Hänen vaimonsa oli kadonnut. Aleksi oli ollut varma siitä, että hän tulisi varjeluksi. Mutta nyt hän seisoi Vainion kartanon portilla, joka oli ollut hänen vaimonsa vankila ja hänen oma pahin painajaisensa, ja tuuli toi hänelle hänen oman nimensä, jonka Vainion suku oli kuiskinut vuosia sitten. He olivat opiskelleet samassa koulussa, hän ja Niko Vainio.
Kaksi erilaista sukuperintöä, kaksi erilaista tulevaisuutta. Aleksi, raksamiehen poika, ja Niko, jolle kaikki oli annettu valmiina. Sitten oli tapahtunut jotain, mitä hän ei ollut koskaan kertonut edes vaimolleen. Hän oli ollut seitsemäntoista ja vahtinut Vainion tehtaan varastoa, jonne Niko ja hänen kovanaamansa olivat murtautuneet.
Niko oli lyönyt häntä kasvoihin, ja hänet oli jätetty mutta hänen isänsä, Juhani Vainio, oli määrännyt hänen oman isänsä kahden kuukauden ylitöihin ja risputtua hänet julkisesti lavuaarista ja nostanut hänet ylös helvetin porteilta. Ja kun hänen oma isänsä oli kuollut kaksi vuotta myöhemmin, Aleksi oli tiennyt, että se oli johtunut murretusta sydämestä. Nyt hänen vaimonsa oli takaisin Ruskeakoskella. Kaikista näistä vuosista huolimatta.
Hän oli nähnyt hänet 16 42 -bussilla, kun hän oli katsonut koulun vihreää vesivirtaa. Hän olisi halunnut jatkaa matkaa, mutta hänen oli pakko pysähtyä. Noutaakseen hänet, jäätyäkseen kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Hän oli viettänyt kolme vuotta siitä, että hän oli ollut se, joka jäi, aina odottamassa sitä hetkeä, jolloin hänen olisi pakko mennä.
Hän oli ollut se, joka oli keinottanut itsensä päästäkseen hänen syliinsä, vähän kerrallaan, kunnes hän oli jo kietoutunut hänen elämäänsä. Ja sitten hän oli ollut se, joka oli raskaana hänen vaatteidensa alla. Hänen äitinsä tietää. Kun hän oli noussut Juhanin työpöydän ääreltä seisoakseen hampaidensa äärellä huoneessaan, jossa oli jotain hänen, se oli kuin vanhan aikojen tyttö.
Sinut seurataan jo huomenna. Yllätykseni oli vasikkana. Aleksi oli tiennyt, että tämä oli ansa jota varten oli rakennettu hänelle. Se ei estänyt viha virtaamasta hänen suonissaan.
Ja sitten hän oli mennyt ja tehnyt sen, mitä hänestä oli tullut parasta. Mitä hänen isänsä miehet, jotka näyttäytyvät miehinä, eivät koskaan voisi antaa hänen unohtaa. Sinä olet tosiaan Aave, kun tuo vittu nerokas paskiainen. Niko seisoi portaiden juurella, paska hymy pysyvästi naamallaan ja katseessa huomio, jonka Aleksi oli oppinut lukemaan vuosikymmenien poliisityön ja sotilasleirien jälkeen.
Minä vihaan sinua, Aleksi, mutta perkeleen kun olet parempi tässä kuin minä koskaan olin. Niko sytytti savukkeen ja puhalsi savun kylmään ilmaan. Isäni nimitti sinut mieheksi, joka vei lopulta ruskeakotkan. En tiennyt, oliko hän ylpeä sinusta vai olisiko hän halunnut olla juuri sinä.
Sinun ei tarvitse pitää minusta. En pitänyt. Vaimosi Anna kyllä piti. Se ei pitänyt sinusta.
Se rakasti sinua. Ehkä se kaipaa sinua vielä. Niko pudisti savukkeen, joka putosi sammuneena maahan, mutta ei sanonut mitään muuta. Vain katsoi merta ja nuoruutensa maisemaa, jota hän ei ollut koskaan jättänyt, koska koko helvetti oli hänen omaansa ja hän oli ansainnut sen.
