Hän sanoi: ”Älä aloita mitään tänä iltana”, ja sitten hän veti exänsä sivuun yksityistä keskustelua varten ja käski minun löytää oman pöydän. Löysin sellaisen kotoa. Lähdin ravintolasta, pakkasin tavarani ja muutin pois. Kun hän tuli kotiin kolme tuntia myöhemmin, asunto oli tyhjä.
Viestini siinä oli: en aloittanut mitään, vain lopetin sen. Tunnetko sen olon, kun tajuat, ettet ole oman suhteesi päähenkilö? Olin taistellut sitä tunnetta vastaan kaksi vuotta Sarahin kanssa. Hänellä oli tapa saada minut tuntemaan itseni pieneksi, kuin tarpeeni tulla kohdelluksi kunnioittavasti olisi ollut pelkkää epävarmuutta.
Jos kysyin, kenelle hän viestitteli myöhään yöllä, olin määräilevä. Jos kysyin, miksi hän peruutti meidän suunnitelmamme auttaakseen ystäväänsä, olin takertuva. Vaelsin kaksi vuotta munankuorilla yrittäen olla se viileä, varma poikaystävä, jollaiseksi hän väitti haluavansa minut. Kaikki kärjistyi viime perjantaina.
Sen piti olla juhla, minun ylennysjuhlani. Olin varannut pöydän Luchiaan, siihen mahdottomaan italialaispaikkaan keskustaan. Minulla oli päällä uusi puku. Hän näytti upealta siinä punaisessa mekossa, jonka olin hänelle ostanut.
Ensimmäiset kymmenen minuuttia kaikki oli täydellistä. Sitten pääsimme tarjoilijan tiskille. Sarah. Sarah Miller.
Tunsin hänen koko kehonsa jännittyvän vieressäni. Katsoin ympärilleni ja näin miehen kävelevän ulos baarin puolelta. Pitkä, tuuhea parta, nahkatakki t-paidan päällä. Se oli Mark, hänen exänsä, se jota hän kuvaili myrkylliseksi, mutta intensiiviseksi, jonka puolesta hän oli itkenyt kuukausi ennen kuin tapasimme.
Hänen naamansa ei näyttänyt siltä kuin hän olisi nähnyt myrkyllisen exän. Hän säteili. Se oli kirkkautta, jota en ollut nähnyt suunnattuna minuun kuukausiin. ”Mark.
” Hän henkäisi, ottaen askeleen pois luotani. Mark virnisti. Se laiska, ylimielinen virne mieheltä, joka tietää pitävänsä koukkuja jossakin kiinni. ”Katso nyt sinua.
Silti niin hyvä punaisessa. ”
Hän ei edes katsonut minuun. Olin näkymätön. Pelkkä rekvisiitta.
Astuin eteenpäin ojentaen käteni yrittääkseni tuoda läsnäoloni esiin. ”Olen David, Sarahin poikaystävä. ”
Mark tuskin vilkaisi minua. Hän ei tarttunut käteeni.
Hän katsoi vain takaisin Sarahiin ja naurahti. ”Poikaystävä, vai? Hyvä sinulle, Sarah. Turvallinen valinta.
”
Se oli se hetki. Se epäkunnioitus oli niin äänekästä, että se korvia särki. Tunsin kuumuuden nousevan niskaani. Avasin suuni sanoakseni jotain, käskiäkseni häntä perääntymään, sanoakseni hänelle, että lähdemme, mutta Sarah katkaisi minut.
Hän kääntyi puoleeni, katse kova ja ärtynyt. Hän painoi käden litteänä rintaani vasten, ei hellästi vaan pidätelläkseen minua. ”David, lopeta”, hän sihisi. ”Älä aloita mitään tänä iltana.
”
”Aloita mitään? ” kysyin, ääneni kohoten. ”Hän epäkunnioitti minua kasvojen edessä. ”
”Hän vitsailee.
