaan parane. Mutta se ei ollut enää minun tarinani. Minä en ollut enää se ihminen. Joten nousin ja menin tulevaisuuteen.
Se oli ainoa järkevä asia tehdä.