Tiedätkö mikä minun on aina kiinnostavin juttu. Niko sanoi lopulta ja katsoi Aleksia uudelleen. Sinä tunnet syyllisyytesi, ja näytät että olet pahoillasi kaikesta mitä olet tehnyt, mutta et ole katunut sanaakaan. Aleksi ei ollut varma, oliko se tunnustus vai valitus.
Mutta hän tiesi, että hänen täytyi saada takaisin se, mitä hänen vaimolleen oli kerran ollut tärkeintä maailmassa. Ja se olisi hänen veljensä, joka oli purjehtinut lapsuuden kätkemässä totuudessaan 32 vuotta. Kerro hänelle, että sinä olet hänen veljensä, joka on seisonut kaiknen kestävän helvetin liekeissä? Että sinä olit se, joka aina pelasti hänet, vaikka et koskaan pystynyt pelastamaan itseäsi?
Vai jätätkö hänet sinne alhaalle odottamaan sellaista valhetta, johon hän voisi todella uskoa? Niko sylkäisi maahan. Se vale on ainoa asia mikä pitää minut järjissä vielä tänäkin päivänä. Tämä kaupunki, tämä kartano, tämä koko elämä.
Sinä otit sen. Sinä otit hänet. Ja sinä annat minulle teeskennellä, että ansaitsen olla se, joka olen, jos kerrot hänelle. Mutta sitten hän saa selville, että olen ollut valmis heittämään hänet hyttiin, jos se tarkoittaisi, että saisin puolet siitä osan mitä hänestä piti tulla.
Hän ravisteli päätään. Mene kysymään veljeltäsi, rakastaako hän sinua vielä. Ja sitten tule takaisin, kun olet valmis kertomaan hänelle, miksi hänen oikean isänsä mies, Juhani Vainio, ei saisi mädäntyä helvetissä siitä, mitä hän teki. Hänen jokainen olemuksensa anoi saada vihata sitä, mutta hän keksi olevansa paha.
Aleksi ei tiennyt mitä sanoa. Ja se, että oli sanomatta, sanoi kaiken. Se on paljon sanottu mieheltä, joka antoi serkkunsa tuhota oman elämänsä. Se mitä teit heidän ollessaan kaksikymmentäkolme…
Sinä et tiedä mitään.
Tiedän, että olit hiljaa, kun se tapahtui. Oli niin paljon, ettei hän muistanut enää mitään. Minä suojelin teitä. Molempia.
Niko ei ollut sanonut mitään, mutta hänen hiljaisuutensa huusi. Se teki juuri siitä, mitä se aina tekee. Se rikkoi hänet. Niko astui lähemmäs, ja Aleksi ei väistänyt.
Se oli ainoa mitä minä osasin. Sitten miehet kävelivät eri suuntiin. Kun Aleksi käveli kotiinsa, joka ei enää tuntunut kodilta, puhelin soi. Se oli sairaalasta.
Mutta se ei ollut virkailija. Se oli hänen oma veljensä, joka soitti hänelle ensi kertaa vuoteen ja pyysi tapaamaan hänet. Hän tapaisi hänet sinä iltana. Kun Aleksi istui Rustikkilan kahvilassa, hän muisteli vanhaa Janne Joutsenvenettään, joka makasi lahoamassa kisällin vanhempien vajassa.
Vanhemmat, jotka halusivat aina kertoa totuuden, mutta eivät koskaan pystyneet siihen kokonaan, tai sitten eivät vain jaksaneet enää piitata. Ehkä se oli helpompaa. Kun Janne käveli sisään, Aleksi melkein ei tunnistanut miestä. Janne oli laihtunut kolmekymmentä kiloa asepalveluksen jälkeen.
Parran tuhkanharmaa. Silmät raskaat, vuodet nauroivat ja joivat niitä halvalla viinalla. Mutta niissä oli jotain, mitä Aleksi ei ollut koskaan ennen nähnyt poikana: päättäväisyyttä, joka painoi enemmän kuin vastuu. Sinä olet tullut pidättämään minut, sanoi Janne istuessaan.
Minä olen tullut kysymään totuutta. Janne hymyili, puolihapanta, puolimielistä hymyä. Totuus on sinulle varattu, veli. Aina on ollut.
Mutta haluatko kuulla sitä vielä? Hän ei odottanut vastausta. Piti katseensa kiinni kahvikupissa kuin jos se olisi ankkuri myrskyssä. En koskaan sanonut, että tehnyt sen.