Se on vain hänen huumorintajunsa. Älä ole niin herkkä”, hän sätti ja katsoi sitten Markiin kuin olisi huolissaan siitä, että tämä loukkaantuisi olemassaolostani. Hän laski äänensä. ”En ole nähnyt häntä kolmeen vuoteen.
Minun täytyy selvittää välimme. Se on tärkeää minun henkiselle rauhalleni. ”
”Henkiselle rauhallesi? Me olemme päivällisellä minun ylennystäni juhlimassa.
Se on neljä vuotta, jonka hän ei ole ollut läsnä. Se on neljä kuukautta, jonka olemme olleet yhdessä. Eikö se merkitse sinulle mitään? ”
”Kymmenen minuuttia.
Se on kymmenen minuuttia”, hän sanoi ja heilautti kättään vähätellen. Hän ei pyytänyt, hän käski. Hän käänsi selkänsä minulle ja asetti kehonsa kohti Markia. Ja sitten olkapäänsä yli hän heitti kranaatin, joka tappoi suhteemme.
”Mene nyt etsimään meille pöytä tai jotain. Tilaa minulle lasillinen pinot grigiota. Tulen sinne muutaman minuutin kuluttua. Älä ole outo tästä.
”
Hän tarttui Markin käsivarteen, oikeasti tarttui siihen, ja ohjasi tämän kohti terassilasia. ”Mennään ulos. Täällä on liian meluisaa. ”
Seisoin siinä.
Tarjoilija tuijotti minua. Pariskunta takanamme tuijotti. Olin aikuinen mies seisomassa täynnä olevassa ravintolassa, ja minua käskettiin istumaan nurkkaan kuin minua olisi nuhdeltu, samalla kun hän meni treffeille exänsä kanssa. Tarjoilija yskäisi.
”Herra, pöytänne on valmis. Näytänkö teille paikkanne? ”
Katsoin kohti terassin ovea. Näin heidät lasin läpi.
Hän nauroi, käsi kosketti Markin haukkaa. Hän näytti eloisalta. Hän näytti siltä kuin olisi ollut siellä missä halusi olla. Ja tajusin kirkkaudella, joka tuntui jäävedeltä suonissani: en ollut hänen poikaystävänsä.
Olin hänen varaosa. Olin se turvasatama, johon hän pysäköi odottaessaan myrskyn menevän ohi. Katsoin tarjoilijaa. ”En”, sanoin.
Ääneni oli yllättävän vakaa. ”En tarvitse pöytää. ”
Käännyin ympäri ja kävelin ulos etuovesta. En marssinut ulos.
En aiheuttanut kohtausta. Kävelin autolleni pomminpurkajan tyynellä tarkkuudella. Katsoin kelloa. 19:15.
Jos hän selvitti välejään Markin kanssa, ja jos tapa, jolla hän kosketti tämän käsivartta, kertoi jotain, niin kymmenen minuuttia oli valhe. He joisivat yhden drinkin, ehkä kaksi. He muistelisivat. Hän unohtaisi ajan, koska hän ei kunnioittanut minun aikaani.
Arvioin, että minulla oli vähintään kaksi tuntia, ehkä kolme, ennen kuin hän edes ajattelisi katsoa puhelintaan. Ajoin kotiin hiljaisuudessa. Ei radiota, vain moottorin hurina ja uusi suunnitelma, joka muotoutui päässäni. Kun pääsin asunnollemme, en tuntenut surua.
Tunsin olevani tehokas. Astuin sisään ja menin suoraan makuuhuoneeseen. Minulla ei ollut aikaa muutella huonekaluja, ja rehellisesti sanottuna en halunnut sohvaakaan. Olimme ostaneet sen yhdessä.
Se oli saastunut. Halusin vain sen, mikä oli minun. Rip. Pyyhkäisin ne henkareista suoraan kasseihin.
Henkareiden kolina oli ainoa ääni huoneessa. Otin vain sen, mikä piti minut hengissä ja teki minusta minut. Tämä oli tyydyttävin osuus. Sitten menin reitittimelle.