Mutta en tehnyt tarpeeksi estääkseni sitä. Kun tapahtui, se mikä tapahtui sinä yönä, kun olimme yhdeksäntoista. Olimme molemmat niin täynnä vihaa ja katumusta. Ja sitten Niko ja hänen miehensä tulivat väkisin, ja minä vain seisoin siinä katsomassa, kun Niko pieksi sinut lähes hengiltä.
Minä oletin, että ansaitsit sen. Koska sinä sait kaiken. Sinä olit suosikki, sinä olet se, joka pääsi pois. Anna.
Anna nyt lepo. Minä en halua lepoa. Sinä veit hänet. Sinä, joka teit kaiken, sain hänet helposti.
Eikä minulla ollut mitään. Janne ei nostanut katsettaan. Kun Hanna tuli, hän ei katsonut sinua enää samalla tavalla. Se rikkoi minut.
Saatan ajaa peiliin asti ja nähdä pojan, joka ei koskaan riittänyt. Niinpä olet voinut. Tasapainottaa kertoimet vain vihaamalla sinua. Se tuntui paremmalta kuin antaa itseni mädäntyä tänne.
Minä en ole se, joka sinun täytyy pyytää anteeksi. Janne naurahti, tuo outo, rikkinäinen ääni. Sinä olet oikeassa. Siksi kerron sinulle nyt, mitä tapahtui sinä yönä, kun isä kuoli.
Aleksi jäätyi. Isä
Kun isä kuoli, se oli onnettomuus. Mutta se ei ollut kännissä kaatuminen. Minä olin siellä.
Olimme riidelleet koko illan siitä, että aioin kertoa totuuden. Sekä sinusta että minusta. Aleksi pudisti päätään. Mitä sinä puhut?
Isästä, joka on kuollut jo vuosia? Todellisesta isästä. Isästä, jonka valehtelimme kuolleeksi, koska kaikki oli helpompaa, kun sanoimme, ettei hänestä jäänyt mitään. Janne otti esiin kuperan lompakon, jonka toisella puolella oli haalistunut valokuva.
Siinä oli kaksi nuorempaa miestä. Kaksi veljeä, jotka rakastivat toisiaan, mutta eivät tienneet vielä olevansa veljiä. Toinen heistä oli nuori Juhani Vainio. Hän ojensi kuvan Aleksille.
Koska hän ei ole sinun veljesi, Aleksi. Hän on sinun poikasi. Aleksin maailma pysähtyi. Ei, Aleksi sanoi, pudistaen päätään, nousemassa kahvilassa seisottuaan ja pudottaen kuin se olisi palanut.
Janne pysyi paikallaan. Saat sen. Katso mitä minä tein. Sinä, joka olet aina halunnut tietää totuuden, vaikka se rikkoisi sinut.
Tässä se on. Kun äitini tuli raskaaksi minusta, hän oli naimisissa vain isän nimi. Mutta hän ei ollut rakastanut isää. Rakastanut sinua.
Mutta hän tiesi, että jos valitsisi sinut, hän voisi menettää kaiken. Joten hän piti sinulle totuuden, valehteli sinulle ja antoi sinun uskoa, ettei hänestä ollut sinulle väliä. Se ei tarkoita
Se tarkoittaa, että olet Niko. Aleksi melkein kuiskasi.
Niko on sinun veljesi. Sinun velipuolesi. Kun olet ajatellut meidän molempien asiaa. Janne istui takaisin.
Isä tiesi. Vietit koko ikäsi melkein kunnes hän lopulta sai sydänkohtauksen, jonka hirviö joskus jätti. Kun oli aika, hän kuoli pyytäen minua suojelemaan sinua. Mutta minä olin liian vihainen.
En koskaan näyttäytynyt. Jätin sinut selviytymään itse, aivan kuten hänet. Aleksi ei tiennyt, mistä omista tunteistaan aloittaisi. Hetkeksi raivo ja katumus, pilkka ja raivo.
Sinun ei pitäisi koskaan saada aihetta olla vihainen sinulle. Tämä suku on pureutunut sinuun kaikki nämä vuodet. Ei enää. Hän nousi ja tuki kätensä pöytään.
Tämä loppuu nyt. Käännät itsesi. Kerrot Anna totuuden. Ja minä teen kaikkeni, että loppu elämäsi vietät vapaudessa, jos autat minua tuhoamaan Vainion perheen.