Irrotin modeemin ja reitittimen ja sulloin ne reppuuni. Hän voisi käyttää omaa dataansa. Kävelin takaisin asuntoon viimeistä tarkistusta varten. Keittiön tiskillä oli kynä ja muistilappuja.
Otin yhden. Kirjoitin ”Sarah” ylös. Sitten purskahdin itkuun. En itkenyt.
En laittanut J:tä nimeen, mutta ymmärsithän. Kaikki on ohi. Anna minulle anteeksi. En voi uskoa, että olen niin typerä.
Älä hajoa ilmankaan ruokaani. Väänsin sormenpääni tärisevää puhelimen reunaa pitkin. Vapisen niin kovaa, että mies joutui katsomaan kattua. Jalat veivät hänet pois.
Olin haaveillut tästä. Ystävien, joiden kanssa juhlia. En voinut kertoa jälkeenpäin haluavani sinut takaisin. Hyppäsin viimeiseen bussiin.
Ei ollut väliä, onko sinulla varaa vuokraan. Tärkeintä: että olin väärässä. Että hän olisi suudellut Markia ovella. Ja sitten oli vielä se, että rakas ystävä oli ilmeisesti nähnyt Markin ravintolassa.
Aion pyytää häntä lähtemään. Ei koskaan, sanoin. Äänessäni oli hauska sävy, jonka hän tunnisti. Katselin keittiötäni.
Aion soittaa pois. Olin ilmoittanut olevani tehokas. Keskittynyt. Kerroin äidilleni suunnitelmasta?
En edes ole varma, halusinko nauraa. Vastasin viestiin soittamalla. ”Rakas”
”Tiedän sinun olevan vihainen”
”Olen ollut täällä istumassa 30 minuuttia. tyyppi joka ei kuitenkaan lähtenyt.
Katsoin ruutua. 19:30. Miten kukaan juo noin nopeasti? Laitoin auton käyntiin, kämppä kylpee jossain valossa.
Ajoin moottoritien valomerkkejä pitkin tuntematta kiinnostusta määränpäähäni. Se ei estänyt minua. Vain ruumiini. Kun hän sanoi, etten ollut aloittamassa mitään, kun hän sanoi minun olevan herkkä, se osui johonkin piikikkään.
Mutta se oli vain ajatus. Katsoin niitä Spécialen parvekkeelle. Nauroin itsekseni ravistellen päätäni. Mies numeerisesti luki kolme huomautusta avatakseen oven viereisen huoneen.
Pysähdyin käytävään, käännyin ja astuin viereiseen tyhjään huoneeseen. Yksi asia oli varma. Tämä huone oli kallis. Tunsin pistoksen siitä, että olin jonkun rakastaman.
Hengitin syvään ja jatkoin töitä. Lopulta istuuduin sängylle Se oli todellista. Otin laukun ja lähdin hissillä aulaan. Kerroin vastaanottovirkailijalle, että olisi huoneen sijaan vielä reilun tunnin päässä, ja varmistin, ettei minua häiritä.
”Ei missään tapauksessa”, sanoin. ”Odotan tärkeää puhelua. ”
Hirveä valhe. Heti kun ovi aukesi ja hän ilmestyi keskelle rappujen syntejä, etäisyys, jonka olin vetänyt henkisesti koko illan, katosi muutamassa sekunnissa.
Hänen äänensävynsä murskasi odotukseni. En odottanut sitä. ”Hei, kulta. ”
Se pysäytti minut.
”Rakas, miksi et vastaa? ”
”Rakas, kuuletko? ”
Työnsin puhelimen taskuuni. Seisoessani siellä huoneen hiljaisuudessa tajusin, etten ollut vihanen siitä, että hän pyysi minua olemaan aloittamatta mitään.
Olin vihanen siitä, että hänen oli pitänyt pyytää minua lainkaan. Astuin ravintolaan tunsin kauniita naisia, jotka katsoivat minua. Työnsin aurinkolasit päähäni ja kävelin ohi. Tunsin tarvetta katsoa.
En ollut tuntenut sitä viikkoon. Takkini heilui tärkeänä tuulessa, jota olin alkanut odottaa. Se tuntui hyvältä. Sitten olin sen toisen miehen luona, jota olin rakastanut.
Seisoessani siinä kahvikupin kanssa tunsin hänen läsnäolonsa takaani. Koko illan olin vältellyt katsomasta sinua kohti. Siitä huolimatta näin hänet. Luonnonvalkoinen pusero.
Hiukset kiinni. Hymy hermostuneena. Lähestyin. ”Hei, Mark.
”
Hän käännyi ympäri, kulmat rypyssä. ”Tule. Autan sinua. ”
Hänen silmänsä kapenivat.
En tiennyt, näkikö hän jotain vanhaa sinussa vai jotain uutta. Hän näki jotain. Nielaisin. Siitä lähtien kun olin kävellyt ulos, olin suunnitellut tämän.
En tiennytkään, että hänen täytyi pyytää anteeksi. En tiennyt, tarvitsiko hän anteeksiantoa. Nauroin. Se oli toinen asia, joka yllätti minut.
Nauroin, kun kävelin pois ja hänen avomiehensä seurasi Markia jäänteeseen koteloon. Olin kaksikymmentä minuuttia poissa ennen kuin huomasin ensimmäisen kerran. Hän seurasi minua. Ja näin tunsin oloni rauhalliseksi.
”Olen pahoillani. Se ei ollut reilua sinua kohtaan. ”
En vastannut. Jatkoin kävelyä.
”Kuule, asunnon asia. Se on iso päätös. Minun ei pitäisi antaa tunteiden pilata. ”
Hän nopeutti kävelyäni, mutta hän pysyi vierelläni.
Se oli hänen erehdyksensä. Kesti kaksikymmentä minuuttia kävellä hänen autolleen. Olin pysäköinyt muutaman korttelin päähän. Kun hän seurasi minua, näin hänen autonsa.
Se oli pysäköity samalle alueelle. Tunsin tietäväni, mitä se merkitsi. Se vaati jonkinlaista lujuutta. Vuoden suhteessa oleminen tekee jotain.
Odotin kuullakseni nimeäni. Mutta se ei huutanut. Se kuulosti siltä kuin se olisi voinut tulla lähimmän kahvilan sisältä. Kun tulin eteenpäin, hän puhui matalasti ja rauhallisesti, kuten mies, joka toistaa harjoiteltua puheenvuoroa.
”Sinun on kuunneltava minua, koska meidän on puhuttava. ”
Jatkoin kävelyä. ”Sinä lähdit. Sinä lähdit minusta, lähdit meistä, lähdit kodistamme.
”
”Se ei ollut millään tavalla sallittua. ”
”En ole esine. ”
”Sinä olet perhettä. Ja sinulla ei ole mitään, ja olet.
”
Ohitin nuo viimeiset sanat. Se oli helpotus. Hyppäsin takaisin autoon ja ajoin pois. Katsoin taustapeiliin, ja hän seisoi siellä.
Pystyin katsomaan häntä suoraan silmiin. Vitun. Se oli hänen paras puolensa. Se ei koskaan tapahtunut.
Nyt se oli. Sitten hän otti askeleen. ”Vauva, ole kiltti. Anna minun selittää.
”
”Selitä mitä? Kuinka lensit tähän suoraan? ”
”Se mies sai sen. Sinä et tiedä miltä se tuntuu, kun olet viime aikoina ollut kaikkien seurassa.
Sinä olet ainoa, joka ylläpitää kaikkea ja rakastaa yksin. ”
”Se on minun ongelmani. En kestänyt pitkään. ”
”Puhut minulla olevan kipua yksinäisyyden kanssa, mutta se, joka toisti sen tarinan, tiesi, miltä minusta tuntui.
Tiesit. ”
Nauroin. Se ei ollut mikään ääni, joka tuli pääni läpi. ”Emme ole sanoneet tuota kohtaa.