Ne ovat sinun verisi suonissasi. Janne hymyili hapan hymy, silmissään tuo vanha tuttu kipu. Minä olen elänyt hyvin ilman heitä. Mutta sinä olet minun veljeni, ja minä olen sinun loppuun asti.
Lopettaaksesi tämän helvetin, katkaistaaksesi kirouksen. He puristivat toistensa kättä. Se ei ollut pelkkää sovintoa; se oli valaehto. Mitä tapahtuu nyt?
Janne kysyi. Aleksi katsoi kartanon suuntaan, vaikka hän ei voinutkaan nähdä sitä seiniä. Niko. Sinä olet ainoa jäljellä oleva perillinen.
Hän on sinun suurin valttisi. Mieti, miksi hän kutsui sinut tapaamaan. Jannen ilme muuttui. Hänen katseessaan oli ovela katse, josta nuori mies oli tunnettu ennen kuin vuodet alkoivat tuottaa tulosta.
Koska Niko on tyhmä. Mutta ei niin tyhmä. Hän otti esiin puhelimen ja näytti videon, jonka joku oli kuvannut sinä yönä, kun he olivat yhdeksäntoista. Kuvassa Niko ja kaksi muuta miestä pieksivät Aleksin mustelmille, jättivät hänet makaamaan särkyneen lasin keskelle ja vain kävelivät pois.
Kuinka sinä tuon sait? Koska sanoit, ettet halua koskaan enää nähdä häntä. Joten minä otin sen säilyttääkseni sinut hengissä. Ja kun tämä kaikki on ohi, tämä video on poliisin pöydällä.
Sinä istut veitsenterällä. Unohdatko sen? Odotit kokonaisen vuosikymmenen heidän veljellisen tunteen vuoksi. Se ei voi ostaa sinulle vapautta.
Sinä olet syyllinen sinä, joka heität ensimmäisen kiven. Sinä, joka katsot seinään, kun sinä hyvin tiesit, mitä hän kätkeytyy. Mitä tarkoitat? Janne veti toisen puhelimen esiin.
Sitä, että sinun pitäisi tietää millaista sinun on jäädä kiinni. Kysy itseltäsi: Kuka tunsi naisen, jonka Niko pani silloin? Sitten hän soitti nopeasti videon. Pysäytin nauhoituksen ja pudistin päätäni rauhallisesti.
En halua olla osa tätä. Minä lähden. Et voi, Aleksi. Sinun on tehtävä tämä.
Tarkoitit sitä mitä sanoit. Ja sanoithan. Se riitti. Olet niin vanha kuin elämäsi, Janne.
Kun he lähtivät kahvilasta sinä iltana, katuvalot alkoivat syttyä. Kummatkin tiesivät, että se oli loppujen loppu. Ja se alkoi yhdestä ainoasta kuvasta, joka oli todistuskappale vuosikymmenten synneistä. Seuraavana aamuna kello kuusi joku soitti kovaa ovelle.
Aleksi veti pyssyn hyllyltä ja avasi oven. Kaksi poliisia seisoi kuistilla kaupungintalon sinisenä tuntemattomine logoineen. Herra Korhonen? Meillä on määräys ottaa teidät kiinni viime yönä.
Viime yönä. Aleksi otti puhelimen. Tiedänkö mistä? Rikosylikonstaapeli Nikosta, joka löytyi myöhään illalla johtomiehen vapaa-ajan asunnolta.
Sinun sormenjälkesi olivat hänen lasissaan, mies joka oli ollut hereillä. Nämä eivät ole hänen. Olkaa hyvä. Hän otti puhelimen esille ja alkoi soittaa asianajajaansa.
Kurkkuani kiristi. Tämä oli ansa. Tietysti se oli. Vainioiden ihmiset olivat aina suojelleet omaansa.
Ja nyt kun Niko oli kuollut ja Janne oli kertonut hänelle totuuden, hänen täytyi olla se, joka jäi kiinni. Katselin kun he laittoivat käsiraudat ranteisiini. Tämä oli osa peliä. Katso alas.
Pää pysty. Kun poliisi työnsi hänet autoon, kadun toisella puolella, seisonut harmaalla Volvolla, oli mies, jonka kasvot olivat varjossa. Mutta jokin miehen olemuksessa sai Aleksin vatsan kääntymään. Se oli vahva, vanha tuttu epätoivon tunne miehestä, jonka piti voida luottaa omiinsa.