”
”Se mies saa minut tuntemaan oloni haluamaksi. ”
”Eikö sekään tunnu hyvältä? ”
”Kun sinä minulle soitit, neljäkymmentä minuuttia. Mitä sinä teit?
”
”Se oli Mark. En tiennyt, että hän ilmestyisi. ”
”Sinä tilasit hänet. ”
”Ei sinua koskaan voi saada riittämään.
”
”En ole. ”
Yksi asia jonka tiesin olevan totta. Tiesin olevani ohi hänen monologinsa, joka ei koskaan kuulostanut päättyvän. Kun hän hengitti sisään, hän vei sen.
”Haluatko palata takaisin? ”
”Mitä? ”
”Minä kävelen sinut asuntoon. Luoja.
Tiedän kuinka sinun on mentävä sisään. ”
”Asunnon? ”
”Asuntoon. Sinä yövyit siellä.
Olet siellä. Mutta tiedän sen. Tiedän, ettet tarvitse tätä, että sinulla voi olla jotain missä olet onnellinen. ”
Olisin alkanut saada hänet kiinni, koska se, mitä tahansa olit halunnut kertoa minulle, Se on se, mikä on väliä.
Jatkoin kävelyä auton ohi. ”Minne sinä olet menossa? ” kysyin ovensuussa. Käännyin katsomaan sinua.
”Ei niin minne sinä et voi seurata. ”
Hän naurahti. Mutta se ei ollut hänen toinen naurunsa. Se oli sellaista naurua, jonka miehet antavat, kun he tajuavat tehneensä virheen.
”Palasit takaisin minun luokseni. ”
En vastannut. Katsoin vain naista, jonka olin kerran rakastanut. Katselin häntä ja tunsin yhä mitä tahansa olikin.
En tiennyt miksi vielä. Se oli hänen pakonsa. ”Sinä olet jonkun talon. ”
”Se on sinun.
”
”Minun täytyy kantaa se. ”
”Se on sinun taakkasi. ”
Katsoin yhä ovea kohti. ”Sitten viihdyt.
”
Hänen äänensä oli pehmeä nyt, mutta en luottanut häneen. ”Luulin sinun jo tehneen. ”
”En niin kauan kuin tunnen sinut. ”
Sitten hän sanoi jotain, mikä oli rehellinen.
Se sai minut kääntymään. ”Tarvitsen sinun vetoavan minuun. Kuten sinä ennen teit. Ennen kuin menimme naimisiin.
”
”Soita minulle. ”
Laskeuduin takaisin asuntoon ja otin kengät pois. Se oli emännälle. Yksi viimeinen kerta.
Jokaisella on oikeus heikkoon hetkeen. Hän oli täydellinen, kunnes tuli hänen vuoronsa olla hänen ei. Ei. Ai niin.
Nyt kun hän teki minulle selväksi, millaista elämä oli. Ja istuin ylhäällä ja kerroin tyynystä muistolle. En ole koisimassa tutkinnassa. Sitten lopulta nukahdin.
Aamuaurinko paistoi verhojen läpi. Makasin katsellen kattoa. Tiesin, ettei hän nukkunut juuri lainkaan. Mutta tunsin olevani levännyt.
Seisoin ja menin kylpyhuoneeseen. Katsoin itseäni peilistä. Vanha mies. Mutta hänen silmistään se oli.
Työnsin sängyn takaisin. En ollut varma astuessani pois. Löysin silmälasit sen sijaan. Kun oikein tunsin sen, olin jo aulan ulkopuolella.
Auto odotti. En kääntynyt katsomaan huonetta. En kääntynyt katsomaan asuntoa. En kääntynyt katsomaan kaupunkia hänen ikkunastaan.
Olin vain helpottunut siitä, että pääsin pois. Autoni kuljetti minut pois. Olin mennyt läheiseen kahvilaan, kun huomasin sen. Paperi.
Taitos niin terävä, että se leikkasi sormea. Työnsin sen takkini taskuun. Kolme korttelinpäästä löysin hänet. Ja katselin rauhallisesti, kunn hänen kasvonsa muuttuivat.
”Katsokaa kuka tuli takaisin. ”
”Minun on puhuttava kanssasi. ”
Olin avannut suuni sanoakseni, mitä minulla oli ollut mielessäni, mutta hän jatkoi ennen kuin ehdin. ”Tiedän, miksi olet täällä.
”
”Luulin sinun muuttaneen kaupunkiin. ”
”Tiesit, etten koskaan. ”
”Joten olet tyytyväinen siihen, miten asiat ovat? ”
”Ei.
”
Hän irvisti. ”Mitä olet nähnyt? ”
Sitten näin miehen. Ei, ei vielä.
Olin odottanut sitä koko illan. Olin odottanut, että pöytä kääntyy. Kun näin miehen, jota en koskaan ollut nähnyt. Eniten vähän katerta.
En vähempää. Se oli vain toinen kaveri. Ja sitten, kuin se olisi ollut tarkoitettu tapahtuvaksi, tapahtui. Vedin henkeä ja tapasin naisen katseen.
”Rakas. ”
”Älä. Ole kiltti. ”
”Sinä lähdit minusta.
”
”En jättääkseni sinua. ”
”Miksi sitten? ”
Katseeni karkasi hänen olkapäänsä yli. Sitten astuin taaksepäin ja löin miehen kättä.
”Onnea hääpäivänne. ”
Hänen uusi naisensa raottaa suunsa, ja miehen ilme oli sanaton. En ollut varma, kenen puoleen se kysyi. Toinen istui siellä käsittämättä.
En tiennyt, halusinko jatkaa. Sitten palasin takaisin tarjoilijan luo. ”Nämä isot pöydät. Paljonko he jättivät?
”
”Kolme. ”
”Ota se. ”
”Anteeksi? ”
”Tarvitsette kaksikymmentä prosenttia.
”
Ja seurasin naistani ulos ovesta. Sitten viimeinen asia. Keittiössä esiintyminen on täydellinen metafora. Vedin jääkaapin auki ja panin vuokaan.
Kolme viikkoa oli kulunut. Tyhjennys oli tapahtunut. asunnon avaimet pantiin kirjekuoreen ja postitettiin takaisin. Ratkaisu tapahtui.
Hänen isoäitinsä sormus, jonka hän oli antanut minulle ja jonka hän vihasi, mutta piti silti, liukui hänen huulilleen. Mark oli painanut minua hetken. Se ei ollut varsinainen painallus. Mutta ei liioin halunnut päästää irti.
Kiitos ruoasta, ehdit. Ja sitten se oli ohi. Tunsin itseni tyhjäksi. Sitten eräänä tiistaina sain tekstiviestin.
Vain kaksi kuvaa. Ei numeroa. Ei nimeä. Vain 302.
Pyökkitie. Asunnon sisältä. Tyhjä huone. Sitten toinen kuva, joka oli otettu avokadon palasta, jolle hän oli jättänyt minulle tekstiviestejä siitä, että hän palaisi viikoksi.
Ajoitus oli täydellinen. Tyhjät hirsipuut mutta silti sinun. Katsoin numeroa. Katsoin kuvaa.
En tiennyt, oliko se merkki vai uhka. Ajoin ohi. Kesti 30 minuuttia. Lipputeline.
Se tyhjä. Kävin suihkussa. Nukuin yöni. Seuraavana aamuna hän oli siellä.
”Sinä välität silti. ”
”Minä välitän siitä, ettet ole koditon. ”
”Ei. Ei.
Sinä välität. ”
Hän otti askeleen, mutta minä peräännyin. ”Olet oikeassa. Vastasin sille.
”
”Mitä se tarkoittaa? ”
”Sinä välität siitä, että miehesi pyytää sinua takaisin. ”
Hän lopetti. ”Mitä?
”
”Hän ei aloittanut mitään. Se olin minä. ”
”Ei. ”
”Sinä keksit sen.
Ja nyt hän on naimisissa jonkun kanssa, jonka hän tapasi. Se ei ole hauskaa. Se on totta. Ja katsoin sinua, kun sanoit hänen olevan jotain.