Joku seisoi hänen puolestaan. Heidän välillään koko ikkuna. Ja viimeinen asia, jonka Aleksi näki ennen auton lähtöä, kun pakoputki puhalsi savua sinistä taivasta vasten, oli tuo mies nostamassa omaa kättään, tervehdykseen joka oli sotilaallinen ja henkilökohtainen. Luku 21.
Heidän paettuaan: Triumvirate yön jälkeen. Kun kaupungin valot lopulta hämärtyivät peileissä, Aleksin käsiraudat puristuivat rajusti selän takana. He tiesivät, että hänet löydettäisiin syyllisenä, joka tunkeutui hänen miehensä kartanoon. Mutta se, mitä hän ei tiennyt oli, että joku oli seurannut heitä.
Miesvollalla liikennevaloissa oli seisonut sama mies, joka oli seisonut siitä päivästä asti, kun hän oli herännyt sairaalasta. Hän oli poistunut auton pysäköidessään lehdistön väliin, joka oli kokoontunut Ruskeakosken putkaan kuin korppikotkat. He odottivat hlomista, metakkaa, toista kertomusta. Hän ei antanut heille.
Päivää. Aleksi, sanoi vartija, joka avasi sellin oven, ja viittasi miestä istumaan. Siinä ei ole minua pakko olla. Me olemme löytäneet sinut yrittämässä paeta palveluksesta, sinä valehtelija.
Ja löysimme tuon lompakon sinun takkisi taskusta. Hän erotti epäselvästi ääniä hänen sisältään. Lompakon, joka oli ollut kaikkein tärkein asia Hannalle. Lompakon, joka oli ollut Anna ja jossa oli heidän ensimmäinen yhteinen valokuva.
Oletko sinä gootilainen? Vartija katsoi häntä tyhjänä. Olenko minä mikä? Aleksi istui.
Anteeksi. Anna minulle hetki. Hän pakotti ajattelemaan. Joku yritti saada hänet tekemään siitä näyttävän siltä, että hän olisi yrittänyt paeta.
Joku asetti todisteita, jotka johtivat hänet. Ja ainoa henkilö, joka tiesi lompakosta, oli
Hänen oma väkensä. Joku kertoi teille. Emme tarvitse kenenkään kertovan.
Suomen lain mukaan sinä olet tärkein. Olet nyt yhdistetty liian henkilökohtaisesti. Joku haluaa sinut. Vaikka se tarkoittaisi, että väärä mies jää kiinni.
Seinät tuntuivat sulkeutuvan. Nyt hän oli lentäjä, joka kytki putoamiskorkeuden varmuudella. Poliisi hoitaa minut. Sinun pitäisi mennä läpi minun puolestani.
Mies pudisti päätään. En usko sinua enää. Menneisyys kuuluu sinulle, ja minä olen nainen, jota menneisyys hallitsee. En ole se nainen.
Joten sanoit juuri itsesi. Pian tämän jälkeen poliisi vei hänet kuulusteluun, mutta ei päästänyt häntä menemään. He kysyivät häneltä:
Missä olit viime yönä kello 11? Olin kotona.
Yksin? Kyllä. Eikä ole ketään, joka voisi kertoa, että olet siellä? Ei.
Sitten minä kerron, että minut lavastettiin. Ja minä aion auttaa sinua, jos sinä autat minua. Nosta katseesi. Aleksi Korhonen.
Olet ollut sotilas. Sinä osaat tappaa yhdellä iskulla. Sanoit, että et antaisi yhdellekään hyvälle miehelle kuolla. Minun pitää tietää nyt, käännätkö sinä.
Minä en tiennyt. Hänet työnnettiin takaisin selleihin ilman mitään selitystä. Paljon myöhemmin hän heräsi samaan tuttuun ääneen. Se oli Jaakon ääni.
Ja koska hän kuiskasi, kaikki kuulivat hänen sanansa. Olet oikeassa, Aleksi. Tämä loppuu tänään. Kun tämä on kaikki ohi, emme enää koskaan keskustele karhunpalvonnasta.
Jaakko oli seisonut sellin ovella niin kauan, ettei mikään pysynyt pystyssä. Miten pääsit sisään? Vartija auttoi. Sanoin hänelle, että olen sinun asianajajasi.