Joten mikä se oikeastaan oli? ”
Lähdin. Hän sanoi, ettei aloittaisi mitään. Se oli jotain.
Se oli nyt. Se tarkoitti, että hän oli väittänyt minun muuttaneen ja jättäneen. En tiennyt. Se ei ollut minun lähdettäväni, se oli hänen syynsä.
Astuin sisään ja otin puhelimen. Painoin soittoa. Hän vastasi toisella äänimerkillä. ”Minun on kysyttävä sinulta jotain.
Vastaatko rehellisesti? ”
”Tietysti. ”
Odotin. ”Nukuitko sinä sinä yönä hänen kanssaan?
”
”En. ”
”Nukuitko sinä hänen kanssaan ennen sitä? ”
”Se on reilu kysymys. Se on reilu kysymys.
”
”Jos sanoisin ei. Uskoisitko sinä minua? ”
Hänen äänessään oli hellyyttä. ”Kyllä.
”
”Se olisi ollut helppoa. ”
”Mutta se ei ole totta. ”
”Hän ja minä tapasimme. Se on totta.
”
”Mitä? ”
”Se mies, jonka näit pöydässä. Mark. Se on Mark.
”
”Ei. ”
”Tapasimme kahdeksan kuukautta sitten. ”
”Eikö hän ole se kaveri jonka kanssa olit yhteydessä? ”
”Sitä en tiennyt silloinkaan.
”
”Hän soitti minulle silloin. ”
”Kun? ”
”Silloin kun olit suihkussa. Se oli viikko sitten.
Arvasin, että se oli sinun pomosi. ”
”Ehkä siksi hän pani minut sinun kanssasi. ”
”Hän tiesi. ”
”Hän toivoi.
”
Ja silti. ”Luulen, että tapasin hänet. Kuukautta sen jälkeen kun aloimme seurustella. ”
”Katsoitko sinä koskaan hänen puhelintaan?
”
”En koskaan. ”
”Millaista se on? ”
”En tiedä. Katsoitko sinä koskaan minun?
”
”En koskaan tuntenut tarvetta. ”
”Sinun ei tarvinnut. ”
”Hänen nimensä oli Sarah. Ei.
Lopetin. ”
”Katsoin. ”
Odotin. ”Hajotit kihlauksen.
”
”Vastasin. ”
”Ja sain juuri selville. ”
”Joten miksi sinä soitit? ”
”Koska en tiennyt mihin uskoa.
”
”Halusitko sinä sitä? ”
”En halunnut. ”
”Kysyn uudelleen,” sanoin. ”Jos hän sanoisi nyt, että olet hänen kanssaan uudelleen, uskoisitko sinä sen?
”
”Sinä valehtelit. ”
”En. ”
”Emme olleet enää yhdessä. Se oli ohi.
Hän sanoi, että se olin minä. ”
”Me olimme. ”
”Mikä sinä olet? ”
”En tiedä.
”
Yksi asia oli erilaista. Tiesin, ettei hän nukkunut. Tiesin, ettei hän ollut nukkunut viikkoon. Ja minä ajattelin.
Katsoin ulos ikkunasta ja mietin, oliko minun päästettävä irti. Se oli viimeinen asia, jonka halusin tehdä. Mutta se saattoi olla välttämätöntä. Hän sanoi, ettei aloittanut mitään.
En voinut lopettaa, mitä en aloittanut. Mutta totuus oli, että minun oli aloitettava. Katselin elämäni pyyhkivän pois. En tiennyt, muuttivatko ne mitään.
Se oli tapahtumassa missä olin. Jokainen sentti, jonka olin nostanut, väri, joka oli sinun. En tiennyt, olinko valmis aloittamaan alusta. En tiennyt, oliko hän valmis lopettamaan.
Astuin. Annoin hänen katsoa. Sitten istuin räjähdyksen paikalleni. Seisoin.
Katsoin viimeistä kertaa. Sitten sammutin valot.