Ja että hänen täytyisi toimia nopeasti, jos hän ei halua kuolla täällä, koska joku on tulossa hakemaan sinut. Sinun täytyy tulla mukaan. Minä en voi. Minä
Sinä voit.
Sinun täytyy. Meidän täytyy. Etkä ole ainoa, jonka on annettava anteeksi. Nyt liikettä.
Jaakko mursi kahden vartijan taltan ja avasi oven. He liukuivat käytävää pitkin, kun valot välähtivät korkealla. Umpikuja ja Pavel alhaalla. Kaksi miestä, jotka oli koulutettu tappamaan, jotka olivat nähneet liikaa ja tehneet liikaa.
Muut heistä kulkivat selviytyäkseen, yhä umpikujassa. Ulkona ei odottanut pakettiauto. Kun he ajoivat pois Ruskeakosken laitamilta, Jaakko antoi hänelle reppun. Anna, sinun uusi henkilöllisyytesi.
Passi, luottokortit, pienet puhdistusvälineet. Lähdet tänä iltana ensin Tukholmaan, sitten takaisin kotiin. Sitten olet vapaa mies, jos välität siitä. Mitä?
Aleksi pudisti päätään. Minä en pääse pakoon. Ei. Mutta sinä päästät itsesi pois.
Sinulla on oikeus jonkinlaiseen oikeudenkäyntiin. Ja pakenet, koska jos jäät, se tarkoittaa, että olet jonkun syyn kilpi. Ja joku on jo kertonut heille, missä olet, koska poliisin käytävässä on tasku, jossa on Niko Vainion kuolinsyy ja synnit, joita he eivät kestä. Voin todistaa sinut syyttömäksi.
Mutta en voi pelastaa sinua, jos et anna minun. Sinun täytyy luottaa minuun ja tehdä mitä minä sanon tekeväsi, kun sinä päästät minut vapaaksi. Minkä? liittyä joukkoomme.
Sinä et tiedäkään, miten hyvä sinä olet siinä mitä kutsut todennäköisyyksien hallinnaksi. Emme tarvitse väkivaltaa saadaksemme totuuden lopulta esiin. Tarvitsemme vain voitot. Sinä lähdet nyt ja löydät hänet, jos et ennen kuin tämä on ohi, sinä olet halunnut tavata hänet uudelleen.
Aleksi tunsi kylmän. Janne. Etkö sinä kertonut minulle? Koska se kuulosti siltä, kuin veljesi olisi myrkyttänyt hänellä ennen kuin ehdit edes keskustella kanssa.
Aleksi tunsi kuinka koko hänen maailmansa halkeili uudestaan. Sitten kaikki, mitä hänen oma veljensä oli sanonut tänä iltana, että he olivat olleet lähellä. Ja hänen täytyi tietää. Hän veti puhelimen taskustaan ja valitsi numeron, jonka hän oli toivonut, ettei hänen koskaan tarvitsisi enää soittaa.
Hän vastasi toisella soitonjälkeisellä. Missä sinä olet? Hannan ääni, joka viilsi häntä syvemmälle kuin mikään veitsi koskaan kykenisi. Minä olen ystävän kanssa.
Katso, asiat ovat monimutkaisia
Kaikki on aina monimutkaista, mitä sinä ikinä teet. Kuulin, mitä tapahtui. Ja en välitä siitä mitä sinä sanoit. Olen ainoa henkilö koko maailmassa, joka uskoo sinuun.
Joten sinä aiot käyttää näitä kortteja ja parantaa ne ja saat kaiken siitä takaisin, mitä sinulta otettiin. Sinä kuuletko minua? Sinä taistelet. Sinä selviät.
Sitten tulet kotiin. Koska samaa mieltä me halusimme vain, minä en ole valmis menemään naimisiin minkään kanssa. Hänen kurkkunsa kuristi. Hänellä oli täysi oikeus kysyä:
Tarkoitatko sitä?
Et sano tätä vain hyvästiksi? En sanonut sitä. En sano sitä. Kuuntele, tämä nainen ei ole täällä koko elämäni ajan.
Olen täällä kanssasi, koska haluan olla, ei siksi, että olisin. Sinä ja minä vasten kaikkia todennäköisyyksiä. Minä aion päästää sinut menemään etkä koskaan etsi sinua. Mutta sinä tulet takaisin.
Aina tulet. Aleksi sulki puhelimen sormet täristen. kun ranskalainen pysähtyi tienpäähän. Jatka eteenpäin.
Minä jään tänne. Hoidan tämän. Sinä tiedät mitä sinun täytyy tehdä. Millaista on maksaa aalto?
Kysymys Janne oli kysynyt häneltä kerran, kun hän oli tiennyt selviytyvänsä, kun se kerta oli vihertynyt. oli suuttunut ja pelaaja oli ajettu ylös. Aleksi oli vastannut silloin: Se on aivan kuin voisi vihdoin hengittää. Ja pelkään, että se on vain toinen tapa sanoa, että olet hukkunut jo kauan sitten.
Hän puristi miehen käsivartta. Kiitos. Kaikesta. Kiitä minua sitten, kun tämä on ohi.
Levitä siivet. Ja sitten Aleksi oli yksin pimeässä. Ajatteli vain, että hänellä ei olisi ollut mitään, jos hän ei olisi koskaan jättänyt Oulua. että hänen oma veljensä, poika joka pelasi videopelejä, jolla oli suunnitelma.
Katseli ja vapisi. Ja tämän koko toimen aikana yksi asia ja vain yksi asia piti hänet liikkeessä, sai miehen jalan toisen eteen: ajatus siitä, että hänet riisuttiin alasti, pakotettiin valheeseen, syötettiin samoista synneistä jotka niittivät koko hänen sukupolvensa, jotka sitoivat hänet häpeään. Häntä syytettiin. Tuntia myöhemmin kylmä ilma pääsi hänen keuhkoihinsa, kun astui ulos huvilan esikaupungin valoista.
Ennen kaikkea alkoi sataa. Jokainen pisara tuntui maalilta. Kunnes mies hymyili kyyneleet silmissään ja jätti sitten miehen taakseen ja käveli portilta sisään, ylös pitkiä mutkaisia ajotielle, joka näytti vuosien pölyisen ikkunan läpi, miehen joka seisoi pimeässä toimiston ikkunassa lasi päässään; koko perhe kokonaisuudessaan seisomassa kasatta, heidän hiljaisuutensa, jonka hän itse oli luonut niin kauan sitten. Seisoen kannellaan viimeisen kerran hän katsoi taakseen veden yli.
Ja tässä, samoilla käsillä, jotka olivat kerran kuuluneet vääpelille, jotka olivat kerran taistelleet toivoakseen ja veljeytensä ja tehneet voitavansa ja antaneet kaikkensa, jopa hänen, joka selvisi hengissä ei veljiensä tai koko miehen lisä, mutta sai tietää kaikesta vain liian myöhään, jotta voittaisi loppupään, sai selville, että hänen poikansa oli elossa. Siivet värehti suojelevasti. Annoitko sinä hänelle isäsi vesipullon miehelle, joka löysi hänet? Sitten tärisevin käsin, ettei kukaan koskaan voisi olla varma, pitikö hänestä, kun hän otti reppunsa kädestään ja avasi kuvun, ja nousi odottavaan autoon.
Välittämättä siitä, että kadun toisella puolella, kääntymättä katsomaan taakseen, mies nimeltä Jaakko Ahola, joka alkoi hymyillä miestä kohti, joka hyppäsi bussin kyytiin aurinko paistoi ensi kertaa, oli lopultakin kukaan ei näkisi missä hän piilee, heti meluttomasti, eikä kukaan saisi enää koskaan kutsua häntä syylliseksi, joksi häntä oli väkevästi kutsuttu hänen syntymästään lähtien. Ja silti rauha, joka löytyi yhdestä tarinasta, joka roikkui tässä helvetin muistissa. Päällisin puolin miehen silmäkulmassa oli säde, kun hän katsoi takapenkiltä kuorma-auton peiliin, joka kantoi häntä katsomatta taakseen, eikä hän tiennyt ollenkaan, oliko se osa menneisyyttä joka hänellä oli, vai alku jonkin uuden alusta. Hän halusi vain olla enemmän kuin oppitunti joku mies elää selvitäkseen, ja vaikka mikään ei olisi koskaan todella ollutta, yöllä.
Rauhaa. Eikä aika paranna kaikkia haavoja, mutta joillekin se on vasta alkua.